Oryx ja Crake

Margaret Atwood
2003 suom. 2003
483 s./Otava

Ennen synnytystä tahti ehti hidastua vähän liiaksikin ja kotiseinät alkoivat kaatua päälle. Olikin ihan ehdottoman tärkeää, että meneillään oleva kirja olisi sellainen mitä ei malttaisi laskea käsistään. Onneksi kuvioihin astui yksi suosikkikirjailijoistani ja hänen dystopia-trilogiansa.

Sarjan aloitusosa Oryx ja Crake esittelee kaikki keskeiset henkilöt, joiden edesottamukset geenimanipulaation maailmassa johtavat ihmisrodun lähes sukupuuton partaalle. Tarinaa kertoo Lumimies, mahdollisesti ainoa eloonjäänyt ihminen, joka harhailee merenrannalla olevan tukikohdan lähettyvillä ja pitää huolta kloonijoukosta, joka on jäänyt hänen vastuulleen. Päivät ovat täynnä vaaroja, sillä uudenlaiset eläinristeymät ovat päässeet luontoon ja syrjäyttäneet alkuperäisiä eläinlajeja. Ja onko ylipäätänsä järkeä pysytellä hengissä, jos kaikki on jo ohi?

Olipa kiva lukea Atwoodilta muutakin kuin perinteisempää kaunokirjallisuutta. Tässä on sarja joka on ehdottomasti luettava kokonaan - seuraava osa on jo lainattukin kirjastosta!

Tarina oli kaiken kaikkiaan juuri sellainen kuin toivoinkin: aiheeltaan ehdottoman kiinnostava ja viihdyttävä, älykäs ja laadukas lukuromaani. Taattua Sinisen kirjaston tavaraa. Tällä kertaa henkilöhahmot eivät jääneet ensisijaisesti mieleen vaan mentiin tarina edellä, mutta se ei haitannut lainkaan. Voi olla, että toisenlaisessa elämäntilanteessa ihmiskohtalot olisivat koskettaneet enemmänkin, mutta nyt tosiaan kiinnostuin varsinkin siitä miksi tapahtui mitä tapahtui ja koin kirjan olevan melkoinen page turner.

Annan jäähyväiset



L.M. Montgomery
2009 suom. 2010
437 s./WSOY

Ensimmäisen pidemmän kirjasarjan läpikahlaaminen näin aikuisiällä on nyt saatu kunnialla loppuun. Miten kertakaikkisen hienoja muistoja minulle jäikään Anna-sarjan lukemisesta!

Panttasin sarjan viimeisiä osia muutaman vuoden ajan, mutta nyt vihdoin sain patisteltua itseni lukemaan tämän ihan viimeisenkin Blythen perhettä sivuavan teoksen. Kirjassa on 15 novellia ja 41 runoa, jotka käsittelevät aikaa ennen ja jälkeen ensimmäisen maailmansodan. Novellien aikana lukija pääsee näkemään Blythen perheen muiden Prinssi Edwardin saaren asukkaiden silmin ja runojen loppuun on puolestaan lisätty pientä dialogia Blythen perheen jäseniltä.

Pidin itsestään selvänä kyynelvirtaa, jonka olisi luullut liittyvän vahvasti lukukokemukseen, mutta lopulta kävikin niin, että selvisin kirjan loppuun asti sen suuremmin liikuttumatta. En ole runotyttöjä, joten Annan ja hänen poikansa Walterin runot eivät niinkään koskettaneet minua, mutta niihin liitetyt dialogit lyhykäisyydestään huolimatta tavoittivat hyvin Annan kodin tunnelman. Novelleissa Blythet ovat harmillisesti täysin sivuroolissa. Perhe herättää muissa saarelaisissa tunteita niin hyvässä kuin pahassakin ja näitä tunteita ruoditaankin sitten välillä oikein olan takaa.

