Rachel Joyce
2012 suom. 2014
324s./WSOY
Joycen kirjan ilmestyttyä koin siihen heti suurta yhteenkuuluvaisuuden tunnetta. Kansikuva herätti kiinnostukseni ja takakansiteksti sinetöi kaiken. Harmillisesti kirjan saaminen lukupinoon otti aikansa ja ehdinkin kasata tarinalle turhan suuret odotukset. Unohdin kirjan nimen vähän väliä, kirjailijan nimi ei koskaan edes jäänyt päähäni, joten en osannut etsiä kirjaa kirjastossa käydessäni.
Lukija ja kirja kohtasivat lopulta ja Haroldin toivioretki osoittautui ihan mukavaksi, mieltä lämmittäväksi tarinaksi. Kovin suurta vaikutusta se ei kuitenkaan tehnyt, mistään toteemikirjasta on turha puhua tässä yhteydessä. Vaikka kirjasta jäi ihan positiivinen muistojälki, kriittisempi minä ei voi olla pitämättä kokonaisuutta yhdentekevänä tarinana melko mitäänsanomattomasta miehestä ja tämän elämästä.
Eräänä päivänä eläkepäiviään viettävä Harold Fry saa kirjeen vanhalta ystävältään Queenieltä. Nainen kertoo kirjeessään sairastuneensa syöpään ja elävänsä viimeisiä viikkojaan. Harold lähtee postilaatikolle viemään vastauskirjettään, mutta huomaa pian ohittavansa postilaatikon toisensa perään. Vaellus halki Englannin alkaa. Matka on pitkä ja Haroldilla on aikaa miettiä kaikkia elämänsä kipukohtia. Jos elämää on elänyt väärin jo vuosikymmeniä, onko mitään enää tehtävissä, voiko ihminen muuttua?
Odotukset tarinan suhteen olivat tosiaan korkealla. Odotin samanlaista ihastuttavaa tarinankerrontaa ja ikimuistoisia henkilöhahmoja, kuten esimerkiksi kirjoissa Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville ja Epätavallinen lukija. Lopulta syvempi kohtaaminen päähenkilöiden kanssa jäi saavuttamatta, niin kuin kävi aikoinaan kirjojen Tuulisen saaren kirjakauppias ja Elämän lempeät maut kanssa. Jollain tasolla Harold Fryn tarina tuntui vähän laskelmoidulta ja sen käännekohta laimealta. Toisaalta kuitenkin rakastan lukea kirjoja, joissa tapahtuu suuria elämänmuutoksia ihmisille, joiden arki on aikaisemmin ollut tasaisen harmaata. Näin ollen oli kiinnostavaa kulkea koko pitkä matka Haroldin ja tämän vaimon kanssa ja huomata muutokset, joihin pystyy kun todella haluaa. Jatko-osan jätän kuitenkin lukematta.
Oliko tämä sinulle hitti vai huti?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wsoy. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Wsoy. Näytä kaikki tekstit
tiistai 13. kesäkuuta 2017
perjantai 28. huhtikuuta 2017
Maailman talvi
Ken Follett
2012 suom. 2013
800 s./WSOY
Olen edennyt mahtipontisessa Vuosisata-trilogiassa toiseen osaan.
Myhäilen edelleen tyytyväisenä, että keksin ottaa kyseisen kirjasarjan lukuun juuri tänä vuonna. Päätin samalla, että luen kirjat niin, että niiden välissä on aina korkeintaan neljä kuukautta väliä, jotta henkilöhahmot ja tapahtumat pysyvät tuoreessa muistissa. Näin myös muille kirjoille jäi hyvin aikaa eri osien välissä, sillä yritän vältellä fiilistä, että joudun rämpimään ihan loputtomasti yhden tarinan parissa. Minulle tosiaan syntyy yllättävän helposti tällainen fiilis. Asiaa ei auta, vaikka tarina olisi miten hyvä tai vetävästi kirjoitettu. Luin varmaan niin monta vuotta kirjoja niin, että melkein aina käsittelyssä oli minulle uusi kirjailija ja kuin itsestään aloin vältellä pitkiä kirjasarjoja. (Yksi lähivuosien lukemiseen liittyvä tavoite onkin, että saattaisin aloittamani sarjat mahdollisimman reippaasti loppuun.)
Ensimmäistä osaa luin aika tarkalleen kuukauden päivät ja pidin nytkin huolen, ettei aikaa menisi ainakaan enempää. Maailman talvessa sattui olemaan tasan 800 sivua, joten neljäksi viikoksi oli helppo jakaa sivumäärät. Kolme viikkoa luin juuri tasan sen määrän mitä pitikin, sillä meneillään oli niin paljon muutakin pakollista ja vapaaehtoista hommaa. Tällaiselle aikatauluttajalle olikin todella mieluista, kun kerrankin tiesi milloin voi hyvällä omatunnolla laskea kirjan käsistään ja siirtää energiansa muihin hommiin. Neljäs viikko oli selkeästi hiljaisempi ja tarinassa ratkaisunhetket, joten oli kiva päästä kirjan ahmimismoodiin.
Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkoi Ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta, ja toisessa osassa eletään Toisen maailmansodan ankeita vuosia. Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleet henkilöt ovat mukana vieläkin, mutta tarkemmin seurataan uutta sukupolvea eli heidän jälkeläisiään. Näkökulma muuttuu tiuhaan tahtiin ja lukija pääsee tiiliskiviromaanin aikana kurkistamaan natsivallan alle joutuneeseen Saksaan, Stalinin hallitsemaan Venäjään, Pearl Harborin hyökkäykseen, liittoutuneiden hyökkäyksen Pohjois-Ranskaan ja Puna-armeijan hyökkäyksen Berliiniin - näin muutaman mainitakseni.
Kuten totesin jo ensimmäisestä osasta kertoessani, nautin siitä miten yhdellä lukukokemuksella saa niin valtavasti tietoa 1900-luvun alun historiasta. Henkilöhahmot ovat siellä missä kulloinkin tapahtuu, he ovat suunnittelemassa suurmiesten päätöksiä, tekemässä maailmasta parempaa paikkaa, estämässä Kolmannen maailmansodan syttymisen ja toisaalta elämässä siviilien tavanomaista arkea. Lukion historiantunneista on jo aikaa enkä ole vuosiin lukenut näin laajaa kuvausta Toisesta maailmansodasta. Ymmärrys 1940-luvun tapahtumiin siis todella kasvoi rytisten.
Maailman talvea lukiessani huomasin olevani jo todella kiintynyt henkilöhahmoihin. Vaikka kirjassa kohdataan paljon läpeensä pahoja ja julmia ihmisiä, niin päähenkilöt ovat monisyisiä ja vääriäkin valintoja tehdessään heillä on omasta mielestään jalot päämäärät. On ollut arvokasta lukea Toisesta maailmansodasta niin, että näkökulma on jatkuvasti vaihdellut ja on saanut kurkistaa eri aatteiden taakse.
Toinen maailmansota itsessäänhän on - yllätys yllätys - todella rankkaa luettavaa. Ihmisten pahuus jaksaa yllättää, vaikka niin paljon käänteistä muistikin etukäteen. Lukiessani aloin myös vähitellen ymmärtämään miksi ihmisiä edelleen kiinnostaa tämä ajanjakso. Olen aikaisemmin pyöritellyt lähinnä silmiäni, kun uusia teoksia aiheesta on ilmestynyt (varsinkin tietopuolella). Kummasti itselle aihe on tuntunut loppuun kalutulta ja olenkin pyrkinyt välttelemään Toisen maailmansodan tapahtumia kaikessa kirjallisuudessa. Nyt uumoilen, että asiaan saattaa tulla käänne...
2012 suom. 2013
800 s./WSOY
Olen edennyt mahtipontisessa Vuosisata-trilogiassa toiseen osaan.
Myhäilen edelleen tyytyväisenä, että keksin ottaa kyseisen kirjasarjan lukuun juuri tänä vuonna. Päätin samalla, että luen kirjat niin, että niiden välissä on aina korkeintaan neljä kuukautta väliä, jotta henkilöhahmot ja tapahtumat pysyvät tuoreessa muistissa. Näin myös muille kirjoille jäi hyvin aikaa eri osien välissä, sillä yritän vältellä fiilistä, että joudun rämpimään ihan loputtomasti yhden tarinan parissa. Minulle tosiaan syntyy yllättävän helposti tällainen fiilis. Asiaa ei auta, vaikka tarina olisi miten hyvä tai vetävästi kirjoitettu. Luin varmaan niin monta vuotta kirjoja niin, että melkein aina käsittelyssä oli minulle uusi kirjailija ja kuin itsestään aloin vältellä pitkiä kirjasarjoja. (Yksi lähivuosien lukemiseen liittyvä tavoite onkin, että saattaisin aloittamani sarjat mahdollisimman reippaasti loppuun.)
Ensimmäistä osaa luin aika tarkalleen kuukauden päivät ja pidin nytkin huolen, ettei aikaa menisi ainakaan enempää. Maailman talvessa sattui olemaan tasan 800 sivua, joten neljäksi viikoksi oli helppo jakaa sivumäärät. Kolme viikkoa luin juuri tasan sen määrän mitä pitikin, sillä meneillään oli niin paljon muutakin pakollista ja vapaaehtoista hommaa. Tällaiselle aikatauluttajalle olikin todella mieluista, kun kerrankin tiesi milloin voi hyvällä omatunnolla laskea kirjan käsistään ja siirtää energiansa muihin hommiin. Neljäs viikko oli selkeästi hiljaisempi ja tarinassa ratkaisunhetket, joten oli kiva päästä kirjan ahmimismoodiin.
Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkoi Ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta, ja toisessa osassa eletään Toisen maailmansodan ankeita vuosia. Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleet henkilöt ovat mukana vieläkin, mutta tarkemmin seurataan uutta sukupolvea eli heidän jälkeläisiään. Näkökulma muuttuu tiuhaan tahtiin ja lukija pääsee tiiliskiviromaanin aikana kurkistamaan natsivallan alle joutuneeseen Saksaan, Stalinin hallitsemaan Venäjään, Pearl Harborin hyökkäykseen, liittoutuneiden hyökkäyksen Pohjois-Ranskaan ja Puna-armeijan hyökkäyksen Berliiniin - näin muutaman mainitakseni.
Kuten totesin jo ensimmäisestä osasta kertoessani, nautin siitä miten yhdellä lukukokemuksella saa niin valtavasti tietoa 1900-luvun alun historiasta. Henkilöhahmot ovat siellä missä kulloinkin tapahtuu, he ovat suunnittelemassa suurmiesten päätöksiä, tekemässä maailmasta parempaa paikkaa, estämässä Kolmannen maailmansodan syttymisen ja toisaalta elämässä siviilien tavanomaista arkea. Lukion historiantunneista on jo aikaa enkä ole vuosiin lukenut näin laajaa kuvausta Toisesta maailmansodasta. Ymmärrys 1940-luvun tapahtumiin siis todella kasvoi rytisten.
Maailman talvea lukiessani huomasin olevani jo todella kiintynyt henkilöhahmoihin. Vaikka kirjassa kohdataan paljon läpeensä pahoja ja julmia ihmisiä, niin päähenkilöt ovat monisyisiä ja vääriäkin valintoja tehdessään heillä on omasta mielestään jalot päämäärät. On ollut arvokasta lukea Toisesta maailmansodasta niin, että näkökulma on jatkuvasti vaihdellut ja on saanut kurkistaa eri aatteiden taakse.
Toinen maailmansota itsessäänhän on - yllätys yllätys - todella rankkaa luettavaa. Ihmisten pahuus jaksaa yllättää, vaikka niin paljon käänteistä muistikin etukäteen. Lukiessani aloin myös vähitellen ymmärtämään miksi ihmisiä edelleen kiinnostaa tämä ajanjakso. Olen aikaisemmin pyöritellyt lähinnä silmiäni, kun uusia teoksia aiheesta on ilmestynyt (varsinkin tietopuolella). Kummasti itselle aihe on tuntunut loppuun kalutulta ja olenkin pyrkinyt välttelemään Toisen maailmansodan tapahtumia kaikessa kirjallisuudessa. Nyt uumoilen, että asiaan saattaa tulla käänne...
tiistai 28. helmikuuta 2017
Taikurin hattu
Tove Jansson
1948 suom. 1958
140 s./WSOY
Kirppikseltä hankkimani Tove Jansson -kokoelma Tarinoita Muumilaaksosta on vihdoin korkattu. Alun perin aloin lukemaan Taikurin hattua iltasaduksi tyttärelleni muutama sivu kerrallaan. Lukeminen osoittautui kuitenkin käytännössä mahdottomaksi tai ainakin niin vaikeaksi, että enemmän kirjasta on ollut iloa kun olen lukenut sitä yksin. Vähän yli vuoden vanha tyttö kun ei malta leikkiä omiaan, jos äiti pölöttää jotain kummaa samalla, vaan haluaa kavuta syliin tutkimaan kirjaa ja turhautuu kun ei saa itse käännellä sivuja. En taas itse ollut valmis tekemään sitä kompromissia, että kirjat sivut repeytyisivät sitä yhdessä käsitellessämme. Jatkamme siis muumien parissa, mutta taaperoille tarkoitettujen kirjojen kanssa.
Taikurin hattu oli muihin lukemiini muumikirjoihin verrattuna pieni pettymys. Äh, kuulostaapa kalsealta, eihän muumitarinat ole milloinkaan ikäviä vaan aina ihania. Suosikkejani ovat kuitenkin edelleen Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi. Taikurin hatussa on muutama lapsuuteni suosikkitarina eli retki Hattivattisaarelle sekä muumitalon muuttuminen viidakoksi. Toisaalta kirja sisältää myös tarinan, josta en lapsena pitänyt eli Muumipeikon muuttumisen kummituseläimeksi. En myöskään koskaan oikein lämmennyt Tiuhdille ja Viuhdille, vaikka Mörön ilmestyminen Muumilaaksoon kuitenkin oli todella jännittävää.
Tuntuupa tosi ikävältä olla kriittinen muumitarinoille! Tuntuu, ettei ole oivaltanut elämää oikein jos kritisoi muumeja:D
Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli ihana tunnelmaltaan, mutta ehkä muihin muumikirjoihin verrattuna Taikurin hattu oli vähän sekava kokoelma sitäsuntätä, vaikka taikurin hattu nivoi tarinoita yhteen. Kokoelmassa on myös Muumipappa ja meri, joten se luultavasti on seuraava muumitarina, johon sukellan. Muut kaksi (Pyrstötähti ja Taikatalvi) on jo luettu.
1948 suom. 1958
140 s./WSOY
Kirppikseltä hankkimani Tove Jansson -kokoelma Tarinoita Muumilaaksosta on vihdoin korkattu. Alun perin aloin lukemaan Taikurin hattua iltasaduksi tyttärelleni muutama sivu kerrallaan. Lukeminen osoittautui kuitenkin käytännössä mahdottomaksi tai ainakin niin vaikeaksi, että enemmän kirjasta on ollut iloa kun olen lukenut sitä yksin. Vähän yli vuoden vanha tyttö kun ei malta leikkiä omiaan, jos äiti pölöttää jotain kummaa samalla, vaan haluaa kavuta syliin tutkimaan kirjaa ja turhautuu kun ei saa itse käännellä sivuja. En taas itse ollut valmis tekemään sitä kompromissia, että kirjat sivut repeytyisivät sitä yhdessä käsitellessämme. Jatkamme siis muumien parissa, mutta taaperoille tarkoitettujen kirjojen kanssa.
Taikurin hattu oli muihin lukemiini muumikirjoihin verrattuna pieni pettymys. Äh, kuulostaapa kalsealta, eihän muumitarinat ole milloinkaan ikäviä vaan aina ihania. Suosikkejani ovat kuitenkin edelleen Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi. Taikurin hatussa on muutama lapsuuteni suosikkitarina eli retki Hattivattisaarelle sekä muumitalon muuttuminen viidakoksi. Toisaalta kirja sisältää myös tarinan, josta en lapsena pitänyt eli Muumipeikon muuttumisen kummituseläimeksi. En myöskään koskaan oikein lämmennyt Tiuhdille ja Viuhdille, vaikka Mörön ilmestyminen Muumilaaksoon kuitenkin oli todella jännittävää.
Tuntuupa tosi ikävältä olla kriittinen muumitarinoille! Tuntuu, ettei ole oivaltanut elämää oikein jos kritisoi muumeja:D
Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli ihana tunnelmaltaan, mutta ehkä muihin muumikirjoihin verrattuna Taikurin hattu oli vähän sekava kokoelma sitäsuntätä, vaikka taikurin hattu nivoi tarinoita yhteen. Kokoelmassa on myös Muumipappa ja meri, joten se luultavasti on seuraava muumitarina, johon sukellan. Muut kaksi (Pyrstötähti ja Taikatalvi) on jo luettu.
keskiviikko 15. helmikuuta 2017
Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa
Satu Rämö
2015
279 s./WSOY
Varoitus! Tämän kirjan luettuasi jäät suorastaan pakkomielteisesti pohtimaan miten muuttaa omaa ajatusmaailmaa positiivisemmaksi. Ja tietenkin haluat matkustaa Islantiin.
En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Islannista. Olen tehnyt tietoisen valinnan, että haluan elää perusarkea ripauksella luksusta, joten kaikkea ylimääräistä rahaa ei tule sijoitettua matkalippuihin. To-travel-listalla on sen verran monta kohdetta, että Islannille ei ole tullut annettua edes mahdollisuutta. Olen myös automaattisesti ajatellut, ettei pieni saarivaltio ole minun juttuni, sillä en ole kovin kummoinen ulkoilmaihminen.
Arvaatte tietenkin miten kävi: Rämön kirja muutti kaiken. Pikkulapsiarki pakottaa jo nyt siihen, että pitää sijoittaa hyviin ulkoiluvermeisiin, joten siinä mielessä Islantihan menisi tässä sivussa ilman suurempia satsauksia. Ja pakko myöntää, että kaupunkikohteita koluessa olen alkanut pohtimaan, että jokainen vanhakaupunki on kärjistetysti ihan samanlainen kuin toisen kaupungin vanhakaupunki. Islanti totta tosiaan tarjoaisi jotain aivan muuta.
Islantilainen voittaa aina ei ole perinteinen matkaopas. Enemmänkin painopiste on Rämön maahanmuuttajataustassa, siinä millaista on ollut sopeutua Islantiin. Pieni kansa on optimismia pullollaan, islantilainen ajattelee kaiken onnistuvan kun tarpeeksi yrittää. Talouskriisit, tulivuorenpurkaukset, uuden ammatin opiskelu - mikään ei tunnu kaatavan venettä. Tutkimuksetkin osoittavat, että maailman onnellisimmat ihmiset löytyvät Tanskan ohessa Islannista. Siinä on suomalaisessa haastetta kerrakseen, kun pelkällä neutraalilla asenteella ei homma toimi.
Lukukokemus tuli erittäin hyvään saumaan. En tiennyt kaipaavani self help -tyyppistä sielunhoitoa, mutta Rämön kirja sai tosiaan ajattelemaan paljonkin omaa asennetta, optimismia ja valoisaa ajattelutapaa. Nautin myös suuresti ihan perinteisen arjen kuvailusta, siitä että sai kurkistaa millaista on maahanmuuttajan arki ja millaisia haasteita ja onnistumisia tavallinen päivä pitää sisällään.
