Minä olen monta

John Irving
2012 suom. 2013
604 s./Tammi

Onpa hämmentävää laskeskella, että edellisen Irvingin lukaisin melko lailla kolme vuotta sitten. Ja se onkin ollut toistaiseksi ainoa kirja, jonka olen Irvingiltä blogiin tuonut eli viiteen kuuteen vuoteen en ole lukenut kuin yhden kirjan yhdeltä suosikkikirjailijoistani. Aikamoista. Aika näköjään vain lentää ja omiin suosikkeihin tulee huomaamattaan pidettyä hajurakoa turhankin paljon.

Kirja ehti olla hyllyssä pölyä keräämässä parin vuoden ajan, mutta nyt vihdoin psyykkasin itseni tarttumaan siihen. Pientä tsemppiä aluksi tarvittiinkin, koska tuntui etten oikein päässyt vauhtiin tarinan kanssa. Ensimmäiset parisataa sivua tuskastelin, koska tuntui ettei kirja vain mitenkään ollut niin hyvä kuin aikaisemmat lukemani teokset kirjailijalta. Keskiverron romaaninhan Irvingin tuotokset nyt voittaa mennen tullen, mutta odotukset luonnollisesti oli korkealla vaikka en asiaa sen kummemmin ajatellut tai fiilistellyt, kunhan aloin vain lukemaan.

Minä olen monta ei lopulta päätynyt suosikkikirjakseni, mutta sen arvo nousi kyllä silmissäni tahmaisen alun jälkeen. Tarinan keskiössä on kirjailija Billy, nykyisin jo vanha mies, joka kertaa kokemuksiaan lapsuudesta lähtien. Billy kasvoi teatteriperheessä, jossa mm. äiti oli kuiskaaja ja isoisä naisten rooleissa viihtyvä näyttelijä. Erilaiset seksuaaliset suuntautumiset ovat vahvasti esillä niin kuin Irvingin teoksissa aina. Billy on bi-seksuaali ja hän ehtiikin elämänsä aikana kokeilemaan kaikenlaista mitä tulee seksiin ja parisuhteisiin. Luonnollisestikin tarina rönsyilee sinne tänne, henkilökaarti on herkullisen monitahoinen ja kirjailijan tavaramerkit painista karhuihin ovat enemmän tai vähemmän edustettuna.

Jäin miettimään miksi tarina lopulta voitti minut puolelleen. Kirjassa Billy hyvästelee paljon ihmisiä. On itsemurhia (joista yllättävän monesta puuttuu sydäntä pakahduttava suru) ja aids-epidemiaa. On laaja lähisuku, jossa ollaan suvaitsevaisia erilaisten elämäntapojen suhteen ja sitten ei kuitenkaan olla. On paljon kohtaamisia ja keskusteluja, joissa päädytään sanomaan vähän, mutta sekin vähä sanotaan painokkaasti ja kohtalokkaasti. What´s there not to like? Kyllä Minä olen monta osoitti jälleen kerran miksi Irving on yksi kaikkien aikojen parhaista kirjailijoista.

Jälkeenpäin harmitti ainoastaan, etten ollut lukenut laajalti Shakespearea ja Rouva Bovarya, niihin kun viitattiin niin usein läpi teoksen.

Edelleen Alice

Lisa Genova
2007 suom. 2010
326 s./WSOY

Taisin alun perin kiinnostua tarinasta nähtyäni trailerin elokuvaversiosta. Leffa on vieläkin katsomatta, mutta ehdottomasti lähitulevaisuuden suunnitelmissa mitä elokuviin tulee.

Edelleen Alice kertoo viisikymppisenä alzheimerintautiin sairastuvasta naisesta. Ennen kiireistä arkea rytmittivät luennot yliopistolla, työmatkat pitkin poikin maailmaa ja yhdessä vietetty aika aviomiehen ja perheen kolmen aikuisen lapsen kanssa. Diagnoosin jälkeen elämä rajoittuu pikkuhiljaa oman kodin piiriin, kun asiat ja ihmiset unohtuvat hetkellisesti ja kotiinkin on välillä vaikea löytää kesken juoksulenkin.

