Hiljaisuuteen hävinneet

Rosamund Lupton
2015 suom. 2016
321 s./Gummerus

Luptonin Sisar-teos viihdytti minua aikoinaan mökillä siihen malliin, että ahmin kirjan 24 tunnin aikana, joka on todella harvinaista minulle. Ei kirja ehkä tarinaltaan ihan parhaimmasta päästä ollut, mutta se oli kuitenkin kirjoitettu todella koukuttavasti. Luptonin seuraavaa kirjaa en ole yrityksestä huolimatta saanut alulle, sillä Mitä jäljelle jää vaikutti niin sekavalta ensimmäisten sivujen jälkeen, että päätin lykätä lukemista hamaan tulevaisuuteen. Nyt huomasin kolmannen kirjan ilmestyneen ja sen enempää asiaa miettimättä lainasin kirjan kirjastosta ja lyhyen laina-ajan takia kirja pääsikin heti lukupinon kärkeen.

Keskellä karua ja autiota Alaskaa on tulipalossa tuhoutunut pieni inuiittikylä, jossa poliisien tietojen mukaan on menehtynyt myös brittiläinen luontokuvaaja. Yasmin ja hänen 10-vuotias tyttärensä Ruby matkustavat Alaskaan ja lyöttäytyvät yhteen rekkamiehen kanssa, joka suostuu ottamaan heidät kyytiin matkalla Alaskan pohjoisempia osia, sillä äiti ja tytär ovat ehdottoman varmoja, että Matt, Rubyn isä on vielä hengissä ja kaipaa kipeästi apua kovien pakkasten keskellä. Matkanteko käy hitaasti ja vaaran tuntua ei puutu, kun alkaa käydä selväksi, että joku seuraa rekkaa autioilla teillä.

Hiljaisuuteen hävinneet ei ollut mitenkään ruokottoman huono, mutta se oli kuitenkin jotenkin kiusallinen, vähän niin kuin tomppeli kirjaksi. Tarinan lähtökohdissa on mielestäni eniten pielessä, sillä ei ole kerrassaan mitään syytä uskoa, että Matt olisi elossa ja silti äiti ja tytär päättävät uhmata rekkamiehienkin housunpuntteja tutisuttavaa myrskyä ja puskea eteenpäin ääriolosuhteissa. Samaan lopputulokseen olisi mielestäni päässyt uskottavamminkin. Kaikenlaista yllättävää ramboilua on luvassa alunkin jälkeen, mutta lopulta hyväksyin asian niin, että kaikki rakkauden puolesta...

Jos jotain huonoa niin jotain hyvääkin. Kirjassa oli samaa page turner -meininkiä kuin Sisar-teoksessa. Tarinassa oli omat vahvuutensa kuten Alaskan järisyttävä pimeys, yksinäisyys ja luonnonvoimien rajuus. Myös Ruby-tyttären kuuroutta käsiteltiin yllättävänkin mielenkiintoisesti, kun ottaa huomioon, että kyseessä on jännäri. Hyytävä tunnelma oli myös luotu hyvin ja lukijaakin ahdisti ajatus salaperäisestä seuraajasta keskellä-ei-mitään.

Lumilapsi




Eowyn Ivey
2012 suom. 2013
415 s./Bazar

Syyskuisen lukuteemani, Book Battlen, ensimmäiseksi voittajaksi selviytyi Iveyn esikoisteos Lumilapsi, joka on ollut tänä vuonna Pulizer-finalistinakin. Tarinan voitokkuutta neljän ensimmäisen kappaleen perusteella ei tarvinnut missään vaiheessa katua: tarina veti loppuun saakka ja Alaska ihastutti karuudellaan.

Jack ja Mabel, vanhenemaan päin oleva lapseton pariskunta, lähtivät kotiseudultaan surun saattelemana ja tekivät uuden kodin itselleen Alaskan villin luonnon keskelle. Kova elämä ja jatkuva puurtaminen ei kuitenkaan tuonut tyydytystä kummallekaan vaan arki tuntui aina vain mitäänsanomattomalta ja sisällyksettömältä. Eräänä iltana pariskunta intoutuu kuitenkin tekemään lumesta lasta muistuttavan lumiukon eikä aikaakaan, kun pihapiirissä alkaa kulkemaan pieni Faina-niminen tyttö. Tämä kesytön ja mitä ilmeisemmin orpo pikkulapsi tulee ja menee niin kuin häntä huvittaa. Aluksi Jack ja Mabel yrittävät kaikkensa, jotta lapsi jäisi pysyvästi heidän luokseen, mutta lopulta he ymmärtävät, että Faina on ennen kaikkea luonnon lapsi, hän jos kuka pärjää Alaskan säälimättömissä luonnonoloissa pahimmassakin pakkasessa. Mutta entä vanha satu Lumilapsesta, sen mikään eri versio kun ei näytä loppuvan hyvin: miten Fainan lopulta käy?

