Pahuus



Jan Guillou
1981 suom. 1996
338 s./WSOY

Erik on kasvanut väkivallan keskellä. Isä on tyranni, joka nauttii päivällisen jälkeisistä piiskaussessioista. Koulussakaan ei ole yhtään sen helpompaa, kun kaveriporukan mainetta täytyy pitää yllä väkivaltaisin teoin. Pian Erik erotetaankin käytöksensä takia kaupunkikoulusta ja ainoaksi vaihtoehdoksi jää muutto sisäoppilaitokseen. Erik on innoissaan ja toivoo väkivallattoman elämän olevan vihdoin mahdollista. Valitettavasti yhdessä maan parhaista kouluista vallitsee toverikasvatuksen hieno perinne, jossa yläluokkalaiset saavat simputtaa nuorempiaan. Erik huomaa nopeasti, että vastarintaan ryhtyminen on ainoa varteenotettava vaihtoehto.

Mieleenjäävä lukukokemus, ehdottomasti. Joka kerta kirjaan tarttuessani jonkinlainen möykky ilmestyi vatsan seutuville ja pala nousi kurkkuun. Niissä tunnelmissa kuluikin sitten jokainen lukuhetki. En muista koskaan kokeneeni samanlaisia hetkiä kirjan kanssa. Väkivaltaa on varmasti muissakin lukemissani kirjoissa käsitelty, mutta tällä kertaa kaikki oli jotenkin niin käsinkosketeltavaa. Kirjailija on osannut analysoida väkivallan syvintä olemusta niin tarkasti, että en voi kuin nostaa hattua.

Kirjaa ei tosiaan lue kovin hilpeällä mielellä, mutta toisaalta tarinan valopilkut ovat sitten sitäkin valoisampia. On ihanaa, kun Erik saa elämänsä ensimmäisen ystävän, jonka kanssa jutella syvällisiä ja taistella epäreilua maailmaa vastaan. On mahtavaa seurata, miten Erik taistelee enemmän sanoilla kuin fyysisillä teoilla, vaikka hän onkin koulun paras tappelija. Ja kirjan lopussa sitä todellakin toivoo, että Erik pääsee toteuttamaan tulevaisuuden haaveitaan ilman pelkoa jatkuvasta väkivallasta.

Kirjasta jäi ehdottoman surkea olo, vaikka Erikin suhteen tunnelin päässä saattoikin näkyä valoa. Tarina on ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta hyvää mieltä siitä on turha odottaa saavansa, vaikka erinäiset kostotoimet tarinan edetessä mieltä lämmittävätkin. Osaisin kuvitella, että kirjan tarina saattaisi tuoda jonkinlaista lohtua koulukiusatulle ja toisaalta ajattelemisen aihetta niille, jotka kiusaavat. Kirja ei siis ole pelkkää väkivallalla mässäilyä vaan sisältää paljon älykästä pohdiskelua väkivallan olemuksesta ja siitä miksi sitä ylipäätään esiintyy.

En vielä tiedä nähdäänkö tätä kirjaa loppuvuoden top-10 listoilla. Paikkansa se on varmasti listalla ansainnut, mutta toisaalta näin synkät kirjat eivät vain ole lukukokemuksena niitä parhaimpia. Kirjaan perustuva elokuvakin on jo lainattu kirjastosta, joten "Lue kirja ja katso elokuva" -haaste saa uuden parivaljakon piakkoin. Suren tosin jo valmiiksi tulevaa elokuvakokemusta, koska helppoa katseltavaa elokuva ei varmasti tule olemaan.