Äitikortti - Kirjoituksia lisääntymisestä

Anu Silfverberg
2013
250 s./Teos

Esseekokoelman lukeminen sattui juuri sopivaan saumaan, uskon ma. Toisaalta kirjaa olisi ollut hauska lukea raskausaikanakin tai juuri lapsen synnyttyä, sillä esseet etenevät aikajärjestyksessä elämästä ilman lapsia haaveeseen omasta lapsesta, raskaudesta odotusajan läpi synnytykseen ja aikaan vastasyntyneen lapsen kanssa. Kirjoituskokoelma ei kuitenkaan ole kasvatusopas, joten siinä mielessä lukemisen ajankohdalla ei ole väliä. Ainakin nyt oma aivotoiminta on sen verran vahvalla pohjalla, että Silfverbergin napakoista ja hengeltään hyvin akateemisista teksteistä sai paljon ajattelemisen aihetta ja asioita ehti pysähtyä pohtimaan paremmin.

Kirjan takakansitekstin lauseet tiivistävät hyvin kirjan sisältöä: "Miksi vanhemmuus on äärimmilleen latautunutta juuri nyt? Miksi ekovanhemmat ajavat naisten kotiorjuutta? Miten välttää suistumasta Äitiyden Mustaan Aukkoon? Miksi tytöille aina valehdellaan seksistä? Kirja esittää myös väitteitä: Lasten saaminen ei muuta ihmistä. Äitiys ei ole ammatti. On ainoastaan itsekkäistä syitä hankkia lapsia." Kunnon kirjabloggaaja olisi jaksanut selailla kirjaa vielä läpi uudelleen ja etsiä nasevimmat kohdat ihan teksteistä, mutta nyt elämä on liian lyhyt siihen. Ylipäätään kirja olisi hyvä olla ihan omana, jotta tekstiä olisi voinut huoletta alleviivata, vaan kirjastonkirjaan en moista tietenkään tee.

Lukukokemuksessa parasta oli se, että tekstien parissa päätyi ajattelemaan paljon syvällisemmin ja perusteellisemmin erilaisia vanhemmuuteen liittyviä asioita. Vastaan tuli ajatuksia, joita itsekin on matkan varrella kelaillut, mutta myös sellaisia, joille ei ole suonut ajatustakaan. Joistain asioista on kevyesti ajatellut alun perin toisin, mutta nyt kirjan tekstit antoivatkin hyviä vasta-argumentteja ja omat mielipiteet saivat vähän tuuletusta. En tietenkään lukenut Äitikorttia kuin Suurta Totuuksien Kirjaa, mutta todella hyviä pointteja Silfverberg kirjoituksissaan esittää.

Suosittelen kirjaa varsinkin muillekin vanhemmille, jotka ovat kyllästyneet Vauva-lehtien artikkeleihin, hauskan kepeisiin kasvatusoppaisiin tai ronskin puheen äitikirjoihin. Tämä tarjoaa uutta ajateltavaa, lupaan sen. Toki kirja on antoisa muillekin, minä olisin viihtynyt tämän parissa ennen lastakin.

Linnunaivot

Johanna Sinisalo
2008
331 s./Teos


Olen aikaisemmin lukenut Sinisalolta pelkästään Finlandia-palkitun Ennen päivänlaskua ei voi. Muistelisin, että pidin teoksesta yllättävän paljon vaikka maaginen realismi ei ole koskaan ollut minun juttuni. Linnunaivoista olen kuullut pelkkää hyvää, joten se sijoittui 100 naiskirjailijan lukematonta kirjaa -listalleni ja olihan se viimein otettava käsittelyyn.


Jyrki ja Heidi ovat tunteneet vasta muutaman hassun kuukauden, kun he päättävät lähteä yhdessä vaeltamaan koskemattoman luonnon keskelle Uuteen-Seelantiin ja Tasmaniaan. Varsinkin Jyrki on henkeen ja vereen ääriolokokemusten perään, joten reissusta ei tule helppo minkään mittarin mukaan. Kirjassa kuullaan myös Heidin häiriintyneen veljen ajatuksia hänen keksiessään toinen toistaan kurjempia temppuja tehtäväksi toisille.


Lukukokemus oli hyvä, tarina oli todella toimiva kokonaisuus. Vaellusteema kiinnosti jo itsessään, mutta takakansitekstissä viitattiin vielä pahanenteisesti seurauksiin, joita ei voi välttää kun ihminen tunkeutuu maapalllon joka kolkkaan jättäen aina jotain itsestään jälkeensä. Henkilöhahmot ovat inhimillisen moniuloitteisia. Jyrki on oikealla asialla levittäessään tietoisuutta maapallon tilasta, mutta ei huomaa omaa tekopyhyyttään vaan saa usein aikaan vastareaktioita paasauksellaan. Heidi  vaikuttaa aluksi hajuttomalta ja mauttomalta, mutta pikku hiljaa hänestä kumpuaakin tarmoa ja asennetta vaelluksen jatkuessa aina vähän haastavampiin oloihin.


Takakansitekstin perusteella odotin, että tarinassa olisi ollut vielä enemmän ns. valistusta, joten Heidin ja Jyrkin vaellusarjen osuuden laajuus yllätti. Heidin veljen ajatusmaailmaa esittelevät pienet kappaleet saivat karvat pystyyn sitäkin tehokkaammin. Kyllä ihminen osaa olla paha niin halutessaan. Ja toki tarinassa käy ilmi, että pahaa jälkeä saa aikaiseksi ilman varsinaista tarkoitustakin. Reseptiin ei tarvita kuin hieman piittaamattomuutta ja tietämättömyyttä ja avot!


Mitään uutta kirjan ekoaiheiset tietoiskut eivät antaneet, mutta  tästä teemasta on kyllä hyvä ammentaa aika ajoin! Ehdottomasti soisin, että äidinkielen opettajat esimerkiksi ottaisivat kyseisen kirjan koulujen lukulistoille. Kantaaottavasta ja ajatuksia herättävästä kirjasta saisi hyvät esseet ja väittelyt aikaiseksi.

Säihkenäyttämö

Monika Fagerholm
2009 suom. 2009
456 s./Teos

Fagerholmin Amerikkalainen tyttö on yksi elämäni suurista kirjoista. Tarina teki aikoinaan suuren vaikutuksen minuun, kaikki vain jotenkin loksahti paikoilleen tarinaa lukiessa. Kirjassa kaksi nuorta tyttöä yrittävät selvittää kuka Bule-lampeen aikoinaan hukkunut amerikkalainen tyttö oikein oli ja mitkä tapahtumat johtivat tähän murhenäytelmään. Tarina todella haastoi lukijan, mutta onnistuin tavoittamaan sen rytmin yllättävän vaivattomasti ja nautin hurjasti unenomaisista tapahtumista ja tavasta jolla tyttöjen ystävyyttä kuvailtiin.

