Vuoden mutsi 2

Satu Rämö & Katja Lahti
2014
344 s./Otava

Mrs Dallowayn jälkeinen lukujumi suli vihdoin, kun tartuin Vuoden mutsin jatko-osaan. Meillä vauva kasvoi taaperoikään kuukausi sitten ja olinkin säästellyt lukukokemusta tätä nimenomaista hetkeä silmällä pitäen.

Koin raskauden ja vauvavuoden yksiin kansiin tiivistävän Vuoden mutsin hyvänä vertaistukena ja ehkä myöskin järjen äänenä. Pienen lapsen kanssa ihan kaikkea ei voi saada, kaikkea ei ehdi tekemään ja omat taistelut kannattaa valita huolellisesti. Monessa asiassa olin jo valmiiksi samoilla linjoilla kirjailijoiden kanssa, joten lukukokemuksen oli helppo olla hyvä.

Jatko-osassa siirrytään tarkastelemaan taaperon sielunelämää ja mitä liikkumaan oppineen vipeltäjän koheltaessa kannattaa ottaa huomioon. Kiherrellen hotkaisin tämänkin kirjan muutamassa päivässä - humoristinen ote vie mukanaan ja olipa kirjan kansien väliin eksynyt monta ihan hyvää tiukkaa faktaa.

Suosittelen kirjaa todella lämpimästi kaikille, jotka jakavat elämänsä pienen ihmisen kanssa. Kirjan seurassa viihtyy vähemmänkin lukeva. Periaatteessa haluaisin iskeä kirjan osaksi vakituista kirjakokoelmaani, mutta toisaalta olen huono tarttumaan uudelleen jo luettuihin kirjoihin, että tämä menisi hukkaan hyllyn täytteenä. Niinpä kiedonkin ympärille punaista satiininauhaa ja kiikutan sen joululahjana ystäväni postilaatikkoon. Kaikista maailman kirjoista Vuoden mutsi 1 ja 2 on sellaisia, jotka olisin valmis antamaan lähes jokaiselle lapsen saavalle lahjaksi.

Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee
1960 suom. 1984
374 s. / Koko kansan kirjakerho Oy

Näin jälkiviisaana voin vain todeta, että tähän kirjaan olisin voinut tarttua jo aikapäiviä sitten. En vain millään tullut uskoneeksi niitä kymmeniä lukijoita, jotka ovat hehkuttaneet tarinan olevan klassikoksi äärimmäisen helposti lähestyttävä ja teemoiltaan tälläkin hetkellä hyvin ajankohtainen. Vihasuhteeni varsinkin satiireihin ja venäläiseen klassikkokirjallisuuteen on nakertanut vuosien mittaan uskoani siihen, että klassikoiden joukosta löytyisi minullekin sopivaa (ja ennen kaikkea nautittavaa!) luettavaa.

Tälläkin kerralla meinasin ohittaa kirjan, kun se tuli minua vastaan kirjaston vaihtohyllyssä. Ilman kansipapereita matkustanut, vähän elämää jo nähnyt kirja ei varsinaisesti puhutellut, varsinkin kun samaan aikaan kirjakaupoissa on isot pinot uutta painosta, jossa on viehättävä keltavalkoinen kansi. Työkaveri, joka ei yleensä klassikoista innostu, oli kuitenkin juuri hehkuttanut, että tarina on ihana, joten päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. I-ha-ni-a klassikoita kun ei ole omalle kohdalle sattunut kovinkaan monta.

Kirjassa eletään 1930-luvun Alabamassa, kuvitteellisessa Maycombin kaupungissa. Tarina kerrotaan pienen Scout-tytön näkökulmasta. Tytön ja tämän isoveljen Jemin lapsuus koostuu lähinnä koulunkäynnistä, kepposten keksimisestä, naapureiden kanssa seurustelusta ja seuraavan kesäloman odottelusta. Koko perheen arki mullistuu, kun Jemin ja Scoutin oikeamielinen asianajaja-isä Atticus päättää puolustaa oikeudenkäynnissä mustaa miestä, jonka väitetään raiskanneen valkoisen tytön. Näennäisesti lempeän pikkukaupungin todelliset kasvot paljastuvat, kun on aika valita puolensa. Kirja voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1961.

Leen kirjassa mieleenpainuvinta on lapsen näkökulma. Tavanomainen lapsuus saa yllättäviä lisäsävyjä, kun vastapuoli äityy kritisoimaan (kuka sanallisesti, kuka nyrkein) lasten isää ja tämän toimia mustan miehen hyväksi. Vaikka lapsuuden leikit saavatkin jatkua, tiedonhaluisten lasten ja isän väliset keskustelut mm. tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta halkovat perheen arkea. Tunnelmaltaan kirja toi minulle mieleen varsinkin Stephen Kingin Viimeinen kesä-novellin ja muutama vuosi sitten ilmestyneen Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala-kirjan.

Niin että sitä vaan, että jos tämä kirja lojuu sinullakin jossain hyllyn perukoilla lukemattomana, niin nyt kirja kauniiseen käteen ja lukupuuhiin!

(Sainpas tällä lukukokemuksella vuosia sitten saadun blogin 1-vuotissynttäripostaukseen tulleen kirjasuosittelun kuitattua. Kiitos Gerdy!)