En tiedä miten kauan Islanti-into pysyy yllä, mutta ainakin tässä hetkessä matkasta haaveilu aiheuttaa sydämentykytyksiä. Matkaa odotellessa on kuitenkin paljon mitä voi tehdä oman pään sisällä, jotta omaksuisin enemmän islantilaista asennetta elämään.
2015
279 s./WSOY
Varoitus! Tämän kirjan luettuasi jäät suorastaan pakkomielteisesti pohtimaan miten muuttaa omaa ajatusmaailmaa positiivisemmaksi. Ja tietenkin haluat matkustaa Islantiin.
En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Islannista. Olen tehnyt tietoisen valinnan, että haluan elää perusarkea ripauksella luksusta, joten kaikkea ylimääräistä rahaa ei tule sijoitettua matkalippuihin. To-travel-listalla on sen verran monta kohdetta, että Islannille ei ole tullut annettua edes mahdollisuutta. Olen myös automaattisesti ajatellut, ettei pieni saarivaltio ole minun juttuni, sillä en ole kovin kummoinen ulkoilmaihminen.
Arvaatte tietenkin miten kävi: Rämön kirja muutti kaiken. Pikkulapsiarki pakottaa jo nyt siihen, että pitää sijoittaa hyviin ulkoiluvermeisiin, joten siinä mielessä Islantihan menisi tässä sivussa ilman suurempia satsauksia. Ja pakko myöntää, että kaupunkikohteita koluessa olen alkanut pohtimaan, että jokainen vanhakaupunki on kärjistetysti ihan samanlainen kuin toisen kaupungin vanhakaupunki. Islanti totta tosiaan tarjoaisi jotain aivan muuta.
Islantilainen voittaa aina ei ole perinteinen matkaopas. Enemmänkin painopiste on Rämön maahanmuuttajataustassa, siinä millaista on ollut sopeutua Islantiin. Pieni kansa on optimismia pullollaan, islantilainen ajattelee kaiken onnistuvan kun tarpeeksi yrittää. Talouskriisit, tulivuorenpurkaukset, uuden ammatin opiskelu - mikään ei tunnu kaatavan venettä. Tutkimuksetkin osoittavat, että maailman onnellisimmat ihmiset löytyvät Tanskan ohessa Islannista. Siinä on suomalaisessa haastetta kerrakseen, kun pelkällä neutraalilla asenteella ei homma toimi.
Lukukokemus tuli erittäin hyvään saumaan. En tiennyt kaipaavani self help -tyyppistä sielunhoitoa, mutta Rämön kirja sai tosiaan ajattelemaan paljonkin omaa asennetta, optimismia ja valoisaa ajattelutapaa. Nautin myös suuresti ihan perinteisen arjen kuvailusta, siitä että sai kurkistaa millaista on maahanmuuttajan arki ja millaisia haasteita ja onnistumisia tavallinen päivä pitää sisällään.
En tiedä miten kauan Islanti-into pysyy yllä, mutta ainakin tässä hetkessä matkasta haaveilu aiheuttaa sydämentykytyksiä. Matkaa odotellessa on kuitenkin paljon mitä voi tehdä oman pään sisällä, jotta omaksuisin enemmän islantilaista asennetta elämään.
torstai 26. tammikuuta 2017
Matka maan keskipisteeseen
Jules Verne
1864 suom. 1974
281s./WSOY
Päätin poimia 50 mieskirjailijan kirjaa -listasta vielä muutaman kirjan luettavakseni ja tämä klassikko kiinnosti edelleen. Niin kuin kaikille muillekin, myös minulle vanha piirrossarja Maailman ympäri 80 päivässä on tuttu lapsuudesta. Se olisi kuitenkin ollut liian ilmeinen valinta ensikosketukseksi Vernen tuotantoon, joten valitsin Matkan maan keskipisteeseen.
Professori Lidenbrock veljenpoikansa kanssa saa mahdollisuuden matkustaa aina maan keskipisteeseen saakka. Islannissa erään jo sammuneen tulivuoren uumenista alkaa salaperäinen reitti, jonka vuosisatoja sitten elänyt tiedemies Arne Saknussemm löysi. Hurjan matkan aikana koetellaan miehiä niin fyysisesti kuin henkisestikin: pimeys yllättää, vesi loppuu, maanalainen valtameri kätkee sisäänsä hirveyksiä ja sähkömyrskyt pääsevät yllättämään. Onneksi miehillä on mukana uskollinen apumies Hans.
Mieleen jäi varsinkin kertojana toiminut veljenpoika ja tämän sanavalmis ja leikkisä tyyli kertoa menneestä seikkailusta. Pilke silmäkulmassa kerrottiin myös professorista, jota ei juuri ollut siunattu kärsivällisyyden hyveellä. Mielenkiintoisena koin myös ajankuvan, varsinkin muiden kansojen alempiarvoisen aseman (seikkailijat olivat Saksasta, Hans Islannista). Veljenpoika ja professori eivät olisi kovin pitkälle päässeet ilman Hansia, joka osoittautui todelliseksi monitoimimieheksi, mutta matkakumppanit tuntuivat pitävän tätä melko lailla itsestäänselvyytenä.
Vernen tuotannon yksi ihan ensimmäisistä teoksista on mukavan harmiton seikkailuromaani. Niin kuin on tapana näissä vanhemmissa kirjoissa, tapahtumat käynnistyvät hitaanlaisesti ja näin ollen lähes puolet romaanista kuluu valmisteluita tehden ja matkaten kohti sammunutta tulivuorta. Ja kun seikkailu lopulta käynnistyy, vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toinen toistaan matkailijoiden kulkiessa koko ajan lähemmäs maan keskipistettä.
1864 suom. 1974
281s./WSOY
Päätin poimia 50 mieskirjailijan kirjaa -listasta vielä muutaman kirjan luettavakseni ja tämä klassikko kiinnosti edelleen. Niin kuin kaikille muillekin, myös minulle vanha piirrossarja Maailman ympäri 80 päivässä on tuttu lapsuudesta. Se olisi kuitenkin ollut liian ilmeinen valinta ensikosketukseksi Vernen tuotantoon, joten valitsin Matkan maan keskipisteeseen.
Professori Lidenbrock veljenpoikansa kanssa saa mahdollisuuden matkustaa aina maan keskipisteeseen saakka. Islannissa erään jo sammuneen tulivuoren uumenista alkaa salaperäinen reitti, jonka vuosisatoja sitten elänyt tiedemies Arne Saknussemm löysi. Hurjan matkan aikana koetellaan miehiä niin fyysisesti kuin henkisestikin: pimeys yllättää, vesi loppuu, maanalainen valtameri kätkee sisäänsä hirveyksiä ja sähkömyrskyt pääsevät yllättämään. Onneksi miehillä on mukana uskollinen apumies Hans.
Mieleen jäi varsinkin kertojana toiminut veljenpoika ja tämän sanavalmis ja leikkisä tyyli kertoa menneestä seikkailusta. Pilke silmäkulmassa kerrottiin myös professorista, jota ei juuri ollut siunattu kärsivällisyyden hyveellä. Mielenkiintoisena koin myös ajankuvan, varsinkin muiden kansojen alempiarvoisen aseman (seikkailijat olivat Saksasta, Hans Islannista). Veljenpoika ja professori eivät olisi kovin pitkälle päässeet ilman Hansia, joka osoittautui todelliseksi monitoimimieheksi, mutta matkakumppanit tuntuivat pitävän tätä melko lailla itsestäänselvyytenä.
Vernen tuotannon yksi ihan ensimmäisistä teoksista on mukavan harmiton seikkailuromaani. Niin kuin on tapana näissä vanhemmissa kirjoissa, tapahtumat käynnistyvät hitaanlaisesti ja näin ollen lähes puolet romaanista kuluu valmisteluita tehden ja matkaten kohti sammunutta tulivuorta. Ja kun seikkailu lopulta käynnistyy, vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toinen toistaan matkailijoiden kulkiessa koko ajan lähemmäs maan keskipistettä.
torstai 19. tammikuuta 2017
Kun suuret sortuvat
Ken Follett
2010 suom. 2011
873 s./WSOY
Äitiysloma ja hoitovapaa on ollut (kaiken muun ohella) varsinaista haastavien kirjojen tykitystä. Nyt on ollut aikaa, kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä tarttua niihin kirjoihin, jotka ovat aikaisempina vuosina jääneet uutuuksien jalkoihin. Follettin trilogiassa ja sen ensimmäisessä osassa pelottavinta on ollut juurikin järkälemäinen koko ja siitä johtuva saamattomuus tarttua tuumasta toimeen. Kun vihdoin nappasin kirjan hyllystä luettavaksi, tarina soljui eteenpäin vaivattomasti. Aikaa kirjan lukeminen toki vei, joulun molemmin puolin luettuna sellaiset nelisen viikkoa. En muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhden ja saman tarinan kanssa näin pitkää aikaa.
Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkaa Ensimmäisen Maailmansodan kynnykseltä, ja tarina jatkuu aina 1980-luvulle asti. Ensimmäisessä osassa tutustutaan englantilaiseen jaarli Fitzherbertiin ja tämän suffragettisiskoon Maud Fitzherbertiin. Jaarli on naimisissa venäläisen aristokraatin Bean kanssa, mutta rakastuukin taloudenhoitajaansa Etheliin. Maud puolestaan haluaisi avioitua saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin kanssa, mutta kun maailma on ryhtymässä sotaan, avioliittoa ei katsottaisi hyvällä. Samaan aikaan Venäjällä elää kaksi veljeä, Grigori ja Lev, joiden elämä on pelkkää raatamista. Lev pakenee lopulta Yhdysvaltoihin, ja Grigori jää Venäjälle vallankumouksen pyörteisiin.