Ja siitä sain idean säästää Säihkenäyttämöä oikein hyvää hetkeä varten. Mikä virhe! Onkohan ikinä oikeasti käynyt niin, että säästeleminen olisi kannattanut? Minulla ei ainakaan tule sellaista tilannetta mieleen. Ja silti en onnistu oppimaan tästä virheestä!

Seudusta kertovat tarinat kietoutuvat toisiinsa ja erkanevat jälleen, sekoittavat todelliset tapahtumat ja mielikuvituksen lennon, kaikessa mitä tapahtuu on monta kerrosta... Fagerholmin kirjat eivät todellakaan päästä lukijaa helpolla ja selkeitä muistikuvia on todella vaikea tallettaa mieleensä tarinan edetessä. Näin ollen Säihkenäyttämön aloittaminen oli turhankin haastavaa, kun itsenäisen jatko-osan tapahtumat nojaavat Amerikkalaisen tytön tapahtumiin, joista en muista oikeastaan mitään.

Säihkenäyttämössä on uusi sukupolvi, joka esittää samat kysymykset. Myös kaksi aikuista naista, jotka aikoinaan tunsivat amerikkalaisen tytön tapauksen, joutuvat käymään läpi vanhoja tapahtumia, jotta oman elämän solmut aukenisivat. Kaikki tiet tuntuvat johtavan hukkuneen tytön tragediaan.

Valitettavasti tämän tarinan kyytiin ei niin vain hypättykään. Takeltelin tosissani ensimmäiset 100 sivua ja jouduin tosissani pohtimaan kirjan kesken jättämistä. Perheenlisäystä on odotettavissa ihan näinä päivinä, joten tiesin, että kirjan haastavuuden takia se olisi luettava joko ennen synnytystä tai sitten hamassa tulevaisuudessa kun aivot toimivat jälleen kunnolla kaiken yökukkumisen ja mahdollisen muun säätämisen helpotuttua. Päätin lukea kirjan nytheti.

Tarinan edetessä huomasin, että kirjassa on haastavampia ja helpompia kappaleita ja juuri noiden haastavampien (ja varmasti antoisampien) kappaleiden kanssa en onnistunut pääsemään samoille taajuuksille. Helpommin lähestyttävät kappaleet veivät tarinaa eteenpäin ja sain aina hetkittäin eläytyä tarinaan kuin Amerikkalaiseen tyttöön konsanaan. Nyt oli kuitenkin helppo ymmärtää miksi kaikki eivät pääse sisälle Fagerholmin tarinankerrontaan.

Lukukokemuksesta ei tullut vuoden kirjallista kohokohtaa, mutta lopulta olen ihan tyytyväinen, että en lähtenyt lykkäämään kirjan lukemista. Ja Amerikkalainen tyttö ja Säihkenäyttämö ovat ehdottomasti kirjoja, jotka kestävät uudelleenluvun, joten ehkä jonain päivänä vielä uudelleen...

Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren
2013
302s./Teos

Mitä tapahtui ja kenelle?
Yli yhdeksänkymppiset ystävykset Irma ja Siiri ovat eläneet palvelutalo Ehtoolehdossa jo tovin. Aikaisempaan elämään kuuluneet ystävät ja sukulaiset ovat kuolleet jo aikoja sitten eikä kiireisellä nuoremmalla sukupolvella ole kalenterissa tilaa vierailuille. Vanhusten päivät kuluvat korttia pelatessa, punaviiniä nauttien, raitiovaunuilla ajellen ja kuolemasta puhuen. Arkeen saadaan kuitenkin yllättäen vipinää, kun palvelutalossa sattuu outo kuolema ja henkilökunnan toiminta alkaa vaikuttamaan epäilyttävältä.

Kirjan yllätysmomentti?
Odotin ratkiriemukasta tarinaa, mutta lopulta kirjan lukemisesta jäi ehkä kuitenkin vähän surumielinen olo. Toki yhdeksänkymppisten elämänilo, hetkessä elämisen taito ja hulluttelu hymyilyttivät, mutta kuitenkin mieleen jäi enemmän kummittelemaan vanhusten unohtaminen palvelukoteihin ja kaikki se negatiivinen mitä asiaan liittyy.

Mitä ajatuksia kirja herätti?
Voiko ihminen elää liian vanhaksi? Miksi kuoleman kanssa sinut olevaa vanhusta pidetään elämänhalun menettäneenä? Miksi pitkän iän saavuttaneita ihmisiä yritetään pitää elossa vielä ekstra-ajan kieltämällä kaikenlaiset nautinnot? Lääkitäänkö vanhuksia tarpeettoman paljon? Voiko palvelutaloissa elää myös hyvän vanhuuden?

Lola ylösalaisin



Monika Fagerholm
2012 suom. 2012
491 s./Teos

Monika Fagerholmin teoksiin on tullut aluksi tartuttua varsin ennakkoluulottomasti ja myöhemmin ehkä pienen, alati kasvavan, jännityksen turvin.

Amerikkalainen tyttö on yksi kaikkien aikojen suosikkikirjoistani, jonka tulin aikoinaan poimineeksi kirjaston hyllystä takakansitekstin väläyteltyä viittauksia salaperäisestä tytöstä ja tämän kuolemasta. Teoksen luettuani tiesin jo odottaa seuraavaltakin lukukokemukselta yllättäviä kielellisiä ratkaisuja, osittain vaikeaselkoista kerrontaa ja mahdotonta rönsyilyä sinne tänne. Diivassa kohtasikin kaikki nämä elementit ja pidin siitä kovasti. Sydän ei kuitenkaan jättänyt yhtä lyöntiä välistä niin kuin Amerikkalaista tyttöä lukiessani. Ihanat naiset rannalla olikin sitten suuren luokan pettymys - en ole vieläkään toipunut siitä täysin... Perinteisempään kerrontaan luottava tarina ei oikein missään vaiheessa sytyttänyt ja lässähti lopulta kokonaan. Lukemattomia kirjoja olenkin sitten säästellyt erityisen hyvää hetkeä varten, varsinkin Säihkenäyttämön lukeminen suorastaan jännittää, koska Amerikkalainen tyttö merkitsee kirjana niin paljon ja tarinan jatkaminen ei olisi mielestäni ollut välttämätöntä.

