Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee
1960 suom. 1984
374 s. / Koko kansan kirjakerho Oy

Näin jälkiviisaana voin vain todeta, että tähän kirjaan olisin voinut tarttua jo aikapäiviä sitten. En vain millään tullut uskoneeksi niitä kymmeniä lukijoita, jotka ovat hehkuttaneet tarinan olevan klassikoksi äärimmäisen helposti lähestyttävä ja teemoiltaan tälläkin hetkellä hyvin ajankohtainen. Vihasuhteeni varsinkin satiireihin ja venäläiseen klassikkokirjallisuuteen on nakertanut vuosien mittaan uskoani siihen, että klassikoiden joukosta löytyisi minullekin sopivaa (ja ennen kaikkea nautittavaa!) luettavaa.

Tälläkin kerralla meinasin ohittaa kirjan, kun se tuli minua vastaan kirjaston vaihtohyllyssä. Ilman kansipapereita matkustanut, vähän elämää jo nähnyt kirja ei varsinaisesti puhutellut, varsinkin kun samaan aikaan kirjakaupoissa on isot pinot uutta painosta, jossa on viehättävä keltavalkoinen kansi. Työkaveri, joka ei yleensä klassikoista innostu, oli kuitenkin juuri hehkuttanut, että tarina on ihana, joten päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. I-ha-ni-a klassikoita kun ei ole omalle kohdalle sattunut kovinkaan monta.

Kirjassa eletään 1930-luvun Alabamassa, kuvitteellisessa Maycombin kaupungissa. Tarina kerrotaan pienen Scout-tytön näkökulmasta. Tytön ja tämän isoveljen Jemin lapsuus koostuu lähinnä koulunkäynnistä, kepposten keksimisestä, naapureiden kanssa seurustelusta ja seuraavan kesäloman odottelusta. Koko perheen arki mullistuu, kun Jemin ja Scoutin oikeamielinen asianajaja-isä Atticus päättää puolustaa oikeudenkäynnissä mustaa miestä, jonka väitetään raiskanneen valkoisen tytön. Näennäisesti lempeän pikkukaupungin todelliset kasvot paljastuvat, kun on aika valita puolensa. Kirja voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1961.

Leen kirjassa mieleenpainuvinta on lapsen näkökulma. Tavanomainen lapsuus saa yllättäviä lisäsävyjä, kun vastapuoli äityy kritisoimaan (kuka sanallisesti, kuka nyrkein) lasten isää ja tämän toimia mustan miehen hyväksi. Vaikka lapsuuden leikit saavatkin jatkua, tiedonhaluisten lasten ja isän väliset keskustelut mm. tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta halkovat perheen arkea. Tunnelmaltaan kirja toi minulle mieleen varsinkin Stephen Kingin Viimeinen kesä-novellin ja muutama vuosi sitten ilmestyneen Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala-kirjan.

Niin että sitä vaan, että jos tämä kirja lojuu sinullakin jossain hyllyn perukoilla lukemattomana, niin nyt kirja kauniiseen käteen ja lukupuuhiin!

(Sainpas tällä lukukokemuksella vuosia sitten saadun blogin 1-vuotissynttäripostaukseen tulleen kirjasuosittelun kuitattua. Kiitos Gerdy!)

Matkalla kotiin

Julie Kibler
2013 suom. 2013
500 s./Gummerus

Jos en täysin väärin muista, Kiblerin esikoisteos taitaa olla ensimmäinen lukemani kirja kevään uutuuksien joukosta. En voi todellakaan sanoa rakastuneeni kirjaan, mutta jotain hyvääkin tarinassa oli oltava, koska jaksoin lopulta lukea sen loppuun asti. Toivon tulevilta lukukokemuksilta kuitenkin enemmän elämyksiä kuin mitä Matkalla kotiin tarjosi.

