Neito vanhassa linnassa

Jane Austen
1817 suom. 1953
300 s./WSOY
äänikirja n. 9 tuntia

Neito vanhassa linnassa (uusin suomennos nimellä Northanger Abbey) oli yksi spontaaneista äänikirjalainoista vieraillessani kirjastossa. Jane Austenia tulee luettua äärimmäisen harvoin, mutta hänen teoksiensa parissa kyllä viihtyy mukavasti kunhan pääsee alkuun.

Kirjassa ollaan varsin lomaisissa tunnelmissa sillä sankaritar Catherine Morland viettää ensin muutaman viikon Bathissa perhetuttujensa kanssa tutustuen mm. Thorpen ja Tilneyn perheisiin. Sieltä hän jatkaa matkaansa Tilneyn tiluksille Northanger Abbeyhin. Catherine on suuri kauhukirjallisuuden ystävä, joten hän odottaa Northanger Abbeyn kartanon olevan täynnä toinen toistaan karmaisevampia sukusalaisuuksia. Sydämentykytyksiä hänelle puolestaan aiheuttaa perheen nuori herra Henry Tilney.

Lukukokemus oli suorastaan kutkuttavan herkullinen, niin mainiosti lukija Erja Manto tulkitsee Austenin tekstiä. Veikkaisinpa jopa, että kirjailijattaren piikikkäät sutkautukset päähenkilöstä ja tämän lähipiiristä osuivat minun tapauksessani vielä vähän paremmin maaliin kun sain nauttia tarinasta tällä tavalla valmiiksi pureskeltuna. Kun lukuhetket tuppaavat välillä pienen vauvan kanssa olemaan varsinaista sillisalaattia niin jaaritteleva tarinankerronta tosiaan toimii paremmin äänikirjana.

Olen aikaisemmin lukenut häneltä teokset Järki ja tunteet; Ylpeys ja ennakkoluulo ja Emma. Niihin verrattuna Neito vanhassa linnassa on selkeästi kepein ja kerronta yksinkertaisinta. Kirjassa ei myöskään ole samalla tavalla suurta rakkaustarinaa, vaikka Catherine lähteekin Northanger Abbeyhin osittain Henry Tilneyn takia.

Hohto

Stephen King
1977 suom. 1985
513 s./WSOY

Äitiyslomalla on saanut kivasti tartuttua näihin vähän vanhempiin lukemattomiin kirjoihin, joihin on halunnut jo useamman vuoden ajan tutustua, mutta ei ole saanut aikaiseksi koska uutuuskirjat.

Kingin parhaaksi tituleerattu kirja ei tehnyt minuun ihan niin suurta vaikutusta kuin olin odottanut. Tunnelma eristäytyneessä hotellissa on kohdallaan ja talvikauden huoltomiesperheen keskinäiset suhteet, menneisyyden taakat ja perheen isän hissuksiin etenevä suistuminen hotellin tahdonalaiseksi ovat mielenkiintoista luettavaa. Silti jokin vähän tökki. Osaksi syytän suomennosta, joka oli minun lukemassani versiossa todella tönkkö (vain harvoin kiinnitän tällaiseen asiaan huomiota!). Ihmisiin viitattiin sanalla "se" ja muutkin yksittäiset sanavalinnat tekivät tarinasta auttamatta aikansa tuotoksen, vaikka periaatteessa kokonaisuus voisi hyvinkin kestää aikaa. Voikin olla, että englanniksi luettuna tarinasta olisi jäänyt erilainen fiilis.

Panttasin vuosia Hohdon elokuvakokemusta, jotta kirjaversioon tutustuminen olisi mahdollisimman antoisaa yllätysmomenttien suhteen. Täytyykin sanoa, että nyt kun on kokemusta molemmista versioista niin kirjaversio oli kyllä enemmän mieleeni. En ymmärrä, miksi Kubrick on päätynyt muuttamaan juonenkäänteitä niin paljon, monet kirjan tapahtumista kun olisi ihan hyvin voinut säilyttää entisellään leffaversiossakin. King ei itsekään ollut tyytyväinen ohjaajaneron tuotokseen. Siinä mielessä jännä, koska Jack Nicholsonin rooli on kuitenkin niin kiitelty ja elokuvaversio on aina kaiken maailman klassikkolistauksilla.

Luin Wikipediasta tarinan synnystä ja selvisi, että kirjailija on saanut idean kirjaansa yöpyessään hotellissa, joka kirjan Overlook-hotellin tapaan jää autioksi talven ajaksi. Tosielämän hotellissa on sanottu tapahtuvan asioita, jotka King on sijoittanut kirjaansa eli kuolemantapauksia ja kummituksia kuuluu myös Stanley-hotellin historiaan. Mielenkiintoista!


Täytyy varmaankin jatkaa Kingiin tutustumista pikku hiljaa, sillä luettuani tämän vuoden puolella kaksi hänen kirjaansa en ole vielä oikein saanut otetta siitä mikä hän on miehiään. Uusin suomennettu teos Joyride oli todella hieno ja vähän surumielinen teos, Hohdossa periaatteessa kaikki palikat hyvin pinottuna, mutta suomennoksen takia jotenkin tosikasari. Mietityttääkin, että jos muutkin aikaisemmat kiitellyt teokset on suomennoksella pilattu, niin kannattaako niitä suomeksi lukeakaan...?

Osavaltiohaaste Colorado

Kaukaiset hetket

Kate Morton
2010 suom. 2015
724 s. /Bazar

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Edie Burchillille selviää, että hänen äitinsä on aikoinaan evakoitu sodan jaloista Kentin maaseudulle Milderhurstin kartanoon. Parhaat päivänsä nähneessä kartanossa asuu edelleen kolme Blythen siskosta, jotka ovat eristäytyneet muusta maailmasta vuosien saatossa. Äitinsä menneisyydestä kiinnostunut Edie päätyy vierailemaan kartanossa ja huomaa pian tempautuneensa täysin menneisyyden valtaan. Rapistuneen kartanon pimeät käytävät kätkevät yhden jos toisenkin sukusalaisuuden...

Lukukokemuksen plussat...
Mortonilla on niin mukava ote kirjoittamiseen, vetävää tarinaa lukee mielellään ja uppoutuminen tarinan syövereihin tapahtuu ihanan vaivattomasti. Kesälukemisena pitää aina olla yksi tällainen järkälemäinen tiiliskivi, jonka tarinan koukeroissa saa vietettyä aikaa viikon ellei kaksikin. Mortonin uusimmassa yhdistyy jälleen monia elementtejä joista nautin hyvissä lukuromaaneissa: sukusalaisuuksia, synkeän kartanon tunnelma, pientä melankoliaa, menneisyyden haamuja... Tykkäsin!

...ja miinukset
Jos ajattelisin objektiivisesti, olisi helppo todeta, että tarinaan on ympätty ihan liikaa kaikkea. Kaiken maailman traagiset tapahtumat Blythen suvun historiassa olivat ehkä turhankin runsaasti edustettuina. Kartanon asukkaiden lisäksi henkilökaartiin liittyivät monet muutkin menneisyyden ja nykyisyyden hahmot, kaikki jollain tavalla linkittyneinä kartanon tapahtumiin vuosikymmenien aikana. Sivumäärää olisi saanut karsittua helposti, jos kirjailija olisi päättänyt, että vähemmälläkin pärjätään. Lisäksi kirjan loppu, jossa viimeistään kaikki loputkin langanpätkät solmitaan, oli ehkä turhankin selittelevä. Joskus on mukava, kun lukijat eivät saa tietää kaikkea.