Lola ylösalaisin on jo tutuksi tullutta Fagerholmia. Tarina on niin sirpaleinen ja sekava, että heikompaa varmasti pyörryttää. Silti tarina on arvoitus, jonka haluaa ehdottomasti ratkaista. Kokonaisuus palkitsee, kunhan keskittymiskyky on viritetty huippuunsa. Oikeasti en sietäisi moista kielen ilotulitusta keneltäkään muulta kirjailijalta, mutta Fagerholm on minun poikkeukseni. Muuten olen valmis pysyttelemään ns. selvemmillä vesillä mitä tulee kirjallisuuteen...

Jana Marton palaa takaisin lapsuudenkaupunkiinsa, jota hän on vältellyt vuosikausia. Murhat, joita Lattaniemessä tapahtui 1990-luvulla ovat vainonneet Janaa kaikki nämä vuodet, joten kun Minnie Pettersson järjestää kutsut vanhoille ystäville, Jana päättää tehdä tilit selväksi menneisyyden haamujen kanssa. Epäselvää on kuitenkin edelleen se, kuka murhat teki, kuka kukin lopulta oikein on ja miten Myllyn Anita liittyy kaikkeen.

Tämä kirja ei tehnyt ihan niin suurta vaikutusta kuin kaksi aikaisempaa, mutta hieno lukukokemus tämäkin oli. Valitettavasti oma lukuaikatauluni oli sen verran repaleinen, että kunnon uppoutuminen tarinaan ei onnistunut ja välillä olin enemmän pihalla kuin Lola ylösalaisin -nukke. Fagerholmin tarinoista saakin varmasti eniten irti, kun niitä lukee ajan kanssa eikä yritä liikaa hektisen arjen keskellä. Otan tästä opikseni Säihkenäyttämön lukemista suunnitellessani.

Kustantajan kirjaesittelyyn pääsee tästä. Fagerholmin kirjan maailmaa (sopii myös Amerikkalaiseen tyttöön ja Diivaan!) ja sen aiheuttamia tuntemuksia lukijassa on kuvattu erittäin osuvasti.



Galtbystä länteen

Leena Parkkinen
2013
339 s./Teos

Syyllistyinpä jälleen lokeroimaan tarinan ennen varsinaista lukukokemusta. Suurin osa suosikkikirjoistanihan perustuu konseptille, jossa vanhus muistelee elämäänsä taaksepäin. On se kumma, että silti olen heti valmis luokittelemaan samantyyliset kotimaiset kirjat nimenomaan ikäihmisten kirjoiksi. Jännä.

Aluksi olin aika innoissani Parkkisen kirjasta. Kaikki lähti hyvin käyntiin ja henkilöhahmot ja heidän pääongelmansa esiteltiin mielenkiintoisesti ja todella odotin pääseväni osalliseksi saaristomurhan muisteluihin. Alkuihastus kuitenkin hiipui matkan varrella. Syy ei ole jäljitettävissä yhteen asiaan, mutta ehkä mukavan simppeliltä vaikuttanut tarina eteni liialliseksi tunteiden ja tekojen vuoristoradaksi ja jätti lopulta kylmäksi. Minun tapauksessani vähempikin olisi siis riittänyt.

Vuonna 1947 rantaan ajautuu nuoren tytön ruumis ja Karenin isoveli Sebastian päätyy telkien taakse. Vuosikymmenienkin jälkeen Karenia vaivaa veljensä kohtalo eikä lähestyvän kuoleman edessä auta muu kuin paeta lapsuuden saarelle selvittämään mitä todella tapahtui tuona kaukaisena kesäiltana.

Galtbystä länteen minusta monin tavoin Camilla Läckbergin jännitystarinoita. Merellisen maiseman lisäksi esitellään pienen saaren tiivis yhteisö ja aikakauteen liittyvä pelko ja viha kaikkea erilaista kohtaan. Lopulta tapahtuu murha, perheiden sisäiset suuret salaisuudet nousevat pintaan ja jotkut joutuvat elämään näiden salaisuuksien taakka harteillaan koko loppuelämän. Parkkisen tarinassa näkökulma on kuitenkin eri ja lukija pääseekin kurkistamaan näiden onnettomien perheenjäsenten pään sisälle, kun taas Läckbergin kirjoissa likaiset sukusalaisuudet ovat viihdyttävä osa loppuratkaisua.

Tarinan isoimmaksi ongelmaksi muodostui lopulta se, että yhdeksi tarinaksi siinä oli liian paljon kaikkea. Annan runsauden mielelläni anteeksi esimerkiksi Ann-Marie MacDonaldin Armon yölle, joka on yksi suosikeistani, vaikka kirjailija onkin tunkenut esikoisteokseensa ihan kaiken mahdollisen kurjuuden mitä kuvitella saattaa. Mutta jostain syystä en halua olla ihan niin myötämielinen Parkkisen suhteen.

Ainakin Fagerholmin Lola ylösalaisin -kirjassa palataan myös lapsuuden maisemiin selvittelemään murhaa ja tarina olisikin tarkoitus lukea ihan tässä lähiaikoina. Muitakin ihan varmasti on, mutten nyt saa mieleeni...

Mustat paperit

Maija Muinonen
2013
167 s./Teos

Olipa kovin ranskalainen lukukokemus kotimaisesta kirjasta. Ja sanon tämän hyvällä.

Muinosen kehuttu esikoisteos on pahanenteisen hienostunut, välillä vähän karmivakin ja ehdottomasti vaivaannuttava. Kirjailijan tyylistä tulikin mieleeni ranskalaisen Claire Castillionin novellit.

Tarinan asetelma on herkullinen kirjeromaanille. Vakavasti sairas Ann tietää kuolevansa seuraavana päivänä puistossa ystävälliseen luotiin ja päättääkin viettää viimeiset tuntinsa kirjoittamalla kirjeitä läheisilleen. On niin paljon kerrottavaa ja muistutettavaa. Annin 6-vuotias poika Luc ja tästä jatkossa huolehtivat ihmiset on saatava ymmärtämään, ettei häntä sovi unohtaa hetkeksikään. Tulevaisuus ei ole pelkästään eläville, myös Annin muiston on saatava kukoistaa niin arjessa kuin juhlassa.

Tarina ei kuulu kirjavuoteni suurtapauksiin, mutta lukukokemus oli ehdottomasti hieno. Äidin vastahankainen suhtautuminen itse suunniteltuun kuolemaan oli kutkuttavaa luettavaa ja tarina piti otteessaan loppuun saakka. Välillä äidin käsinkosketeltava suru näkyi ymmärrettävänä suorapuheisuutena läheisilleen,välillä taas inhottavan ilkeämielisenä nälvimisenä. Lukijalla ei ole mahdollisuutta tutustua oikeaan Anniin, sillä tarjolla on vain nämä kuolemaa edeltäneet kirjeet, jotka on tietenkin kirjoitettu suuren tunnekuohun vallassa.