Odotin kirjalta enemmän Annaa ja vähän petyinkin siihen, että hän lymysikin vain tarinan taustalla. Ensin Annan lapset varastivat valokeilan kahdessa edellisessä kirjassa ja nyt muut saarelaiset... Annan jäähyväisissä Blythen perheen siirappista onnea välillä kadehditaan ja välillä epäillään. Minuunkin taisi hieman tarttua kyläläisten kyräily, vaikka ehdottomasti uskonkin onnellisiin perheisiin.

Anna-sarja kokonaisuudessaan on tarjonnut minulle ihanan seikkailun maailman kauneimmalla saarella 1800-luvulta aina 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Onnea on saada seurata kirjallista suosikkihahmoaan läpi tämän elämän. Toisaalta kuitenkin mietin, että piileekö Runotytön vetovoima juuri siinä, ettei hän koskaan vanhene...

Seuraavaksi pitäisikin kunnostautua Myrskyluodon Maija ja Pieni talo preerialla -sarjojen parissa. Myös Maastamuuttajat-sarja vaikutti ensimmäisen osan perusteella todella mielenkiintoiselta.

Kotikunnaan Rilla





L.M. Montgomery
1921 suom. 1962
243 s./WSOY
Blythen perheen kuopus, kaunis ja huoleton Rilla, elää nuoruutensa iloisia päiviä haaveillen romanttisista hetkistä ja tulevista juhlista. Kaikki muuttuu, kun Kanada liittyy ensimmäisen maailmansodan taisteluihin. Glenin poikia lähtee loputtomana virtana taistelemaan rintamalle, niin myös Annan ja Gilbertin täysi-ikäiseksi varttuneet pojat James ja Walter. Sodan vuodet kotirintamalla ovat täynnä raastavaa pelkoa ja epätoivoa, tukahdutettuja toiveita ja vimmaista työntekoa. Rillasta kasvaa vastuuntuntoinen ja järkevä nuori nainen kasvattaessaan sotaorpoa ja osallistuessaan Punaisen Ristin nuorten toimintaan. Kun sota vihdoin loppuu, vanhaan maailmaan ei ole enää palaamista.

En syyttä pelännyt Anna-sarjan viimeisen osan lukemista, sillä lukukokemus oli juuri niin tunteikas kuin etukäteen uumoilinkin. Kotikunnaan onni on vaakalaudalla sodan pitkinä vuosina ja on raskasta seurata vastoinkäymisiä, joita kirjallisuuden suosikkiperheeni joutuu kohtaamaan. Edellinen osa Sateenkaarinotko päättyi niin, että lukijalle paljastettiin tulevat koettelemukset ja olen siitä lähtien surrut Annan yhden lapsen kohtaloa.

Pidin kaiken kaikkiaan tästä viimeisestä osasta, se solmii kaikki irtonaiset langat niin, että perheestä on helpompi päästää irti, mutta toisaalta jättää muutamia asioita mielikuvituksenkin varaan. On lohdullista tietää, että kirjahyllyssä odottaa vielä sarjaan liittyvä Annan jäähyväiset, joka on kokoelma erilaisia tekstejä liittyen Annaan ja tämän perheeseen. Alkuperäinen päähenkilö on sarjan viimeisten osien aikana jätetty täysin taka-alalle ja onkin hienoa päästä lukemaan vielä hänen mietteitään eletystä elämästä. Vaikka äidin kupliva luonne elää vahvasti myös hänen lapsissaan, on Anna kuitenkin Anna ja minulle se rakkain henkilöhahmo.

Sota oli vahvasti läsnä jokaisessa hetkessä, joka Kotikunnaalla vietettiin, mutta onneksi hetket olivat myös täynnä Montgomerylle tyypillistä romantiikkaa: kauniita maisemia, jännittäviä kummitustarinoita sekä runollisia, elämää suurempia hetkiä. Näin ollen ne kovimmatkin kolaukset saivat kauniit puitteet. Ja myönnettäköön: itkin kuin pieni lapsi.

Kustantajan kirjaesittelyyn pääset tästä.