Tarinassa tutustutaan kahteen naiseen, joiden välille syntyy luja side iästä, perhetaustasta ja ihonväristä huolimatta. Kun yhdeksänkymppinen Isabelle saa kutsun hautajaisiin, on selvää ettei kuskina voi toimia kukaan muu kuin nuori Dorrie, joka on toiminut Isabellen kampaajana jo vuosia. Maisemien vilistäessä ikkunoista vanha nainen saa vihdoin kerrottua menneisyydestään, joka ei ole jättänyt tätä rauhaan, vaikka vuosikymmeniä on kulunut Isabellen nuoruusvuosista. Kuusitoistavuotias Isabelle näet rakastui palavasti perheensä taloudenhoitajan tummaihoiseen poikaan, Robertiin. Valkoisten ja tummien kanssakäyminen oli tuolloin ankarasti kiellettyä ja vaarallistakin niin parisuhteen osapuolille kuin heidän läheisilleenkin. Saivatko Isabelle ja Robert toisensa vai oliko kohtalolla jotain muuta suunnitelmia heidän varalleen?

Olen silmäillyt silloin tällöin blogiarvosteluja kirjasta, joka on näköjään aiheuttanut monenmoisia reaktioita puolesta ja vastaan. Muutama bloggaaja on tykännyt tarinasta kovastikin, mutta sitten on ollut myös niitä, jotka ovat ärsyyntyneet nuoren Isabellen hieman epäuskottavaan typeryyteen ja pitäneet Isabellen tarinan kanssa vuorottelevaa Dorrien tarinaa päälleliimattuna ja vähän turhanpäiväisenäkin. Kuulun ehdottomasti tuohon jälkimmäiseen kastiin.

Seuraavaksi seuraa pienimuotoista tilitystä, jolloin juonipaljastuksilta ei voi välttyä. Niin, se Isabellen lapsellinen käytös vakavien asioiden äärellä ei vain oikein mene läpi. Tumman ja valkoisen ihmisen parisuhde 1940-luvun Kentuckyssa on ollut niin vaarallinen, etten oikein ymmärrä miksi kirjassa päähenkilöt toimivat niin kuin toimivat. Kaupunki on täynnä vihaisia tummaihoisten vihaajia, Isabellellä on äkkipikaiset ja hurjistuneet veljet ja suhteen paljastuessa juuri tumman pojan perhe saisi pelätä henkensä edestä. Ja silti nuoripari karkaa vihille alaikäisenä?! Ihan niin kuin yhtä vuotta ei olisi voitu odottaa. Tai elää salasuhteessa vaikka kolmea vuotta niin, että elämässä huonommat kortit saanut osapuoli olisi voinut lukea itselleen kunnon ammatin ennen perheen perustamista. Minun rajani lukijana menee tässä: palavan rakkauden voin uskoa, mutta täysin hölmöä käytöstä en, kun kyse kuitenkin nimenomaan on älykkäistä nuorista ihmisistä.

Minulla ei myöskään ole mitään henkilökohtaista Dorrieta kohtaan, mutta miksi kirjailijat aina kuvittelevat, että yksi hyvä tarina ei riitä? Minulle olisi vallan mainiosti riittänyt tarinassa se, että toisen naisen on tarkoitus matkan aikana kertoa elämäntarinansa ja toisen kuunnella se. Ja pakko myöntää: Dorriekin on käyttäytyy aika hölmösti pitkin kirjaa: Oi, olen löytänyt unelmieni miehen, mutta en voi vastata hänen soittopyyntöihinsä henkilökohtaisen kriisin takia, vaan annan hänen soittaa tunnista toiseen huolestuneena ja vastata vastan kahden päivän päästä. Mitä hemmettiä?! Ja oi, olen löytänyt unelmieni miehen, mutta minun pitää hieman selvitellä poikani tulevaisuudennäkymiä, joihin voi liittyä perheenlisäys, joten päädyn pelkäämään ettei unelmieni mies voi odottaa kahta päivää, että saisin perhesotkut selvitettyä pois alta, mutta tietenkään en voi soittaa hänelle ja sanoa, että odotas pari päivää, nyt pukkaa vähän kriisiä, mutta palataan parin päivän päästä vaan tietenkin jätetään miehen soittopyynnöt huomioimatta. Mitä hemmettiä?! Siis kuka tällaisia henkilöhahmoja oikein kehittelee?:D