Kaukaiset hetket tuli luettua juuri oikeaan aikaan, joten lähinnä lukukokemuksen hyvillä puolilla oli lopulta väliä. En siis päätynyt vaivaamaan päätäni tarinan ontuvilla osasilla vaan annoin hyvän tarinan viedä mukanaan. Ja viihdyin!

Linnanneidon lokikirja

Dodie Smith
1949 suom. 2002
374 s./Gummerus

Mitä tapahtui ja kenelle?
Tarinassa seurataan Cassandra Mortmainen ja hänen perheensä vaiheita vanhassa, jo parhaat päivänsä eläneessä linnassa. Perhe on kituutellut jo vuosia, sillä isän lupaavasti alkanut kirjailijanura tyssäsi yllättäen ensimmäiseen kirjaan eikä hyvämaineisen perheen tyttöjen oikein sovi tehdä työtä. Cassandra haaveilee kirjailijanurasta ja tekee merkintöjä perheensä arjesta muistikirjoihinsa. Kaikki saavat uutta potkua, kun samaan kylään muuttaa varakkaat veljekset vanhempineen. Onko Cassandran siskon mahdollista saada varakas aviomies niin kuin hän on aina haaveillut?

Lunastiko kirja odotukset?
Kirja on pyörinyt must-read-listoillani jo vuosia, vaikka en ole koskaan edes tiennyt mistä se oikeastaan kertoo. Ennakko-odotuksia ei siis juurikaan ollut ehtinyt kertymään (paitsi, että olen ymmärtänyt kirjan olevan todella rakastettu lukijoiden keskuudessa), joten tarina todellakin sykähdytti ihanuudellaan. Olisinpa tajunnut jo aikaisemmin tarttua tähän kirjaan!

Lukukokemuksesta.
Mortmainen perheen elämästä on onnistuttu kirjoittamaan todella tunnelmallinen ja ihastuttava tarina. Tyttökirjallisuuden hahmoiksi kaikki henkilöhahmot olivat mukavan realistisia ja monisyisiä. Tykästyin myös lukiessani siihen, että en todellakaan tiennyt mihin suuntaan tarina kehittyisi ja mitä kenellekin tapahtuisi. Smithin ote tarinaan oli raikas ja jopa moderni, välillä oli vaikea uskoa, että tarina on todella kirjoitettu melkein 70 vuotta sitten!

Kenelle suosittelisin?
Tunnelmallista tarinaa kaipaavalle syksyn ja talven pimeneviin iltoihin. Tyttökirjallisuuden ystäville, jotka haluavat kokea genren sisällä vähän jotain erilaista. Kaiken ikäisille tytöille ja naisille, jotka haluavat sukeltaa ensirakkauden maailmaan, mutta ovat saaneet tarpeekseen liian hempeistä tarinoista.

Linnanneidon lokikirja on IHANA kirja<3

Hylätty puutarha

Kate Morton
2008 suom. 2014
669 s./Bazar

Australialaisen Kate Mortonin Paluu Rivertoniin oli yksi kirjavuoteni helmiä pari vuotta sitten. Tartuinkin suurella mielenkiinnolla nyt julkaistuun Hylätty puutarha -lukuromaaniin. Moni englanniksi lukeva blogikollega on tutustunut kirjaan jo hyvissä ajoin englanniksi, mutta jostain syystä päätin itse odottaa, että kirja tulee suomeksi ja nyt odotus palkittiin.

Hylätty puutarha on hieman surumielinen kokoelma itseään ja elämäntarkoitustaan pohtivia ihmisiä. 1900-luvun alussa yksin jäänyt pieni Eliza-tyttönen suree äitinsä ja veljensä kohtaloa Lontoon likaisia ja häijyjä katuja kulkiessaan. Samaan aikaan rikas Rose värjöttelee omassa huoneessaan isossa kartanossa ja pelkää että koko hänen loppuelämänsä kuluu neljän seinän sisällä sairastellessa. Myöhemmin maailman toisella puolella Australiassa on lapseton pariskunta, jonka hartain haave ei näytä toteutumisen merkkejä. Toisaalta on myös pieni hylätty tyttö, joka löytyy satamasta harhailemasta ja on vailla kotia. Vuosikymmeniä myöhemmin Nell ei saa menneisyydeltään rauhaa vaan haluaa selvittää mistä on tullut, mistä hän on lähtöisin. Vuodet vierivät ja lopulta Nellin lapsenlapsi Cassandra saa isoäidiltään yllättävän perinnön ja pikkuhiljaa kaikki menneisyyteen hukkuneet ihmiskohtalot saavat jälleen äänen.

Nautiskelin Mortonin kirjasta ja sen haikeasta tunnelmasta. Olisiko tarina voinut olla valoisampi? Olisi. Olisiko kirjasta voinut jättää mahdollisesti jonkun aikakerroksen pois? Olisi. Silti tarina oli kertakaikkisen ihana ja juuri sopivaa seuraa, kun pieni summertimesadness vaivasi lukijaa.

Nautin yleisesti ottaen erilaisten tarinoiden katkeransuloisesta tunnelmasta, siitä kun asiat eivät menekään niin kuin olisi suonut niiden menevän. Silti kirjaa lukiessa tuntui, että surua oli mahdottomasti liikaa joinain hetkinä ja kirjailija päätyi mässäilemään niillä liikaakin. Joskus en jaksanut uskoa, että henkilöhahmot todella tekivät tärkeinä hetkinä sellaisia päätöksiä kuin tekivät ja itse edesauttoivat henkistä tuhoutumistaan. Tarina olisi myös ollut mielestäni täydellinen jo niin, että Cassandran tarina olisi jäänyt kokonaan pois ja lukija olisi päässyt seuraamaan ensisijaisesti Nellin menneisyyden metsästämistä. Mutta tietenkin surua piti lisätä tarinaan vielä tälläkin tavalla.

Hylätty puutarha oli ehdottomasti lukuromaani minun makuuni. Se ei ehkä tehnyt suurta vaikutusta Paluu Rivertoniin -kirjan tapaan, mutta koin silti, että Hylätty puutarha kosketti minua enemmän ja jäin kirjan lopetettuani miettimään kirjassa sivuttujen ihmisten kohtaloita ja miksi kaikki meni niin kuin meni.

Suosittelen lämpimästi!



Kuukauden nuortenkirja: Night School - Yön valitut

C.J. Daughtry
2012 suom. 2013
476 s./Otava

Edellisissä opinahjoissaan jatkuvasti vaikeuksiin hakeutunut Allie päätetään lähettää syrjäiseen sisäoppilaitokseen. Cimmeriasta tietää vain harva ja pian on selvää, että sen oppilaatkin valitaan erittäin tiukan seulan läpi. Vanhanaikaisessa ja tiukassa koulussa ei hyväksytä nykyajan hömpötyksiä, joten Allien on tästä lähin tultava toimeen ilman kännyköitä, tietokoneita ja iPadeja. Cimmeriassa uskotaan opiskeluun ja oppilaat viettävätkin monet illat pakertaen koulun kirjastossa. Allie saa nopeasti ystäviä, mutta myös muutaman vihamiehen. Suuresta elämänmuutoksesta huolimatta Allie huomaa viihtyvänsä koulussa todella hyvin, mutta muutama asia vaivaa häntä kuitenkin jatkuvasti. Miksi läheistä metsää pidetään niin vaarallisena ettei sinne saa mennä sisääntuloajan jälkeen? Entä mikä on yökoulu, josta ei saa puhua eikä kysellä? Entä mitä kuuluu Christopher-veljelle, joka karkasi kotoa ennen Allien Cimmeriaan tuloa?