Vaikka en lukuhaasteisiin virallisesti osallistukaan tänä vuonna, on tässä kuitenkin ensimmäinen luettu kirja Ihminen sodassa -haasteeseen ja kategoriaan Sodan liepeillä.




Kuukauden nuortenkirja: Sateenkaarinotko

L.M. Montgomery
1919 suom. 1925
223 s./WSOY

Anna-sarjan lukemisessa kuljen vääjäämättä kohti loppua ja samalla on tullut tunne, että haluaisin säästellä sarjan kirjoja. Nyt Sateenkaarinotkon luettuani olen kuitenkin päättänyt saattaa Annan tarinan loppuun vielä tämän vuoden puolella. On aika hyväksyä tosiasiat: sarja ei ole enää entisensä kun sen päähenkilö on jättäytynyt auttamattomasti taka-alalle ja valokeila suuntautuu Annan sijaan tämän lapsikatraaseen ja heidän ystäviinsä.

Anna-sarjan seitsemäs osa oli minulle ehdottomasti väliinputoaja, mutta odotan Kotikunnaan Rillan olevan ehkä merkityksellisempi, uskoisin, että siinä lähestytään niitä surullisiakin asioita, joista edellisisssä osissa ollaan hiljakseltaan vihjailtu. Sateenkaarinotko on kuitenkin lähinnä täynnä lapsuusajan nostalgiaa: pitkiä hauskoja kesäpäiviä, uusia ystäviä, kepposia, mielipahaa, pelkoja ja riemua. Periaatteessa siis ihan kivakin paketti, mutta olisin ehkä lukenut äitiyden haasteista ja muista Annan kuulumisista mieluummin kuin hänen lastensa touhuiluista.

Parasta tyttökirjoissa on kyllä se, että hektisistäkin viikoista huolimatta niiden parissa pystyy rentoutumaan ja nauttimaan. Luonnon kauneutta ylistävät kuvailut, lasten pienet suuret seikkailut heidän rakkaassa Sateenkaarinotkossaan ja paikoitellen vilahtanut melankolinen tunnelma, joka syntyy, kun pikkuhiljaa joutuu kasvamaan aikuiseksi... Nämä kaikki yhdessä tuottivat hyvän lukukokemuksen. Anna kuitenkin loistaa poissaolollaan. Moni kylän lapsi haluaisi turvautua tähän vaikeina hetkinä, sillä onhan Anna ihan erilainen kuin muut vakavat aikuiset, mutta Anna on usein tavoittamattomissa. Lapset saavatkin huomata, että Glen St. Maryn kylässä on muutamia muitakin aikuisia, jotka voivat olla melkein yhtä hyviä ystäviä kuin Anna, kunhan heille ensin antaa mahdollisuuden.

Suosikeiltani -teemaa tulen jatkamaan vielä yhdellä kirjalla, palautin Fagerholmin Säihkenäyttämön takaisin kirjastoon - nyt ei vain ollut sen aika - ja lainasin McEwanin Makeannälkä -teoksen. Ihan nappiin ei ole tämäkään lukukuukausi mennyt, mutta eivät lukemani suosikkikirjailijoiden teokset nyt huonojakaan ole olleet! Ensi kuussa kuitenkin ns. rokataan, sillä olen keksinyt niin mieluisan teeman itselleni, etten malttaisi odottaa! Siitä lisää elokuussa!