Niin kuin ranskalaisten tarinoiden kanssa usein käy, tämäkin jätti jotenkin kylmäksi. Se jokin jäi puuttumaan. Lopussa uhrasin hetken miettiäkseni Annin todellista, sairautta edeltänyttä, olemusta, mutta pian huomasin, etten jaksanutkaan välittää siitä, mitä kirjeiden kirjoittamisen jälkeen mahdollisesti tapahtui. Tarina ei jäänyt elämään omaa elämäänsä lukijan mielessä, vaikka näin olisi suonut tapahtuvan.

Kuoleman ja kirjeiden liitto on toistaiseksi tuottanut pelkästään hyviä kirja- ja elokuvakokemuksia, joista päällimmäisenä mielessäni on PS. Rakastan sinua ja Elämäni ilman minua. Muitakin muistelisin lukeneeni/katsoneeni, mutta nyt en saa niitä tähän hätään mieleeni

Pieni musta kirja

A.S. Byatt
2003 suom. 2012
204 s./Teos

Joskus sitä on naurettavan varma siitä, että tietyn kirjailijan teos tekisi onnelliseksi. Olen jo jonkin aikaa haaveillut uppoutuvani Byattin tiiliskivimäiseen Lasten kirjaan. Novellikokoelma Pieni musta kirja tuntui kuitenkin saaneen paljon positiivista näkyvyyttä blogeissa, joten päätin tutustua uuteen kirjailijaan tiiviimpien tarinoiden parissa. Enkä tullut kovin onnelliseksi.

Ensimmäinen tarina antoi ymmärtää, että luvassa olisi pahanenteisiä ja maagista realismia pursuavia novelleja. Olio metsässä kertoo kahdesta tytöstä, jotka on lähetetty maaseudulle sotaa pakoon. Eräänä päivänä he näkevät metsässä hirvittävän olion, joka mainitaan perimätietoa käsittelevissä kirjoissa. Harmitti, kun en ihastunutkaan tarinaan sen kummemmin, mutta täytyy myöntää, että kirjan toista novellia Kehotaidetta lukiessani pitkästyin niin, etten enää oikein edes muista mistä siinä oli kysymys. Tai no, oli sairaala ja siellä tohtori ja salaperäinen taideopiskelija, joka on tullut koristelemaan osastoa viihtyisämmäksi. Lukiessa tilanne äityi niin pahaksi, että jouduin turvautumaan pikalukuun, jotta kallisarvoista vapaa-aikaa ei kuluisi liikaa tämän kirjan parissa. Kivinainen palautti hetkeksi uskoni siihen, että kyseessä olisi lukemisen arvoinen kirja, mutta sitten valitettavasti tajusin, ettei minua oikeastaan kiinnosta nainen, joka pikkuhiljaa muuttuu kiveksi. Taistelutahto menetettynä alennuin jopa laskemaan kumpi jäljellä olevista tarinoista on lyhyempi, ja käymään siihen kiinni. Pinkki nauha esitteli eräänlaisen sairaskertomuksen ja lopulta sain kahlattua läpi jäljelle jääneen tarinan Materiaalia alusta loppuun.

Lukeminen takkuaa minulla hyvin harvoin tällä tavalla, normaalissa tilanteessa olisin jättänyt kirjan kesken, mutta tammikuun teema mielessäni en vain tohtinut antaa periksi. Asetelma oli ongelmallinen jo alusta lähtien: en nimittäin juuri välitä novelleista, en varsinkaan maagisia elementtejä vilisevistä novelleista (Raevaaran En tunne sinua vierelläni on hieno poikkeus!) ja yritän yleensä pysytellä kaukana maagista realismia sisältävistä kirjoista. Asia vain on niin, että kun halajan fantasian pariin, haluan täyden kattauksen velhoja, hirviöitä ja tuntemattomia maailmoja, pieni ripaus arkipäivän keskellä ei toimi.

Jos joku kirjasta pitänyt haluaa jättää positiivisia kommentteja kirjasta, olen enemmän kuin ilahtunut. Kärsin nimittäin pahimman luokan kisaväsymyksestä, enkä millään jaksa käydä läpi blogiarvosteluja ainakaan tässä vaiheessa selvittääkseni mikä kirjassa on kiehtonut muita lukijoita. Hyviäkin uutisia voin kertoa, en nimittäin ole luopunut toivosta A.S. Byattin suhteen vaan aion edelleen lukea Lasten kirjan jossain vaiheessa. Tosin lupaan keskeyttää kirjan, jos se ei imaise mukaansa.

Jää

Ulla-Lena Lundberg
2012 suom. 2012
366 s./Teos & Schildts & Söderströms
Karun kaunis kirkkosaari saa uudet asukkaat Petteristä, tämän vaimosta Monasta ja heidän tyttärestään Sannasta. Eristäytynyt ja vaivalloinen elämä saaressa ei suinkaan pelota nuorta pariskuntaa, vaan Petter on innoissaan uusista haasteista kun taas Mona on työntekoon tottunut maalaistalon tytär. Sillä aikaa kun vaimo huolehtii kodista ja pappilan eläimistä, pähkäilee aviomies tulevien kirkonmenojen parissa: Miten yhdistää Raamatun kertomukset ja saaristolaisten elämä niin, että kirkossakäynti alkaisi kiinnostaa saaristolaisia enemmän? Uusi elämä tuo mukanaan myös monia hyviä ystäviä, kun perhe tutustuu suntioon, lukkariin, paikalliseen kauppiaaseen ja luotojen venäläiseen tohtoriin. Elo saaristossa ei ole helppoa, mutta vaikka pakkaset kirjaimellisesti paukkuvat nurkissa, saa tuvan aina välillä täyteen hienoja ihmisiä, joiden kanssa on mukava kokoontua lämpimien juomien ääreen.

Muistelen muutamien blogikollegoiden sanoneen, että kirjan hienouden ymmärtää, kun kirjan on lukenut loppuun. *Kiivasta nyökyttelyä* Myönnän, että alku oli hankala, koin tarinan aluksi pitkäveteiseksi ja pelkäsin ettei tarina saisi missään vaiheessa tuulta alleen. Uskonnollinen aihekin pisti epäilyttämään. Lopulta kävi niin, että totuin ja tykästyin viipyilevään tarinaan enkä enää kaivannut juonivetoisuutta. Vaikka liiallisilta juonipaljastuksilta olin onnistunut välttymään, olin silti ymmärtänyt, että jotain menee saarella pahasti pieleen. Luulin monesti saavuttaneeni tuon käännekohdan, joka tulisi vaikuttamaan henkilöhahmojen loppuelämään, mutta tyrmistyin kun tuo hetki vihdoin saapui. Hetken aikaa Lundbergin luoma maailma tuntui liian epäreilulta.