Hieno tarina, jossa minua viehätti ehkä ensisijaisesti tapahtumapaikka, joka on niin vahvasti mukana kaikessa, mitä kirjassa tapahtuu. Alaskan metsämaisemaa voikin pitää yhtenä päähenkilönä tarinassa. Jackin ja Mabelin elämäntarina oli myös koskettavuudessaan kiinnostava: varakkaan perheen tytär haluaa pois kaikesta ja päättää raahata miehensä Alaskaan puurtamaan molempien lapsettomuudesta johtuvaa surua pois. Tarinassa on paljon tavallisen arjen kuvailua, joka viehättää minua, sillä olenhan suorastaan rakastanut esimerkiksi Pieni talo preerialla -sarjan kirjoja. Pariskunnan tuska on käsinkosketeltavaa ja siksi onkin kovin helpottavaa, kun he pikkuhiljaa ystävystyvät muihin Alaskan asuttajiin ja saavat elämäänsä vähän puhtia. Fainan mukaantulo on toki kiinnostava lisä tähän kaikkeen ja onneksi hieman todellisuuden rajoja venyttävä idea lumen lapsesta ei ole mennyt liian pitkälle. Kaikki Fainan ympärillä on arvoituksellista ja osin hämäränpeittoon jäävää, mutta silti suurelta osin uskottavaa.

Book Battlen ollessa ensimmäisissä erissään, muistan kiinnostuneeni Lumilapsessa juuri pahanenteisestä tunnelmasta. Toivoin ja toisaalta pelkäsin tarinan kulkevan melko synkkiinkin kerroksiin, mutta nyt luettuani kirjan loppuun olen tyytyväinen siihen, että surumielisyydestään huolimatta tarina on myös kaunis ja tietyllä tavalla lohdullinen. Lopulta tapahtuu juuri niin kuin on olettanutkin ja se on ihan hyvä niin, vaikka toisaalta...

Ihmettelen kovasti, jos Lumilapsi ei löydy loppuvuodesta suosikkikirjojeni listalta. Tarina minun makuuni, ehdottomasti! Suosittelenkin kirjaa kaikille, ja eritoten vinkkaan niitä, jotka aikovat osallistua Blogistanian Globalia äänestykseen, että lukisivat kirjan jo tämän vuoden aikana.

Avioliittojuonia
So American - Alaska

Pitkä talvi preerialla



Laura Ingalls Wilder
1940 suom. 1969
265 s./Gummerus

Teemakuukauden merkeissä on tullut aika pistää talvelle piste. Sairastuttuani tekemisvaihtoehdot vähenivät radikaalisti, joten ehdin lukea vielä viidennenkin talviaiheisen kirjan. Kun niiskuttaa kotona mieli maassa, ainoa oikea lääke (ainakin kirjallisuuden näkökulmasta) on tyttökirjallisuus. Oletin aikoinaan lukevani Pieni talo preerialla -sarjan järjestyksessä, mutta Pitkä talvi preerialla sopi suunnitelmiin tällä kertaa niin hyvin, etten viitsinyt itseäni estelläkään.

Pitäisi varmaan olla vallitseviin olosuhteisiin ihan tyytyväinen, sillä mikäs täällä ollessa lämpimien vällyjen välissä, kun lääkkeitä riittää ja kotiorja tekee pieniä palveluksia kun sille päälle sattuu. Toisenlaista oli elämä 1800-luvun loppupuolella, kun 14-vuotiaan Lauran perhettä koetteli kaikkien aikojen pahin talvi jatkuvine lumimyrskyineen. Perhe valmistautuu koitoksiin hyvästelemällä kotinsa preerialla ja siirtymällä asumaan kaupunkiin, jossa selviytymismahdollisuudet ovat paremmat. Ensimmäisten lumimyräköiden jälkeen on selvää, ettei ruokatarvikkeita kuljettava juna pääse syrjäiseen kaupunkiin ennen kevättä. Vaikka perhe on tottunut tulemaan toimeen vähällä, positiivisen asenteen ylläpitäminen vaikeutuu, kun vehnäpussin pohja häämöttää ja lautasella olevat perunat ovat talon viimeiset.