Raskaasta aiheestaan huolimatta tarina ei ollut lainkaan raskassoutuinen. Kirja on nopealukuinen ja tarina rakennettu tiiviiksi paketiksi siitä miltä tuntuu hiljalleen menettää ote omaan itseensä. Tarinan luettuaan olo ei ole toiveikas, mutta silti kummasti päällimmäiseksi mieleen jää lohdullinen fiilis. Ehkä juuri Alicen tapauksessa siihen vaikuttaa se, miten lapset ovat valmiita tekemään äitinsä elämästä mahdollisimman mielekästä niin pitkään kuin hänen on mahdollista olla kotona.

Alzheimerintauti on yksi paskamaisimmista taudeista, vaikka omakohtaisia kokemuksia minulla ei taudista olekaan. Kirja oli hyvä ja tärkeä lukukokemus, varmasti sopisi lukulistalle ihan jokaiselle - niin monen elämää tauti kuitenkin koskettaa enemmän tai vähemmän.

Kerro minulle jotain hyvää

Jojo Moyes
2012 suom. 2015
473 s./Gummerus

Mitä tapahtui ja kenelle?
Louisa on nuori, vielä elämäntarkoitustaan etsivä nainen, joka päätyy avustajaksi neliraajahalvaantuneelle miehelle ilman minkään sortin kokemusta hoitoalalta. Neljän seinän sisään jämähtänyt Will vietti ennen onnettomuuttaan aktiivista elämää seikkaillen pitkin maailmaa ja luoden uraa liikemiehenä. Louisan iloinen ja mutkaton seura tekee Willin päivistä siedettävämpiä, mutta uuteen elämään on silti vaikea sopeutua.

Lukukokemuksesta.
Olen odottanut Kaiken teoria -elokuvan näkemistä jo monta kuukautta, joten kun tajusin, että tässä kirjassa käsitellään paljon samankaltaisia asioita, tarina alkoi kiinnostamaan. Suurilta osin Kerro minulle jotain hyvää on hyvinkin perinteinen chick lit -tarina, jossa on elementtejä, jotka eivät oikein kolahda minuun, mutta tarinalla on ehdottomasti omat hetkensä. Willin ja Louisan pikkuhiljaa kehittyvä ystävyys ja rakkaus sykähdytti ja heidän välisensä kemia tuntui aidolta. Louisan paikallaan junnaavan elämän koukerot eivät olleet kirjan herkullisinta antia, mutta menivät siinä sivussa.

Miksi ihastuin kirjaan?
En lue kovin usein rakkauskertomuksia, mutta Moyesin tarinassa oli jotain, joka kolahti kivasti. Onko se sitten melankoliaan taittuva luonteeni, jota puhutteli ajatus tarinasta, jolla ei välttämättä olisi onnellinen loppu... Liikutuin ajatellessani miten vahvasti pääpari onnistui muokkaamaan toistensa elämää ja miten paljon rakkautta oli läsnä, vaikka juuri mitään ei tapahtunut. Kirjaa lukiessa oli helppo uskotella itselle, että nämä ihmiset ovat todellisia ja että heidän välisensä rakkaus on todellista. Tämä ei itsestään selvää ns. paremmankaan kirjallisuuden parissa.

Tähtiin kirjoitettu virhe

John Green
2012 suom. 2013
340 s./WSOY

Sain vihdoinkin luettua lähiaikoina paljon pinnalla olleen nuortenkirjan Tähtiin kirjoitettu virhe. Ja olipa hieno tarina! En ymmärrä miksi ketkuttelin asian kanssa näinkin kauan, mutta olen onnellinen, etten sentään jättänyt kokonaan lukematta.

Tarina on yksinkertaisuudessaan tämä: parantumatonta syöpää sairastava Hazel ja syövästään toipumassa oleva Augustus tapaavat ja rakastuvat päätä pahkaa. Luvassa on koko elämänkirjo rakkauden huumasta sairauden koviin kiputiloihin, hillittömän hauskoista inside-jutuista surun kyyneleisiin.  

Kirjan takakansi tiivistää tarinan hienosti: riipaisevan hauska, filosofisen älykäs ja vimmaisen rohkea romaani rakkaudesta, periksi antamattomuudesta ja elämän odottamattomuudesta. Lisäisin vielä, että dialogi etenee luonnollisesti ja kokonaisuus on hyvin elämänmakuinen. Tarina toi mieleeni elokuvan Rakkautta ennen aamua ja nuoruuden koskettavan lukukokemuksen kirjan Sinä ja minä ikuisesti parissa. 