Finlandia-palkinto puhuttaa aina, ja voinkin ilokseni todeta, että kaikista lukemistani 2000-luvulla palkituista kirjoista Jää on ehdottomasti suosikkini ja oikeastaan ainoa teos, joka toistaiseksi on osunut lukumakuni kanssa täysin yksiin. Pidin kirjailijan kikkailemattomasta kirjoitustyylistä, ja onkin aika mielenkiintoista miten pitkäksi lukukokemus ajallisesti venähti. Vaikka teksti ei ole vaikeaselkoista, ei kirjaa oikein osaa ahmaista kerralla. Niin tai näin, oli hienoa rauhoittua kirjan parissa pitkien ja hektisten työpäivien jälkeen, ja seurata miten luotolaiset elävät arkeaan luonnon armoilla. Huonoa omatuntoa saattoi syntyä siitä, että oma yöpöytä notkui herkkujen alla, kun taas kirjan henkilöhahmot joutuivat tekemään kovastikin työtä ruokansa eteen.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja Underbara finlandssvenskar vid papper -haasteeseen.

P.S Te muut kirjan lukeneet, onko teillä lukukokemuksen jälkeen kuinka toiveikas tai epätoiveikas olo liittyen tarinan surulliseen käänteeseen? Minun täytyy myöntää, että en näe valoa tunnelin päässä.

Syysvieraita

Elina Halttunen
2012
288 s./Teos

Aili eli neljänkymmenen vuoden ajan Oskari Falkin rinnalla toisena naisena. Yhteiset vuodet olivat kaunista aikaa molempien elämässä, vaikka surulta ei voitukaan välttyä eikä toiset ihmiset aina heidän onneaan ymmärtäneet tai hyväksyneet. Aili on kuitenkin saanut vanheta yksin, Oskarin kuolemasta on jo vuosikymmeniä, ja nämä pitkät vuodet Aili on viettänyt ystävineen erilaisissa kulttuuririennoissa ja matkoilla. Pankin holvissa, sinetillä varustetussa kirjekuoressa odottaa salaisuus, jonka Aili haluaisi tuoda julki ennen kuin hänestä aika jättää. Mitä Falkin perheen ja Ailin välillä oikein tapahtui sotavuosina?

Ihastuin tähän kirjaan heti ensimmäisiä rivejä lukiessani. Tarinassa on tunnelma kohdallaan, kiinnostavia kultturelleja henkilöitä ja samaistuttava päähenkilö. Halttusen kirjoitustyyli toi minulle mieleen Riikka Pulkkisen, tarina oli kirjoitettu kauniisti ja useat sanavalinnat olivat runollisia. Kirjoitustyyli tosin muuttui tarinan edetessä: Ailin ja Oskarin yhteisistä vuosista kerrottaessa tunnelma oli viipyilevä, samoin kirjoitustyyli. Kun kirjassa alkoi ns. tapahtumaan, tekstikin muutti pelkistetymmäksi. Lukunautintoa tämä ei kuitenkaan latistanut.

Tarinassa Aili tulee mukavan lähelle. Meillä on vuosia ja vuosia välissämme, enkä voi täysin ymmärtää sitä, kuinka onnelliseksi Aili elämänsä Oskarin kanssa kokee, vaikka ei olekaan koskaan voinut elää tämän kanssa ns. normaalia arkea. Ailin mielipiteet kuitenkin uskoo, ja hänen vierellään kaikki nämä vanhuuden vuodet ollut ystävä Edith tasapainottaa hienosti kipakalla luonteellaan Ailin tasaisuutta. Muista henkilöhahmoista en juuri välittänyt, mutta Marian kovia kokeneen serkun kohtalo suretti, Oskarin lapsenlapsenlapsen paras ystävä puolestaan ihastutti tarkkanäköisyydellään. Keskityin kuitekin lukijana Ailiin, koska koin että tämä on nimenomaan hänen tarinansa.

Syysvieraita on kirja, jota en halua lähteä ruotimaan liikaa. Lukukokemus oli mieluinen ja henkilönä Aili pysyy mielessä kauan.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Teemestarin kirja




Emmi Itäranta
2012
266 s./Teos

Itärannan esikoiskirjassa tutustutaan maailmaan, jossa vesi on loppumassa. Noria asuu vanhempiensa kanssa Pohjois-Suomen tietämillä pienessä kylässä, jossa perheen isä harjoittaa teemestarin ammattiaan. Noriankin on tarkoitus päätyä valtuutetuksi teeseremonian taitajaksi ja veden vartijaksi. Teemestarit ovat tienneet jo sukupolvien ajan veden salaisuudet, ja yksi niistä on läheisen tunturin sisällä soliseva puro. Onko perheen mahdollista pitää salaisuus omanaan, kun kylän muut perheet kamppailevat veden vähyydestä johtuvien ongelmien kanssa? Milloin armeija saa vihiä, että teemestarin vesiasiat ovat paremmalla tolalla kuin kylän muilla asukkailla? Entä mitä tehdä entisajoista kertoville levykkeille, joita Noria sattumalta löysi kaatopaikalta? Olisiko turvallisempaa olla kajoamatta niihin?

Olen lähivuosina lukenut melko monta vaihtoehtoisesta tulevaisuudesta kertovaa tarinaa, ja olen ehkä tiedostamattani alkanut odottamaan dystopioilta tiettyjä piirteitä kuten tapahtumien vauhdikasta etenemistä kunhan uusi maailma on ensin kattavasti esitelty lukijoille, yllättäviä käänteitä ja jännittäviä hetkiä. Teemestarin kirja ei siis ollut ihan odotuksieni kaltainen, mutta luettakoon se tällä kertaa kirjan eduksi. Henkeäsalpaavia matkoja on jo tullut tehtyä useampaan otteeseen, joten olikin jo aika lukea hieman vähäeleisempi ja tunnelmaltaan rauhallisempi tarina. Tässäkin kirjassa päähenkilönä on tavallinen kansalainen, joka sattuu tietämään liikaa. Ankarissa oloissa ja tiukan valvonnan alaisena Norian edesottamukset eivät paisu järjettömiin mittakaavoihin, vaan tapahtumat pysyvät uskottavina.