Sisäoppilaitosromaani pienellä twistillä - tykkään! Ensinnäkin jo koko sisäoppilaitostouhu kiehtoo suunnattomasti, kun itse on aina hoitanut opiskelunsa kotona asuen. Allien henkilöhahmon lapsellisuus/angsti/välinpitämättömyys huolestutti ensin, sillä en aina oikein jaksa sympatisoida typerästi käyttäytyviä nuoria, mutta onneksi Cimmerian ilmapiiri muuttaa tyttöä parempaan päin. Tytön kiinnostus monia sääntöjä ja niiden takana piilottelevia salaisuuksia kohtaan tarttuu lukijaankin heti alkuvaiheessa ja tarinaa on vain ahmittava lisää, jotta saisi tietää mitä kaiken takana oikein on? Niin kuin aina - kun sarjasta on kysymys - ensimmäinen osa saattaa hyvinkin olla se paras, kun uusi maailma esitellään ja tutustutaan tapahtumapaikkoihin ja henkilöihin, mutta odotan kyllä malttamattomana sarjan toistakin osaa. Tykästyin jännittävään juoneen, mutta jotain suloista oli myös nuorten rakkauskuvioissa, vähän sellaista Twilight-henkeä, mutta ei liian alleviivattuna. Oli myös virkistävää lukea kirjaa, jonka jännitys ei ole lähtöisin fantasiaelementeistä.

Cimmeria on oiva valinta myös Kiinteistöhaasteeseen, jossa tällä hetkellä tavoittelen viimeistä rakennusvaihetta eli linnaa. Koulu on satoja vuosia vanha, vuosien varrella suuntaan jos toiseenkin laajennettu punatiilinen goottikartano. Pelottavasta ulkonäöstään huolimatta rakennuksen sisäosat on sisustettu oikein kodikkaaksi ja mukavaksi. Ruokailuhuoneessa pöytiä peittävät puhtaat valkoiset pöytäliinat ja päivällinen nautitaan usein kynttilänvalossa, hienojen astioiden kera. Kirjasto suorastaan kutsuu opiskelemaan ja yhteinen olohuone on myös sisustettu oikein viihtyisäksi. Metsän reunassa sijaitsevan Cimmerian tiluksien laajan ruohokentät ovat hyvinhoidettuja ja lähistöllä on myös paljon mielenkiintosia rakennuksia, jonne voi lenkkeillä vapaailtaisin.

Jos nuortenkirjallisuuden uudet tuulet kiinnostavat, suosittelen tutustumaan tähän jännittävään uutuuteen! Ah, lukeminen on välillä oikeastikin näin ihanaa, kunhan tarina vain on kohdillaan;)

Vieraan lapsi

Alan Hollinghurst
2011 suom. 2012
535 s./Otava

Kuluvan kirjavuoden toistaiseksi haastavin opus on nyt saatu päätökseen ja olo on helpottunut. Hollinghurstin toistaiseksi ainoa suomennettu teos ei onnistunut tekemään niin suurta vaikutusta kuin alunperin toivoin, ja vaikka mielelläni leikittelen ajatuksella, että lukisin tulevaisuudessa mahdollisimman monta Booker-palkittua kirjaa, en tiedä onko minulla rahkeita tarttua The Line of Beauty -teokseen, jos ja kun se joskus suomennetaan. Luku-urakka muistutti minua muutamaankin otteeseen niistä tunnelmista, joissa olen tiiliskiviklassikoitakin selättänyt. Kirjan puoliväliin selvittyäni oli pakko tsempata sopia itsensä kanssa 50 sivun päivätavoitteesta, jotta saisin kirjan luettua kartano-teeman puitteissa ja että ylipäätään saisin kirjan joskus vietyä kunnialla loppuun saakka.

Nuorena kuollut runoilijalupaus Cecil Valance elää läheistensä muistoissa vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Huhut liittyen runoilijan elämäntapaan tekevät aikoja sitten kuolleesta nuoresta miehestä kiinnostavan henkilön myös niiden silmissä, jotka eivät tätä koskaan henkilökohtaisesti tunteneet. Hollinghurstin tarina on läpileikkaus kahden suvun historiasta läpi 1900-luvun, Cecilin muiston häilyessä vahvasti tapahtumien taustalla. Mitä oikein tapahtui kartanossa, josta Cecilin kuuluisin runo Two Acres kertoo? Onko totuus sellainen, millaiseksi Daphne sen muokkasi kirjaansa varten vai oliko Daphnen veljellä Georgella rakkaussuhde Ceciliin? Miksi tapahtumat, jotka saivat alkunsa noiden muutamien hassujen päivien aikana, jotka kolmikko vietti yhdessä Daphnen ja Georgen kotitilalla, vaikuttivat niin suuresti monien muiden ihmisten elämään vuosikymmeniäkin myöhemmin? Ja onko totuuden välttämättä edes tultava julki vai riittääkö, että asianomaiset itse tietävät tapahtumien kulun?

Kirjan takakannessa lainataan The Guardianin arvostelua, jossa tarinaa kehutaan elegantiksi, vietteleväksi ja erittäin nautinnolliseksi. Ymmärrän ja osittain allekirjoitankin kyseisen lauseen, mutta mielestäni tarina oli myös ajoittain auttamattoman pitkäveteinen, raskassoutuinen runsaine kuvailuineen ja yllättävän kylmäksi jättävä. Perienglantilaiseen tyyliin henkilöhahmot ottavat etäisyyttä niin toisiinsa kuin lopulta lukijaankin. Kirjan muun sisällön ilmiöineen, kuten kuolleiden palvonnan, täytyy kantaa tarinaa eteenpäin niin hyvin, että kylmäkiskoisuuden voi antaa anteeksi. Cecil luonnollisestikin jäi etäiseksi, ja uskon se olleen tarkoituskin, mutta kun seuraa esimerkiksi nuorta Daphnea kotitalostaan avioliittojen satamaan ja lopulta unohdetuksi homssuiseksi vanhaksi rouvaksi, sitä niin kovasti toivoisi välittänsä henkilöhahmosta enemmän. Lopulta siis Cecil ja hänen muissa herättämät ajatukset, haaveet, rakkaus ja halveksuntakin, olivat tarinan parasta antia.

Tarinan monikerroksisuus kertoo lukijalle paljon rivienkin välistä, ainakin jos jaksaa keskittyä tarinaan kunnolla. Välillä tunsinkin olevani todella hyvin tarinan imussa mukana, kunnes yhtäkkiä taas tunsin musertuvani pitkien jaarittelevien lauseiden alle. On hienoa, kun kertoja on niin tarkkanäköinen ettei mikään ole yksinkertaista: toiseen luotu katse ei koskaan ole täynnä vain kaipausta tai inhoa vaan se on sekoitus monenlaisia tunteita. Mutta kun KAIKKI on niin monimerkityksellistä, se on myös välillä hieman raskasta omaksua. Lähestyin kirjaa lukuromaanina eli toivoin tarinankerronnan viedä mennessään. En juurikaan tajunnut keskittyä itsestään selvään teemaan eli homoseksuaalisuuteen, joten kirja kestäisi varmasti useitakin lukukertoja ja tarjoaisi uusia näkökulmia, mutta minusta ei siihen urakkaan ole.

Osana kuukauden kartanokierrostani Vieraan lapsi toi teemaan mielenkiintoisen lisän, sillä se esitteli tarinassa vilahtelevat kartanot niiden loistokautena, asukkaidensa uudistushalun alaisena kuin lopulta uusissa käyttötarkoituksissa esimerkiksi sisäoppilaitoksena ja lopulta purku-uhan alaisina raunioina. Kuukauden teema varmasti vaikutti siihen, että hulppeiden kartanoiden alennustila lopulta kosketti ehkä enemmän kuin henkilöhahmojen edesottamukset. Katsoin muutama viikko sitten dokumentin, joka tuli joulun alla Yleltä, ja se auttoi osaltaan ymmärtämään kartanoiden historiaa. Veikkaan, että maaliskuun teema tulee olemaan yksi suosikeistani vuoden loppupuolellakin.