Orjattaresi




Margaret Atwood
1985 suom. 1986
396 s./Tammi

Atwoodin dystopia esittelee Gilead-nimisen yhteiskunnan, jonka maan rajat mukailevat nykyisten Yhdysvaltojen rajoja. Valta on siirtynyt fundamentalistisille kristityille eikä uusi järjestelmä juuri naisia kumarra. Naisilta on kielletty niin lukeminen kuin yksin kaupungilla liikkuminen. Jokaisen naisen tulee pukeutua kaapuun, jonka värin määritelee tämän elämäntehtävä. On ylhäisöperheiden vaimoja; orjattaria, jotka yrittävät tuottaa heille jälkeläisiä sekä tätejä, jotka kouluttavat tulevia orjattaria. Tähän pelottavaan maailmaan lukijat tutustuttaa Frediläinen, nainen joka toimii synnytyskoneena ja jonka nimi juontaa juurensa perheenpään etunimestä. Yhdysvaltain alue on aikoinaan saastunut niin pahoin, että se on jo vaikuttanut lisääntymiseen ja siksi kaikilla ylhäisöön kuuluvilla perheillä on oma orjatar, jonka päätehtävänä on tulla raskaaksi. Ne, jotka epäonnistuvat tässä pyhässä tehtävässään, lähetetään siirtomaihin, jossa elämä on pelkkää raadantaa kurjissa olosuhteissa. Pelon ilmapiiri on johtanut siihen, että kaikki epäilevät toisiaan, ystävyyssuhteita ei voi solmia, koska kehenkään ei voi luottaa. Maanalaisia pelastusjärjestöjäkin huhutaan olevan, mutta miten sellaiseen saisi yhteyden, kun juuri kehenkään toiseen naiseen ei voi saada yhteyttä?

Orjattaresi osoittautui oikein oivalliseksi lukukokemukseksi, vaikka vaihtoehtoisista tulevaisuudennäkymistä on tullut luettua lähiaikoina tarina jos toinenkin. Olen tietoisesti vältellyt Atwoodin dystopia-teoksia, koska en koe olevani lukijana niiden perään. Tämän tarinan uskonnolliset teemat tarjosivat erilaisen näkökulman tulevaisuuteen kuin esimerkiksi Nälkäpeli tai Vuosi 1984. Ja hurjan tulevaisuuden kirjailija onkin Yhdysvalloille kynäillyt. Aluksi koin vaikeaksi uskoa tarinaan, niin kaukaa haetulta tuntui vanhatestamentillisten valtaan nousu. Atwood sai minut kuitenkin uskomaan, että kaikki on lähtenyt aikoinaan liikkeelle pienistä asioista, kuten siitä, että naisten kohtaamaa väkivaltaa on haluttu vähentää. Pikkuhiljaa asiat ovat kehittyneet pidemmälle ja pian totalitarismi on johtanut siihen, että naiset on lukittu turvaan maailmalta. Aluksi kukaan ei ole viitsinyt tehdä vastarintaa, koska ollaan uskottu parempaan huomiseen, ja lopulta tilanne on ollut niin paha, ettei vastarinta olisi enää johtanut muuhun kuin hirttäjäisiin silmukan päähän roikkumaan. Koko maailmahan ei suinkaan ole suistunut samaan kohtaloon suurvallan perässä, vaan Gileadin alueella käy kyllä jatkuvasti turisteja pällistelemässä ja ihmettelemässä maan tapoja. Turistit ihmettelevät heidän eloaan ehkä samaan tapaan kuin tämän päivän yhdysvaltalaiset esimerkiksi Pohjois-Koreassa.

Frediläinen eli tarinan kertoja ei tullut minulle lukijana niin läheiseksi kuin joskus hyviä tarinoita lukiessa käy. Jotenkin ratkaisu, jossa päähenkilö pitää välimatkaa, tuntui kuitenkin sopivan tarinan tunnelmaan. Eläähän hän maailmassa, jossa ei ole viisasta avautua elämästään liikaa. Ehkä hänellä on ollut kiire kertoa tarinansa jälkipolville, eikä sentimentaaliseksi heittäytymisestä olisi ollut apua kenellekään. Tai ehkä siinä vaiheessa, kun Frediläinen pysähtyi kertomaan elämästään, hän oli jo hyväksynyt sen kaiken, mitä hänen läheisilleen luultavasti oli vuosien aikana tapahtunut.