Teemestarin kirja oli siinäkin mielessä mukava tuttavuus, ettei läheskään kaikkea erittäin mielenkiintoista tietoa paljastettu lukijalle. Näin ollen tarina jäi hetkeksi mieleen pyörimään viimeisten sivujen jälkeen. Kirjan lukeminen ajoittui juuri oikeaan hetkeen elämässäni, sillä satuin kaipaamaan hidastempoista, mutta kiinnostuken ylläpitävää tarinaa. Toisena hetkenä olisin kuitenkin voinut harmistua tarinan arkipäiväisyydestä. Vauhdin nälkäisille en oikein uskallakaan kirjaa suositella. Dystopia-faneille tämä kuitenkin tarjoaa genreen hieman erilaisen näkökulman. 

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Katkera Manalan kannu




Heikki Lehikoinen
2011
331 s./Teos

Heikki Lehikoisen mukavan omaperäisesti nimetty teos sisältää kattavan tietopaketin kuoleman kulttuurihistoriasta Suomessa. Ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan kuolinsyistä, jotka aikoinaan kaatoivat väkeä hautaan. Kuoleman toistuvia vierailuja ovat seuranneet läheltä lääkärit, pyövelit ja kirkonmiehet, joten hekin ansaitsevat oman kappaleensa. Sitten onkin aika esitellä viimeisen matkan eri vaiheet. Ennen kuin siirrytään kristilliseen hautaukseen, kerrotaan esihistoriallisista haudoista tehdyistä löydöistä. Kuka sai mukaansa pullon parasta viinaa, kuka astioita ja leipää? Kristilliseen hautaukseen liittyvän kappaleen jälkeen lukija puolestaan tietää, miksi kukaan ei toivonut leposijaa hautausmaan pohjoiskulmalta tai millaisista ongelmista kirkkomaalla kärsittiin tilanpuutteen ja hajuhaittojen lisäksi. Lopuksi muistetaan vielä heitä, jotka ovat juuttuneet syystä tai toisesta siirtymävaiheeseen.

Tietokirjallisuuteen uppoutuminen edustaa minulle lukemisen luksusta. Tulen todella harvoin tarttuneeksi tietokirjaan, vaikka ne minua kovasti kiinnostavatkin. Kun monen kuukauden jahkaamisen jälkeen kirja on minulla vihdoin kätösissä, on lukemisen ilo suuri. On hienoa imeä tietoa menneisyydestä ja vanhoista tavoista ja toisaalta peilata nykyisyyttä menneisyyteen. Nykyaika tuntuu kieltämättä välillä hieman tylsältä ja jotenkin persoonattomalta, kun mihinkään ei enää uskota ja kaikki vanha on hölynpölyä ja hölmöä taikauskoa. Mitä kiinnostavaa (romanttisessa mielessä) me teemme 2000-luvun alkupuolella, mitä sellaista, josta jälkipolvilla riittää ihasteltavaa ja hämmästeltävää?

Aiheensa puolesta Katkera Manalan kannu on todella kiinnostava ihan tällaiselle perustallaajalle kuin minä, mutta täytyy kuitenkin myöntää, että opiskeluajoista on jo sen verran monta vuotta, että koen väsyväni helposti liiallisen tietotaakan kanssa. Näin ollen olisin toki suonut kirjan olevan noin 100 sivua lyhyempi ja tietyissä kohdissa siis tiivistetympi, mutta totta kai ymmärrän, että tästä aiheesta kirjoitettaessa kannattaa kerralla tehdä kaiken kattava teos iloksi niille, joita kiinnostavat pienimmätkin yksityiskohdat. Vika on siis ehdottomasti lukijassa eikä kirjassa. Luetun tiedon omaksumiskykyni on auttamattoman heikolla tasolla. Lukemani fakta saattaa jäädä jonnekin syvälle korvien väliin, mutta jos minun pitäisi nyt heti kirjan luettuani kertoa siitä kattavasti ryhmälle X, saisin varmaankin muodostettua muutaman töksähtävän lauseen, jotka eivät mitenkään liittyisi toisiinsa. Jos haluaisin tallentaa pysyvästi jotain mieleeni, minun pitäisi lukea tietokirjoja muistiinpanovälineiden kera. Sitten ehkä voisin kertoa muutaman mielenkiintoisen kuolemiseen liittyvän faktan ystäville viinilasillisen ääressä.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (tietokirjallisuus) ja kuittaan luetuksi kirjan, jota Suketus minulle vuosi sitten suositteli. Niin se blogisynttäreiden aikana muodostunut kirjalista pikkuhiljaa lyhenee! Nyt mahdollisimman pian kohti uusia tietokirjoja!

Täydellinen paisti

Satu Taskinen
2011
307 s./Teos

Taru valmistautuu huolella kohtaamaan wieniläisen miesystävänsä perheen yhteisen päivällispöydän ääressä. Suomalaisen naisen tulikokeeksi näyttää koituvan täydellisen sianpaistin tekeminen. Perinteisiä ohjeita paistille on enemmän kuin laki sallii ja naapurin rouvastakaan ei ole sanottavasti apua. Lopulta Franzin perhe saapuu ja kaikki sujuu niin kuin edellisilläkin vierailuilla: anoppi on raivostuttava vanha rouva, sisko keskittyy lähinnä syömään itsensä hengiltä ja siskontyttö kaikessa nuoruuden energisyydessään ärsyttää sukulaisiaan provosoivilla keskustelunaloituksillaan. Taru tuntee jäävänsä jatkuvasti ulkopuoliseksi, vaikka hän on tehnyt kaikkensa järjestääkseen mukavan illan koko perheelle.

Nyt on pakko myöntää, että pitkästyin tarinaa lukiessani niin pahasti, että lukukokemusta voisi kuvailla pelkästään sanalla puuduttava. Ensinnäkin "jutun juju" tuntui liian tutulta ja moneen kertaan käsitellyltä. Olen lukenut ja nähnyt valkokankaalla samanlaisia tarinoita jo muutamaan otteeseen. Asetelma siitä, että perhe kokoontuu saman pöydän ääreen ja konfliktia pukkaa toisensa perään ja aina on se pakollinen ilkeä patriarkka ja pakollinen rassukka, joka yrittää tulla hyväksytyksi siinä heikosti onnistuen. Voisihan sitä totta kai ajatella positiivisesti niinkin, että mikäpä tarina ei olisi kerrottu jo aikaisemmin, mutta kyllä minä silloin odotan tuoretta lähestymistapaa tai vetävää juonta tai ylipäätänsä mielenkiintoisia hetkiä perheen parissa.