Nyt kohti huhtikuuta ja uusia haasteita. Teemana olisi tällä kertaa hankkia uusia parhaita ystäviä. Odotukset ovat kieltämättä kovat, kun lähden lukemaan urakalla teoksia kaikilta niiltä kirjailijoilta, joita kohtaan olen tuntenut sielujen sympatiaa jo ennen heidän tuotantoonsa tutustumista. Hieno kuukausi siis edessä!

The Woman in Black

Susan Hill
1983
200 s./Vintage Books

Kartanolliset seikkailuni jatkuvat Englannin keskiosista kohti itää ja rannikkoseutua, jossa keskellä laajoja suoalueita on pieni Crythin Gifford -niminen kylä, jonne epäonninen nuori uraansa lakimiehenä aloitteleva päähenkilömme joutuu yllättäen matkustamaan. Susan Hillin moderni klassikko on ollut lukulistallani niin monta vuotta, etten enää muista kuka sitä alunperin minulle suositteli. Nimi on kuitenkin kiehtonut vuodesta toiseen - tarinasta en tiennyt mitään ennen kuin aloitin sen. Luettuani vuosi pari sitten Collinsin Valkopukuisen naisen, ajattelin että tämä Mustapukuinen nainen olisi sille jonkinlainen sisarteos, mutta ei se ollut. Ja sepä ei haittaa lainkaan, sillä tunnelma kirjassa oli mielestäni jopa ainutlaatuisen hyytävä.

Arthur Kippsiä pyydetään lähtemään pienelle työmatkalle idän suoalueelle hoitamaan edesmenneen Alice Drablowin paperityöt. Saavutettuaan määränpäänsä Kipps huomaa, etteivät paikalliset halua auttaa nuorta lakimiestä millään tavalla. Kylällä liikkuu lukemattomia huhuja ja tarinoita täysin eristäytyneenä eläneestä rouva Drablowsta, jonka tiluksille kukaan ei vapaaehtoisesti suostu menemään. Kippsin ei auta muu kuin lähestyä yksin tuulenpiiskaamaa Eel Marsh Housea. Jo ensimmäisen vierailun aikana on selvää, että kyläläisten huhuissa on perää, sillä miehen tutustuessa rakennuksen pihalta löytyvään vanhaan hautausmaahan hän kohtaa mustapukuisen naisen, saman jonka hän oli nähnyt rouva Drablown hautajaisissa. Nainen katoaa salaperäisesti ennen kuin Kipps ehtii puhutella tätä, mutta mies ehtii kuitenkin nähdä naisen surusta ja raivosta vääristyneet hirvittävät kasvot. Tässä vaiheessa Arthur Kippsin olisi oman tulevaisuutensa kannalta ollut järkevämpää lähteä Eel Marsh Housesta palaamatta sinne koskaan, mutta nuoren miehen työmoraali ei valitettavasti antanut periksi, vaan hän jatkoi rakennukseen tutustumista.

Siinä vaiheessa kun pakottaa nukkuvan miehensä hampaidenpesuseuraksi läpi pimeän asunnon, voi olla varma siitä, että on lukenut liian jännittävän kertomuksen. Minulla on vilkas mielikuvitus enkä ikinä ikinä voisi kuvitellakaan lukevani tämäntyyppistä kirjaa esimerkiksi mökillä, oma kotikaan ei nimittäin tuntunut kovin turvalliselta paikalta Mustapukuisen naisen tarinan luettuani. Mikäs sen mukavampaa, yleensä olen pelännyt kohtaavani Twin Peaksin Bobin katseen hänen kyyristellessä sohvan takana, jos käännän liian nopeasti pääni. Nyt vilkuilen peilejä levottomasti peläten näkeväni vilaukselta mustapukuisen naisen. Elämä voi olla aika jännittävää välillä, vaikka lukisikin vain kirjoja;) 

Pääsin siis hyvin kirjan tunnelmaan, vaikka englanniksi lukeminen vaati aluksi totuttelua. Varsinkin alussa minua häiritsi todella paljon se, että en tiennyt mitä aikakautta kirjassa kuvataan. Kieli oli selvästi vanhahtavaa, vaikka kirja on kirjoitettu 1980-luvulla, mutta toisaalta tarinan Lontoo-hetkissä vilahtelivat taksit. Lopulta päädyin mielessäni jonnekin 1900-luvun alkuun ja pääsin rauhassa seuraamaan tarinaa, joka pikkuhiljaa vei kohti Eel Marsh Housea. Kyseessä ei ehkä ole ihan Pemberleyn veroinen kartano, mutta selkeästi keskivertoa omakotitaloa suurempi rakennus, joten se kelpaa hyvin kartanokierrokselle mukaan. Osallistun kirjalla myös Kiinteistöhaasteeseen, jossa edelleen jatkan huvilan tavoittelua. Kirjan rakennus on ehdottomasti paikka, jossa en haluaisi yhtäkään yötä viettää ja hermot riekaleina jo seurasin nuori herra Kippsin unettomia öitä talossa erilaisten äänien päästessä valloilleen.


Huomasin muuten, että kirjasta on tehty elokuvaversiokin viime vuonna, jossa on Daniel "Harry Potter" Radcliffe pääosassa. Elokuva täytyy ehdottomasti katsastaa!

Naiskirjailijoiden 100 kirjaa
Kiinteistöhaaste

Syystanssiaiset

P.D. James
2011 suom. 2012
348 s./Otava

Keväinen kartanokierrokseni jatkuu Walesin rannikon edustalla olevalta saarelta Englannin keskivaiheille, jossa sijaitsee Derbyshiren kreivikunta. Kauniisti kumpuilevat maisemat ovat ennestään tutut Ylpeys ja ennakkoluulo -teoksen lukeneille, sillä herra Darcyn sukukartano Pemberley sijaitsee siellä. P.D. James on tehnyt kaikille Jane Austen -faneille palveluksen ja kirjoittanut jännittävän jatkon Elizabethin ja herra Darcyn tarinalle. Kuusi vuotta on kulunut siitä, kun pariskunta vihittiin ja nyt he elävät sangen mukavasti Pemberleyssa kahden poikansa kanssa. Perinteisten syystanssiaisten loppuvalmistelut ovat jo meneillään, kun kartanolle saapuu kutsumaton vieras: hurjistunut Lydia Wickham syöksyy vaunuistaan ulos huutaen, että hänen rakas miehensä on murhattu Pemberleyn metsässä. Etsintäpartio lähetetään heti matkaan, mutta Wickham löytyykin elossa - yltä päältä parhaan ystävänsä veressä.

Kiireiset kevätviikot yllättivät sairaslomalta palanneen himolukijan, joten mikäs sen ihanampaa kuin rauhoittua pitkien päivien jälkeen seuraamaan mielenkiintoista murhamysteeriä miljöössä, josta on aikojen saatossa tullut yksi suursuosikeista. Kaikki on juuri niin kuin oletinkin: lady Catherine de Bourgh on yhtä suopea alempiarvoisiaan kohtaan kuin aina ennenkin, herra Bennett saa jälleen osakseen rajattoman rakkauteni, Jane Bingley jaksaa aina vain olla rakastava ja hellä sisko, kun taas Wickham on jälleen sotkeutunut johonkin hämäräperäiseen. Kirjoitustyyli ei toki ole ihan niin jaaritteleva kuin Austenin, sillä tällä kertaa teetä siemailevat naiset eivät ehdi puhua säästä pitkitetyin lausein, mutta silti teksti tekee mielestäni kunniaa 1800-luvulla kirjoitulle alkuperäistarinalle. Sanoisin, että tyyli on vanhahtava modernilla twistillä, jolloin sitä ei ole lainkaan raskas lukea.