Nyt kun verenpaine on saatu koholle, on mukava muistella kirjan positiivisia puolia. Tarina ei juurikaan junnannut paikallaan ja teksti oli helppolukuista, joten oli suht koht kivutonta lukea kirja loppuun asti. Totta kai myös asetelma oli koukuttava, joten tarinan aloitettuaan totta kai kiinnostaa miten Isabellen ja Robertin lopulta käy. Vaikka loppua kohti ilmassa olikin ehkä jopa Kauniit ja rohkeat -tyylisiä ratkaisuja, unohdin Isabellen typerän käytöksen ja keskityin aistimaan, miltä tuntuisi, kun tärkeimmät unelmat elämässä jäisivät toteutumatta. Tuntuuko sydän raskaalta joka ikinen päivä, vai voisiko edes joskus nauttia elämän pienistä iloista tuntematta myös surua? Myönnän, että minua liikuttaa melkein aina Titanic-tyyppiset ratkaisut, joissa ihmissuhde, jonka olisi mahdollista tehdä molemmat osapuolet erittäin onnelliseksi, päättyy ennen kuin henkilöt ovat saaneet yhteiselämään edes kunnon mahdollisuuden. En juurikaan onnistunut kiintymään Isabelleen, mutta ajatus siitä, että hän ei saanut sitä mitä halusi, ja että liian myöhään kävi ilmi, että osa unelmasta olisikin ollut mahdollista saavuttaa, tekee surulliseksi.


So American (Kentucky)

Piiat

Kathryn Stockett
2009 suom. 2010
462 s./WSOY

Mississippissä Jacksonin kaupungissa puhaltavat uudet yllättävät tuulet. Parikymppinen uudistusmielinen Skeeter saa päähänsä kirjoittaa kirjan mustien kotiapulaisten elämästä valkoisten kotirouvien alaisuudessa. Hanke on riskialtis niin kirjoittajalle itselleen kuin kaikille kortensa kekoon kantaville kotiapulaisille. Orjuus ehkä kiellettiin sata vuotta aikaisemmin, mutta rotusyrjintä elää ja voi hyvin, eikä kukaan tunnu olevan kiinnostunut puolustamaan mustien kansalaisoikeuksia. Kotiapulaiset päättävät ottaa riskin ja kertovat tarinansa, vaikka pelkäävätkin työnsä - ja jopa henkensä puolesta. Kirjan kokoaminen vie Skeeterin monien uskomattomien tarinoiden lähteille ja pian nuori nainen joutuukin punnitsemaan omia ystävyyssuhteitaan uuden polven kotirouvien kanssa.

Tämän kirjan lukeminen on jälleen oiva esimerkki siitä, kuinka myöhäisherännäinen osaan olla, kun kyseessä on paljon puhuttu ja kehuttu kirja. Piiat on löytynyt omasta kirjahyllystäni jo monta kuukautta, mutta jostain syystä sain vasta nyt inspiraation lukea kirjan. Ehkä syynä oli Karoliinan lanseerama So American -haaste, johon on aina mukava hankkia piste? Lukukokemus oli joka tapauksessa varsin mieluinen, vaikka mistään elämää ravisuttelevasta kirjasta ei omalla kohdallani olekaan kysymys. Luettuani ensimmäiset kappaleet heittäydyin jopa hieman ihmettelemään, miten niin moni on onnistunut ihastumaan kirjaan ikihyviksi. Pikkuhiljaa huomasin kuitenkin vetävästi kirjoitetun tarinan vievän mukanaan ja koin tapahtumien kulun sekä jännittäväksi että koskettavaksikin. Olen aina kokenut syvän etelän arkielämän kuvailun mielenkiintoiseksi aiheeksi elokuvissa ja kirjoissa, eikä se näköjään ole vieläkään menettänyt hohtoaan.

Pidin tarinassa siitä, miten helposti henkilöhahmoihin tutustuminen ja kiintyminen tapahtui, kun lukemisessa ensin pääsi alkuun. Kirjan parissa pakertava Skeeter; rohkeasti valkoista naista tarinoiden kokoamisessa auttava Aibileen; suulas, mutta hyväsydäminen Minny ja muiden seurapiirirouvien hyljeksimä Celia muodostavat yhdessä tarinan sydämen ja heistä tulee nopeasti lukijan hyviä ystäviä. Apulaisiaan kaltoin kohtelevat valkoiset kotirouvat puolestaan saavat olon melko toivottomaksi, mutta onneksi heidänkin keskuudestaan paljastuu muutama rohkea ja sydämellinen nainen, jotka haluavat tehdä osansa murtaakseen vanhat ajatusmallit. Kirjan lukemisen jälkeen on mukavan toiveikas olo siitä, että yksittäistenkin ihmisten ponnistellessa maailmasta voi oikeasti tulla parempi paikka.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan Mississippin.