Onko lukijoissa muita Margaret Atwoodia hehkuttavia? Mikä on teidän suosikkinne hänen kirjoistaan? Minun toteemikirjani on Nimeltään Grace, mutta en kyllä toistaiseksi ole lukenut häneltä huonoa tai edes keskivertoa kirjaa, jokainen on sisältänyt erilaisen, mutta yhtä kaikki koukuttavan ja hyvin punotun tarinan. Ymmärrän kyllä, että juuri Orjattaresi on päässyt kaiken maailman Lue nämä kirjat ennen kuin kuolet -listoille, siinä on ehdottomasti kasassa klassikon ainekset ja ylipäätään tarinana se on aikaa kestävä.

Osallistun kirjassa So American -haasteeseen, sillä vaikka kirjailija onkin kanadalainen, tarinan tapahtumapaikkana on Bostonin alue Massachusettsissa. Orjattaresi on mainittu myös yhdellä jos toisellakin must-read-listalla ja olen itse sisällyttänyt sen 100 naiskirjailijan teokset -listalle.

Sininen linna

L.M. Montgomery
1926 suom. 1930
208 s./Uusi kirjakerho

Valancyn elämän väri on jo pitkään ollut harmaa. Päivät matelevat eteenpäin, ja kaikki tuntuu kovin yhdentekevältä. 29-vuotiaan vanhanpiian arjen täyttää vaatelias äiti ja toinen toistaan inhottavammat sukulaiset, jotka nälvivät Valancya milloin mistäkin. Onneksi on olemassa unelmien Sininen linna, jonne Valancy aina tilaisuuden tullen pakenee omaa elämäänsä. Nuoren naisen elämä muuttuu yllättäen, kun hän kuulee lääkäriltä olevansa kuolemansairas. Valancyssa herää äkkiä suuri elämänkaipuu, joka johtaa moniin suuriin muutoksiin, ja Sininen linnakin muuttuu pikkuhiljaa todellisemmaksi.

Montgomery jatkaa tarinointiaan tämän kirjan parissa yhtä ihastuttavasti kuin aina ennenkin. On helppo ymmärtää, miksi Sininen linna edustaa monelle lukijalle lohtukirjaa, johon palataan uudelleen ja uudelleen. Kirjan tarina on ehdottomasti ihana, ja sen sankaritar oli myös kovasti mieleeni. Oli suorastaan jännittävää lukea muutoksista, joita Valancy alkaa tekemään kuultuaan vakavasta sairaudestaan. Tarina on juuri niin inspiroiva kuin sen toivoisikin olevan, ja ehkä aina välillä joku lukijakin rohkaistuu ja päättää laittaa elämänsä uuteen järjestykseen luettuaan Valancyn ratkaisuista.

Lukiessani yllätyin positiivisesti siitä, että Montgomeryn tyyli oli tällä kertaa hieman erilainen kuin Annan ja Emilian tarinoissa. Esimerkiksi toisia ihmisiä ikävästi kohtelevia ihmisiä Sinisestä linnasta löytyy rutkasti, ja se tekee tarinasta paljon realistisemman ja synkemmän kuin mihin olen aikaisemmilla lukukerroilla tottunut. Oli virkistävää lukea tyttökirjallisuutta, joka kuitenkin synkkine sävyineen oli enemmän aikuisten kirjallisuutta. Aikuisten välinen rakkauskaan ei ole täynnä helppoja ratkaisuja, vaan Valancyn puolesta saa tosissaan jännittää aina välillä. Täytyy kuitenkin sanoa, että yllättävänkin hyvin naiselle lopuksi käy...

Osallistun Sinisellä linnalla heinä-elokuun Minihaasteeseen, jossa tällä kertaa tunnustetaan väriä.

Annan perhe

L.M. Montgomery
1939 suom. 2002
301 s./WSOY

Anna-sarjaan tutustuminen jatkui Annan perhe -kirjalla. Annan ja Gilbertin ensimmäisestä aviovuodesta Haavemajassa on ehtinyt kulua jo vuosia. Lapsia on siunaantunut kuusi ja elämä Kotikunnaalla on täynnä arkipäiväisen mukavia sattumuksia.