Olen kaikin puolin tyytyväinen lukija. Rakastettu jännityskirjailija on pysynyt uskollisena henkilöhahmoille, mutta on myös löytänyt uusia vivahteita tulkitsemalla alkuperäistä tarinaa rivien välistä ja keksimällä kosolti lisää tapahtumia niin hahmojen menneisyyteen kuin nykyisyyteenkin. Syystanssiaiset oli oikein mukava lukukokemus, ja harkitsenkin nyt vakavasti lukevani Ylpeyden ja ennakkoluulon tänä vuonna, jotta voisin osallistua Tea with Anna Karenina -blogin hauskaan Kaksoisolentoja-haasteeseen.

Kiinteistöhaasteessa jatkan edelleen kohti huvila-rakennusta. Pemberleyn kartanon tilukset jaksoivat ihastuttaa minua kirjan alusta loppuun saakka. Tarinan aikana eletään syksyä, talvea ja kevättä ja ihastuin ajatukseen siitä, että saisin joskus viettää yön oikeassa englantilaisessa kartanossa syyssateiden aikaan. Saisin kuunnella sateen ropinaa, lämmitellä takkatulen ääressä ja siemailla viiniä. Välillä voisin nousta kurkistamaan ikkunasta, jospa tuntemattomat vaunut ajaisivat kohti kartanoa. No, kun rahapussi ei vielä ole kovin paksu, niin onneksi minua on sentään siunattu melko hyvällä mielikuvituksella:)

Kiinteistöhaaste
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ransom Riggs
2011 suom. 2012
347 s./Schildts & Söderstöms

Maaliskuun kirjateema pyörähtää käyntiin Ransom Riggsin fantasiasävytteisellä goottikertomuksella, joka myös kauhuksi lasketaan - ainakin jos on uskomista kirjaston luokitukseen. Aion kuukauden verran nuohota pitkin Englannin maaseutua vieraillen jännittävissä, kauhistuttavissa ja viehättävissä kartanoissa. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille alkaa Yhdysvalloista, jossa Jacob näkee hirviömäisen hahmon mustekalan lonkeroita suussaan murhaavan tämän isoisän. Jacobin isoisä Abe yritti kertoa pojanpojalleen hirviöistä ja eriskummallisista lapsista jo pojan ollessa pieni lapsi, mutta luonnollisestikin Jacob myöhemmin oletti tarinoiden olevan vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Kun isoisän kuolema järkyttää Jacobin mielenterveyttä niin, ettei tavallinen elämä enää onnistu, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä lentokoneeseen ja lähteä etsimään Walesista saarta, jossa isoisän tarinoista tutut eriskummalliset lapset asuivat neiti Peregrinen ylläpitämässä lastenkodissa 1940-luvulla. Kirjan kuvituksesta saamme kiittää vintage-kuvia, joissa on kirjan tunnelmaan sopivaa salaperäisyyttä ja karmivuutta.

Olisin oikein kovasti halunnut pitää Ransom Riggsin esikoisteoksesta. Muistan uhonneeni viime vuoden puolella useassakin kirja-arvion kommenttiosiossa, että vaikka sinä et pitänyt tästä tarinasta, niin minä aion pitää! ;) Kirjan kansikuva, jossa nuori tyttö kummallisissa vaatteissa leijuu ilmassa, kirjan paljon lupaava nimi ja takakannen hieman ahdistavat kuvat lupasivat aloittelevalle lukijalle ainutlaatuista tunnelmaa. Ei kirja huono ollut, mutta ei läheskään niin hyvä kuin olisin halunnut sen olevan. Olen ehkä katsonut liikaa kauhuelokuvia, joiden teemana on lyhyesti ilmaistuna olleet pahat lapset lastenkodissa. Pidin itsestään selvänä, että tässäkin tarinassa lapset olisivat eriskummallisuuksiensa takia osittain pahoja. Kun ensimmäiset maininnat hirviöistä tulivat vastaan, tajusin että lonkeroita suustaan pukkaavat hahmot ovat pahoja ja saarella kauniissa kartanorakennuksessa majailevat lapset viattomia. Tämä oli se pettymys, mistä en koko lukukokemukseni aikana voinut päästää irti. Ja muutenkin, mustekalahirviöt nyt eivät vain onnistu vakuuttamaan ideana...

Toinen pettymysten täyteinen aalto hyökyi rantaan, kun tajusin ettei kirjassa juurikaan ole pelottavia tai edes jännittäviä kohtauksia lupaavan alun jälkeen. Tunnelma on kohdillaan, kun Jacob kotonaan Yhdysvalloissa käy läpi isoisänsä jäämistöä ja löytää papereiden seasta tukun vanhoja valokuvia, joissa esiintyvät samat eriskummalliset lapset kuin isoisän tarinoissakin. Walesiin päästyään Jacob löytää saarella luonnon armoilla jo vuosikymmeniä olleen kartanon, joka on luhistumispisteessä. Harmaa tihkusade ja surulliset lasittomat ikkunat saavat lukijan huokaisemaan helpotuksesta: onneksi olen kotona peiton alla enkä Jacobin kanssa tutkimassa tuota kauhistuttavaa vanhaa rakennusta, jossa ihan varmasti tapahtuu kohta jotain kamalaa. Jännityksen nälkäiselle lukijalle nuo muutamat hetket eivät riitä yli 300 sivuisessa kirjassa.

Lopulta kirjan lopetuskaan ei ollut mielestäni onnistunut. Rakastan periaatteessa hyvin loppuvia tarinoita, joissa pitää silti olla roimasti surumielisyyttä. Elokuvallisissa lopuissa arvostan esimerkiksi perinteisesti opettaja-elokuvista tuttuja ratkaisuja: elämää suurempi opettaja tulee, muuttaa vuoden aikana muutaman oppilaan elämän lopullisesti ja lähtee pois. Mona Lisa Smile tai Levottomat sielut eivät olisi läheskään niin koskettavia elokuvia, jos opettaja jäisi ikuisiksi ajoiksi kouluun. Olisin siis toivonut kirjan tarinan suhteen, että Jacob ja eriskummalliset lapset olisivat vähintään joutuneet lopullisesti eroon toisistaan, ehkä jopa jotain vielä surullisempaa. Elokuvan suhteen minulla on vielä toivoa, sillä Tim Burton on tekemässä tarinasta oman versionsa ja toivon totisesti lopputuloksen muistuttavan Big Fishiä, joka on yksi suursuosikeistani. Koska kirja ei lopulta ollut kovin jännittävä, toivon elokuvalta selkeästi draamallista otetta, jossa keskitytään isoisän mahtaviin tarinankertomistaitoihin. Toki toivoisin Burtonilla olevan sen verran rohkeutta, että lopusta tulisi hieman särmikkäämpi.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on oiva kirja Kiinteistöhaastetta silmällä pitäen ja näin pääsenkin ottamaan uuden askeleen kohti huvilaa. Kirjailija onnistuu kiinteistön eli kartanon kuvailussa erinomaisesti. Ränsistynyt talovanhus, jonka parhaat päivät ovat olleet vuosikymmeniä sitten, aiheuttaa tervetulleita kylmänväristyksiä lukijassa. Toisaalta taas viehättävä kartano 1940-luvulta kuvaillaan juuri niin houkuttelevaksi paikaksi, että lukija olisi valmis samantien hyppäämään aikakoneeseen päästäkseen itse tutustumaan kartanon tiluksiin ja sokkeloiseen rakennukseen. 

