Valvojaiset

Anne Enright
2007 suom. 2010
297s./Otava

Mitä tapahtui ja kenelle?
Hegartyn perhe - tai se mitä siitä on jäljellä - kokoontuu yhteen viettämään Liamin hautajaisia. Suurperheen sisarukset surevat kaikki itsemurhan tehnyttä veljeään omilla tavoillaan. Raskain taakka on kuitenkin Veronicalla, jolle veli oli erityisen läheinen ja rakas. Miten isoäidin luona vietetyt kaukaiset kesäpäivät liittyvät Liamin onnettomaan elämään?

Lukukokemuksesta.
Luettuani muutaman kappaleen olin lähes varma, että nyt kirjallinen polkuni on onnistunut risteytymään keskimääräistä hienomman tarinan kanssa. Huomasin kuitenkin pian, että on äärettömän pienestä kiinni minkälainen tarina lopulta onnistuu koskettamaan lukijaa. Enrightin kirjassa tuntui olevan kaikki hyvän tarinan ainekset kohdallaan kunnes selvisi ettei sitten ollutkaan, jotain jäi kipeästi puuttumaan. Olisin kieltämättä toivonut vahvempaa lukukokemusta Booker-palkitulta kirjalta.

Mitä ajatuksia tarina herätti?
Tarina jätti minut jotenkin tyhjän päälle. En oikeastaan saanut kiinni surevasta Veronicasta enkä hillittömästi eläneestä Liamista. Suurperheen monenkirjavat tuntemukset toisia perheenjäseniä kohtaan olivat enemmänkin kuin hämmentäviä. Lopulta en oikein tiennyt mitään varmaksi ja pystyin vain lohduttautumaan sillä tiedolla, että tarinan kertoja Veronica taisi olla ihan yhtä eksyksissä. Veronican elämä suistuu raiteiltaan yllättävän kuoleman takia, ja vaikka kyseessä on ihminen, joka ei toisaalta ollut enää kovin läheinen, hän tuntuu läheisemmältä kuin kukaan toinen jo yhteisten muistojen takia. Sellaista se elämä kai on, ei aina järjellä selitettävissä...

Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes
2011 suom. 2012
157 s./WSOY

Pientä lukijaa on taas koeteltu tänä keväänä enemmän kuin olisi tarpeen. Olen intoa täynnä tarttunut teoksiin, jotka ovat saaneet osakseen paljon kehuja ja innokkaita arvioita. Kaikki kirjat menestyivät myös Blogistanian Globalia 2012 -kilpailussa.

Valitettavasti minulle Etten palaisi tuhkaksi, Vieraan lapsi ja Kuin jokin päättyisi ovat kaikki olleet pettymyksiä.

Luonnollisestikaan huonosta kirjallisuudesta ei ole kysymys; en vain ole tavoittanut tarinoiden punaista lankaa ja silloin lukukokemus on jäänyt yhdentekeväksi. Liian suurista odotuksistakaan on tuskin kysymys, koska en ole yllämainituista kirjoista tiennyt juuri mitään lukemista aloitellessani. Tietenkään kaiken kirjallisuuden ei olekaan tarkoitus kolahtaa ja kirjamaailman uumenista tulen varmasti löytämään vielä monia teoksia, jotka puhuttelevat juuri minua. Kyllä se silti kirpaisee, kun niin moni laatuteos jättää kylmäksi. Alan heti epäilemään, että olen taantumassa takaisin Neiti Etsivä -tasolle kaikkien näiden lukuvuosien jälkeen!:) (Asiaa sopii pelätä ainakin tässä kuussa, koska kuukauden paras lukukokemus tulee mitä luultavimmin olemaan nuorille kirjoittu vauhdikas jännäri eikä suinkaan Keltaisen kirjaston helmi...) 

Barnesin pienoisromaanissa tutustutaan Tony Websteriin, joka elämänsä ehtoopuolella pysähtyy muistelemaan menneisyyttään ja ihmisiä, jotka olivat aikoinaan hänen koko elämänsä. Kun Tony saa yllättävän perinnön, hän huomaa etteivät kaikki hänen omat muistonsa pidäkään paikkaansa, ja että itseään pettämällä ostettu mielenrauha alkaa pahasti rakoilemaan. On aika selvittää mihin vuosikymmeniä sitten lausutut harkitsemattomat sanat ja tehdyt teot ovat johtaneet.