Tässäkin osassa on havaittavissa tietynlaista lopun alkua. Anna on vielä nuori äiti ja kaikki lapset vasta alakouluikäisiä, mutta silti tulevaisuudessa koittaviin murheisiinkin viitataan ja se sai ainakin minut lukijana kyyneleiden partaalle. Anna on ihana ja hänelle toivoisi vain kaikkein parasta ja ihan rinnassa ahdistaa, kun tietää ettei häntäkään voi suojella elämän sattumanvaraisuudelta. Kaiken kaikkiaan Annan perhe on viehättävä tarina perhe-elämän onnesta, johon kuuluu kaikenlaisia kommelluksia ja yhteisiä hetkiä takan ääressä.

Minulta on vielä lukematta Sateenkaarinotko ja Kotikunnaan Rilla. Minulla on jostain syystä sellainen ennakkokäsitys, että kyseiset kirjat kertovat enemmän perheen lapsista kuin Annasta ja Gilbertistä, olenko oikeassa? Mitään kovin suuria spoilauksia en halua kuulla, mutta ovatkohan lapset kirjoissa vielä lapsia, vai kuvataanko heidän nuoruusvuosiaankin? Olen huomannut, että minuun on vedonnut enemmän Anna omassa kodissaan ja Annan perhe kuin sarjan aikaisemmat osat (vaikka ihaniahan nekin ovat!). Mutta ehkä kun kuitenkin itse on aikuinen nuori nainen, niin ei ihan loputtomasti jaksa lukea lapsuuden leikeistä ja viattomista kömmähdyksistä, jotka johtavat johonkin suureen sähellykseen. Niitä oli kuitenkin roppakaupalla jo sarjan alkuosissa, kun kuvattiin Annan lapsuutta.

Anna-sarja tekee minut jotenkin kovin onnelliseksi. On kuin olisin etuoikeutettu, kun olen saanut tutustua näin hienoon tarinaan ja sen sympaattiseen päähenkilöön.

P.S. Päätän surullisen kuuluisan sekoiluni TB-haasteessa saaden Multicultural Britain -alakategorian täyteen. Haaste on siis tullut päätökseen, yhteensä 8 alakategoriaa suoritettuna.

Anna omassa kodissaan

L.M. Montgomery
1917 suom. 1922
221 s./Wsoy

Anna-sarjan viidennessä osassa Anna ja Gilbert menevät naimisiin ja muuttavat Neljän tuulen niemelle. Vihervaarassa kirjassa ei juuri seikkailla, mutta sen sijaan lukija kohtaa monia uusia tuttavuuksia. Kapteeni Jimin seurassa ei voi kuin viihtyä, hän on vanha merikarhu, joka on aikoinaan kokenut yhden jos toisenkin seikkailun. Cornelia-neiti taas halveksii miehiä minkä ehtii ja Leslie Moore on kaunis, mutta perin onneton nuori tyttö.

Annan seurassa on aina niin kovin kotoisaa. Anna omassa kodissaan on selkeästi surumielisin ja omalla tavallaan elämänmakuisin Anna kaikista lukemistani sarjan osista. Mitä vanhemmaksi Anna kasvaa, sitä enemmän taitaa elämän kurjatkin puolet näyttäytyä hänelle. Näin ollen Annan elämään samaistuu vanhempikin lukija ja tarinan mutkista saattaa löytää jonkinlaisia voimavaroja omaankin elämäänsä. Muutama kyynel tuli puserrettua kirjan edetessä. Nyt tuntuu ehkä jopa hieman pelottavalta se ajatus, että jonain päivänä sitä on lukenut viimeisenkin Anna-kirjan ja silloin saattaa jollain tavalla kokea tietävänsä liikaa. Että se pieni Anna-tyttö, joka aikoinaan tuli Vihervaaraan erehdyksen kautta, onkin elänyt ihan kokonaisen elämän kirjojen sivuilla eikä mikään jää samalla tavalla mielikuvituksen tuotteeksi kuin esimerkiksi Runotyttö-Emilian myöhemmät vaiheet. Tällä hetkellä tuntuu ihan liian raskaalta ajatus siitä, että toisin kuin Emilia, Anna ei jää ikuisesti nuoreksi naiseksi vaan saattaa jopa kuolla. Niin kirjojen sankarittarista pikkuhiljaa tulee ystäviä.