Hienosti alkoi lukuvuosi 2017, lukukokemus oli todella mieluinen ja jatkan kiinnostuneena seuraavan osan pariin. (Pari kuukautta ajattelin kuitenkin pitää taukoa, lukea muutaman lyhyen kaunokirjallisen teoksen, ehkä pari helpompaa välipalakirjaa ja tietokirjan Romanoveista...) Mielenkiintoista nähdä, miten tarina jatkuu ja kuinka suuressa osassa ensimmäisen osan päähenkilöt ovat ja milloin heidän jälkikasvunsa tarinat puolestaan pääsevät valokeilaan ja ylipäätään millainen elämä lopulta kenelläkin on ja miten ihmiset muuttuvat aikojen saatossa.
Follettin trilogian punaisena lankana on henkilöhahmojen sovittaminen osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Vuosisadan alussa seurataan naisten äänioikeustaisteluita, Yhdysvaltojen liittymistä Euroopan suureen sotaan, Venäjän vallankumousta ja bolsevikkien valtaannousua, kieltolain ensimmäisiä vuosia - kaikkia näitä ihan paraatipaikalta. Kun henkilöhahmojen tarinat vielä risteilevät keskenään niin kokonaisuus on toki...hmm... varsin loppuun mietitty, mutta myös vähän epäuskottava. Toisaalta nautin siitä, että sain yhdellä kirjakokemuksella olla osa kaikkea 1900-luvun alkua määrittäneitä asioita.
Sanoisin myös, että Follettin tyyli kirjoittaa on aika neutraali, suuria tunnekuohuja en ensimmäistä osaa lukiessa kokenut, mutta silti henkilöiden kohtalot koskettivat. Tein pientä tiedonhakua, mutta en oikein päässyt selville mikä bestseller-kirjailijan maine on? Onko miten arvostettu kirjailija, tai mahdollisesti tiettyjen piirien hyljeksimä?
2010 suom. 2011
873 s./WSOY
Äitiysloma ja hoitovapaa on ollut (kaiken muun ohella) varsinaista haastavien kirjojen tykitystä. Nyt on ollut aikaa, kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä tarttua niihin kirjoihin, jotka ovat aikaisempina vuosina jääneet uutuuksien jalkoihin. Follettin trilogiassa ja sen ensimmäisessä osassa pelottavinta on ollut juurikin järkälemäinen koko ja siitä johtuva saamattomuus tarttua tuumasta toimeen. Kun vihdoin nappasin kirjan hyllystä luettavaksi, tarina soljui eteenpäin vaivattomasti. Aikaa kirjan lukeminen toki vei, joulun molemmin puolin luettuna sellaiset nelisen viikkoa. En muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhden ja saman tarinan kanssa näin pitkää aikaa.
Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkaa Ensimmäisen Maailmansodan kynnykseltä, ja tarina jatkuu aina 1980-luvulle asti. Ensimmäisessä osassa tutustutaan englantilaiseen jaarli Fitzherbertiin ja tämän suffragettisiskoon Maud Fitzherbertiin. Jaarli on naimisissa venäläisen aristokraatin Bean kanssa, mutta rakastuukin taloudenhoitajaansa Etheliin. Maud puolestaan haluaisi avioitua saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin kanssa, mutta kun maailma on ryhtymässä sotaan, avioliittoa ei katsottaisi hyvällä. Samaan aikaan Venäjällä elää kaksi veljeä, Grigori ja Lev, joiden elämä on pelkkää raatamista. Lev pakenee lopulta Yhdysvaltoihin, ja Grigori jää Venäjälle vallankumouksen pyörteisiin.
Hienosti alkoi lukuvuosi 2017, lukukokemus oli todella mieluinen ja jatkan kiinnostuneena seuraavan osan pariin. (Pari kuukautta ajattelin kuitenkin pitää taukoa, lukea muutaman lyhyen kaunokirjallisen teoksen, ehkä pari helpompaa välipalakirjaa ja tietokirjan Romanoveista...) Mielenkiintoista nähdä, miten tarina jatkuu ja kuinka suuressa osassa ensimmäisen osan päähenkilöt ovat ja milloin heidän jälkikasvunsa tarinat puolestaan pääsevät valokeilaan ja ylipäätään millainen elämä lopulta kenelläkin on ja miten ihmiset muuttuvat aikojen saatossa.
Follettin trilogian punaisena lankana on henkilöhahmojen sovittaminen osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Vuosisadan alussa seurataan naisten äänioikeustaisteluita, Yhdysvaltojen liittymistä Euroopan suureen sotaan, Venäjän vallankumousta ja bolsevikkien valtaannousua, kieltolain ensimmäisiä vuosia - kaikkia näitä ihan paraatipaikalta. Kun henkilöhahmojen tarinat vielä risteilevät keskenään niin kokonaisuus on toki...hmm... varsin loppuun mietitty, mutta myös vähän epäuskottava. Toisaalta nautin siitä, että sain yhdellä kirjakokemuksella olla osa kaikkea 1900-luvun alkua määrittäneitä asioita.
Sanoisin myös, että Follettin tyyli kirjoittaa on aika neutraali, suuria tunnekuohuja en ensimmäistä osaa lukiessa kokenut, mutta silti henkilöiden kohtalot koskettivat. Tein pientä tiedonhakua, mutta en oikein päässyt selville mikä bestseller-kirjailijan maine on? Onko miten arvostettu kirjailija, tai mahdollisesti tiettyjen piirien hyljeksimä?
maanantai 26. syyskuuta 2016
Jäätäviin korkeuksiin - Murhenäytelmä Mount Everestillä
Jon Krakauer
1997 suom. 1998
329 s./WSOY
Joskus hyvin harvoin käy niin mieletön tuuri, että kohtaa tarinan, josta tulee henkilökohtainen tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tarinasta ei oikeastaan haluaisi edes kertoa kenellekään, on nimittäin melkein mahdotonta, että joku toinen olisi kokenut kyseisen tarinan juuri samalla tavalla kuin itse, niin että hän todella ymmärtäisi. Tällaisen lukukokemuksen minulle tarjosi Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Edelliset kuukaudet olen ollut aivan käsittämättömän vihainen ihmisille, jotka ovat olleet kiipeilemässä 20 vuotta sitten Mount Everstillä. Kyllä, tämä on hyvin outoa.
Vuonna 1996 toukokuun alussa Everestin huippua tavoitteli useampikin retkikunta. Moni pääsi toukokuun 10. päivä huipulle, mutta osa heistä joutui maksamaan siitä hengellään. Eloonjäämis-taistelu alkoi, kun myrsky yllätti alaspäin kapuavat kiipeilijät. Loppu on Mount Everestin historiaa.
Oikeastaan törmäsin tarinaan ensin elokuvasovituksen muodossa, kun siskontyttöni lainasi minulle Everest -leffan kehuen pätkää kovasti. Katsottiin se mökillä sadepäivänä, ja vaikka jouduimme keskeyttämään katselun useita kertoja (koska vauva) ja jouduimme katsomaan elokuvan ilman tekstityksiä (koska hävinnyt kaukosäädin), tositapahtumiin perustuva tarina meni ihon alle. En yleensä pyöri netissä mökillä, mutta elokuva teki tosiaan sen verran suuren vaikutuksen, että heti oli googletettava kaikkea mahdollista vuoden 1996 tragediaan liittyen. Samalla selvisi, että hengissä selvinnyt toimittaja Jon Krakauer on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan eli ei kun kirjastoon heti kun palasimme kaupunkiin.
Luin kirjan jo useita viikkoja sitten, mutta lukukokemuksesta on todella vaikea kirjoittaa. Ensinnäkin tarinasta muodostui lopulta niin henkilökohtainen, ettei sitä oikeastaan edes haluaisi jakaa kenenkään kanssa. Toisaalta se herätti niin paljon ajatuksia niin monista eri asioista, etten edes jaksaisi alkaa läpikäymään sitä tunnemyrskyä, jonka kourissa elin kun olin katsonut elokuvan ensimmäisen kerran ja jälleen kun olin lukenut kirjan ja vielä kun olin katsonut elokuvan toisen kerran (tekstityksen kera).
Suosittelen Jäätäviin korkeuksiin kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita seikkailukirjallisuudesta. Kirja on mielestäni vetävästi kirjoitettu ja avaa kiipeilyonnettomuuden taustoja hyvin. En kuitenkaan usko, että kovin moni pääsee ihan näin... hmmm... korkeisiin sfääreihin kirjan kanssa, tämä tuntuu vähän sellaiselta once in a lifetime -tyyppiseltä kokemukselta.
1997 suom. 1998
329 s./WSOY
Joskus hyvin harvoin käy niin mieletön tuuri, että kohtaa tarinan, josta tulee henkilökohtainen tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tarinasta ei oikeastaan haluaisi edes kertoa kenellekään, on nimittäin melkein mahdotonta, että joku toinen olisi kokenut kyseisen tarinan juuri samalla tavalla kuin itse, niin että hän todella ymmärtäisi. Tällaisen lukukokemuksen minulle tarjosi Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Edelliset kuukaudet olen ollut aivan käsittämättömän vihainen ihmisille, jotka ovat olleet kiipeilemässä 20 vuotta sitten Mount Everstillä. Kyllä, tämä on hyvin outoa.