Pieni talo suuressa metsässä

Laura Ingalls Wilder
1932 suom. 1961
194 s./Gummerus

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Pieni talo suuressa metsässä on sarjan ensimmäinen osa ja kertoo siitä ajasta, kun perhe asuu vielä eristyksissä Wisconsinin metsissä, päivämatkan päässä naapureista. Isä huolehtii metsästyksestä ja kotitalon kunnossapidosta, äiti puolestaan kodinhoidosta ja kolmesta tyttärestä. Elämä pyörii työnteon ympärillä, mutta iloisella ja reippaalla asenteella arki toimii ja perhe-elämä on varsin onnellista. 

Pieni talo-preerialla -sarjasta?
Sarjan aloitusosa jäi minulta aikaisemmin väliin ja olikin mielenkiintoista lukea perheen alkutilanteesta ennen muuttoa preerialle. Olikohan peräti niin, että muuttoliike metsään alkoi kasvamaan niin suureksi, ettei riistaa enää riittänyt kaikille ja perhe päätti ottaa riskin ja lähteä preerialle...? Perhe vietti tässä kirjassa kuitenkin oikein mukavaa elämää, että jäin hieman ihmettelemään, mikä heidät ajoi preerialle... Mutta kun en muista enää!

Mikä sarjassa viehättää?
Olen tykännyt lukea Pieni talo preerialla -sarjaa ja Myrskyluodon Maija -sarjaa rinnakkain. Molemmissa tapahtumat liittyvät vahvasti työntäyteiseen perhe-elämään ja tunnelma kirjoissa on varsin kotoisa. Lisäksi mukavan tarinankerronnan ohella saa tietää vaikka mitä mielenkiintoista menneiltä ajoilta! Kotimainen kirjasarja on selkeästi teemoiltaan raskaampi, onhan kirjan päähenkilökin perheenäiti. Ingallsin perheen edesottamuksista puolestaan kerrotaan lapsen näkökulmasta, joten raskaammatkin ajat näyttäytyvät lukijalle valoisana. Näiden pariin palaan vuosittain, kun kaipaan lohduttavaa ja yksinkertaista tarinaa sadesäälle.

Yhdysvallat ja osavaltiohaaste: Wisconsin

Kultarinta

Anni Kytömäki
2014
644s./Gummerus

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Kultarinta on kertomus isästä, tytöstä, metsästä ja karhusta. Eletään 1900-luvun alkuvuosikymmeniä ja muutosten tuulet puhaltavat kaikkialla: maailmalla, Suomessa, metsissä kuin varakkaassa Stenforsin perheessäkin. Erik kasvaa kipuillen mieheksi, sillä hänen elämänsä naiset katoavat yksi toisensa jälkeen. Vaikka mihinkään ei voi enää luottaa, metsä on kuitenkin ikiaikainen ja sitä on suojeltava.

Alkufiilikset?
Aloittelin kirjan parissa joulukuun alussa ja vaikka tarina etenikin kiinnostavan oloisesti eteenpäin, tarina ei tuntunut sopivalta lukuseuralta hektisen joulukuun keskellä. Olin päässyt Erikin osuuden loppuun asti, kun päätin pistää kirjan tauolle. Varsinkin kirjan ensimmäiset kappaleet olivat todellista rämpimistä. En yleensä ajaudu tieten tahtoen maalailevan kerronnan pariin, joten vauhtiin pääsemisessä menee aina oma aikansa. Nyt kun olen lukenut kirjan loppuun, olen todella iloinen, että uskaltauduin tarttumaan kirjaan vielä uudelleen sillä kokonaisuus oli juurikin niin hieno kuin monet lukijat ovat kehuneet.

Lukukokemuksesta.
Tarinassa viehätti toisaalta metsän ikiaikaisuus ja toisaalta maailman muuttumisesta johtuva surumielisyys, tarinan maailmaahan ei enää ole. Kytömäki kirjoittaa tarinaa auki niin, että lukija tuntee itsekin olevansa keskellä metsämaisemaa. Rinnassa on tunne, että kaikki ei voi päättyä hyvin, mutta voi jos voisi päättyä edes keskinkertaisesti, että ei jäisi niin raskas olo. Luonnosta täysin vieraantunutta lukijaa lohduttaa ajatus, että metsää ei tarvitse pelätä. Tarina kestäisi hyvin toisenkin lukukerran, ehkä seuraavalla kerralla keskittyisin enemmän henkilöhahmojen tarinoihin, nyt luonto vei enemmän mukanaan.

Tytöistä parhain

Louisa M. Alcott
1870 suom. 1992
283 s./WSOY

Voitin vuosi pari sitten Saran kirjat -blogin arvonnan ja sain kokoelmiini tämän kirjan. Montgomeryä olen lukenut ihan nuoresta iästä asti, mutta Alcott on ollut minulle tuntemattomampi ihan näihin päiviin asti. Pikkunaisia taisin lukea muutama vuosi takaperin, mutta 1990-luvulla ilmestynyt iki-ihana elokuvaversio riitti minulle vuosiksi enkä tullut tarttuneeksi kirjaan.