Todella hieno teos, jonka parissa kaikenikäiset lukijat viihtyvät ja liikuttuvat. Tarina jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Jos luet vain yhden kirjan vuodessa, lue tämä!

Amerikan valloitus jatkuu: Indiana

Keltainen maailma













Albert Espinosa
2008 suom. 2014
192 s./Bazar

Joskus tulee lukeneeksi kirjan, joka edustaa omaa lukumakua enemmän tai vähemmän täydellisesti. Joskus taas vastaan kävelee melko yhdentekeviä teoksia, joista ei jää juuri lainkaan muistijälkeä. Ja sitten on niitä suorastaan raivostuttavia kirjoja, jotka ärsyttävät ja saavat hakkaamaan päätä seinään. Espinosan Keltainen maailma osui minun kokemanani tuohon viimeiseen kastiin.

Albert Espinosa on espanjalainen kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Hän sairasti nuorempana syöpää kymmenen vuoden ajan. Häneltä on amputoitu jalka ja poistettu toinen keuhko ja osa maksaa. Keltainen maailma summaa kirjailijan tuntemuksia vuosistaan sairaana, mutta myös hänen elämänkatsomuksensa pääkohtia. Espinosa ei olisi sama ihminen ilman sairauttaan. Kirjan ytimen muodostaa keltaiset ihmiset, jotka ilahduttavat kaikkien meidän elämää hetken verran, tehden siitä astetta paremman.

Ensinnäkin täytyy sanoa, että on aika kamalaa myöntää, että ei pitänyt niin yhtään jonkun ihmisen sairaskertomuksesta. Tuntuu hieman epäkorrektilta tuntea näin. Ja tuntuu, että olen selityksen velkaa:

1. Turhauduin siihen, että kokonaisuus oli aikamoista sillisalaattia. Toisaalta kirja on olevinaan kertomus syövästä ja siitä miten Espinosa on selviytynyt vaikeista vuosista. Samaan aikaan kuitenkin alleviivataan sitä, että tämä ei ole syöpäkertomus vaan näiden elämänohjeiden avulla kuka tahansa voi selviytyä mistä tahansa ja elää merkityksellistä elämää. Ja siihen soppaan heitetään vielä keltaisten ihmisten fiilistely.

2. Ärsyynnyin siitä, että itsestään selviä asioita esitetään suurina elämäntotuuksina ja ikään kuin Espinosan oivaltamana. Yksinkertaisista asioista jauhetaan sivutolkulla ja saadaan ne kuulostamaan vaikeammilta kuin ne ovatkaan. Kirja on täynnä vähän hölmöjä juttuja, kuten yhdessä kappaleessa kirjailija on ehdottomasti sitä mieltä, että ihmiselle ominaista naurua pitää lähteä muuttamaan ja muokkaamaan, että näin toimimalla löytyy onni. Ja hengitysharjoitusten avulla voi oppia kävelemään eri tavalla ja parin vuoden välein on hyvä vaihtaa kävelytyyliä. Öö, siis mitä?!

3. Lopulta huokailin syvään keltaisten määritelmien parissa. Espinosa on antanut nimen henkilöille, joita meidän jokaisen elämästä ja menneisyydestä löytyy. Elämän aikana tulee kohdattua useampiakin merkityksellisiä ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole seurassamme pitkään, mutta jotka ovat täysin samalla aaltopituudella ja muovaavat elämäämme tai meitä itseämme parempaan suuntaan. Yhteistä keltaisille ihmisille on se, että heistä ei mitä luultavimmin muodostu läheisiä ystäviä eikä heidän poistumistaan elämästä juuri sure. Minunkin elämässäni näitä ihania vierailevia tähtiä on ollut useampikin ja osaan automaattisesti luokitella keltaiseksi tietyt ihmiset elämäni varrelta. Ilahduin, kun tajusin, että vihdoin joku tajuaa tarttua näihin ihmeellisiin ihmisiin ja pääsen nauttimaan hyvistä elämäntarinoista ja oivalluksista. Siinä vaiheessa kun alkoi tulla puhetta siitä, kuinka jokaisen ihmisen elämässä tulee olemaan tasan 23 keltaista ihmistä, ja että olisi hyvä, että näitä ihmisiä kohdatessaan kertoisi heille heidän asemastaan keltaisena, niin metsään meni! Ja Espinosa vielä haluaisi, että koko maailma syleilisi tätä hänen keksimäänsä termiä ja puhuisi näistä erityisistä ihmisistä sillä nimellä. Joo ei.