Wikipedia tietää kertoa kaiken maailman mielenkiintoisia faktoja kirjasarjan taustoista. Vaikka Ingalls Wilderin kirjat perustuvatkin hänen perheensä kokemuksiin uudisraivaajina, kirjailija on muokannut tapahtumia hyvän tarinankerronnan nimessä sen verran ettei kyseessä enää ole muistelmat vaan historiallinen kertomakirjallisuus. Pitkä talvi preerialla -kirja on kaikkein todenmukaisin kirjasarjan osista, sillä vuosien 1880-1881 talvi tosiaan koetteli Dakotaa kovalla kädellä. Muutamia asioita kirjassa on kuitenkin liioteltu, kuten esimerkiksi lumimyrskyjen esiintymistiheyttä ja kestoaikaa. 

Pidin kirjaa erittäin mielenkiintoisena jo tarinassa esiintyvien vaikeiden olosuhteiden takia. Mitä ruokaa voi tehdä muutamasta raaka-aineesta viikosta toiseen? Miten pysyä lämpimänä, kun päällä on jo kaikki mitä omistaa ja uuniakin voi lämmittää pelkällä heinällä? Miten pysyä mieleltään vireänä, kun liikkumatilaa on muutama neliömetri eikä valoakaan juuri ole? Kirjan maailma sopisi loistavasti kirjalliseksi elämysmatkaksi, jos aikamatkat olisivat mahdollisia. Viikon mittainen vierailu Ingallsin perheen luona lumimyrskyn keskellä antaisi varmasti uutta perspektiiviä elämään.

Olen todella tyytyväinen muistellessani mennyttä teemakuukautta. Talvikirjojen voisi olettaa olevan kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia, mutta voin ilokseni todeta valinneeni sopivasti eri asioita talvessa alleviivaavia teoksia: jännitystä vaikeissa talvisissa olosuhteissa, talven fiilistelyä, suomalaisen perustalven esittelyä ja lopulta elinjäämiskamppailua talven keskellä. Parasta kirjaa on melko mahdoton sanoa, mutta toisaalta tässä Pitkä talvi preerialla oli sitä jotain, mitä tältä teemalta lähdin alunperin hakemaankin...

Kiinteistöhaaste 2/4 mökki
So American Etelä-Dakota

Kuukauden nuortenkirja: Punainen kuin veri

Salla Simukka
2013
264 s./Tammi

Innostuin näemmä vuoden vaiheessa Salla Simukan aikaisemmista, Topelius-palkituista, kirjoista Jäljellä ja Toisaalla enemmän kuin aluksi ymmärsinkään. Nappasin nimittäin heti mukaani Lumikki-tilogian ensimmäisen osan ennakkokappaleen, kun se työpaikalleni saapui. Olen jo työni puolesta kiinnostunut siitä, mitä kotimainen nuortenkirjallisuus tarjoaa tänä päivänä fantasiatarinoiden lisäksi. (Vastaus: Sisältörikkaita laadukkaita jännitystarinoita, joissa tapahtuu paljon muutakin kuin pyssyillä paukuttelua.)


Luulin jännityskiintiöni olevan jo täynnä tässä kuussa, sillä olenhan lukenut jo kaksi kuukauden talviteemaan liittyvää jännäriä. Kuumeen ja flunssan kaadettua tämän lukijan sänkyyn, parasta viihdykettä tuntui kuitenkin tarjoavan nuorten jännityskirjallisuus. Aluksi oli hankalaa muistaa kaikki tarinan etenemisen kannalta tärkeät henkilöhahmot niin koululaisten, virkavallan kuin alamaailmankin keskuudesta ja siihen lisäksi vielä heidän keskinäiset suhteensa ja nokkimisjärjestyksensä. Hyvä tarina kuitenkin vei mukanaan ja kuumeinenkin pää pysyi mukana. Yleensä pyrin välttelemään jännitysgenren sisällä alamaailmaan liittyviä kirjoja, sillä niiden suhteen ajattelen kärjistetysti, että yhden kirjan luettuaan on lukenut ne kaikki. Varsinkin huumebisnes on aihe, josta en juurikaan jaksa innostua.

Mielenkiintoiseksi kirjan tekee tietenkin päähenkilö. Odotin jännityksellä, millaiseksi minun ja Lumikki Anderssonin suhde tarinan edetessä muodostuisi. Syrjäänvetäytyvät ja kaikkia arvostelevat päähenkilöt kun saattavat antaa itsestään melko ylimielisen ja sitä kautta ärsyttävän kuvan itsestään. Lumikin ajatuksia maailmasta oli kuitenkin helpompi ymmärtää, kun hänen rankoista kasvuvuosistaan kerrottiin enemmän. Lopulta pidin paljonkin tästä tarkkanäköisestä nuoresta naisesta, jonka oli aikoinaan jokapäiväisen selviytymisen nimissä ollut pakko pitää ympäristöään silmällä eri tavalla kuin niiden, joiden ei ole koskaan tarvinnut pelätä.