Tytöistä parhain kertoo Pollystä, joka viettää erään pitkän talven sukulaisperheen luona suuressa kaupungissa. Köyhälle Pollylle elämän realiteetit ovat tuttuja, ja pikkuhiljaa tämä ahkera ja ystävällinen ahertaja voittaa kaupunkilaisia puolelleen. Rikkaat tytöt ovat tunnettuja siitä, että he viisveisaavat isovanhempiensa opetuksia, pistävät kaiken tarmonsa seuraavien tanssiaisten suunnitteluun ja loikoilevat päivät pitkät sisällä haaveillen elämänsä miehestä. Polly sen sijaan kuuntelee kiinnostuneena isoäidin viisaita tarinoita, uskoo järkevään rahankäyttöön ja on aina valmis lähtemään reippaalle lenkille ulkoilmaan. Hiljalleen Pollyn hyvä asenne tarttuu muihinkin ja perheen piirissä olevien ihmisten elämänlaatu paranee.

Sateinen kesäpäivä osoittautui otolliseksi hetkeksi tarttua Alcottin tyttökirjaklassikkoon, vaikka aluksi pelkäsinkin tarinan olevan liian naiivi aikuiselle lukijalle. Polly kuitenkin varttuu nuoreksi naiseksi kirjan aikana ja muutenkin tarinaan oli saatu ujutettua mielenkiintoisia esimerkiksi perheiden järkevään taloudenpitoon liittyviä asioita, jotka ovat tavalla tai toisella hyvinkin ajankohtaisia asioita tämänkin päivän maailmassa. Muut lukemani tyttökirjat ovat sijoittuneet metsien ja niittyjen keskelle, joten oli todella virkistävää lukea suurkaupungin hälinästä ja seurapiirien hulinoista.

Kirjasta ei tullut ykkössuosikkiani, mutta aion kyllä säilyttää sen kirjahyllyssä - jos vaikka joku päivä samassa taloudessa asuisi joku, joka haluaisi lukea nuoren tytön elämästä melkein 150 vuotta sitten.

Marina

Carlos Ruiz Zafón
1999 suom. 2013
282 s./Otava

Ruiz Zafónin Tuulen varjon kanssa kävi niin kuin kaikilla muillakin; ihastuin ikihyviksi tarinan tunnelmaan ja mystiseen Barcelonaan. (Onko edes olemassa lukijaa, joka ei olisi kirjasta pitänyt? En ole ainakaan itse törmännyt!)

Siinä myös syy, miksi olen pysynyt kaukana Taivasten vanki ja Enkelipeli -teoksista. En ole millään uskaltanut luottaa, että sisarteoksissa taso olisi pysynyt yhtä kovana enkä ole halunnut minkään lukukokemuksen vähentävän Tuulen varjon arvoa. Marinaan päätin kuitenkin tarttua kuultuani sen olevan ihan oma tarinansa.

Voin sanoa, että en todellakaan pettynyt.

Tarina käynnistyy, kun nuori Oscar Drai tutustuu salaperäiseen Marinaan ja tämän isään. Miksi kaksikko asuu melkein romahtamispisteessä olevassa huvilassa, alueella jossa on vain hylättyjä asuntoja? Entä kuka on mustapukuinen nainen, joka vierailee säännöllisesti unohdetulla hautausmaalla? Mitä vanhoja salaisuuksia Barcelonan pimeät kujat varjelevat?

En tiedä vauhdittiko tarinan ihon alle imeytymistä se, että tänä vuonna Marinan tyylisiä kertomuksia on tullut luettua niin vähän. Äkkiseltään tulee mieleen vain Lumilapsi, joka oli myös suorastaan ihastuttava. Marina sopii myös joulun odotukseen todella hyvin. Harvassa kirjassa tunnelma on rakennettu niin vahvasti, että jokaisen askeleen elää täysillä henkilöhahmojen vierellä ja todella näkee ja tuntee kaiken heidän kanssaan. Aikuisen ihmisen sielu yksinkertaisesti tarvitsee ripauksen magiaa silloin tällöin.

Ruiz Zafónin maailmaan sukellettuani tajusin, että minut on ehdottomasti tarkoitettu lukemaan juuri Marinan tyylisiä kirjoja, jotka tarjoavat oivan vastaparin tavalliselle arjelle. Nyt en näe yhtään syytä sille, miksi ikinä enää palaisin esimerkiksi kotimaisen realismin pariin;)

Suosittelen Marinaa Sinullekin!

Kuukauden nuortenkirja: Sateenkaarinotko

L.M. Montgomery
1919 suom. 1925
223 s./WSOY

Anna-sarjan lukemisessa kuljen vääjäämättä kohti loppua ja samalla on tullut tunne, että haluaisin säästellä sarjan kirjoja. Nyt Sateenkaarinotkon luettuani olen kuitenkin päättänyt saattaa Annan tarinan loppuun vielä tämän vuoden puolella. On aika hyväksyä tosiasiat: sarja ei ole enää entisensä kun sen päähenkilö on jättäytynyt auttamattomasti taka-alalle ja valokeila suuntautuu Annan sijaan tämän lapsikatraaseen ja heidän ystäviinsä.

Anna-sarjan seitsemäs osa oli minulle ehdottomasti väliinputoaja, mutta odotan Kotikunnaan Rillan olevan ehkä merkityksellisempi, uskoisin, että siinä lähestytään niitä surullisiakin asioita, joista edellisisssä osissa ollaan hiljakseltaan vihjailtu. Sateenkaarinotko on kuitenkin lähinnä täynnä lapsuusajan nostalgiaa: pitkiä hauskoja kesäpäiviä, uusia ystäviä, kepposia, mielipahaa, pelkoja ja riemua. Periaatteessa siis ihan kivakin paketti, mutta olisin ehkä lukenut äitiyden haasteista ja muista Annan kuulumisista mieluummin kuin hänen lastensa touhuiluista.