Lukiessani Täydellistä paistia rinnastin sen itse asiassa todella usein Nenäpäivään. Eiväthän päähenkilöt mitään toistensa kopioita ole, mutta herättivät minussa samanlaisia tuskastumisen fiiliksiä: Irma ja Taru häsläävät, puhuvat hölmöjä ja tekevät kaikesta tarpeettoman vaikeaa. He sekoilevat siellä täällä, käyttäytyvät hermostuneesti ja ajattelevat (lukijan kannalta) melko yhdentekeviä ajatuksia. Molemmissa kirjoissa on myös kutkuttavan mielenkiintoinen takakansiteksti, joka lupaa hyvää ja saa odottamaan kirjan lukemista. Todellisuudessa vain kävi niin, että yritin melkein joka toisen sivun alussa tsempata itseäni, että nyt luetaan oikein keskittyneesti seuraava aukeama, mutta puolentoista sivun jälkeen viimeistään huomasin aina ajattelevani mielummin omiani kuin seuraavani Tarun ajatuksenjuoksua.

Kirjassahan ei siis välttämättä tarvitsisi tapahtua mitään kovin erikoista ja silti tarina voisi temmata lukijan mukaansa. Toivottavaa kuitenkin olisi, että edes henkilöiden ajatukset olisivat ns. lukemisen arvoiset. Loppua kohti lukukokemus parani, mutta sympatiani esimerkiksi Tarun suhteen eivät heränneet. Mieleeni jäi varsinkin kirjan loppupuolella ollut kohtaus, jossa Taru on ulkoiluttamassa koiraa ja hän tapaa erään kiukkuisen miehen. Ajatuksissaan Taru sanoo yhtä sun toista oikeasti sanomisen arvoista, mutta suusta pääseekin sitten vain pelkkiä sammakoita. Vuosi sitten totesin, että ei näin, Irma! Nyt pääsin toteamaan, että ei näin, Taru!

Onneksi muut kirjan lukeneet ovat tuntuneet pitävän kovastikin Täydellisestä paistista, joten minun ei tarvitse tuntea huonoa omatuntoa tästä(kään). Kyllä aina yksi vastarannankiiski mukaan mahtuu:) Punainen lanka jäi tällä kertaa minulta tavoittamatta. Huomasin tämän itse asiassa siinä vaiheessa, kun Franzin sukulaisten sanotaan pitävän Tarua outona suomalaisena hermoheikkona, tai näin Taru ainakin itse uskoo ja on näreissään asiasta. Minun mielestäni Taru oli raivostuttava heikkohermo, joka ei vain millään saanut minua puolelleen, oli sitten kuinka yksinäinen tahansa.

Kirja on palkittu Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnolla vuoden 2011 parhaana esikoisteoksena.

En tunne sinua vierelläni

Tiina Raevaara
2010
259 s./Teos

Revaaran 14 novellia kertovat takakantta lainatakseni ihmisistä, joista kukin haluaa tavoittaa itsensä tai vierellään olleen toisen ennen kuin on liian myöhäistä. Lukukokemus osoitti jälleen kerran sen, että välillä kirjaan kannattaa tarttua ihan vain sillä perusteella, että se on palkittu. En usko, että olisin tätä kirjaa muuten kelpuuttanut lukupinooni ja nytkin tartuin siihen hieman epäillen. Mikäs sen kivempaa kuin yllättyä positiivisesti.

Maltoin kerrankin mieleni ja luin novellit maistellen, yhden yhtenä iltana, toisen parin päivän päästä. Ja pakko se on myöntää, olin suorastaan hurmioitunut ensimmäiset novellit luettuani. Alkupään novelleja lukiessani tuli jatkuvasti olo, että juuri tämä pitää kruunata kokoelman parhaaksi - kunnes luin seuraavan ja se teki vielä suuremman vaikutuksen. Tämän teoksen perusteella Raevaaran novellit tuntuivat olevan mukavalla tavalla kummallisia ja unenomaisia, ne eivät päästä lukijaa helpolla, mutta onnistuvat koskettamaan jos niille vain jaksaa uhrata laadukasta lukuaikaa. Kiireen uskoisin pilaavan koko lukukokemuksen. Lukijana arvostan yleensä enemmän hyviä tarinoita kuin kaunista kieltä. Tällä kertaa oli kuitenkin hienoa nautiskella hieman viksahtaneita tarinoita höystettynä kauniilla kielellä ilman, että teksti olisi tuntunut tekotaiteelliselta tai väkisinväännetyltä missään vaiheessa.

Tästä teoksesta on hirveän vaikea kirjoittaa. Lainaankin siis vielä kirjan takakansitekstiä:

En tunne sinua vierelläni on kiehtova, pelottava ja kaunis kirja. Raevaara asettuu novelleineen suomalaisen kirjallisuuden maisemassa sille kapealle kaistaleelle, jolla ovat myös Leena Krohn, Jyrki Vainonen, Maarit Verronen ja Johanna Sinisalo. Lopuksi vielä henkilökohtaiset kiitokset Raevaaralle, joka onnistui ainakin hetkellisesti palauttamaan uskoni kotimaiseen kirjallisuuteen. (Tai siis siihen, että minä ja kotimainen kirjallisuus sopisimme yhteen.)

Raevaara palkittiin kirjastaan Runebergin palkinnolla vuonna 2011.

27 eli kuolema tekee taiteilijan

Alexandra Salminen
2010
311 s./Teos


Kirjan sankaritar Angie pakenee yleisahdistusta Suomeen ja päätyy asuttamaan erästä maalaistalon saunarakennusta. Hän yrittää saada kasaan materiaalia, jolla pääsisi liittymään 27-klubiin. Tarkoituksena olisi tuottaa maailmanmaineeseen pääsevä kirjallinen teos ja keksiä siihen päälle vielä mielenkiintoinen tapa kuolla. Ja näin legenda olisi syntynyt! Kaikki tämä on saatava tehdyksi ennen kuin Angie täyttää 28 vuotta. Keski-iän saapuessa kaikki ponnisteluthan ovat turhia, koska elämä on yhtä alamäkeä siitä eteenpäin. Lukija saa siis kirjan ajan seurata Angien lähinnä haparoivia yrityksiä kirjoittelun saralla. Ja kai siinä samalla kuvaillaan vähän itsensä etsimistäkin.