Lumikki ajautuu keskelle huumebisnekseen liittyvää välienselvittelyä, kun hän eräänä kylmänä maanantaiaamuna päättää pistäytyä koulun pimiössä. Sieltä veren hajun keskeltä hän löytää viidensadan euron seteleitä kuivumasta ja saa pian selville, kuka opiskelijoista on ne sinne tuonut. Lumikki on tottunut tekeytymään huomaamattomaksi. Elämä on helpompaa - ja turvallisempaa - kun pitää muut etäällä eikä sekaannu muiden asioihin. Valitettavasti seteleihin liittyvä opiskelija tietää Lumikin tietävän rahoista, joten Lumikilla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa, mihin suuntaan seuraavat vuorokaudet häntä kuljettavat.

Punainen kuin veri sopii hyvin kuukauden talviteemaan ja esittelee talvenkin hieman eri näkökulmasta kuin aikaisemmat lukukokemukseni. Talvi otetaan jatkuvasti huomioon tarinan edetessä, mutta siitä ei tehdä liian suurta numeroa. Tampereella paukkuu kovimmat pakkaset miesmuistiin ja tapahtumat huipentuvat salaperäisen Jääkarhun kartanolla pidettävissä vuoden kovimmissa juhlissa, joihin on kutsuttu vain harvat ja valitut. Talvi on tarinassa isossa osassa, mutta sen voimaa ei ole alleviivattu ihan niin paljon kuin ruotsalaisissa kirjoissa Yömyrsky ja Mantelintuoksua lumimyrskyssä. Toisaalta taas Taikatalvi esittää hyytävän vuodenajan maagisessa valossa, omana salaperäisenä maailmanaan, jossa sattuu paljon kauniita, mutta jännittäviäkin asioita. Simukan kirjassa talvi on arkisempi, ehkä ankara, mutta tuttuakin tutumpi. Suomalaisille talvi on pakollinen paha, jonka kanssa on vain opittava elämään sen ehdoilla.

Taikatalvi

Tove Jansson
1957 suom. 1957
121 s./WSOY

Talviteemassa olen päässyt vihdoin ns. fiilistelyvaiheeseen. Senhän jo melkein arvaakin, mitä kirjassa tapahtuu, kun yhdistetään jännitys ja lumimyrsky (viittaus kirjoihin, joita toistaiseksi olen lukenut kuukauden teemaan liittyen), mutta muumikirjallisuuden parissa pääsin hieman toisenlaisiin mielenmaisemiin. Tässä vaiheessa vuotta lumikinoksissa tarpominen alkaa kieltämättä uuvuttaa pientä kulkijaa ja ajatukset vaeltavat helposti tuleviin keväisempiin päiviin. Vaikka periaatteessa pidän talvesta aika paljonkin - ja suorastaan rakastan siihen liittyvää synkistelyä -kaipaan helmikuussa jo pientä vertaistukea kevään odottamiseen. Taikatalvi osuikin siis juuri oikeaan hetkeen elämässäni, sillä sen voimin jaksan taas ihastella ulkona vallitsevaa vuodenaikaa ja suunnitella miten saisin siitä mahdollisimman paljon irti arkikiireiden keskellä. Toisaalta iloitsen suunnattomasti siitä, että useina iltoina saan jäädä seuraamaan lumimyräkkää omalta kotisohvalta käsin lempparivillasukat jalkoja lämmittäen. 

Olen lapsena katsonut muumeja sen verran antaumuksellisesti, ettei Taikatalvi tarjonnut yllätyksiä muutamia hahmoja lukuunottamatta. Muumipeikko herää talviuniltaan aivan liian aikaisin eikä onnistu enää saamaan unenpäästä kiinni ja näin Muumipeikosta tulee sukunsa ensimmäinen talven kokenut muumi. Talvisin Muumilaaksossa vaeltavat täysin toiset hahmot kuin kesäisin. Nyt kaikkein ujoimmatkin uskaltavat lähteä liikenteeseen talven hiljaisuudessa. Muumipeikko kaipaa kovasti vanhaa hyvää ystävää, jonka kanssa kokea kaikki uusi ja ihmeellinen, ja onneksi hurjapäinen Pikku-Myy sattuu olemaan hereillä. Yhdessä he tutustuvat Tuu-tikkiin, joka asuu uimahuoneessa näkymättömien päästäisten kanssa; urheiluhulluun Hemuliin ja kaipauksen kourissa kärvistelevään Surku-koiraan. Jossain pimeässä Mörkökin vaeltaa ja kauhea Pakkasrouva tuo lupauksen lähestyvästä keväästä.