Parasta tyttökirjoissa on kyllä se, että hektisistäkin viikoista huolimatta niiden parissa pystyy rentoutumaan ja nauttimaan. Luonnon kauneutta ylistävät kuvailut, lasten pienet suuret seikkailut heidän rakkaassa Sateenkaarinotkossaan ja paikoitellen vilahtanut melankolinen tunnelma, joka syntyy, kun pikkuhiljaa joutuu kasvamaan aikuiseksi... Nämä kaikki yhdessä tuottivat hyvän lukukokemuksen. Anna kuitenkin loistaa poissaolollaan. Moni kylän lapsi haluaisi turvautua tähän vaikeina hetkinä, sillä onhan Anna ihan erilainen kuin muut vakavat aikuiset, mutta Anna on usein tavoittamattomissa. Lapset saavatkin huomata, että Glen St. Maryn kylässä on muutamia muitakin aikuisia, jotka voivat olla melkein yhtä hyviä ystäviä kuin Anna, kunhan heille ensin antaa mahdollisuuden.

Suosikeiltani -teemaa tulen jatkamaan vielä yhdellä kirjalla, palautin Fagerholmin Säihkenäyttämön takaisin kirjastoon - nyt ei vain ollut sen aika - ja lainasin McEwanin Makeannälkä -teoksen. Ihan nappiin ei ole tämäkään lukukuukausi mennyt, mutta eivät lukemani suosikkikirjailijoiden teokset nyt huonojakaan ole olleet! Ensi kuussa kuitenkin ns. rokataan, sillä olen keksinyt niin mieluisan teeman itselleni, etten malttaisi odottaa! Siitä lisää elokuussa!

Pitkä talvi preerialla



Laura Ingalls Wilder
1940 suom. 1969
265 s./Gummerus

Teemakuukauden merkeissä on tullut aika pistää talvelle piste. Sairastuttuani tekemisvaihtoehdot vähenivät radikaalisti, joten ehdin lukea vielä viidennenkin talviaiheisen kirjan. Kun niiskuttaa kotona mieli maassa, ainoa oikea lääke (ainakin kirjallisuuden näkökulmasta) on tyttökirjallisuus. Oletin aikoinaan lukevani Pieni talo preerialla -sarjan järjestyksessä, mutta Pitkä talvi preerialla sopi suunnitelmiin tällä kertaa niin hyvin, etten viitsinyt itseäni estelläkään.

Pitäisi varmaan olla vallitseviin olosuhteisiin ihan tyytyväinen, sillä mikäs täällä ollessa lämpimien vällyjen välissä, kun lääkkeitä riittää ja kotiorja tekee pieniä palveluksia kun sille päälle sattuu. Toisenlaista oli elämä 1800-luvun loppupuolella, kun 14-vuotiaan Lauran perhettä koetteli kaikkien aikojen pahin talvi jatkuvine lumimyrskyineen. Perhe valmistautuu koitoksiin hyvästelemällä kotinsa preerialla ja siirtymällä asumaan kaupunkiin, jossa selviytymismahdollisuudet ovat paremmat. Ensimmäisten lumimyräköiden jälkeen on selvää, ettei ruokatarvikkeita kuljettava juna pääse syrjäiseen kaupunkiin ennen kevättä. Vaikka perhe on tottunut tulemaan toimeen vähällä, positiivisen asenteen ylläpitäminen vaikeutuu, kun vehnäpussin pohja häämöttää ja lautasella olevat perunat ovat talon viimeiset.

Wikipedia tietää kertoa kaiken maailman mielenkiintoisia faktoja kirjasarjan taustoista. Vaikka Ingalls Wilderin kirjat perustuvatkin hänen perheensä kokemuksiin uudisraivaajina, kirjailija on muokannut tapahtumia hyvän tarinankerronnan nimessä sen verran ettei kyseessä enää ole muistelmat vaan historiallinen kertomakirjallisuus. Pitkä talvi preerialla -kirja on kaikkein todenmukaisin kirjasarjan osista, sillä vuosien 1880-1881 talvi tosiaan koetteli Dakotaa kovalla kädellä. Muutamia asioita kirjassa on kuitenkin liioteltu, kuten esimerkiksi lumimyrskyjen esiintymistiheyttä ja kestoaikaa. 

Pidin kirjaa erittäin mielenkiintoisena jo tarinassa esiintyvien vaikeiden olosuhteiden takia. Mitä ruokaa voi tehdä muutamasta raaka-aineesta viikosta toiseen? Miten pysyä lämpimänä, kun päällä on jo kaikki mitä omistaa ja uuniakin voi lämmittää pelkällä heinällä? Miten pysyä mieleltään vireänä, kun liikkumatilaa on muutama neliömetri eikä valoakaan juuri ole? Kirjan maailma sopisi loistavasti kirjalliseksi elämysmatkaksi, jos aikamatkat olisivat mahdollisia. Viikon mittainen vierailu Ingallsin perheen luona lumimyrskyn keskellä antaisi varmasti uutta perspektiiviä elämään.