Pidin kovasti lukemastani ja ehkä seuraavaan kirjaan on aika tarttua, kun syysillat ovat pimeämpiä ja kylmempiä. Silloin on ihana hakea lohtua ja lämpöä juuri tästä kirjasarjasta.

P.S. Osallistun kirjalla TB:n Commonwealth-kategoriaan ja saan sen näin ollen täyteen.

Kerjäläistyttö

Alice Munro
1977 suom. 1985
259 s./Tammi

Kerjäläistyttö on tarina Rosesta, joka varttuu Hanrattyn pikkukaupungissa melko köyhissä oloissa. Yliopistossa opiskellessaan hän tapaa hyvästä perheestä lähtöisin olevan Patrikin, jonka kanssa seurustelu tarkoittaa Roselle parempaa elämää. Patrikin kanssa onnikin näyttäisi ensin olevan täysin mahdollista, mutta lopulta avioero on ainoa järkevä vaihtoehto. Itsenäistä elämää viettävä Rose elättää itsensä näyttelijän töillä ja yrittää siinä samalla löytää paikkansa maailmasta. Lapsuus- ja nuoruusmuistot kulkevat Rosen mukana tiiviisti, vaikka hän onkin päässyt pitkälle Hanrattystä.

En voi osua kovinkaan kauas totuudesta, jos sanon, että kirjassa kerrottu Rosen elämäntarina olisi hyvin voitu jättää kertomattakin.

Kaikki tarinassa on jotenkin liian tavanomaista, ilman mitään sen suurempia kohokohtia, ei oikein mitään mistä ottaa kiinni - tai kiinnostua lukijana. Jos Rose olisi oikea (julkisuuden) henkilö, hänestä olisi ehkä mielenkiintoista lukea haastattelu naistenlehdestä. Sellainen mukava muutaman sivun koonti hänen elämänsä pienimuotoisista seikkailuista. Kirjan muodossa tarina ei kuitenkaan oikein jaksa innostaa.

Toisaalta ylläoleva kommenttini on todella epäreilu, koska en oikeasti odota jokaiselta kirjalta ja sen henkilöiltä suurta elämän ilotulitusta. Tavallisen arjen kuvaaminen voi olla (ja usein onkin) parasta mitä kirjallisuudella on tarjota. Tällä kertaa päähenkilö ja hänen lähipiirinsä eivät vain oikein onnistuneet "viihdyttämään". Rosesta on jotenkin mahdoton oppia pitämään tai hänen edesottamuksistaan välittää. Luulisi että nuori nainen erilaisissa elämäntilanteissa herättäisi tunteita tai sympatioita lukijassa, mutta ei. Usein huomasin olevani pelkästään pitkästynyt ja siksi kirja onkin ollut kesken jo useamman kuukauden.

Mutta jos jotain huonoa, niin kyllä jotain hyvääkin: Munro kirjoittaa miellyttävästi, soljuvasti ja helppotajuisesti. Tekstiä lukee mielellään vaikka tarina ei imaisekaan mukaansa. Tutustun varmasti kirjailijan muihinkin teoksiin jossain vaiheessa, koska uskon että niillä on minulle enemmän annettavaa. Kirjailijahan tunnetaan novelleistaan ja tässäkin kirjassa tarina oli ehkä hieman novellimainen. Rosen tarina kerrotaan kronologisesti, mutta läheskään kaikkia elämässä sattuneita asioita ei käydä läpi. Kokonaisuus muodostuu merkityksellisimmistä hetkistä Rosen elämässä - ja ne merkityksellisimmät asiat eivät aina ole niitä perinteisesti tärkeimpinä pidettyjä, joka toki on virkistävää.