Taikatalvi on ihana kirja, jonka haluaisin joku päivä osaksi kirjakokoelmaani, jotta voisin palata siihen tarvittaessa vaikka joka talvi. Muumilaakso talvella - siinä ehdottomasti paikka, jonne haluaisin matkustaa jos se olisi mahdollista.

Naiskirjailijoiden 100 kirjaa

Mantelintuoksua lumimyrskyssä

Camilla Läckberg
2007 suom. 2009
108 s./Schildts

Talvisiin maisemiin sijoittuvien kirjojen lukeminen on suorastaan pakko ajoittaa nimenomaan talvipäiviin. En ole voinut kuvitellakaan lukevani tätä kirjaa minään muuna vuodenaikana, joten Läckberg-fani on joutunut kärsivällisesti odottamaan oikeaa ajankohtaa.

Pienoisromaanissa Tanumsheden poliisiasemalta tuttu Martin Molin on saattanut itsensä varsin kiperään tilanteeseen. Kepeä seurustelu Lisette Liljecronan kanssa näyttää saaneen vakavampia sävyjä, sillä Martin on pitkin hampain suostunut tapaamaan tyttöystävänsä perheen sukukokouksen merkeissä. Lisette ei todellakaan ole nuoren poliisin suuri rakkaus, joten viikonloppu tunnelmallisessa kartanossa pienellä saarella ikävien sukulaisten kanssa tuntuu ahdistavalta. Martin saa kuitenkin nopeasti muuta ajateltavaa, kun lumimyrsky katkaisee yhteyden mantereeseen ja perheen pelätty patriarkka kuolee kesken illallisen. Hento mantelintuoksu vesilasissa vihjaa siihen, että rikas vanhus on myrkytetty - eikä murhaaja voi olla kukaan muu kuin joku sukulaisista.

Mantelintuoksua lumimyrskyssä ei aiheuttanut suuria tunne-elämyksiä, mutta sitä oli kieltämättä mukava lukea, kun puitteet olivat kohdallaan: ikkunasta sai ihailla kaunista lumista maisemaa nautiskellen samalla muutamia lasillisia valkoviiniä. Lähivuosina olen kahlannut läpi kaikki Läckbergin kirjat, ja kieltämättä osa vakituisista henkilöhahmoista kyllästyttää. Olikin virkistävää päästä samoihin tuttuihin maisemiin ja saman kynäniekan tarinaan, mutta ilman poliisiaseman keskinäisiä suhdesoppia. Suljetun huoneen mysteeri oli kiinnostava, mutta arvasin valitettavasti jutun jujun heti, kun tarinaan heitettiin mukaan Sherlock Holmes -kirja ja kummallinen jälki takassa. Pysähdyinkin kirjan luettuani muistelemaan, kuinka usein samaa ratkaisua on käytetty kirjoissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa. Minulle tuli mieleeni vain CSI Las Vegasin jakso, mutta ihan varmasti olen törmännyt ratkaisuun useamminkin, koska se tuli välittömästi mieleeni. Tuleeko muilla kirjan lukeneilla mieleen muita teoksia, jotka olisivat hyödyttäneet tätä ratkaisu a´la Sherlock Holmes?

Tätä vuotta on kohta kulunut jo puolitoista kuukautta, mutta minulla ei tunnu etenevän muut haasteet kuin kiinteistöhaaste. Lato minulla onkin jo pystyssä, joten mökkiä tavoitellaan parhaillaan. Tässä kirjassa tapahtumapaikkana oli pelkästään tunnelmallinen kartano Valön saarella, vanha leiripaikka, josta vanhempi pariskunta on ahkeralla remontoimisella saanut loihdittua ihastuttavan hotellintapaisen pakopaikan vieraille. Tarinan alussa valkoiseksi maalattu talo pilkistää lumikinosten keskeltä ja ikkunoista tuikkiva valo ja joulukuusi saavat Martinin henkäisemään ihastuksesta. Paikka on ehdottomasti sellainen, jossa minäkin viihtyisin: lumimyrskyn yllättäessä joisin teetä tyylikkäässä kirjastossa, makoilisin välillä omassa huoneessani upottavassa pylvässängyssä ja nauttisin rauhallisista aterioista talon ruokasalissa. Tietenkin tunnelma saattaisi hieman latistua, jos samalla tietäisin jonkun vieraista olevan kylmäverinen murhaaja...