Kiinteistöhaaste
50 mieskirjailijoiden kirjaa

Valkopukuinen nainen

Wilkie Collins
1860 suom. 1908
527 s./Wsoy

Walter Hartright palkataan piirrustuksenopettajaksi Limmeridgen kartanoon. Puolen vuoden ajan hänen on tarkoitus opastaa talon nuoria naisia taiteen saralla. Ennen lähtöään Lontoosta maaseudulle, Hartright kohtaa salaperäisen valkopukuisen naisen, joka yllättäen liittyy jotenkin Limmeridgen kartanon menneisyyteen. Pian ilmenee muitakin ongelmia ja nuoret huomaavat joutuvansa pelkäämään henkensä edestä. Tarina on koottu eri ihmisten kirjoittamista todistuksista, joilla yritetään selvittää mitä kummaa kartanon lähistöllä oikein tapahtui vuoden 1850 paikkeilla.

Mikä ihana paksu tarina, joka piti otteessaan vimeisille sivuille asti. Aivan tarinan loppupuolella koittanut pieni kisaväsymys johtui ainoastaan tilannekatsauksesta, jossa toistettiin moni itsestäänselvä asia. (En muutenkaan yleensä koe liian täydellisiä loppuratkaisuja tarpeellisina vaan pidän usein hieman avonaiseksi jätetyistä lopuista.) Mutta tämä harras kaikkien lankojen solmiminen onkin sitten ainoa negatiivinen asia, jonka tarinasta voin sanoa. Muuten valkopukuisen naisen arvoitus oli todella kutkuttava ja tunnelmaltaan sopivan syksyinen. Totta kai tarinaa olisi voinut lyhentää 50-100 sivua, mutta minä oikeastaan nautin näistä pitkistä kirjoista, joiden maailmassa saa viivähtää hieman kauemmin. Olihan tälläkin kertaa kyse niinkin mielenkiintoisista asioista kuin englantilaisen yläluokan elämästä, jossa hajusuola virtaa, kirjeitä lähetetään tiuhaan tahtiin ja tervehenkisiä kävelyretkiä suunnitellaan tehtäväksi lähimaastoon. En voi kuin viihtyä.

Kirja on kirjoitettu vuonna 1860 ja se on mielestäni kestänyt aikaa todella hyvin. En tiedä millainen ensimmäinen suomennos on ollut, mutta tämä 1955 suomennettu tarina on kirjoitettu mukavan selkeään ja suoraviivaiseen tapaan ilman liiallisia kielellisiä koreiluja. Ihmiset osaavat ilmaista itseään lyhyehkösti ja ytimekkäästi ja näin ollen tarina tuntuu etenevän koko ajan. Henkilöhahmoihinkin ehtii tutustumaan kunnolla, kun kirjassa on päälle 500 sivua. Collinsin luomat hahmot eivät ole pahuudessaan ja hyvyydessään mustavalkoisia (osa henkilöistä tosin en epämiellyttävämpiä kuin toiset), mutta en osannut taaskaan kiintyä heihin sen suuremmin. Tämä tuntuu olevan ainainen ongelmani näiden klassikkojen suhteen. Kirjan taika tuntuukin olevan enemmän tunnelman salaperäisyydessä ja juonikuljettelun hienoudessa.

Valkopukuinen nainen on ehdottomasti yksi Totally British -haasteen helmistä - ja samalla yksi tämän vuoden mieluisimmista lukukokemuksista. Osallistun tällä TB:n alakategorian Stiffer Upper Lip valloitukseen. Kirjassa saatetaan liikkua enemmän jännityspuolella, mutta yläluokka ja kartanomaisema tulevat silti tutuiksi ja kertojatkin ovat niin yläluokkaa kuin palvelijoita.

Pitkän päivän ilta

Kazuo Ishiguro
1989 suom. 1990
283 s./Tammi

Vuoden parhaat -lista sai taas täytettä Pitkän päivän illasta. En luultavasti osaa eritellä syitä, miksi kirja kosketti niin kovasti. Kirjan päähenkilö on kuitenkin pyörinyt mielessäni siitä lähtien kun lopetin kirjan lukemisen pari päivää sitten. Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea tämä kirja, tarina on jotenkin niin kovin elämänmakuinen ettei siitä voi olla nauttimatta. Jos Sinä päivänä -kirjassa pohdittiin elämänvalintojen tärkeyttä, niin sama teema näyttäisi jatkuvan myös tässä kirjassa.

Ishiguron kolmannessa romaanissa seurataan hovimestari Stevensiä, jonka uusi isäntä herra Farraday houkuttelee tämän ottamaan hyvin ansaittua lomaa. Stevens on antanut parhaat vuotensa Darlington Hallille, yhdelle Englannin komeimmista kartanoista, ja sen edelliselle herralle. Nyt ovat loiston päivät kaukana ja Stevensillä on vihdoin aikaa pysähtyä miettimään menneitä. Hän päättää tehdä parin päivän automatkan Darlington Hallin entisen taloudenhoitajan luokse ja pohdiskelee pitkällä matkallaan elämäänsä ja valintojaan.

Herra Stevens on mies, joka on uhrannut kaiken ollakseen loistava työssään. Hovimestarina olo ei ole jotain minkä voi napsauttaa pois päältä halutessaan levähdystauon, vaan se on rooli, joka näytellään alusta hamaan loppuun saakka. Omia haluja tai toiveita ei pääse edes syntymään, kun kaikki energia kuluu arvokkaaseen esiintymiseen ja isäntäväen miellyttämiseen. Stevensin elämä on ollut lähinnä omistautumista Darlington Hallille - en väitä etteikö se olisi ollut myös hyvää ja mielenkiintoista elämää - mutta onko siinä tarpeeksi sisältöä ottaen huomioon, että jokaisella kuitenkin on vain yksi elämä. Näiden pohdiskelujen parissa on mennyt hetki jos toinenkin ja sydänalaa on ahdistanut enemmän tai vähemmän. Kuitenkinkin kaiken päällä tuntui lepäävän Stevensin tyytyväisyys siitä, että hän on tehnyt asiat juuri niin kuin ne on pitänytkin tehdä. Ehkä en ole täysin hakoteillä todetessani, että ehkä hän kuitenkin eli "elämänsä onnellisena loppuun saakka".

Kirja on saanut Booker-palkinnon vuonna 1989.

Valloitan kirjalla TB:n haasteen alakategorian Stiffer Upper Lip ja saan samalla lokeron täyteen.

Ruumis jääkellarissa

Minette Walters
1992 suom. 1995
334 s./WSOY

Streech Grangen kartanon mailta jääkellarista on löytynyt ruumis. Ylikomisario Walsh ja ylikonstaapeli McLaughlin ryhtyvät tutkimaan, liittyykö kuolemantapaus jotenkin kartanon entiseen isäntään, joka katosi kymmenen vuotta aikaisemmin. Kylällä on liikkunut jo vuosia toinen toistaan kummallisempia huhuja kartanon nykyään jakavasta naiskolmikosta. Ovatko he piilottaneet ruumiin jääkellariin noitariittiensä jälkimainingeissa?