Suositella en voi tätä kirjaa, mutta olen hyvin kiinnostunut, jos jollakulla on täysin päinvastaiset tuntemukset tästä kirjasta. Espinosan höpinät eivät siis iskeneet, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan, jos joku vaikka kirjoittaisi romaanin elämänsä vierailevista tähdistä (en suostu käyttämään termiä keltaiset!), siitä saisi varmasti hienon kertomuksen. Nyt hiljennyn hetkeksi muistelemaan omia elämäni tähtityyppejä.

Kustantajan esittelytekstiin tästä.

Vaimotesti

Graeme Simsion
2013 suom. 2014
330 s./Otava

Uuden vuoden kunniaksi päädyin lukemaan jotain uutta ja mukavuusalueen ulkopuolella olevaa.

Tarinan keskiössä on elämäänsä minuuttiaikataulun mukaisesti suorittava genetiikan professori Don Tillman, joka on kyllästynyt etsimään vaimoa perinteisin tavoin. Nyt turhanpäiväiset treffi-illat ovat kaukaista menneisyyttä, sillä Don on kehittänyt Vaimotestin, jonka avulla on helppo päästä epäsopivasta vaimomateriaalista eroon ilman kiusallisia kohtaamisia kasvotusten. Asiat eivät kuitenkaan suju täysin Donin suunnitelmien mukaisesti, sillä kuvioihin ilmestyy pian Rosie, joka on täysin mahdoton vaihtoehto elämänkumppaniksi, mutta silti niin kiehtova...

Pyrin välttelemään romanttisia parisuhdekirjoja - olivat ne sitten miten älykkäitä tahansa. Kyseinen genre ei vain mitenkään ota sopiakseen kirjamakuuni. Tästäkään tarinasta en innostunut sen kummemmin, mutta oli se lopulta ihan mukavaa viihdettä uuden vuoden hulinoiden keskellä. Elokuvien saralla olen puolestaan romanttisten komedioiden suurkuluttaja, joten leffana tarina voisi hyvinkin toimia.

Minulle kirjan parasta antia oli Donin New Yorkin matkan kuvaus. Varasimme pari päivää sitten itsekin matkan kyseiseen kaupunkiin, joten matkakirjallisuutta ahmittuani oli hauskaa lukea myös muiden - tässä tapauksessa fiktiivisten henkilöiden - matkakokemuksista. Olen myös yhä enemmän miettinyt omaa elämääni ja mahdollisia pieniä muutoksia, joita haluaisin elämäntapaani liittyen tehdä, joten siinä mielessä Donin elämänmuutokset olivat myös inspiroivaa luettavaa. En silti voi sanoa ihastuneeni kirjaan sen kummemmin. Välipalakirja.

Kustantajan esittelysivulle tästä.

Kirjasta innostuneen kirjabloggaajan arvosteluun tästä.

Kirjallinen maailmanvalloitus - Australia

Pääoma

Anja Snellman
2013
299 s./Otava

Istun läppäri sylissäni eikä oikeita sanoja näytä muodostuvan sitten millään. Miksi edes yrittää kertoa jotain Marusta, Anja Snellmanin jo poisnukkuneesta isosiskosta, kun kirjailija osaa tehdä sen niin paljon paremmin?

Olkoon siis menneeksi, tämä teksti näyttää auttamattomasti kuuluvan "Luin, koin ja vaikutuin enkä nyt saa sanaa suustani" -kirja-arvioihin. Kehotankin jokaista tarttumaan kirjaan itse ja lukemaan Marun tarinan oikein ajatuksen kanssa. Ymmärrän maailmaa taas vähän paremmin ja uskon, että kirjasta jää jokaiselle lukijalle käteen jotain.