Kiinteisöhaaste - kohti mökkiä
Naiskirjailijoiden 100 kirjaa

Joulun tunnelmaa

Joulukuu kuluu varsin nopeasti, jos sattuu olemaan kirjakaupassa töissä. Joulun tunnelmaan on hieman hankala virittäytyä, koska vapaapäivinäkin käy vähän ylikierroksilla ja ajatukset ovat usein työasioissa. Uusi koti on kuitenkin vihdoin valmis, joulukoristeet on ripoteltu pitkin asuntoa ja rauha on pikkuhiljaa palannut arkeen. Hektisten päivien jälkeen on ollut hävyttömän ihanaa lukea kirjoja joulunvietosta makoillen mukavalla divaanilla suklaarasia käden ulottuvilla. Omasta kirjahyllystä löytyy muutamakin jouluaiheinen teos, mutta koska en juurikaan harrasta ns. kirjallista haahuilua, eli että tarttuisin suosikkikirjaani ja lukisin pätkiä sieltä täältä, jäävät jouluaiheiset kirjat määrällisesti melko vähäisiksi joulun alla. Tänä vuonna olen tutkinut joulun taikaa näiden kahden kirjan parissa: 

Lumilyhdyn valossa
Jukka Itkonen
2011
54s./Kirjapaja

Olen ihastellut Itkosen talviteemaista runokokoelmaa jo sen ilmestymisestä lähtien. Kirjan ulkoasu on yksinkertainen, mutta suloisen herkullinen. En juurikaan runoista välitä, mutta kun aiheena on talvi ja jouluun valmistautuminen, on hyvät mahdollisuudet, että minäkin innostun.

Kirjan viehättävät runot ovat kuin pieniä kertomuksia niin ihmisten kuin eläintenkin talvipuuhista. Välillä muistellaan haikeana kesää, ihastellaan kuuran peittämää maata, odotetaan jouluaattoa lapsekkaan innostuneesti, nuuhkitaan joulun tuoksua, kurkistetaan niin yksinäiseen kuin perheellistenkin talvipäiviin, iloitaan hiihtoladuista ja villasukista, ja odotetaan että kevät pikkuhiljaa syrjäyttää talven. Lumilyhdyn valossa on todella helposti lähestyttävä runokokoelma, jonka parissa kiireinenkin saavuttaa oikeanlaisen tunnelman ja pysähtyy iloitsemaan kyseisestä vuodenajasta.

Carl Barksin joulu 2
Carl Barks
1953-1964
200s./Sanoma Magazines

Tutustuin viime vuonna Ankkalinnan jouluun sarjan ensimmäisen osan seurassa, joten tänä vuonna oli luvassa jouluisan kirjapaketin toinen osa. Sydäntä riipaisee, kun on myönnettävä, että petyin aika pahasti tällä kertaa. Viime vuonna juuri Ankkalinnan talvi loihti itsellenikin joulumielen kaiken harmauden keskelle, mutta tällä kertaa kaikki meni toisin.

Kaikkein kovin kolaus taisi olla se, että kun lukiessani näin ikkunasta valtavat lumipenkat, oli Ankkalinnassa moni joulu täysin lumeton! Uskomatonta! Tarinoissakin tunnuttiin noudattavan samaa kaavaa Akun ja veljenpoikien ollessa varattomina huolissaan joulun vietosta. Välillä Roope Ankka heltyy auttamaan sukulaisiaan hyvää hyvyyttään ja välillä harmissaan selvästä rahan tuhlaamisesta. Ja missä oli Iines, Mikki, Hessu ja Mummo Ankka? Uusien henkilöhahmojen mukaan marssi olisi värittänyt tarinoita mukavasti. On minulla tosin oma lehmä ojassakin: rakkain jouluaiheinen kirjani on Mummo Ankan jouluyllätys -kuvakirja, jossa kaikki tutut ankkalinnalaiset matkaavat Mummo Ankan maatilalle joulunviettoon. Samaa tunnelmaa kai etsin vielä aikuisenakin näistä Aku Ankoista, mutta nyt en päässyt kyllä lähellekään.

Jääkylmä


Tess Gerritsen
2010 suom. 2010
350 s./Otava

Kuolinsyytutkijoiden konferenssi on päättynyt ja hetken mielijohteesta Maura Isles päättää lähteä vanhan tuttavansa ja tämän ystävien kanssa hotellilomalle yhdeksi yöksi. Luvassa on rentoutumista viinilasillisen ääressä, kuulumisien vaihtoa ja hiihtämistä kauniiden maisemien keskellä. Wyomingissa luonnonvoimat kuitenkin puuttuvat peliin ja lomamatkalaiset jäävät jumiin autioon kylään, jossa on aikaisemmin asunut uskonnollinen lahko. Lumimyrsky yltyy, matkalaisten onni sen kun huononee ja outo tarkkailija seuraa heidän edesottamuksiaan kylässä.