Olen todella tyytyväinen muistellessani mennyttä teemakuukautta. Talvikirjojen voisi olettaa olevan kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia, mutta voin ilokseni todeta valinneeni sopivasti eri asioita talvessa alleviivaavia teoksia: jännitystä vaikeissa talvisissa olosuhteissa, talven fiilistelyä, suomalaisen perustalven esittelyä ja lopulta elinjäämiskamppailua talven keskellä. Parasta kirjaa on melko mahdoton sanoa, mutta toisaalta tässä Pitkä talvi preerialla oli sitä jotain, mitä tältä teemalta lähdin alunperin hakemaankin...

Kiinteistöhaaste 2/4 mökki
So American Etelä-Dakota

Kani nimeltä Jumala

Sarah Winman
2011 suom. 2012
324 s./Tammi

Olen rakentanut vuoden ensimmäisen teemakuukauden blogisuosittelujen varaan. Tammikuussa aion lukea mahdollisimman monta kirjaa, joiden olen huomannut saavan osakseen ihastuneita kommentteja pitkin viime vuotta. Teemailun aloittaa Kani nimeltä Jumala, josta tiesin vain sen, että sen on sanottu olevan kaunis kuvaus lapsuudesta. Moni muukin on tainnut suomenkielistä nimeä hieman arvostella, ja täytyy kyllä myöntää sen olevan juuri niin epäilyttävä, etten varmaankaan olisi uskaltanut kirjaan tarttua ominpäin. Englanninkielinen When God Was a Rabbit puolestaan kuulostaa jo paljon kiinnostavammalta ja ikään kuin uskottavammalta.

Jo ensimmäiset sivut luettuani pystyin huokaisemaan helpotuksesta: tarina vaikutti kaikin puolin juuri niin hienolta kuin olin uskaltanut toivoakin. Muutaman kirjan John Irvingiä lukeneena ymmärrän hyvin rinnastukset, joita näistä kahdesta kirjailijasta on tehty. Tunnelma Winmanin esikoisteoksessa on hyvin samankaltainen kuin esimerkiksi kirjassa Ystäväni Owen Meany, enkä ihmettelisi yhtään, jos englantilainen kirjailija kertoisi inspiroituneensa kyseisestä tarinasta. Molemmissa kun paljastuu jo heti aluksi, että on olemassa ystävä, joka tulee tekemään tulevaisuudessa jotain suurta ja uskomatontakin. Niin kuin Irvingin kirjassa aikoinaan, myös nyt jännittävä paljastus latasi minut odotuksella, johon oli sekoittunut pisara melankoliaa. Kirja minun makuuni siis!

Sarah Winmanin tarinassa on kani, ja sen nimi on tietenkin Jumala. Kanin omistaa pieni tyttö, jonka lapsuus on tietyssä mielessä loppunut jo varhain, vaikka elämä usein maagista onkin. On myös veli, joka sinnittelee erilaisuutensa kanssa ja yrittää siinä samalla suojella pikkusiskoaan maailman murheilta. Tytön ja pojan vanhemmat ovat sielultaan 60-luvun lapsia, halukkaita jakamaan kotinsa muidenkin kuin perheenjäsentensä kanssa. Ajan myötä perheen ylläpitämään majataloon muuttaa kaiken kokenut vanhan herrasmies, oman elämänsä suurin diiva ja isän kiehtova näyttelijätär-sisko. Yhdessä he kestävät kaiken sen, mitä elämä keksii heidän eteensä heittää. Ja kun kyseessä on kirottu perhe, ei surulta voi välttyä. Onneksi on Jenny Penny, salaperäinen ystävä, jolla on kyky nähdä enemmän kuin muilla.

Kirjassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, jokaisen lapsuudesta tuttuja asioita, ja paljon muutakin. Juonenkuljetusta tärkeämpää on kuitenkin se, mikä löytyy rivien välistä, se mistä ei välttämättä oikein osaa edes kirjoittaa. Ehkä suuret tunteet liittyvät tunnesiteisiin, joita henkilöhahmot ovat muodostaneet kukin keskenään tai heidän tapaansa ymmärtää elämää ja maailmaa. He elävät tavallista pientä elämäänsä, mutta heidän tarinansa onnistui koskettamaan ainakin minua. Ei lainkaan hassumpi aloitus vuodelle!

Tammikuu: Blogikollegojen suosituksesta 2012
100 naiskirjailijoiden kirjaa

Room




Emma Donoghue
2010
321 s./Picador

Viisivuotias Jack on viettänyt koko elämänsä suljettuna pieneen huoneeseen yhdessä äitinsä kanssa. Hänelle koko maailma on yhtä kuin tuo huone ja tavarat siellä, jotka ovat pojan hyviä ystäviä. Jackin elämä muuttuu, kun hänen äitinsä alkaa valmistella epätoivoista pakoa vankilastaan. Poika on saatettava nopeasti kartalle siitä, mitä huoneen ulkopuolella on ja millainen maailma heitä siellä odottaa.

Luin sitten minäkin viimein tämän alkuvuodesta paljon huomiota herättäneen kirjan. Pidin kirjasta aikalailla, mutta minulla on paljon tilitettävää tarinan loppuosasta, joten juonipaljastuksilta ei voi välttyä. Ne, joille kirja ei ole vielä tuttu, ei ehkä kannata lukea ajatuksenjuoksuani tämän pidemmälle.