Ajoitus on kaikki kaikessa, jännityskirjallisuudenkin suhteen. Kirja oli ihan hyvä ja mielenkiintoinen, mutta ehkä nyt ei vain ollut sen aika? Keskittymiskyky herpaantui jatkuvasti ja tapahtumia oli jotenkin hirveän vaikea seurata. Olen huomannut olevani lukija, joka ei pahemmin palaa lukemilleen sivuille. Eli jos huomaan jossain vaiheessa olevani pihalla niin olen sitä myös kirjan loppuun saakka. Kirjassa esiteltiin mm. kamala nainen kylältä, joka oli kasvattanut lapsistaankin kamalia ihmisiä ja heitä sivuttiin jossain vaiheessa tarinaa, enkä kiinnittänyt heihin sen kummemmin huomiota. Yhtäkkiä he olivatkin suuremmassa osassa ja en muistanut mitään mitä heistä ja heidän edesottamuksistaan oli kerrottu aikaisemmin. No, elämä on.

Huomasin lukiessani Ruumis jääkellarissa -kirjaa, että olen lukenut lähiaikoina melko uusia romaaneja tai sitten oikein kunnolla vanhoja kirjoja. Olikin oikeastaan aika nostalgista palata jännityskirjan parissa 1990-kuvun alkuun, jolloin poliisitutkintaa helpottamassa ei ole ollut kännykkää tai kannettavia tietokoneita. Kaikki toimenpiteet veivät aikaa ja lisää aikaa. Rasismi ei ole tietenkään tänä päivänäkään pois kitketty juttu, mutta tarinassa kylällä liikkuva sitkeä huhu naiskolmikon lesboudesta oli kuitenkin jotenkin niin... no, ysäriä:) Pienillä paikkakunnilla tuollaiset juorut voivat toki kukoistaa vieläkin, mutta ehkä kuitenkin joitain edistysaskeleita ihmisten asenteissa on jo otettu.


Sain tosiaan kirjalta sitä mitä odotinkin: omalla tavallaan hienostunutta murhatutkintaa ylväissä puitteissa. Henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia, joskin hieman sietämättömiä. Olen kuitenkin sellainen lukija, joka hieman harmistuu siitä, jos henkilöhahmoissa ei ole ketään josta voisi pitää. Waltersin toinen romaani Kuvanveistäjä oli mielettömän hyvä lukukokemus viime vuonna, tämä ei tehnyt samanlaista vaikutusta, mutta jatkan varmasti kirjailijan parissa vielä myöhemminkin. Onko Waltersilla joku tietty kirja, jota ei kannata jättää lukematta?

Suoritan lukukokemuksella TB:n haasteen alakategorian Modern Thrillers.

Vieras kartanossa

Sarah Waters
2009 suom. 2011
592s. /Tammi

Tohtori Faraday kutsutaan potilaskäynnille kolkkoon Hundredsin kartanoon, joka on aikojen saatossa päässyt rapistumaan pahasti.

Paikka on ennen ollut maaseudun ylpeys, mutta aatelisten elämäntapa on katoamassa ja sen seurauksena kartanokin on luhistumassa sen omistajien sinnitellessä mukana. Pikku hiljaa tohtori Faraday huomaa olevansa kiintynyt kartanossa asuvaan Ayersin perheeseen ja varsinkin perheen tyttäreen Carolineen. Perhe kokee vaikeuksia peräjälkeen ja tohtori Faraday yrittää auttaa niin paljon kuin voi. Mahdollisia kummituksia vastaan vain on hieman vaikea taistella...

Kummallinen lukukokemus. Nähtävästi pidin kirjasta aika lailla, koska en osaa siitä mitään kovin negatiivista sanoa - vaikka tiedän, että tarina ansaitsisi kritiikkiä. Tarina etenee hitaanlaisesti ja kymmeniä ja kymmeniä sivuja ehtii kulua ilman että oikeastaan mitään juonen kannalta tärkeää tapahtuu. Kirja on ihan mahdoton tiiliskivi, joka on jaettu vain 15 kappaleeseen, mutta sekään ei haitannut lukunautintoa - vaikka yleensä tuollainen kappaleiden pihtaaminen ärsyttää suunnattomasti. Henkilöhahmot eivät herättäneet minussa oikeastaan minkäänlaisia tunteita, mutta sekään ei loppupeleissä kismittänyt. Kirjassa tökki siis kaikki sellaiset asiat, joista yleensä ärsyyntyisin pahasti, mutta tällä kertaa pidin kirjasta niin paljon, että se sai monenmoista anteeksi.

Olenkin päätynyt siihen, että taisin lukea kirjan goottilaisena kummitustarinana, joten päädyin varmaankin alitajuisesti pitämään tärkeimpänä asiana itse jännitystä. Toki melkein 600 sivuinen kirja piti sisällään paljon muutakin kuin kummittelua, mutta ehkä asiat piti pedata hyvin lukijalle ennen kuin jännitys pystyi astumaan estradille? Mukavasti se jännitys näytti toimivankin: tiettyinä hetkinä vapisin peiton alla ja toivoin etten olisi ollut yksin kotona - ja tämä tapahtui kello oli 11 aamulla:) Kiitos hyvän mielikuvitukseni, kummitusjutut iskee melkolailla aina. Ja ilmeisesti mitä hienostuneempi tarina on, sitä karmivampi.

Pidin siis kirjasta sen hidastempoisuudesta huolimatta. Vieras kartanossa vaikutti ihan alusta asti kirjalta, jonka lukemista olisin voinut vain jatkaa ja jatkaa ikuisesti ilman ahdistusta siitä, että se ei tunnu ikinä loppuvan. Todella outo piirre kirjassa, jonka henkilöhahmoista ei opi missään vaiheessa pitämään. Kirjan etulievehän hehkuttaa tarinan loppuhuipennusta, jota mielestäni ei ollut lainkaan. Ja kirjailijaa on muissa yhteyksissä kehuttu juuri hänen yllättävien juonenkäänteiden takia, mutta sitäkään piirrettä en tässä kirjassa huomannut. Pitää kai joku päivä etsiä niitä asioita joistain muista Watersin kirjoista. 

Nyt minulle saa suositella muitakin tällaisia kartano-aiheisia kirjoja tyyliin Vieras kartanossa ja Paluu Rivertoniin. Tykkään!

Paluu Rivertoniin

Kate Morton
2006 suom. 2011
608 s./Bazar
Hyllyttelin töissä uutuuskirjoja muutama viikko sitten ja tiesin heti, että tämä kirja on luettava mahdollisimman pian. Takakansiteksit vihjailivat tarinan sisältävän rakkautta, murhan, valheita ja salaisuuksia - kaikki tuo tapahtumapaikkana kartanomiljöö 1920-luvulla. Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että voin todeta lukukokemuksen olleen juuri niin hyvä kuin uskalsin toivoakin. Kirja tulee luultavimmin näkymään loppuvuoden top 10 -listoilla. On ihanaa löytää kirja, jossa kaikki on kohdallaan. Mielentilani sattui olemaan juuri oikea tähän kirjaan.

Juonesta muutama sananen. 14-vuotias Grace saa sisäkön paikan Rivertonin kartanosta ja kiintyy vuosien mittaan isäntäväkeen ja muihin työntekijöihin. Erityisen tärkeiksi hän kokee Hartfordin sisaret Hannahin ja Emmelinen, joiden kasvua tyttösistä nuoriksi naisiksi hän seuraa uskollisesti. Vuosikymmenten päästä Gracea lähestyy ohjaaja, joka haluaa tehdä Rivertonin vaiheista elokuvan ja tarvitsee yksityiskohtiin vanhan naisen apua. Grace joutuu läpikäymään menneen ajan salaisuudet uudestaan. Voisiko hän jo nyt kaikkien vuosien jälkeen paljastaa kaiken mitä tietää esimerkiksi nuoren runoilijan Robbie Hunterin kuolemasta?