Lopputuomiona voisin lausahtaa, että ihan kiva. Painuu varmaankin pian unholaan, mutta ei lukeminen ajanhukkaakaan ollut. Ihan kiva. Ei maailmoja mullistava, mutta tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta kirjan sai luettua loppuun ilman sen suurempia hampaan kiristelyjä.

Osallistun kirjan kanssa TB:n alakategoriaan Commonwealth, eli Kanadassa liikutaan tällä kertaa.

Anna opettajana

L.M. Montgomery
1936 suom. 2002
277 s./Wsoy

Mikä ihastuttava kirja! Oli ihan mielettömän mukavaa lukea Annan vaiheista Summersiden uutena rehtorina. Tarina on tuttuun tapaan hyväntuulinen ja taattua tyttökirjallisuuden laatutavaraa. Ajallisesti kirjassa on kyse kolmesta vuodesta ja tarina etenee osaksi Annan Gilbertille kirjoittamien kirjeiden avulla. Jostain syystä en oikein onnistunut virittäytymään tunnelmaan sarjan edellistä osaa Annan unelmavuodet lukiessani, mutta tällä kertaa nautin nautin ja nautin. Miten hyvä mieli voikaan tulla pelkästään siitä, että tarinan päähenkilöt viettävät kotoisaa iltahetkeä salongissa lumimyrskyn raivotessa ulkona. Kirjan kolmeen vuoteen mahtuu tapahtumia ja ihmisiä niin mielettömät määrät, etten enää edes muista kaikkia mainioita kohtia tarinasta. Toisaalta tämä harmillinen muistin pyyhkiytyminen mahdollistaa kirjan uudelleenluvun joskus tulevaisuudessa.

Lempikohtauksia löytyisi vaikka millä mitalla, mutta voiton vie Annan ja Valentine-neidin käyskentely hautausmaalla. Kohtaukset, joissa henkilö A kertoo henkilölle B tarinoita kuolleista ja kuopatuista on mielestäni tyttökirjallisuuden parasta antia. Kyseiset kohtaukset on aina kirjoitettu niin mielenkiintoisesti ja jotenkin kohtalokkaasti. Tykkään! Myös Minerva-tädin kartanossa vietetyt hetket ja kirotun suvun tarinat kiinnostivat ja hieman jännittivätkin iltalukemisena:D Toisaalta taas Pauline-tytärtään oikein urakalla kyykyttävä rouva Gibson on onnistuttu kuvailemaan niin raivostuttavaksi ja inhottavaksi naishenkilöksi, että koin suorastaan uupumusta lukiessani hänestä.

Tälläkin kertaa taisin tarttua juuri oikeantyyppiseen kirjaan juuri oikealla hetkellä. Nyt tarina huokui suurta elämänviisautta, mutta jollain toisella hetkellä kirja ei ehkä olisikaan tarjonnut niin paljon minulle. Muun muassa tätä mielikuvituksen lentoon liittyvää tekstinpätkää lukiessani en voinut kuin nyökkäillä kiivaasti mukana: "...Kate-täti inhoaa taikauskoisuutta, mutta minä oikeastaan pidän taikauskoisista ihmisistä. He tuovat elämään väriä. Eikö maailma olisikin masentava paikka, jos kaikki olisivat viisaita ja järkeviä...ja hyviä? Mistä me sitten puhuisimme?" Niinpä! Tämä ikäänkuin kiteyttää ihan kaiken:) Minä ainakin lukeudun niihin ihmisiin, jotka lukevat kirjoja ja katsovat elokuvia juuri siksi, että ne tarjoavat arkipäivän keskelle pienen ripauksen taikuutta kaikkine epäuskottavine vivahteineen. Lisäksi taisin löytää kyseisen pätkän (ja monen muun) rivien välistä jotain sellaista, jota en oikein osaa edes pukea sanoiksi <3