Vuonna 1996 toukokuun alussa Everestin huippua tavoitteli useampikin retkikunta. Moni pääsi toukokuun 10. päivä huipulle, mutta osa heistä joutui maksamaan siitä hengellään. Eloonjäämis-taistelu alkoi, kun myrsky yllätti alaspäin kapuavat kiipeilijät. Loppu on Mount Everestin historiaa.
Oikeastaan törmäsin tarinaan ensin elokuvasovituksen muodossa, kun siskontyttöni lainasi minulle Everest -leffan kehuen pätkää kovasti. Katsottiin se mökillä sadepäivänä, ja vaikka jouduimme keskeyttämään katselun useita kertoja (koska vauva) ja jouduimme katsomaan elokuvan ilman tekstityksiä (koska hävinnyt kaukosäädin), tositapahtumiin perustuva tarina meni ihon alle. En yleensä pyöri netissä mökillä, mutta elokuva teki tosiaan sen verran suuren vaikutuksen, että heti oli googletettava kaikkea mahdollista vuoden 1996 tragediaan liittyen. Samalla selvisi, että hengissä selvinnyt toimittaja Jon Krakauer on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan eli ei kun kirjastoon heti kun palasimme kaupunkiin.
Luin kirjan jo useita viikkoja sitten, mutta lukukokemuksesta on todella vaikea kirjoittaa. Ensinnäkin tarinasta muodostui lopulta niin henkilökohtainen, ettei sitä oikeastaan edes haluaisi jakaa kenenkään kanssa. Toisaalta se herätti niin paljon ajatuksia niin monista eri asioista, etten edes jaksaisi alkaa läpikäymään sitä tunnemyrskyä, jonka kourissa elin kun olin katsonut elokuvan ensimmäisen kerran ja jälleen kun olin lukenut kirjan ja vielä kun olin katsonut elokuvan toisen kerran (tekstityksen kera).
Suosittelen Jäätäviin korkeuksiin kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita seikkailukirjallisuudesta. Kirja on mielestäni vetävästi kirjoitettu ja avaa kiipeilyonnettomuuden taustoja hyvin. En kuitenkaan usko, että kovin moni pääsee ihan näin... hmmm... korkeisiin sfääreihin kirjan kanssa, tämä tuntuu vähän sellaiselta once in a lifetime -tyyppiseltä kokemukselta.
tiistai 20. syyskuuta 2016
Eläinten vallankumous
George Orwell
1945 suom. 1969
126 s./WSOY
Kävin edellisellä viikolla useampaan otteeseen Helsingissä ja kaipasin junamatkoille jotain ohuempaa pokkaria välipalakirjaksi. Näin ollen olikin hyvä hetki tutustua Orwellin satiiriin, joka löytyy myös 50 mieskirjailijan kirjaa -listaltani.
Luin kirjailijan hyvin aikaa kestäneen dystopian Vuonna 1984 muutama vuosi takaperin ja se veti hienosti vertoja tämän päivän vastaaville tarinoille. Aikapäiviä sitten kirjoitettu kirja tosissaan oli yllättävän moderni niin kieleltään kuin teemoiltaankin. Silti vähän hampaita kiristellen tartuin Eläinten vallankumoukseen, kai se on niin syvälle mieleen kirjoitettu, että vanhemmat kirjat olisivat aina jotenkin raskaita lukea.
Kartano-niminen maatila vaihtaa nimensä Eläintilaksi, kun sen elikot eräänä päivänä heittäytyvät vallankumouksen tuulien vietäväksi ja ajavat ihmiset pois tilaltaan. Hetken hurmassa kirjoitetaan myös seitsemän käskyä, joiden mukaan eläinten tulee tästä eteenpäin elää: ei veljeillä kaksijalkaisten kanssa, ei tapeta muita eläimiä, ei juoda alkoholia, ei käytetä vaatteita, ei nukuta sängyissä jne. Vuodet vierivät ja eläimet saavat huomata olevansa sikojen ja heidän henkivartijakoiriensa tiukassa otteessa ja seitsemän käskyäkin muuttavat muotoaan sen mukaan miten se sopii sikojen kulloiseenkin suunnitelmaan. On selvää, etteivät kaikki eläimet lopulta olekaan yhdenveroisia.
Eläinten vallankumousta on helppo suositella jokaiselle. Varsinkin he, jotka haluaisivat lukea enemmän klassikoita, mutta eivät ole kiinnostuneita tiiliskiviromaaneista - tästä on helppo aloittaa! Teemakin on mielenkiintoinen yhdistelmä kepeyttä ja painavaa asiaa. Todella nautittava pikkuopus, melkein sormet jo syyhysivät kirjoittaa syväluotaava kirjaessee äidinkielen tunnille:D Tosin näillä tuoreilla äitiysaivoilla sellaista en saisi kyllä aikaiseksi, mutta onneksi kirjasta pystyi nauttimaan kevyemmälläkin otteella ja jättää vallankäytön syvällisemmän pohtimisen minimiin.
1945 suom. 1969
126 s./WSOY
Kävin edellisellä viikolla useampaan otteeseen Helsingissä ja kaipasin junamatkoille jotain ohuempaa pokkaria välipalakirjaksi. Näin ollen olikin hyvä hetki tutustua Orwellin satiiriin, joka löytyy myös 50 mieskirjailijan kirjaa -listaltani.
Luin kirjailijan hyvin aikaa kestäneen dystopian Vuonna 1984 muutama vuosi takaperin ja se veti hienosti vertoja tämän päivän vastaaville tarinoille. Aikapäiviä sitten kirjoitettu kirja tosissaan oli yllättävän moderni niin kieleltään kuin teemoiltaankin. Silti vähän hampaita kiristellen tartuin Eläinten vallankumoukseen, kai se on niin syvälle mieleen kirjoitettu, että vanhemmat kirjat olisivat aina jotenkin raskaita lukea.
Kartano-niminen maatila vaihtaa nimensä Eläintilaksi, kun sen elikot eräänä päivänä heittäytyvät vallankumouksen tuulien vietäväksi ja ajavat ihmiset pois tilaltaan. Hetken hurmassa kirjoitetaan myös seitsemän käskyä, joiden mukaan eläinten tulee tästä eteenpäin elää: ei veljeillä kaksijalkaisten kanssa, ei tapeta muita eläimiä, ei juoda alkoholia, ei käytetä vaatteita, ei nukuta sängyissä jne. Vuodet vierivät ja eläimet saavat huomata olevansa sikojen ja heidän henkivartijakoiriensa tiukassa otteessa ja seitsemän käskyäkin muuttavat muotoaan sen mukaan miten se sopii sikojen kulloiseenkin suunnitelmaan. On selvää, etteivät kaikki eläimet lopulta olekaan yhdenveroisia.
Eläinten vallankumousta on helppo suositella jokaiselle. Varsinkin he, jotka haluaisivat lukea enemmän klassikoita, mutta eivät ole kiinnostuneita tiiliskiviromaaneista - tästä on helppo aloittaa! Teemakin on mielenkiintoinen yhdistelmä kepeyttä ja painavaa asiaa. Todella nautittava pikkuopus, melkein sormet jo syyhysivät kirjoittaa syväluotaava kirjaessee äidinkielen tunnille:D Tosin näillä tuoreilla äitiysaivoilla sellaista en saisi kyllä aikaiseksi, mutta onneksi kirjasta pystyi nauttimaan kevyemmälläkin otteella ja jättää vallankäytön syvällisemmän pohtimisen minimiin.
tiistai 10. toukokuuta 2016
Neljäntienristeys
Tommi Kinnunen
2014
334 s./WSOY
äänikirjassa 9 cd-levyä
Todella paljon suitsutusta osakseen saaneisiin kirjoihin on välillä tolkuttoman vaikea tarttua - ainakin silloin kun ne vielä olisivat ajankohtaisia. Näin kävi Kinnusen esikoisteoksenkin kanssa, mutta nyt kun kirja sattui tulemaan äänikirjana vastaan kirjastossa, päätin ottaa haasteen vastaan.
Huomaan vertaavani kotimaisia kirjoja aina toisiin kotimaisiin kirjoihin enkä ylipäätään kaikkiin lukemiini kirjoihin. Löydän sen verran harvoin suosikkeja kotimaisen kirjallisuuden kentältä, että toimin automaattisesti näin. Neljäntienristeys sijoittuu kyllä parhaimpien lukemieni kotimaisten kirjojen joukkoon, mutta en kyllä oikein osaa fiilistellä sitä täysiä. Hyvä oli, mutta toisaalta tulee varmaankin painumaan unholaan melko pian...
Vuosikymmenet vaihtuvat, mutta aina on joku perheestä, joka kulkee neljäntienristeyksessä. Ennen sotia on Maria, jonka peräänantamattomuus palkitaan ja hänestä tulee arvostettu kätilö kylällään ja sen lähitienoilla. Myöhemmin on Lahja, Marian tytär, jonka avioliitto Onnin kanssa ei ollutkaan ratkaisu kaikkeen. Lapset kasvavat kyllä hyvän isän hoivissa, mutta kosketuksen kipinä jää puuttumaan. Vuosien jälkeen on Johannes, Lahjan ja Onnin poika, ja tämän vaimo Kaarina. Uusi sukupolvi asuttaa sukutaloa ja pohtii miten tulla toimeen katkeroituneen Lahjan kanssa.
Kuuntelin varsinkin Mariasta kertovan osuuden todella tarkalla korvalla, sotia edeltänyt Suomi kiinnostaa kirjasta toiseen. Kun tarina pikkuhiljaa vei kohti Lahjan elämäntarinaa, kiinnostus selkeästi herpaantui. Kotimainen kirjallisuus tuntuu olevan täynnä Lahjan elämäntarinoita, joten siinä luultavasti syy pieneen puutumiseen. Hieno tarina kuitenkin, ymmärrän hyvin miksi Suomi on ollut innoissaan tästä kirjasta.