En läheskään aina lue kirjan takakansitekstiä lukemista aloitellessani. Muiden kirja-arvostelujakin luen villisti hyppien, yleensä kurkistan vain kirjoittajan loppusanat, joista pystyn päättelemään, mitä lukija loppujen lopuksi teoksesta piti. Kuin jokin päättyisi -kirjan takakansitekstin päädyin kuitenkin tällä kertaa lukemaan ja mieleni takertui heti vihjailuun, että perinnön mukana tulee vaikeaselkoinen arvoitus. Voin vain todeta, että kyllä raivostuttaa, jos sattuu ottamaan tuollaisen asian kirjaimellisesti ja kirjan viimeiset sivut jo häämöttävät eikä arvoituksesta ole vielä tietoakaan. Toki ymmärsin lopulta, mihin tällä arvoituksella viitataan, mutta ärtymystä se ei kyllä poistanut. Vieraan lapsi -kirjan takakannessa nostettiin myös esille arvoitus, joka olikin vain henkilöiden pään sisällä. Se että joku pohtii millainen ihminen vuosikymmeniä sitten kuollut runoilija oli ja mitä hän halusi runoillaan sanoa, ei tee kokonaisuudesta arvoitusta. Kyllä, olen tuohtunut epäolennaisuuksista.

Alan vakavasti harkita heinäkuun lukuteemaksi suosikkikirjailijoideni teoksia, sillä nyt olen kohdannut ihan liikaa pettymyksiä kirjojen saralla. Mielenterveys on jo uhattuna - ja lukuilo!;)

Mieskirjailijoiden 50 kirjaa
Man Booker -lista

Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro
1989 suom. 1990
283 s./Tammi

Vuoden parhaat -lista sai taas täytettä Pitkän päivän illasta. En luultavasti osaa eritellä syitä, miksi kirja kosketti niin kovasti. Kirjan päähenkilö on kuitenkin pyörinyt mielessäni siitä lähtien kun lopetin kirjan lukemisen pari päivää sitten. Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea tämä kirja, tarina on jotenkin niin kovin elämänmakuinen ettei siitä voi olla nauttimatta. Jos Sinä päivänä -kirjassa pohdittiin elämänvalintojen tärkeyttä, niin sama teema näyttäisi jatkuvan myös tässä kirjassa.

Ishiguron kolmannessa romaanissa seurataan hovimestari Stevensiä, jonka uusi isäntä herra Farraday houkuttelee tämän ottamaan hyvin ansaittua lomaa. Stevens on antanut parhaat vuotensa Darlington Hallille, yhdelle Englannin komeimmista kartanoista, ja sen edelliselle herralle. Nyt ovat loiston päivät kaukana ja Stevensillä on vihdoin aikaa pysähtyä miettimään menneitä. Hän päättää tehdä parin päivän automatkan Darlington Hallin entisen taloudenhoitajan luokse ja pohdiskelee pitkällä matkallaan elämäänsä ja valintojaan.

Herra Stevens on mies, joka on uhrannut kaiken ollakseen loistava työssään. Hovimestarina olo ei ole jotain minkä voi napsauttaa pois päältä halutessaan levähdystauon, vaan se on rooli, joka näytellään alusta hamaan loppuun saakka. Omia haluja tai toiveita ei pääse edes syntymään, kun kaikki energia kuluu arvokkaaseen esiintymiseen ja isäntäväen miellyttämiseen. Stevensin elämä on ollut lähinnä omistautumista Darlington Hallille - en väitä etteikö se olisi ollut myös hyvää ja mielenkiintoista elämää - mutta onko siinä tarpeeksi sisältöä ottaen huomioon, että jokaisella kuitenkin on vain yksi elämä. Näiden pohdiskelujen parissa on mennyt hetki jos toinenkin ja sydänalaa on ahdistanut enemmän tai vähemmän. Kuitenkinkin kaiken päällä tuntui lepäävän Stevensin tyytyväisyys siitä, että hän on tehnyt asiat juuri niin kuin ne on pitänytkin tehdä. Ehkä en ole täysin hakoteillä todetessani, että ehkä hän kuitenkin eli "elämänsä onnellisena loppuun saakka".

Kirja on saanut Booker-palkinnon vuonna 1989.

Valloitan kirjalla TB:n haasteen alakategorian Stiffer Upper Lip ja saan samalla lokeron täyteen.