Kun sanoin, että pidin kirjasta, viittaan sillä nimenomaan tarinan alkupäähän. Kirjan ahdistavasta aiheesta huolimatta huomasin lukevani suurella mielenkiinnolla äidin ja Jackin elämästä yhdessä piskuisessa huoneessa. Miten äidin onnistui pitämään arkirutiineista kiinni niin, ettei kaksikko päätynyt viettämään jokaista hetkeä tv:n ääressä, miten äiti piti poikansa mahdollisimman hyvässä kunnossa, vaikka liikkumatilaa ei juuri ollut ja miten hän sai heidän elämänsä ylipäätään mahdollisimman aktiiviseksi lauluin, kirjoin, tarinoin ja leikein. Kirjailija on tehnyt hyvää työtä kehitellessään elämänkulun huoneessa, lukijana minun oli helppo uskoa, että juuri tuollaista elämä pienen lapsen kanssa saattaisi parhaimmassa tapauksessa olla, jos olisi pakotettu elämään vankina. Ja entä se pako - en ole jännityskirjoja lukiessanikaan jännittänyt niin paljon kuin nyt!

Jackin ja hänen äitinsä ensimmäiset päivät huoneen ulkopuolella eivät nekään tuntuneet kovin epäuskottavilta. Kohtaamiset läheisten kanssa, lehdistön pakoilu, yhdessä huoneessa koko elämänsä viettäneen lapsen suojelu bakteereilta ja uusien asioiden hämmästely olivat kaikki otettu huomioon tarinan kulussa. Mutta kun Jack asettuu muutamaksi viikoksi isoäitinsä luokse asumaan, jotta äiti voidaan hoitaa kuntoon, ei henkilöhahmoissa ole päätä eikä häntää. Uskomattoman typerää sakkia, jonka toiminnalle puhisin kirjan loppuvaiheessa yhteen jos toiseenkin kertaan. Ymmärrän sen, että ehkä isoäidistä, isoisäpuolesta, enosta ja tämän vaimosta yksi olisi käyttäytynyt välillä hieman epäasiallisesti, mutta että melkein kaikki melkein koko ajan. Ei voi ymmärtää!

Kirjan loppupuoli on mielestäni täynnä tilanteita, joissa aikuiset ihmiset johdattavat Jackin tilanteisiin, joihin vain idiootti voi sellaisen pojan johdattaa, joka ei tiedä maailmasta juuri mitään. Eno vaimoineen lupaa viedä pojan Luonnontieteelliseen museoon, mutta joutuvatkin matkalla piipahtamaan varmasti kaupungin isoimmassa ostoskeskuksessa, joka aiheuttaa ahdistusta ja pelkotiloja pienessä pojassa. Sitten aikuiset vain tuhahtelevat turhautuneina, että etkös tiedä, että tavaroista pitää maksaa, kun ne ovat kaupassa. Ei niitä niin vain saa mukaan ottaa. Isoäiti vie pojan ensimmäistä kertaa leikkipuistoon ja toteaa vain, että menepäs siitä nyt tutustumaan noihin lapsiin ja käy vähän keinumassa. Öö, poika ei ole koskaan nähnyt muita ikäisiään lapsia. Ja miten keinutaan? Ja isoäiti se vain toteaa, että ei hän enää jaksa leikkiä, että hän istuu tässä penkillä ja katsoo, niin että menepäs siitä jo! Kun Jack viettää ensimmäistä yötään mummolassa, isoäiti on petaamassa pojalle sänkyä alakertaan, jotta he voivat miehensä kanssa nukkua rauhassa yläkerrassa. Ja kun Jack ei siihen suostu, isoäiti suostuu viimein ottamaan pojan samaan huoneeseen nukkumaan, mutta ei suostu jäämään nukuttamaan pelokasta poikaa vaan toteaa, että pitää päästä katsomaan tv:tä! Ja siis minulla risteilee näitä esimerkkejä päässä kymmenittäin.

Edellisessä kappaleessa nilitin lähinnä tilanteista, joihin Jack joutuu, mutta vielä on käsittelemättä ne lukuisat typerät keskustelut, joissa henkilöhahmojen täysin olematon tilannetaju pääsee loistamaan. Jack on ollut mukana maailman menossa päivän kaksi, kun hänen lääkärinsä pyytää häntä heittämään yläfemmat. Siis anna mun kaikki kestää! Kun Jack kohtaa uusia asioita, joista ehkä olisi hyvä puhua oikein perusteellisesti, jotta mieltä painava asia tulisi tutummaksi, niin ne kuitataan tyyliin "No se nyt vain on niin!" tai "Niin maailma nyt vain toimii!". Jos pieni poika on leikkimässä tulitikuilla, ja aikuiset parahtavat, että "älä, niillä ei saa leikkiä", ja poika kysyy, että miksei, niin kyllä sitä nyt luulisi, että tulen vaaroista voisi pysähtyä muutaman sanan sanomaan. Lisäksi aikuiset selittävät jatkuvasti Jackille asioita mahdollisimman monimutkaisesti, jossa ei ole mitään järkeä, koska en usko että kenellekään viisivuotiaalle selitetään asioita niin kuin nämä aikuiset näkevät parhaaksi tässä tarinassa. Isoisäpuolelle täytyy kuitenkin antaa synninpäästö tässä vaiheessa, hän yleensä jää perustelemaan asiat lapsen mielelle sopivalla tavalla.