2014
334 s./WSOY
äänikirjassa 9 cd-levyä
Todella paljon suitsutusta osakseen saaneisiin kirjoihin on välillä tolkuttoman vaikea tarttua - ainakin silloin kun ne vielä olisivat ajankohtaisia. Näin kävi Kinnusen esikoisteoksenkin kanssa, mutta nyt kun kirja sattui tulemaan äänikirjana vastaan kirjastossa, päätin ottaa haasteen vastaan.
Huomaan vertaavani kotimaisia kirjoja aina toisiin kotimaisiin kirjoihin enkä ylipäätään kaikkiin lukemiini kirjoihin. Löydän sen verran harvoin suosikkeja kotimaisen kirjallisuuden kentältä, että toimin automaattisesti näin. Neljäntienristeys sijoittuu kyllä parhaimpien lukemieni kotimaisten kirjojen joukkoon, mutta en kyllä oikein osaa fiilistellä sitä täysiä. Hyvä oli, mutta toisaalta tulee varmaankin painumaan unholaan melko pian...
Vuosikymmenet vaihtuvat, mutta aina on joku perheestä, joka kulkee neljäntienristeyksessä. Ennen sotia on Maria, jonka peräänantamattomuus palkitaan ja hänestä tulee arvostettu kätilö kylällään ja sen lähitienoilla. Myöhemmin on Lahja, Marian tytär, jonka avioliitto Onnin kanssa ei ollutkaan ratkaisu kaikkeen. Lapset kasvavat kyllä hyvän isän hoivissa, mutta kosketuksen kipinä jää puuttumaan. Vuosien jälkeen on Johannes, Lahjan ja Onnin poika, ja tämän vaimo Kaarina. Uusi sukupolvi asuttaa sukutaloa ja pohtii miten tulla toimeen katkeroituneen Lahjan kanssa.
Kuuntelin varsinkin Mariasta kertovan osuuden todella tarkalla korvalla, sotia edeltänyt Suomi kiinnostaa kirjasta toiseen. Kun tarina pikkuhiljaa vei kohti Lahjan elämäntarinaa, kiinnostus selkeästi herpaantui. Kotimainen kirjallisuus tuntuu olevan täynnä Lahjan elämäntarinoita, joten siinä luultavasti syy pieneen puutumiseen. Hieno tarina kuitenkin, ymmärrän hyvin miksi Suomi on ollut innoissaan tästä kirjasta.
sunnuntai 8. toukokuuta 2016
Kuolema Niilillä
Agatha Christie
1937 suom. 1940 ja 1978
252 s./WSOY
Edellisestä Agatha Christiestä olikin jo ehtinyt vierähtää useampi vuosi. Ja näköjään samalla oli päässyt unohtumaan millaisia jännityskuningattaren teokset oikein ovatkaan.
Vaikka halu lukea Poirot-tarina oli kova, olin silti varautunut vähän hidastempoiseen ja tämän päivän page turner -tyyppisiin jännäreihin verrattuna ehkä jopa tylsäänkin tarinaan. Mitä vielä! Salapoliisiromaani oli älykäs, sopivalla tavalla hienostunut ja tarinassa vanha maailma oli kiehtovasti läsnä.
Rikas nuori nainen Linnet Ridgeway sulhasineen päätyy häämatkalle samalle Niilin luksusristeilylle kuin Hercule Poirot. Linnet on uitettu äskettäin melkoisessa skandaalissa, sillä hän on torjunut aatelisen järkiavioliiton ja napannut parhaan ystävänsä pennittömän poikaystävän. Vihollisia naisella tuntuu muutenkin olevan vaikka muille jakaa - vaikka hän omien sanojensa mukaan on aina ollut niin ystävällinen ja mukava kaikille! Miten tilanne eteneekään kun risteily jatkuu satamapaikasta toiseen?
Kuolema Niilillä oli kaikin puolin todella kiva lukukokemus. Hercule Poirot on kerrassaan mainio veikko, rikkaan tyttörukan tarina ja risteilyllä olevat henkilöt olivat kiinnostavia ja matkailu-teema toi kirjaan vielä oman lisänsä. Nyt kun omat mahdolliset kesä- ja matkasuunnitelmat ovat vielä ihan suunnitelman tasolla, oli mukava tehdä pieni nojatuolimatka Niilin varrelle.
1937 suom. 1940 ja 1978
252 s./WSOY
Edellisestä Agatha Christiestä olikin jo ehtinyt vierähtää useampi vuosi. Ja näköjään samalla oli päässyt unohtumaan millaisia jännityskuningattaren teokset oikein ovatkaan.
Vaikka halu lukea Poirot-tarina oli kova, olin silti varautunut vähän hidastempoiseen ja tämän päivän page turner -tyyppisiin jännäreihin verrattuna ehkä jopa tylsäänkin tarinaan. Mitä vielä! Salapoliisiromaani oli älykäs, sopivalla tavalla hienostunut ja tarinassa vanha maailma oli kiehtovasti läsnä.
Rikas nuori nainen Linnet Ridgeway sulhasineen päätyy häämatkalle samalle Niilin luksusristeilylle kuin Hercule Poirot. Linnet on uitettu äskettäin melkoisessa skandaalissa, sillä hän on torjunut aatelisen järkiavioliiton ja napannut parhaan ystävänsä pennittömän poikaystävän. Vihollisia naisella tuntuu muutenkin olevan vaikka muille jakaa - vaikka hän omien sanojensa mukaan on aina ollut niin ystävällinen ja mukava kaikille! Miten tilanne eteneekään kun risteily jatkuu satamapaikasta toiseen?
Kuolema Niilillä oli kaikin puolin todella kiva lukukokemus. Hercule Poirot on kerrassaan mainio veikko, rikkaan tyttörukan tarina ja risteilyllä olevat henkilöt olivat kiinnostavia ja matkailu-teema toi kirjaan vielä oman lisänsä. Nyt kun omat mahdolliset kesä- ja matkasuunnitelmat ovat vielä ihan suunnitelman tasolla, oli mukava tehdä pieni nojatuolimatka Niilin varrelle.
perjantai 11. maaliskuuta 2016
Neito vanhassa linnassa
Jane Austen
1817 suom. 1953
300 s./WSOY
äänikirja n. 9 tuntia
Neito vanhassa linnassa (uusin suomennos nimellä Northanger Abbey) oli yksi spontaaneista äänikirjalainoista vieraillessani kirjastossa. Jane Austenia tulee luettua äärimmäisen harvoin, mutta hänen teoksiensa parissa kyllä viihtyy mukavasti kunhan pääsee alkuun.
Kirjassa ollaan varsin lomaisissa tunnelmissa sillä sankaritar Catherine Morland viettää ensin muutaman viikon Bathissa perhetuttujensa kanssa tutustuen mm. Thorpen ja Tilneyn perheisiin. Sieltä hän jatkaa matkaansa Tilneyn tiluksille Northanger Abbeyhin. Catherine on suuri kauhukirjallisuuden ystävä, joten hän odottaa Northanger Abbeyn kartanon olevan täynnä toinen toistaan karmaisevampia sukusalaisuuksia. Sydämentykytyksiä hänelle puolestaan aiheuttaa perheen nuori herra Henry Tilney.
Lukukokemus oli suorastaan kutkuttavan herkullinen, niin mainiosti lukija Erja Manto tulkitsee Austenin tekstiä. Veikkaisinpa jopa, että kirjailijattaren piikikkäät sutkautukset päähenkilöstä ja tämän lähipiiristä osuivat minun tapauksessani vielä vähän paremmin maaliin kun sain nauttia tarinasta tällä tavalla valmiiksi pureskeltuna. Kun lukuhetket tuppaavat välillä pienen vauvan kanssa olemaan varsinaista sillisalaattia niin jaaritteleva tarinankerronta tosiaan toimii paremmin äänikirjana.
Olen aikaisemmin lukenut häneltä teokset Järki ja tunteet; Ylpeys ja ennakkoluulo ja Emma. Niihin verrattuna Neito vanhassa linnassa on selkeästi kepein ja kerronta yksinkertaisinta. Kirjassa ei myöskään ole samalla tavalla suurta rakkaustarinaa, vaikka Catherine lähteekin Northanger Abbeyhin osittain Henry Tilneyn takia.
1817 suom. 1953
300 s./WSOY
äänikirja n. 9 tuntia
Neito vanhassa linnassa (uusin suomennos nimellä Northanger Abbey) oli yksi spontaaneista äänikirjalainoista vieraillessani kirjastossa. Jane Austenia tulee luettua äärimmäisen harvoin, mutta hänen teoksiensa parissa kyllä viihtyy mukavasti kunhan pääsee alkuun.
Kirjassa ollaan varsin lomaisissa tunnelmissa sillä sankaritar Catherine Morland viettää ensin muutaman viikon Bathissa perhetuttujensa kanssa tutustuen mm. Thorpen ja Tilneyn perheisiin. Sieltä hän jatkaa matkaansa Tilneyn tiluksille Northanger Abbeyhin. Catherine on suuri kauhukirjallisuuden ystävä, joten hän odottaa Northanger Abbeyn kartanon olevan täynnä toinen toistaan karmaisevampia sukusalaisuuksia. Sydämentykytyksiä hänelle puolestaan aiheuttaa perheen nuori herra Henry Tilney.
Lukukokemus oli suorastaan kutkuttavan herkullinen, niin mainiosti lukija Erja Manto tulkitsee Austenin tekstiä. Veikkaisinpa jopa, että kirjailijattaren piikikkäät sutkautukset päähenkilöstä ja tämän lähipiiristä osuivat minun tapauksessani vielä vähän paremmin maaliin kun sain nauttia tarinasta tällä tavalla valmiiksi pureskeltuna. Kun lukuhetket tuppaavat välillä pienen vauvan kanssa olemaan varsinaista sillisalaattia niin jaaritteleva tarinankerronta tosiaan toimii paremmin äänikirjana.