Mielestäni parasta tämän tyyppisissä kirjoissa on se, että päähenkilö (tällä kertaa Grace Bradley) ei ole läheskään niin mielenkiintoinen hahmo kuin ne henkilöt, joista hän kertoo tarinoita. Toki Grace on hahmona miellyttävä ja sympaattinen ja hänen elämänsä tapahtumat herättävät myötätuntoa lukijassa. Hän ei silti ole mitään verrattuna Hartfordin sisaruksiin, jotka tämän kertojavalinnan takia jäävät edelleen osittain salaperäisyyden verhon taakse. Tällainen juoni vaatii mielestäni ehdottomasti tuon välikäden, jotta kirjan tunnelma pysyy hieman utuisena eikä tarinan henkilöt tule liian tutuiksi lukijalle.

Ehkä on aika myöntää jotakin. Kirjahan taitaa oikeasti olla aika perinteinen sukuromaani kartanotunnelmalla maustettuna. Tarina kuitenkin onnistui imaisemaan minut maailmaansa, joten asiat jotka olisivat vaivanneet minua huonommassa samantyylisessä romaanissa eivät haitanneet lukukokemustani tällä kertaa. Myönnän siis olevani hieman sokea tämän kirjan suhteen. Jos suhtautumiseni olisi ollut toisenlainen, minua olisi ärsyttänyt esimerkiksi se, että Gracen isän henkilöllisyys oli liian päivänselvä juttu. Gracen näennäisesti vaikea elämäkin palkitaan tulevaisuudessa niin monilla onnistumisilla, että sekin hieman kummastuttaa. 

Kirjoissa, jotka tempaisevat lukijan mukaansa ensi sivuilta asti, on yleensä jokin tietty kohta, josta tietää että lukukokemus tulee olemaan todella mieluinen. Tällä kertaa tuon tunteen minulle aiheutti lause "Koko Rivertonin väki on ollut kuolleena niin kauan. Siinä missä aika on kuihduttanut minut, he ovat jääneet ikuisesti nuoriksi ja kauniiksi."

Parhaat tarinat vaativat materiaalikseen joukon kuolleita, niin se vain on. Tarinat elävistä ihmisistä eivät vain onnistu olemaan yhtä mielenkiintoisia. Mikä siinäkin sitten on, historian havinaa tai jotain.

South Coast Register hehkuttaa takakannessa, että romaani on nautittavin vuosikausiin. Minulle se oli jotain siihen suuntaan, mutta uskon että syynä oli osaksi myös vahva usko tarinan vetovoimaan ja itsepintainen halu lukea hyvä kirja. Muihin tämä tuskin tekee yhtä suurta vaikutusta. Minulle tämä oli yksi vuoden helmistä, mutta ei kuitenkaan yksi parhaista kirjoista jonka olen koskaan lukenut. Näkisin tämän muuten mielelläni elokuvana joku päivä.

Kirjaan on ehtinyt tutustua myös Katja Lumiomena-blogista.

Majakka

Virginia Woolf
1927 suom. 1977
257 s./Kirjayhtymä

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kokonaisuudessaan Ramsayn perheen kesähuvilalle. Herra ja rouva Ramsay ovat elämänsä aikana keränneet ympärilleen varsin uskollisen ihailijajoukon, jolta he saavat osakseen jopa palvontana ilmenevää rakkautta. Lukijana ja ulkopuolisena tarkkailijana en kuitenkaan kokenut heitä niin kovin erityisiksi ihmisiksi. Ehkä se lienee ollutkin tarkoitus? Tietynlainen ihastuttavuus saattaa normaalistikin johtaa siihen, että ihmisestä tulee rakastettu, ei siinä välttämättä kummoisia taikoja tarvita.

Tarina on jaettu kolmeen osaan, josta ensimmäisessä perhe ja ystävät kokoontuvat hyvilalle nauttimaan kauniista kesästä. Lapset kirmailevat ulkona, aikuiset juttelevat niitä näitä, herra Ramsay kokee epätoivonhetkiä ammatillisessa mielessä rouva Ramsay tukiessa häntä parhaansa mukaan. Toisessa osassa perhe kohtaa erinäisiä tragedioita, jotka johtavat huvilan tilapäiseen hylkäämiseen. Kolmannessa osassa henkilöt palaavat huvilalle ja yrittävät saavuttaa saman tunnelman kuin aikoinaan, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Tällä kertaa tartuin kirjaan, josta en ennen lukemista tiennyt yhtään mitään. Takakansitekstit uupuivat täysin ainakin minun 70-luvun painoksesta. Pääsin nopeasti toteamaan, että pitäisi lukea enemmänkin kirjoja "sokkona". Kun alkuasetelma on pimennossa, on tietenkin hankala päätellä ketkä henkilöistä tulevat olemaan kirjan sankareita ja sankarittaria ja mihin asioihin lukijana pitäisi kiinnittää erityisesti huomiota. Jotain erittäin antoisaa tällaisessa lähestymistavassa kuitenkin oli, koska juonikuviot pääsivät yllättämään täysin. Yritän siis heittäytyä tietämättömäksi joskus tulevaisuudessakin.

Pidin kirjasta ja sen tunnelmasta, mutta törmäsin toki tähän perinteiseen klassikko-ongelmaankin: en ollut samalla aaltopituudella henkilöiden kanssa. Taidan itse elää aika yksinkertaista elämää. En esimerkiksi yhtäkkiä tule kävelyltä järkyttyneenä ja pelästyneenä, ilman sen kummempaa syytä. Klassikkokirjoissa tähän ilmiöön törmää jatkuvasti! Ehkä se on filosofien, taiteilijoiden yms yksinoikeus. Kaikki on n i i n dramaattista, kaikkien tunteet toisiaan kohtaan ovat n i i n voimakkaita - hyvässä ja pahassa. Minusta se ikään kuin syö tarinan uskottavuutta. Huomasin kuitenkin liikuttuneeni, kun huvila yhtenä kirjan päähenkilöistä jätetään sydämettömästi heitteille. Minä olenkin tyttö, joka tulee surulliseksi nähdessään autiotalon.

Kirjassa keskustellaan paljon, mutta hitaanlaisesti. Keskustelijat ehtivät jutellessaan ajatella syntyjä syviä. Itse keskityn yleensä keskusteluun siinä määrin, etten ehdi muita asioita ajattelemaan - saati sitten arvostelemaan seuralaisiani kovalla kädellä. Kirja tosin herätti kutkuttavan ajatuksen: jospa minäkin arkena pysähtyisin miettimään pieneltä tuntuvia asioita ja makustelisin niitä kaikessa rauhassa - mitä tahansa ajatuksia voisi pälkähtää mieleen ja vaikka paperille asti! Saisi päiväkirjan kirjoittaminenkin uutta puhtia pienistä oivalluksista...

Kirjan kanssa en siis kokenut rakkautta ensisilmäyksellä. Alun hidastempoisuus sai minut jo melkein lyömään henkiset hanskat tiskiin. Pitkät lauseet eivät tehneet tarinaa houkuttelevaksi ja alku sujuikin tahmeissa merkeissä. Alkupuolella kirjassa on lause, joka käsittää 166 sanaa! Minä en ainakaan edes lauseen puolivälissä enää muistanut mitä asiaa käsiteltiin lauseen alussa! Enkä oikein jaksa ymmärtää ketä nuo lausehirviöt oikein palvelevat? Vai onko tuo eräänlaista klassikkokirjailijoiden kilpavarustelua: kuka kirjoittaa pisimmän lauseen ja ja onnistuu pääsemään klassikkokirjailijan asemaan?!:D Oman kokemukseni mukaan aika moni kirjailija on ottanut osaa vetoon...


Luimme kirjan yhdessä Suketuksen kanssa ja linkistä pääsee kätevästi kurkkaamaan toisenlaisia mietteitä.