Tilitys ohi! Minua kiinnostaisi tietää, ovatko muut kokeneet kirjan samalla tavalla kuin minä? Alkupuoli ansaitsisi mielestäni neljä tähteä, mutta loppuosa yhden tähden. Aikamoinen mahalasku siis loppua kohden, valitettavasti. Äidin ja pojan rankka tarina hiipui taka-alalle, kun taas sukulaisten käytös jäi mieleeni vahvasti. Ja kuten kaikki kirjan lukeneet tietävät, sukulaiset eivät ole mitenkään pahoja, ilkeitä tai välinpitämättömiä ihmisiä, vaan herttaisia ja avuliaita, jotka ovat todella onnellisia siitä, että heidän rakkaimpansa löytyi elävänä. En voi uskoa, että kirjailija on tarkoituksella tehnyt henkilöhahmoista niin typeriä, koska tarina ei olisi kärsinyt mitenkään siitä, että ostoskeskusvierailut tai leikkikentällä pyörähtämiset olisi hoidettu järkeä hyväksi käyttäen.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Pieni talo preerialla

Laura Ingalls Wilder
1935 suom. 1957
336 s./Gummerus

Ingallsin perhe pakkaa maallisen omaisuutensa vankkureihin ja lähtee vaeltamaan kohti valtavaa preeriaa, jossa heidän uusi elämänsä odottaa. Perhe matkustaa päiviä ja taas päiviä, pysähtyvät yllättäen ja alkavat rakentamaan tulevaa kotiaan. Ajan kuluessa lähistöltä löytyy sydämellisiä naapureita ja villejä intiaaneja.

Tykkäsin, en voi muuta sanoa! Olin lukiessani nöyrän ihastunut kaikkeen siihen tee-se-itse-meininkiin, jota kirjassa on vaikka muille jakaa. Itse tehtiin niin talot, ruoat, huonekalut, vaatteet... Jatkuvasti perheen aikuiset tekevät jotain, jotta elämä voisi jatkua laadukkaana ja kaikilla olisi tarpeeksi kaikkea. Tällä päivällä ja ajalla, johon kirjan tapahtumat sijoittuvat, ei ole kyllä mitään tekemistä toistensa kanssa, joten koko kirja on kuin seikkailu lukijalle. Pieni talo preerialla -kirjan parissa saa sukeltaa toisenlaiseen maailmaan ja elämäntapaan. Äärettömän preerian tunnelma, sysimustat yöt susineen ja maissileipien tuoksu todella saavuttavat lukijan.

Katsoin pikkutyttönä muutaman tuotantokauden Pieni talo preerialla -tv-sarjaa, mutta nyt kirjan lukeneena hieman ihmettelen, että eikö tv-sarjaan ole otettu tästä kirjasta kuin nimi ja päähenkilöt? Mielestäni jonkunlainen kylä on ihan tyttöjen kotitalon lähistöllä, ja perheen lapset käyvät kouluakin kylässä. Ja tässä kirjassa kylä on kahden päivän matkan päässä. Minun on ehdottomasti jatkettava sarjan läpikahlaamista, koska haluan selvittää, onko jatko-osissa luvassa tapahtumia, jotka ovat tv-sarjasta tuttuja. Ja lukisin minä sarjan muutenkin, ensimmäinen osa oli niiiiiin ihana. Suosittelenkin Pieni talo preerialla -kirjaa kaikille tyttökirja-ihmisille. Tästä tuli ainakin minulle yksi parhaista tyttökirjakokemuksista! Mitäpä muuten tykkää kirjasta Sara, blogimaailman tunnettu tyttökirjaihminen? Sara on lukenut käsittämättömät määrät tyttökirjoja, erottuuko Pieni talo preerialla hyvin joukosta?

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan Minnesotan osavaltion. Täytyy kyllä kiitellä Karoliinaa osavaltio-haasteesta, minulla ei ole yhdysvaltalaisia kirjoja lukiessani ollut mitään mielikuvaa paikoista, joissa kirjan tapahtumat ottavat tapahtuakseen, joten on ollut enemmän kuin kätevää sijoittaa tarinat jälkikäteen kartalle. Jospa maantietoni Yhdysvaltojen osalta olisi paremmin hallussa haasteen suoritettuani!

Viisikko aarresaarella

Enid Blyton
1942 suom. 1942
143 s./Tammi

Kesäloma on jo alkanut, ja perinteinen perheloma häämöttää kulman takana, kunnes selviää ettei Dick, Leo ja Anne vanhempineen voikaan viettää lomaansa yhdessä. Lapset päätetään lähettää tuntemattoman serkkunsa luokse kesäviikkoja viettämään. Perillä lapset tutustuvat tuimaan setäänsä, mukavaan tätiinsä ja kummalliseen serkkuunsa. Pauli-serkku on nimittäin tyttö, joka inhoaa Paula-nimeään ja haluaisi enemmän kuin mitään muuta olla poika. Lapset kuitenkin ystävystyvät hankalan alun jälkeen, ja seikkailut odottavat Paulin omalla saarella. Vanhan tarinan mukaan saarelle on kätketty kultaharkkoja, eikä lasten auta muu kuin yrittää löytää aarre ennen muita siitä kiinnostuneita.

Äskettäin lukemani Five Go to Mystery Moor aiheutti pienimuotoisen Viisikko-kuumeen, ja oli pakko jatkaa neljän lapsen ja koiran seikkailujen parissa. Valitsin kirjastosta tosiaan sarjan ensimmäisen osan, jota monet myös parhaimmaksi muistelevat. Olikin varsin hauskaa lukea, miten lapset ensimmäisen kerran kohtaavat ja ystävystyvät. Muistaakseni tuossa aikaisemmin lukemassani Viisikko-kirjassa ei käynyt ilmi lasten sukulaissuhteita, joten nyt sain vihdoin muistitukea siihen, ketkä ovat serkkuja ja ketkä sisaruksia.