Kirja-arviosta tulee harmillisen suppea, hieno jännityskirja olisi kyllä ansainnut muutaman sanan enemmänkin, mutta muuttokiireet painavat päälle eikä tietokoneella juuri ehdi istumaan. Gerritsen teos tosiaan yllätti kaikin puolin positiivisesti. Olen aikoinaan lukenut muutaman teoksen häneltä ja ne ovat olleet oikein mukavia pikkuvälipaloja toimivine juonineen, mutta Jääkylmä on täysin omaa kastiaan. Muutama kirjabloggaaja onkin jo ennen minua todennut Jääkylmän olevan yksi vuoden parhaista lukukokemuksista. Ja kyllä, lumimyrskyssä kamppailu ja pelottavan lahkon hylkäämä kyläpahanen keskellä ei-mitään toimii mielettömän hyvin yksiin! Joka ilta kirjaa lukiessani jouduin hokemaan miehelleni, kuinka älyttömän jännittävä tunnelma kirjassa oli koko ajan päällä. Se on kieltämättä ihana tunne:)

Jännityskirjoja lukiessa tulee usein olo, että haluaa arvostella kaikkea sitä, minkä on kokenut epäuskottavaksi ja henkilöhahmojen saralta typeräksi toiminnaksi. Vaikka loppuratkaisut monien asioiden suhteen eivät saaneet minua hurraamaan, en kokenut suurta pettymystä. Toisaalta on tietenkin hienoa, ettei kaikki ole niin yksiselitteistä ja että syyllisiä voi olla useampiakin, mutta olisin kyllä ollut tyytyväinen yksinkertaisempaankin loppuun. Suosittelen Jääkylmää kaikille perinteisen jännityskirjallisuuden ystäville, jotka haluavat valmistautua tulevaan talveen hyisellä kertomuksella.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan Wyomingin. Pääsenpä myös raksimaan pois yhden kirjan Naiskirjailijoiden 100 teosta -listalta.

Lumen taju

Peter Hoeg
1992 suom. 1993
487 s./Tammi


Smilla Jaspersen on nainen, joka tuntee lumen salaisuudet vartuttuaan Grönlannin karuissa oloissa. Kun hänen 6-vuotias naapurinsa ja ystävänsä Esajas kuolee pudottuaan katolta, Smilla tietää että kuolema ei ollut luonnollinen. Mutta kuka haluaisi päästä eroon harmittomasta pikkupojasta, jonka elinpiirikin rajoittuu äitiin ja muutamiin tuttuihin? Smillan tutkimukset etenevät hitaasti mutta vakaasti, ja pian hän huomaa sotkeutuneensa paljon isompiin kuvioihin kuin aluksi luuli. Päästäkseen eteenpäin murhaajajahdissaan hänen on opittava luottamaan muihin ihmisiin - taito jota hän ei ole koskaan oppinut.

Oikeastaan muuta en tohdikaan kirjasta paljastaa. Takakansitekstitkin olivat kovin suppeat, joten tarina pysyi yllättävänä loppumetreille asti. Lukukokemus oli klassikkonäkökulmasta hyvä, mutta yleisesti ottaen keskiverto. En ole täysin vakuuttunut siitä, että Hoeg olisi vertaansa vailla. Pidin kuitenkin tarinasta, joissan kohdissa enemmän ja joissain vähemmän.

Kirjan lukeminen ajoittui sopivasti koviin talvipakkasiin. Smillalle lumi on kuin ystävä. Hän on varttuessaan oppinut lumen kymmenet eri nimet ja tietää miten lumen ympäröimänä eletään. Oli mielenkiintoista päästä kurkistamaan hänen lapsuusmuistoihinsa. Eskimoiden arjesta en ole aikaisemmin lukenut kovinkaan paljon, joten koin Grönlannin elämäntavan kuvailun suorastaan eksoottiseksi. Pidin myös kirjan tunnelmasta. Esajaksen kuoleman jälkeen pakahduttava suru väistyy nopeasti, mutta tietynlainen surumielisyys jää kytemään kaiken toiminnan ylle. Lukijanakin huomasin ahdistuvani puolikuuron ja yksinäisen pojan kuolemasta. Loppua kohden keskitytään toimintaan ja tunnelma häviää. Ehkä se on ymmärrettävää, kun pojan kuolema ei olekaan niin yksiselitteinen asia vaan osa isompaa kokonaisuutta?

