Oryx ja Crake

Margaret Atwood
2003 suom. 2003
483 s./Otava

Ennen synnytystä tahti ehti hidastua vähän liiaksikin ja kotiseinät alkoivat kaatua päälle. Olikin ihan ehdottoman tärkeää, että meneillään oleva kirja olisi sellainen mitä ei malttaisi laskea käsistään. Onneksi kuvioihin astui yksi suosikkikirjailijoistani ja hänen dystopia-trilogiansa.

Sarjan aloitusosa Oryx ja Crake esittelee kaikki keskeiset henkilöt, joiden edesottamukset geenimanipulaation maailmassa johtavat ihmisrodun lähes sukupuuton partaalle. Tarinaa kertoo Lumimies, mahdollisesti ainoa eloonjäänyt ihminen, joka harhailee merenrannalla olevan tukikohdan lähettyvillä ja pitää huolta kloonijoukosta, joka on jäänyt hänen vastuulleen. Päivät ovat täynnä vaaroja, sillä uudenlaiset eläinristeymät ovat päässeet luontoon ja syrjäyttäneet alkuperäisiä eläinlajeja. Ja onko ylipäätänsä järkeä pysytellä hengissä, jos kaikki on jo ohi?

Olipa kiva lukea Atwoodilta muutakin kuin perinteisempää kaunokirjallisuutta. Tässä on sarja joka on ehdottomasti luettava kokonaan - seuraava osa on jo lainattukin kirjastosta!

Tarina oli kaiken kaikkiaan juuri sellainen kuin toivoinkin: aiheeltaan ehdottoman kiinnostava ja viihdyttävä, älykäs ja laadukas lukuromaani. Taattua Sinisen kirjaston tavaraa. Tällä kertaa henkilöhahmot eivät jääneet ensisijaisesti mieleen vaan mentiin tarina edellä, mutta se ei haitannut lainkaan. Voi olla, että toisenlaisessa elämäntilanteessa ihmiskohtalot olisivat koskettaneet enemmänkin, mutta nyt tosiaan kiinnostuin varsinkin siitä miksi tapahtui mitä tapahtui ja koin kirjan olevan melkoinen page turner.

Orjattaresi




Margaret Atwood
1985 suom. 1986
396 s./Tammi

Atwoodin dystopia esittelee Gilead-nimisen yhteiskunnan, jonka maan rajat mukailevat nykyisten Yhdysvaltojen rajoja. Valta on siirtynyt fundamentalistisille kristityille eikä uusi järjestelmä juuri naisia kumarra. Naisilta on kielletty niin lukeminen kuin yksin kaupungilla liikkuminen. Jokaisen naisen tulee pukeutua kaapuun, jonka värin määritelee tämän elämäntehtävä. On ylhäisöperheiden vaimoja; orjattaria, jotka yrittävät tuottaa heille jälkeläisiä sekä tätejä, jotka kouluttavat tulevia orjattaria. Tähän pelottavaan maailmaan lukijat tutustuttaa Frediläinen, nainen joka toimii synnytyskoneena ja jonka nimi juontaa juurensa perheenpään etunimestä. Yhdysvaltain alue on aikoinaan saastunut niin pahoin, että se on jo vaikuttanut lisääntymiseen ja siksi kaikilla ylhäisöön kuuluvilla perheillä on oma orjatar, jonka päätehtävänä on tulla raskaaksi. Ne, jotka epäonnistuvat tässä pyhässä tehtävässään, lähetetään siirtomaihin, jossa elämä on pelkkää raadantaa kurjissa olosuhteissa. Pelon ilmapiiri on johtanut siihen, että kaikki epäilevät toisiaan, ystävyyssuhteita ei voi solmia, koska kehenkään ei voi luottaa. Maanalaisia pelastusjärjestöjäkin huhutaan olevan, mutta miten sellaiseen saisi yhteyden, kun juuri kehenkään toiseen naiseen ei voi saada yhteyttä?

Orjattaresi osoittautui oikein oivalliseksi lukukokemukseksi, vaikka vaihtoehtoisista tulevaisuudennäkymistä on tullut luettua lähiaikoina tarina jos toinenkin. Olen tietoisesti vältellyt Atwoodin dystopia-teoksia, koska en koe olevani lukijana niiden perään. Tämän tarinan uskonnolliset teemat tarjosivat erilaisen näkökulman tulevaisuuteen kuin esimerkiksi Nälkäpeli tai Vuosi 1984. Ja hurjan tulevaisuuden kirjailija onkin Yhdysvalloille kynäillyt. Aluksi koin vaikeaksi uskoa tarinaan, niin kaukaa haetulta tuntui vanhatestamentillisten valtaan nousu. Atwood sai minut kuitenkin uskomaan, että kaikki on lähtenyt aikoinaan liikkeelle pienistä asioista, kuten siitä, että naisten kohtaamaa väkivaltaa on haluttu vähentää. Pikkuhiljaa asiat ovat kehittyneet pidemmälle ja pian totalitarismi on johtanut siihen, että naiset on lukittu turvaan maailmalta. Aluksi kukaan ei ole viitsinyt tehdä vastarintaa, koska ollaan uskottu parempaan huomiseen, ja lopulta tilanne on ollut niin paha, ettei vastarinta olisi enää johtanut muuhun kuin hirttäjäisiin silmukan päähän roikkumaan. Koko maailmahan ei suinkaan ole suistunut samaan kohtaloon suurvallan perässä, vaan Gileadin alueella käy kyllä jatkuvasti turisteja pällistelemässä ja ihmettelemässä maan tapoja. Turistit ihmettelevät heidän eloaan ehkä samaan tapaan kuin tämän päivän yhdysvaltalaiset esimerkiksi Pohjois-Koreassa.

Frediläinen eli tarinan kertoja ei tullut minulle lukijana niin läheiseksi kuin joskus hyviä tarinoita lukiessa käy. Jotenkin ratkaisu, jossa päähenkilö pitää välimatkaa, tuntui kuitenkin sopivan tarinan tunnelmaan. Eläähän hän maailmassa, jossa ei ole viisasta avautua elämästään liikaa. Ehkä hänellä on ollut kiire kertoa tarinansa jälkipolville, eikä sentimentaaliseksi heittäytymisestä olisi ollut apua kenellekään. Tai ehkä siinä vaiheessa, kun Frediläinen pysähtyi kertomaan elämästään, hän oli jo hyväksynyt sen kaiken, mitä hänen läheisilleen luultavasti oli vuosien aikana tapahtunut.

Onko lukijoissa muita Margaret Atwoodia hehkuttavia? Mikä on teidän suosikkinne hänen kirjoistaan? Minun toteemikirjani on Nimeltään Grace, mutta en kyllä toistaiseksi ole lukenut häneltä huonoa tai edes keskivertoa kirjaa, jokainen on sisältänyt erilaisen, mutta yhtä kaikki koukuttavan ja hyvin punotun tarinan. Ymmärrän kyllä, että juuri Orjattaresi on päässyt kaiken maailman Lue nämä kirjat ennen kuin kuolet -listoille, siinä on ehdottomasti kasassa klassikon ainekset ja ylipäätään tarinana se on aikaa kestävä.

Osallistun kirjassa So American -haasteeseen, sillä vaikka kirjailija onkin kanadalainen, tarinan tapahtumapaikkana on Bostonin alue Massachusettsissa. Orjattaresi on mainittu myös yhdellä jos toisellakin must-read-listalla ja olen itse sisällyttänyt sen 100 naiskirjailijan teokset -listalle.