Olen aikaisemmin lukenut häneltä teokset Järki ja tunteet; Ylpeys ja ennakkoluulo ja Emma. Niihin verrattuna Neito vanhassa linnassa on selkeästi kepein ja kerronta yksinkertaisinta. Kirjassa ei myöskään ole samalla tavalla suurta rakkaustarinaa, vaikka Catherine lähteekin Northanger Abbeyhin osittain Henry Tilneyn takia.
lauantai 12. joulukuuta 2015
Edelleen Alice
Lisa Genova
2007 suom. 2010
326 s./WSOY
Taisin alun perin kiinnostua tarinasta nähtyäni trailerin elokuvaversiosta. Leffa on vieläkin katsomatta, mutta ehdottomasti lähitulevaisuuden suunnitelmissa mitä elokuviin tulee.
Edelleen Alice kertoo viisikymppisenä alzheimerintautiin sairastuvasta naisesta. Ennen kiireistä arkea rytmittivät luennot yliopistolla, työmatkat pitkin poikin maailmaa ja yhdessä vietetty aika aviomiehen ja perheen kolmen aikuisen lapsen kanssa. Diagnoosin jälkeen elämä rajoittuu pikkuhiljaa oman kodin piiriin, kun asiat ja ihmiset unohtuvat hetkellisesti ja kotiinkin on välillä vaikea löytää kesken juoksulenkin.
Raskaasta aiheestaan huolimatta tarina ei ollut lainkaan raskassoutuinen. Kirja on nopealukuinen ja tarina rakennettu tiiviiksi paketiksi siitä miltä tuntuu hiljalleen menettää ote omaan itseensä. Tarinan luettuaan olo ei ole toiveikas, mutta silti kummasti päällimmäiseksi mieleen jää lohdullinen fiilis. Ehkä juuri Alicen tapauksessa siihen vaikuttaa se, miten lapset ovat valmiita tekemään äitinsä elämästä mahdollisimman mielekästä niin pitkään kuin hänen on mahdollista olla kotona.
Alzheimerintauti on yksi paskamaisimmista taudeista, vaikka omakohtaisia kokemuksia minulla ei taudista olekaan. Kirja oli hyvä ja tärkeä lukukokemus, varmasti sopisi lukulistalle ihan jokaiselle - niin monen elämää tauti kuitenkin koskettaa enemmän tai vähemmän.
2007 suom. 2010
326 s./WSOY
Taisin alun perin kiinnostua tarinasta nähtyäni trailerin elokuvaversiosta. Leffa on vieläkin katsomatta, mutta ehdottomasti lähitulevaisuuden suunnitelmissa mitä elokuviin tulee.
Edelleen Alice kertoo viisikymppisenä alzheimerintautiin sairastuvasta naisesta. Ennen kiireistä arkea rytmittivät luennot yliopistolla, työmatkat pitkin poikin maailmaa ja yhdessä vietetty aika aviomiehen ja perheen kolmen aikuisen lapsen kanssa. Diagnoosin jälkeen elämä rajoittuu pikkuhiljaa oman kodin piiriin, kun asiat ja ihmiset unohtuvat hetkellisesti ja kotiinkin on välillä vaikea löytää kesken juoksulenkin.
Raskaasta aiheestaan huolimatta tarina ei ollut lainkaan raskassoutuinen. Kirja on nopealukuinen ja tarina rakennettu tiiviiksi paketiksi siitä miltä tuntuu hiljalleen menettää ote omaan itseensä. Tarinan luettuaan olo ei ole toiveikas, mutta silti kummasti päällimmäiseksi mieleen jää lohdullinen fiilis. Ehkä juuri Alicen tapauksessa siihen vaikuttaa se, miten lapset ovat valmiita tekemään äitinsä elämästä mahdollisimman mielekästä niin pitkään kuin hänen on mahdollista olla kotona.
Alzheimerintauti on yksi paskamaisimmista taudeista, vaikka omakohtaisia kokemuksia minulla ei taudista olekaan. Kirja oli hyvä ja tärkeä lukukokemus, varmasti sopisi lukulistalle ihan jokaiselle - niin monen elämää tauti kuitenkin koskettaa enemmän tai vähemmän.
tiistai 1. joulukuuta 2015
Hohto
Stephen King
1977 suom. 1985
513 s./WSOY
Äitiyslomalla on saanut kivasti tartuttua näihin vähän vanhempiin lukemattomiin kirjoihin, joihin on halunnut jo useamman vuoden ajan tutustua, mutta ei ole saanut aikaiseksi koska uutuuskirjat.
Kingin parhaaksi tituleerattu kirja ei tehnyt minuun ihan niin suurta vaikutusta kuin olin odottanut. Tunnelma eristäytyneessä hotellissa on kohdallaan ja talvikauden huoltomiesperheen keskinäiset suhteet, menneisyyden taakat ja perheen isän hissuksiin etenevä suistuminen hotellin tahdonalaiseksi ovat mielenkiintoista luettavaa. Silti jokin vähän tökki. Osaksi syytän suomennosta, joka oli minun lukemassani versiossa todella tönkkö (vain harvoin kiinnitän tällaiseen asiaan huomiota!). Ihmisiin viitattiin sanalla "se" ja muutkin yksittäiset sanavalinnat tekivät tarinasta auttamatta aikansa tuotoksen, vaikka periaatteessa kokonaisuus voisi hyvinkin kestää aikaa. Voikin olla, että englanniksi luettuna tarinasta olisi jäänyt erilainen fiilis.
Panttasin vuosia Hohdon elokuvakokemusta, jotta kirjaversioon tutustuminen olisi mahdollisimman antoisaa yllätysmomenttien suhteen. Täytyykin sanoa, että nyt kun on kokemusta molemmista versioista niin kirjaversio oli kyllä enemmän mieleeni. En ymmärrä, miksi Kubrick on päätynyt muuttamaan juonenkäänteitä niin paljon, monet kirjan tapahtumista kun olisi ihan hyvin voinut säilyttää entisellään leffaversiossakin. King ei itsekään ollut tyytyväinen ohjaajaneron tuotokseen. Siinä mielessä jännä, koska Jack Nicholsonin rooli on kuitenkin niin kiitelty ja elokuvaversio on aina kaiken maailman klassikkolistauksilla.
Luin Wikipediasta tarinan synnystä ja selvisi, että kirjailija on saanut idean kirjaansa yöpyessään hotellissa, joka kirjan Overlook-hotellin tapaan jää autioksi talven ajaksi. Tosielämän hotellissa on sanottu tapahtuvan asioita, jotka King on sijoittanut kirjaansa eli kuolemantapauksia ja kummituksia kuuluu myös Stanley-hotellin historiaan. Mielenkiintoista!
Täytyy varmaankin jatkaa Kingiin tutustumista pikku hiljaa, sillä luettuani tämän vuoden puolella kaksi hänen kirjaansa en ole vielä oikein saanut otetta siitä mikä hän on miehiään. Uusin suomennettu teos Joyride oli todella hieno ja vähän surumielinen teos, Hohdossa periaatteessa kaikki palikat hyvin pinottuna, mutta suomennoksen takia jotenkin tosikasari. Mietityttääkin, että jos muutkin aikaisemmat kiitellyt teokset on suomennoksella pilattu, niin kannattaako niitä suomeksi lukeakaan...?
Osavaltiohaaste Colorado
1977 suom. 1985
513 s./WSOY
Äitiyslomalla on saanut kivasti tartuttua näihin vähän vanhempiin lukemattomiin kirjoihin, joihin on halunnut jo useamman vuoden ajan tutustua, mutta ei ole saanut aikaiseksi koska uutuuskirjat.
Kingin parhaaksi tituleerattu kirja ei tehnyt minuun ihan niin suurta vaikutusta kuin olin odottanut. Tunnelma eristäytyneessä hotellissa on kohdallaan ja talvikauden huoltomiesperheen keskinäiset suhteet, menneisyyden taakat ja perheen isän hissuksiin etenevä suistuminen hotellin tahdonalaiseksi ovat mielenkiintoista luettavaa. Silti jokin vähän tökki. Osaksi syytän suomennosta, joka oli minun lukemassani versiossa todella tönkkö (vain harvoin kiinnitän tällaiseen asiaan huomiota!). Ihmisiin viitattiin sanalla "se" ja muutkin yksittäiset sanavalinnat tekivät tarinasta auttamatta aikansa tuotoksen, vaikka periaatteessa kokonaisuus voisi hyvinkin kestää aikaa. Voikin olla, että englanniksi luettuna tarinasta olisi jäänyt erilainen fiilis.
Panttasin vuosia Hohdon elokuvakokemusta, jotta kirjaversioon tutustuminen olisi mahdollisimman antoisaa yllätysmomenttien suhteen. Täytyykin sanoa, että nyt kun on kokemusta molemmista versioista niin kirjaversio oli kyllä enemmän mieleeni. En ymmärrä, miksi Kubrick on päätynyt muuttamaan juonenkäänteitä niin paljon, monet kirjan tapahtumista kun olisi ihan hyvin voinut säilyttää entisellään leffaversiossakin. King ei itsekään ollut tyytyväinen ohjaajaneron tuotokseen. Siinä mielessä jännä, koska Jack Nicholsonin rooli on kuitenkin niin kiitelty ja elokuvaversio on aina kaiken maailman klassikkolistauksilla.