Maru syntyi sodan viimeisenä päivänä keskelle kaaosta, jo osaksi palamaan syttyneen sairaalan tiloihin. Kiitos DNA-ketjunsa rakenteen, Maru eli 67-vuotiaaksi seuranaan nivelreuma, kitalakihalkio ja sydämen vajaatoiminta. Hän kävi kouluja, pysyi pitkään työelämässä ja puuhasteli mielellään kotona rakkaiden harrastustensa parissa. Kännykässä hänellä oli kuitenkin muistissa hätänumeron lisäksi vain pikkusiskonsa puhelinnumero. Vaikeat ja aikoinaan osittain hoitamattomaksi jääneet sairaudet eristivät Marun lähes kokonaan muista ihmisistä.

Snellman puhui kirjastaan ja siskostaan todella kauniisti ja koskettavasti Otavan kirjaillassa kuukausi pari sitten ja tiesin heti, että haluan lukea Pääoman. Teos osoittautui vielä tärkeämmäksi kuin mitä alun perin osasin kuvitellakaan. Tämä syksyn uutuuskirja on ehdottomasti sellainen, joka jokaisen kannattaisi lukea.

Läski maailma

Barry Popkin
2009 suom. 2011
250 s./Like

Halusin taas pitkästä aikaa lukea tietokirjan ja hurjia mittasuhteita saanut kyselyni johti tähän kirjaan;) Läski maailma valottaa hieman sitä, miksi niin monet ovat nykyään ylipainoisia. Syyt tuntuvat piilevän mm. virvoitusjuomissa, pikaruoassa, liikunnan vähentymisessä ja yleisessä velttoilussa.

Mielestäni aihe on erittäin mielenkiintoinen ja koska jaan elämäni liikunnanohjaajan kanssa, meillä kotonakin jutellaan usein tästä ylipainoasiasta. Kirja on varsin oiva tietopaketti ja paljastaa monia herkullisia yksityiskohtia aiheesta. Toisaalta kirja on jopa hieman tylsä. Tai ehkä puuduttava olisi oikea sana. Popkin kirjailijana on hieman paasaava ja itseään toisteleva. Elämän ikuisia suuria kliseitä toistetaan väsymiseen saakka. Onhan se tietenkin totta, että ylipainoa vastaan pitää taistella vähentämällä pikaruoan syömistä ja lisäämällä ruokavalioon enemmän kasviksia, tämähän tietää jokainen. Mutta eihän nyt kukaan oikeasti vaihda lennossa Aleksanterin torttua banaaniin, ne vain eivät ole toisiaan korvaavat makupalat:D Olisin ehkä kaivannut jotain enemmän inspiroivaa tekstiä, olisin halunnut motivoitua parantamaan elintapojani. Pitää tietenkin muistaa, että Läski maailma on lähinnä faktateos ylipainosta maailmassa eikä sen mitä ilmeisemmin ole edes tarkoitus toimia suurena inspiraation lähteenä taistelussa ylipainoa vastaan.

Mielestäni mielenkiintoisinta kirjassa oli muiden maiden ruokatapoihin kurkistaminen. Se, että pääsi taas ihmettelemään, että miten ne amerikkalaiset voikin vetää sellaisia määriä kaloreita päivässä. Minä olen aina pelännyt, että himoni cokisdrinkkeihin viikonloppuisin on tie ennenaikaiseen hautaan. No, ehkä minulla ei vielä ole mitään hätää kun en kuitenkaan juo kurkusta alas 700 kaloria päivässä niin kuin jotkut amerikkalaiset:D Kyllä se vain jotenkin pysäyttää, kun näkee ihan hurjia lukuja kirjassa. Olen toki tiennyt, että Amerikassa koulussa tarjoillaan pizzaa ja hampurilaisia päivittäin ja että iso osa lapsista juo limpparia aamiaisellakin, mutta silti. Pekka Puskan jälkisanat luettuani olo jäi jotenkin turhautuneeksi: "Terveellisiä elintarvikkeita tuotetaan ja markkinoidaan sitä enemmän mitä enemmän kuluttajat niitä ostavat. Ja poliittiset päätöksentekijät tekevät sitä enemmän terveyttä tukevia päätöksiä, mitä enemmän kansalaiset haluavat ja vaativat." Ei ihan helpoista asioista ei ole kyse. Huoh.