Olin lievästi sanottuna pöyristynyt, kun olin lukenut kirjaa jonkun matkaa. Siis ensinnäkin tässäkin kirjassa keskityttiin sivutolkulla kuvailemaan Pauli/Paulan elämänfilosofiaa poikatyttönä. Samoja jorinoita on turhauttavaa lukea uudelleen, mutta ketuttaa myös se, että muut lapset jäävät aika yksiulotteisiksi Paulin rinnalla. Siinä missä Paulilla on hyviä ja huonoja päiviä, ja se kumpaan vaaka aina kallistuukin, vaikuttaa koko porukan dynamiikkaan. Mutta muut lapset sitten vaan olla möllöttävät ja jäävät seinäruusuiksi... Nyt kun olisi vielä haastateltavana lapsi, joka olisi lukenut koko sarjan. Olisi hauska päästä tenttaamaan, että onko noihin asioihin kiinnittynyt huomio ollenkaan nuoremmalla lukijalla.

Toisekseen tässäkään ei syöty niin paljon kuin olisin toivonut. Tai kyllähän lapset söivät, mutta ruokia ei kuvailtu mukavan monisanaisesti. Nyt enemmänkin ihmettelen, miten ihmiset eivät muista Viisikko-sanan kuullessaan niitä kymmeniä sivuja, joilla käydään läpi Paulin itsepäistä tyttövihaa, vaan muistavat aina ne ruokajutut.

Ja kolmanneksi, siis tässä oli ihan sama pelastumisratkaisu pahisten kynsistä kuin tuossa nummiseikkailu-kirjassa! Tökeröä:D Toivottavasti kukaan ei pistä pahakseen, kun kerron, että molemmissa kirjoissa pahikset haluavat nalkkiin jääneiden lasten kirjoittavan toisille lapsille, joita eivät siis ole vielä onnistuneet sulkemaan tyrmään, viestin, joka houkuttelisi loputkin lapset ansaan. Ja molemmissa kirjoissa Pauli kirjoittaa viestin, jonka allekirjoittaa Paulana, ja lapset tajuavat, että nyt ei ole asiat ihan kunnossa, Pauli ei koskaan viittaisi itseensä Paulana. Olen niin pettynyt!:D Nyt minun on ehkä luettava koko sarja, että pääsen tekemään tutkimusta siitä, miten paljon Blyton on kierrättänyt ideoitaan saman sarjan sisällä.

Ylläolevien asioiden takia en ehkä juuri nyt ole enää niin innoissani tästä sarjasta, mutta ehkä unohdan suivaantumiseni muutamassa viikossa, ja olen taas kohta ulkona nauttimassa kesäsäästä Viisikko-kirja kädessä:)

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja nappaan pisteen alakategoriassa Iso-Britannia.

Day 06 – A book that makes you sad

Surumielen aiheuttavia kirjoja on useitakin, juuri ne jostain syystä valikoituvat lempikirjoikseni. Surulliset tarinat saavat siis minut tavallaan onnelliseksi. Päivän valintaa ei ollut vaikea tehdä, sillä on olemassa yksi kirja ylitse muiden.


Lorenzo Carcaterra: Sleepers - Katuvarpuset

Tarinassa tutustutaan neljään ystävykseen, joiden kesäpäivän kepposella on arvaamattoman kovat seuraukset. Vuodet vierivät ja elämä vie ystäviä eri suuntiin, mutta kun kostolle ilmaantuu mahdollisuus, kokoontuvat kaikki neljä taas yhteen vielä kerran.

Näin seitsemännellä(?) luokalla Katuvarpuset-elokuvan, joka teki nuoreen tyttöön lähtemättömän vaikutuksen. Hieman myöhemmin tajusin, että elokuva perustuu Carcaterran kirjoittamaan kirjaan, joka onneksi löytyi kirjastostamme. Rakastuin totta kai kirjaankin. Tällä kertaa olisikin mahdotonta sanoa, kumpi teoksista on parempi. Molempi parempi, sillä ne täydentävät toisiaan hienosti. Elokuva antaa pojille kasvot ja näyttää Hell's Kitchenin raadollisuuden tavalla, johon kirja ei pysty. Kirjassa taas on enemmän tilaa yksityiskohdille kuin elokuvassa voisi ikinä olla.

Ensimmäisellä katselukerralla olen saattanut pysyä ihan rauhallisena, vaikkakin liikuttuneena. Muut elokuvakerrat olen nyyhkinyt melkeinpä alkuteksteistä lopputeksteihin asti. Kirjaa olen lukenut kyyneleitä pyyhkien. Nykyään tartun Katuvarpuset -elokuvaan tai -kirjaan vain silloin, kun tunnelma on juuri oikea. Tämän tarinan maailmaan ei kannata paneutua silloin kun on huoleton olo ja haluaa pysytelläkin huolettomana.

Katuvarpuset -teoksen takia New York -hinkuni aikoinaan vain koveni, joka on aika outoa, koska tämä(kään) teos ei anna kovin kaunista kuvaa suurkaupungista. Haluaisin joka tapauksessa piipahtaa tulevaisuuden visiitilläni myös Hell's Kitchenissä.