Jotain tästä kaikesta jäi selvästi puuttumaan. Tanskalaistunut Smilla ei oikein herätä tunteita suuntaan eikä toiseen, muut tarinassa vilahtavat henkilöt tuntuvat hieman yhdentekeviltä. Välillä juonta vaivasi pieni paikallaan polkeminen, ilmeisesti jännitystä on yritetty kasvattaa juuri niissä kohdissa? Johtuiko se sitten minulle tuntemattomista paikoista ja maista, mutta lukemisen aikana ne eivät oikein onnistuneet heräämään eloon mielessäni. Kirjoitustyyli oli oikein miellyttävä ja helppolukuinen, mutta minua jäi häiritsemään muutaman kerran tarinan väliin isketyt filosofiset hienostelut. Tarina etenee normaalisti satojakin sivuja ja yhtäkkiä kaiken halkoo korkealentoinen miete, joka ei "mitenkään liity mihinkään". Miete on muutaman lauseen pituinen ja sitten palataan normaaliin kerrontaan. Väkisinkin tulee mielikuva, että kirjailijan on ollut pakko mahduttaa keskivertoa paremmat ajatelmansa mukaan tarinaan, koska muuten ne olisivat menneet hukkaan. Harmi, etten lukiessani tajunnut kirjoittaa outoja pätkiä muistiin. Olisi kiinnostavaa tietää, jos muutkin ovat ihmetelleet samoja kohtia.

Luin kirjan yksissä tuumin Kirjaurakka 2011 blogin Raisan kanssa. Linkistä pääsee kätevästi kurkkaamaan hänen mietelmiään kirjasta.

Lasiavain-palkinto kirjasta vuonna 1993: "Vuoden paras pohjoismainen rikosromaani."

P.S. Hoegiin tutustuminen tuskin jää tähän. Mikä muu kirja häneltä kannattaisi lukea?

1222

Anne Holt
2007 suom. 2008
325 s./Gummerus

Norjan tuntureilla myrsky suistaa matkustajajunan raiteiltaan. Eloonjääneet evakuoidaan tunturihotelli 1222:een. Pian selviää, että hotellissa on murhaaja: ensin löytyy yksi ruumis, pian toinen. Päänvaivaa aiheuttaa myös tarkasti vartioidussa junan lisävaunussa matkustaneet ihmiset, jotka evakuoitiin ennen muita. Keitä he ovat ja liittyvätkö he murhiin? Kaikeksi onneksi pörätuolilla liikkuva töykeä Hanne Wilhelmsen paljastuu eläkkeellä olevaksi poliisiksi ja murhatapausten selvittely voi alkaa myrskyn äityessä Norjan historian rajuimmaksi.

Tyttökavereiden kera tulee lukupiiriydyttyä epäsäännöllisen säännöllisesti. Pienen tauon jälkeen ajattelimme valita jotain helppolukuista ja nopeatempoista. Tällä kertaa minulla oli lusikka kirjanvalintasopassa. Olen jo muutamia vuosia halunnut lukea Anne Holtin 1222-romaanin. Syynä alunperin oli kirjan tapahtumien sijoittuminen lumimyrskyyn ja syrjäiseen tunturihotelliin. Alkuasetelma jotenkin kiehtoi.

Aika nopeasti selvisi, että olin kasannut turhan suuret odotukset kirjalle. Muodostamani mielikuvat saivat kunnolla kyytiä. Takakansiteksti sai minut jostain syystä olettamaan, että junaonnettomuudesta selviytyy vain muutama ja he pelastautuvat syrjäiselle hylätylle hotellille ja sitten murhaaja aloittaa työnsä harventaakseen jo valmiiksi pientä porukkaa. Hotelli ei ollutkaan mikään hylätty kummituslinna vaan kaikilla mukavuuksilla varustettu moderni rakennus. Ja ihmisiä pelastui muutama sata, ei kymmentä. Odotin siis 10 pientä neekeripoikaa -kokemusta, jota ei tullut.

Muutenkin kirjassa tuntui mättävän vähän kaikki. Tarina ei ollut kovinkaan mielenkiintoinen. Päähenkilö Hanne oli to-del-la ärsyttävä erilaisine sosiaalisine rajoitteineen. Jos sama henkilö seikkailee Holtin kaikissa kirjoissa, niin miten ihmiset jaksaa lukea niitä? Minä en jaksa näitä elämänrunnomia poliiseja, jotka jatkuvasti tekevät vääriä valintoja ja ovat liian ylpeitä hankkiakseen apua itselleen.

Loppukohtauskin meni jotenkin ohi. Hanne pääsee viimeisten joukossa pelastuskopteriin ja ehtii nähdä henkilön, joka piilotteli ylimääräisessä junavaunussa. Ilman lukupiirikohtaamista en olisi osannut yhdistää henkilöä siihen kuka hän nyt luultavasti oli. En jaksanut tuota epäselvää kohtaustakaan lukea uudelleen, jotain se ehkä kertoo kirjan epäkiinnostavuudesta...

Onko Holtilla mitään lukemisen arvoista kirjaa vai kannattaako tämä jättää tähän ja puuskuttaa kohti uusia kirjatuttavuuksia?