Ja hikeä alkoi pukkaamaan, kun aloin miettiä mahdollisten tulevien lasten kasvattamista terveelliset elämäntavat huomioiden. Miten ihmeessä sitä onnistuu painottamaan urheilun ja aktiivisen leikin tärkeyttä ja tv:n turhuutta? Miten ihmeessä saa porkkanan houkuttelevammaksi kuin sipsipussit? Miten saa lapset kavereineen tekemään jotain mielikuvituksellista pelikoneiden ääressä istumisen sijaan. Tämä kirja saattaisikin toimia myös vauvakuumeen poistajana:D

Vapiseva nainen




Siri Hustvedt
2009 suom. 2011
240 s./Otava

Siri Hustvedt on pitämässä isälleen muistopuhetta, kun hän joutuu oudon vapinan valtaan. Kirjailija haluaa selvittää mikä hänessä on vikana ja näin alkaa matka neurotieteen, psykiatrian ja psykoanalyysin maailmaan. Hankkiessaan taustatietoja edelliseen romaaniinsa Hustvedt opiskeli lääkeaineoppia, osallistui aivotieteen luennoille ja luki tutkielmia erilaisista sairauksista. Kirjailijalla riittää omakohtaisiakin kokemuksia vapinakohtauksien lisäksi: lapsesta asti vaivannut migreeni ja muille ihmisille tapahtuvien asioiden vahvasti kokeminen omassa ruumiissaan johtavat siihen, että asioista on otettava selvää. 

Vapiseva nainen on mielenkiintoinen, mutta hieman raskas kirja. Aiheet eivät ole helpoimmasta päästä - olisi kai toivottavaa, että lukija olisi opiskellut hieman psykologiaa tai lääketiedettä. Näistä asioista kiinnostuneet saavatkin varmasti kirjasta enemmän irti kuin tavalliset pulliaiset. Jotain Hustvedtin kirjoitustaidoista kuitenkin kertoo se, että kirja onnistuu vaikeudestaan huolimatta olemaan mukaansa tempaava. Kirja sisältää otteita lääketieteen historiasta ja eri koulukuntien mielipiteitä eri sairauksista. Mielenkiintoisen lisän tarinaan tuo erilaiset potilaskertomukset. Paljon on maailmassa sairautta, sellaista minkä syvintä olemusta ei ole vielä saatu selvitettyä. Lukukokemuksen jälkeen jäi tunne, että tällaisia kirjoja voisi lukea lisääkin. Hustvedtin muihin kirjoihin on myös ehdottomasti tutustuttava.

En valitettavasti tehnyt kirjalle kunniaa lukutavallani. Tässä on kirja, joka ansaitsisi tulla luetuksi yhteen putkeen. Kirjassa ei ole kappalejakoa, joten mikä tahansa kohta on huono kohta jättää kirjanmerkki. Alku oli lupaava ja sain luettua 100 sivua yhtenä päivänä, mutta sitten alkoi muut hommat painaa päälle. Saman tien menetin otteen kirjasta ja keskittymisen herpaantuessa sairauskertomukset muuttuivat sillisalaatiksi. Kun huomaa ajattelevansa muita asioita, peli kirjan suhteen on menetetty. Toimikaa te muut lukijat fiksummin!

Kiva sattumakin kävi kirjaa lukiessa: Hustvedt kertoo pahan käden -syndroomasta, jossa oikea käsi toimii normaalisti, mutta vasen käsi vaikeuttaa elämää. Jos oikea käsi esimerkiksi ajattelee nostavansa halon laittaakseen sen uuniin niin vasen käsi paiskaakin sen seinään. Katsoimme poikaystävän kanssa Housen viidennen tuotantokauden viimeistä jaksoa ja siinä potilaana oli tuollainen pahan käden omaava henkilö. Ennen kuin House ehti kertoa tiimilleen mikä potilasta vaivaa, oli Sonja jo ehtinyt saada poikaystävän tilanteen tasalle kertomalla sairaudesta ja antamalla muutamia esimerkkejä. Kyllä kirjoja kannattaa lukea:)

P.S. Tämä lukukokemus johti myös Minihaasteen ensimmäisen osan suorittamiseen. Hustvedtiin tutustuminen on alkanut.