Kirjassa tarinaa eteenpäin vievät keskivertoa persoonallisemmat kertojaäänet. Kertojina toimivat Angien lisäksi auto, lelupossu ja kissa. Varsinkin lelupossu on ajanut lukijoita hermoromahduksen partaalle, mutta itse katsoin juuri ennen kirjan aloittamista Toy Story 3:n, joten satuin olemaan ymmärtäväisellä tuulella. Minusta kuitenkin pelkästään kissalla oli selkeä merkitys kertojana: se näki ihmisten vetämien roolien taakse ja toi näin ollen uuden ja tarpeellisen näkökulman lukijalle. Autokohdat olivat raivostuttavia. Tässä kirjassa nimittäin jokainen ratinkääntö, vilkun päälle laitto ja vaihteiden vaihto kerrotaan. Auton sijasta olisin siis toivonut vaikka kahvinkeitintä, joka laitetaan päälle, kahvi valuu, kahvi on valmista ja that's it. Muun ajan olisi saanut keskittyä keittiössä tapahtuvaan sananvaihtoon. No, aina ei voi voittaa. Onneksi kirja muodostuu lyhyistä kappaleista, jotka ovat yleensä noin neljän sivun mittaisia. Ei yhtä kertojaääntä pidempään jaksaisikaan.

Kirja sisältää myös Angien kirjoitusyritelmiä, joita tämä lähettelee ystävilleen ja jotka sitten lähettävät vielä palautetta lukemastaan. Koin häiritseväksi sen, etten ikinä tiennyt kuinka paljon Angien jutuista oli totta. Esimerkiksi Tuhmat siskot -tarina oli saanut inspiraationsa Angien ja maalaistalon emännän villistä juhlaillasta. Tarinassa he mm. harrastivat seksiä baarissa, mutta mitä tapahtui oikeasti? Joku selvästi nolotti heitä seuraavana päivänä, mutta mikä? Tämä kikkailu tietenkin on osa kirjaa, mutta häiritsevää se silti on. Tai pitäisikö sanoa kutkuttavan häiritsevää, positiivinen asiahan se kuitenkin on. Huumori minulta sitten menikin taas ohi. Ollaan itseironisia ja kirjoitetaan kirja itsestä kirjoittamassa kirjaa. Heh heh. Ja naureskellaan suomalaisille tavoille ja maalaisjunteille. Heh heh. Mutta kun ei naurata. Taaskaan:)

Olin kuullut lähinnä yrmeää palautetta kirjasta, ennen kuin tartuin siihen itse. Suuria ennakko-odotuksia ei siis ehtinyt syntyä. Ehkä siksi en myöskään pettynyt niin kovasti. Kirja eteni aika tahmeasti eikä ollut kovin mukaansa tempaava. Tarina itsessään ei ehkä ollut kovin pitkäveteinen eli asiat kyllä eteni ja mielenkiintokin heräsi välillä. Mutta. Minä haluan kirjalta enemmän! Tuntuu, ettei tarina antanut minulle mitään. Paitsi sen statuksen, että olenpas lukenut Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon voittajakirjan. No, en varmaankaan tehnyt kirjalle oikeutta lukemalla sitä iltaisin vain noin 1/2 tuntia kerrallaan. Hyvä flow jäi syntymättä. Tosin ei se pidempiaikainen keskittyminenkään lukukokemusta olisi sen suuremmin parantanut, uskon ma. 

Ovatko muut harkinneet lukevansa kirjan? Tai peräti lukeneet jo?

P.S. Vielä kun jaksaisi sen Karkkipäivän lukea ennen joulua.

Nenäpäivä

Mikko Rimminen
2010
339 s./Teos


Lyhyestä virsi kaunis: Kirjassa ihmisrakas, mutta yksinäinen Irma huomaa toistuvastiajautuvansa pimpottelemaan vieraiden ihmisten ovikelloja. Irma päättää esiintyä tutkimuskyselijänä, sillä onhan jotain asiaakin oltava, kun norkoilee toisten ovilla. Täällä ei tyttö voisi olla pettyneempi. Odotukset olivat kovat, takakannen perusteella tarina vaikutti mukaansa tempaavalta ja hauskalta. No ei ollut. Buu! Ja olin vielä ehtinyt juuri haastaa itseni lukemaan kaikki Finlandia-palkintoa tavoittelevat kirjat ennen joulua. Ei alkanut kovin vauhdikkaasti tämä projekti.

Aluksi ajattelin, että Rimminen kirjoittaa oivaltavasti: tekstissä tulee jatkuvasti eteen mielenkiintoisia yksityiskohtia ja näkemyksiä ihmisistä ja ympäristöstä. Ajattelin, että on persoonallista käyttää niin paljon hassuja sanoja ("Tattiuduin takkiin ja rupesin hivuttautumaan ovelle.") Sitten ärtymys tuli jäädäkseen. Irma koheltaa minne ikinä meneekin ja se ei vain jaksa naurattaa. Tai ei varmaan pitäisikään naurattaa, mutta silti. Irmalla ei myöskään tunnu olevan kummoisia sosiaalisia taitoja, mikä johtaa siihen, että kirjassa käytetään runsaasti sivutilaa kuvailuun. Se on pidemmän päälle tylsää. Ketä kiinnostaa millainen liikenne Hämeentiellä on joka kerta kun Irma menee siitä ohi, kun tilanne on lähes joka kerta samanlainen: paljon porukkaa, paljon ääniä, likaista ja harmaata. Tietenkin sen kerran, kun Irma onnistuu sanomaan pidemmänkin lauseen niin laatu on päätähuimaavaa: "Onnistuin kakistelemaan että teen kyselytutkimusta, tutkin, tai siis kyselen. Kulutusta. Kulutustottumuksia. Kyselyä. Kyselytutkimusta."

Ja ihan oikeasti. Minä olen ainakin niin järjestelmällinen etten lähtisi esittämään gallup-tutkijaa kysymyksillä, jotka on kirjoitettu ryppyiselle pikkupaperille ja ovat luokkaa "Tykkätkö broilerinmaksasta?". Ei näin Irma, ei näin! Koheltamisesta huolimatta Irma pääsee muutamista ovista kyökin puolelle ja näyttää kohtaavan muitakin yksinäisiä. Minua vain olisi kiinnostanut ne yksinäisten tarinat enemmän kuin Irman non-stop sekoilu. Kehtaako tätä nyt kertoakaan, mutta oman kohokohtani löysin sivulta 251. Rimminen oli huomannut Ridgen salakavalan taidon kasvattaa sänki aina mainostauon aikana, jos kohtalo oli ruvennut potkimaan päähän:)

Minä taisin saada Rimmisestä tarpeekseni tällä erää. Entäs te muut? Onko joku lukenut Rimmistä tai aikomassa lukea? Olen nähnyt junassa lähiaikoina aika monella tyypillä Pussikalja-romaanin, joten ilmeisesti kirjailijalla on tykkääjiäkin. No, itse en kai vain osannut suhtautua kirjaan sen vaatimalla hyväntahtoisuudella...

P.S. En yhtään ihmettele miksi mulla on aina kovat ennakkoluulot suomalaisia kirjoja kohtaan. Tää on niin tätä.