Luin Wikipediasta tarinan synnystä ja selvisi, että kirjailija on saanut idean kirjaansa yöpyessään hotellissa, joka kirjan Overlook-hotellin tapaan jää autioksi talven ajaksi. Tosielämän hotellissa on sanottu tapahtuvan asioita, jotka King on sijoittanut kirjaansa eli kuolemantapauksia ja kummituksia kuuluu myös Stanley-hotellin historiaan. Mielenkiintoista!
Täytyy varmaankin jatkaa Kingiin tutustumista pikku hiljaa, sillä luettuani tämän vuoden puolella kaksi hänen kirjaansa en ole vielä oikein saanut otetta siitä mikä hän on miehiään. Uusin suomennettu teos Joyride oli todella hieno ja vähän surumielinen teos, Hohdossa periaatteessa kaikki palikat hyvin pinottuna, mutta suomennoksen takia jotenkin tosikasari. Mietityttääkin, että jos muutkin aikaisemmat kiitellyt teokset on suomennoksella pilattu, niin kannattaako niitä suomeksi lukeakaan...?
Osavaltiohaaste Colorado
maanantai 2. marraskuuta 2015
Vihkivedet - novelleja
Katja Kaukonen
2012
219 s./WSOY
Nyt luin kyllä väärän kirjan väärään aikaan.
Olen viikon ajan ollut suurimmaksi osaksi melko kärsimättömissä tunnelmissa. Synnytyksen käynnistymistä odotellaan - ja voi luoja, että odottavan aika on pitkä! Seinät tuntuvat kaatuvan päälle, vaikka en edes ole joutunut olemaan kodin vankina. Olen yllättävän hyvin pystynyt viettämään aktiivia päiviä ulkoillen ja kyläillen, mutta silti tuntuu, että joitain äärirajoja tässä nyt kuitenkin koetellaan. Ja mikä pahinta, en yhtään jaksaisi lukea tai katsoa tv:tä.
Eli kun tällaisista lukutunnelmista ponnistetaan päivittäin, niin kirjaseuralaisenkin pitäisi olla todellinen page turner.
Vihkivedet osoittautui aika lailla sellaiseksi novellikokoelmaksi kuin olin alun perin uumoillutkin. Novellit ovat kauniita, oivaltavia ja melankolisia. Kokonaisuus on eheä ja pienet tarinat kyllä vangitsevat lukijan, jos niille antaa mahdollisuuden.
Valitettavasti oma lukukokemus jäi vaisuksi. Rauhaton yleisfiilis teki hallaa lukemiselle enkä tuntunut millään löytävän sellaista rauhallista seesteistä olotilaa, jota juuri nämä novellit olisivat kaivanneet.
Lupaankin paneutua Kaukosen muuhun tuotantoon vasta sitten, kun aika on oikea. Kaikesta tästä viisastuneena nappasinkin seuraavaksi kirjaksi vähän erilaisen kirjan, joka sopii mielentilani kanssa enemmän yksiin.
2012
219 s./WSOY
Nyt luin kyllä väärän kirjan väärään aikaan.
Olen viikon ajan ollut suurimmaksi osaksi melko kärsimättömissä tunnelmissa. Synnytyksen käynnistymistä odotellaan - ja voi luoja, että odottavan aika on pitkä! Seinät tuntuvat kaatuvan päälle, vaikka en edes ole joutunut olemaan kodin vankina. Olen yllättävän hyvin pystynyt viettämään aktiivia päiviä ulkoillen ja kyläillen, mutta silti tuntuu, että joitain äärirajoja tässä nyt kuitenkin koetellaan. Ja mikä pahinta, en yhtään jaksaisi lukea tai katsoa tv:tä.
Eli kun tällaisista lukutunnelmista ponnistetaan päivittäin, niin kirjaseuralaisenkin pitäisi olla todellinen page turner.
Vihkivedet osoittautui aika lailla sellaiseksi novellikokoelmaksi kuin olin alun perin uumoillutkin. Novellit ovat kauniita, oivaltavia ja melankolisia. Kokonaisuus on eheä ja pienet tarinat kyllä vangitsevat lukijan, jos niille antaa mahdollisuuden.
Valitettavasti oma lukukokemus jäi vaisuksi. Rauhaton yleisfiilis teki hallaa lukemiselle enkä tuntunut millään löytävän sellaista rauhallista seesteistä olotilaa, jota juuri nämä novellit olisivat kaivanneet.
Lupaankin paneutua Kaukosen muuhun tuotantoon vasta sitten, kun aika on oikea. Kaikesta tästä viisastuneena nappasinkin seuraavaksi kirjaksi vähän erilaisen kirjan, joka sopii mielentilani kanssa enemmän yksiin.
sunnuntai 20. syyskuuta 2015
Saatana saapuu Moskovaan
Mihail Bulgakov
1966-1967 suom. 1969
503 s./ WSOY
äänikirjassa 16 CD-levyä
Kesän kunniaksi oli jälleen aika tarttua klassikkoon. Haastoin itseäni siinä määrin, että nappasin mukaani kirjan, jonka lukemisen olen kokenut suorastaan pakolliseksi ihan yleissivistyksen nimissä, mutta jonka tarinaan en ole kokenut minkäänlaista vetoa.
Saatana saapuu Moskovaan - viholliseni kirjamaailmassa jo ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua. En sovi yhteen venäläisten klassikoiden kanssa ja sana satiiri saa niskakarvani pystyyn. Siinä luulisi olevan jo ihan tarpeeksi syitä pysyä kirjasta kaukana, mutta onnistuin vakuuttamaan itseni, että tämä on kuin onkin hyvä idea:
a) Ensinnäkin tämä olisi viimeinen venäläinen klassikko jonka pakottaisin itseni lukemaan.
b) Bulgakovin kirja tulee aina vastaan lähes kaikilla must-read-klassikkolistauksilla, ja kun olen jo sinnikkäästi kahlannut läpi Anna Kareninan ja Rikos ja rangaistus -teokset, niin tämä olisi vähän niin kuin pahuuden kolmion täydentymä. Ammakin tätä oli suositellut minulle jo vuosia sitten blogini 1-vuotispäivänä, kun kyselin hyvien lukukokemuksien perään.
c) Jäisin pian äitiyslomalle ja olisihan se hauskaa, jos ennen sitä olisi tällainen kiva luonnetta kasvattava projekti läpikäytynä.
d) Kuuntelisin kirjan äänikirjana, jolloin tarinan omaksuminen olisi ehkä himpun verran mielekkäämpää, kun samalla puuhailisin arkisia juttuja siivoamisesta ruoan tekemiseen.
Kuunnellessani paria ensimmäistä levyä olin yllättävän toiveikas. Mieskin huikkasi taustalta useaan otteeseen, että tarina vaikuttaa oikeasti hyvältä. No niinpä! Sitten mielenkiinto herpaantui. En oikein tiedä mitä tapahtui; Saatanan ensihetket Moskovassa, Mestarin astuminen kuvioihin ja lisäjuoni Pontius Pilatuksen ajata lähtivät kaikki ihan hyvin käyntiin. Alkuhuuman jälkeen huomasin kuitenkin miettiväni kirjaa kuunnellessani, että Saatanan edesottamukset Moskovassa eivät kuitenkaan jaksa pitää mielenkiintoani yllä. Pirulliset tempaukset, kansalaisten ajaminen hulluuden partaalle, kaupungin saaminen kaaoksen valtaan... Ihan kivoja juttuja joo, mutta silti jotenkin ihan turhanpäiväistä ja kaipailin jo kovasti jonkun tunnelmallisen lukuromaanin pariin, josta saisin JOTAIN IRTI.
Sain herätettyä tsemppihengen uudelleen 1,5 viikkoa ennen äitiyslomalle jäämistä ja silloin levyjä oli vielä 8 jäljellä. Siinä sitten kuunneltiin jokainen kotona vietetty hetki, mutta hyvää lukuflowta ei enää syntynyt. Tietenkin suurin ongelma oli aidon kiinnostuksen puuttuminen tarinaa kohtaan ja sehän ei tätä masokistia yllättänyt.
Mutta luettu on, hah hah haa (paholaisen naurua)! Ja no hard feelings, olit paljon parempi kuin uskalsin toivoa ja yllättävän helposti lähestyttäväkin. Mutta en kyllä lue uudelleen:D
1966-1967 suom. 1969
503 s./ WSOY
äänikirjassa 16 CD-levyä
Kesän kunniaksi oli jälleen aika tarttua klassikkoon. Haastoin itseäni siinä määrin, että nappasin mukaani kirjan, jonka lukemisen olen kokenut suorastaan pakolliseksi ihan yleissivistyksen nimissä, mutta jonka tarinaan en ole kokenut minkäänlaista vetoa.
Saatana saapuu Moskovaan - viholliseni kirjamaailmassa jo ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua. En sovi yhteen venäläisten klassikoiden kanssa ja sana satiiri saa niskakarvani pystyyn. Siinä luulisi olevan jo ihan tarpeeksi syitä pysyä kirjasta kaukana, mutta onnistuin vakuuttamaan itseni, että tämä on kuin onkin hyvä idea:
a) Ensinnäkin tämä olisi viimeinen venäläinen klassikko jonka pakottaisin itseni lukemaan.
b) Bulgakovin kirja tulee aina vastaan lähes kaikilla must-read-klassikkolistauksilla, ja kun olen jo sinnikkäästi kahlannut läpi Anna Kareninan ja Rikos ja rangaistus -teokset, niin tämä olisi vähän niin kuin pahuuden kolmion täydentymä. Ammakin tätä oli suositellut minulle jo vuosia sitten blogini 1-vuotispäivänä, kun kyselin hyvien lukukokemuksien perään.
c) Jäisin pian äitiyslomalle ja olisihan se hauskaa, jos ennen sitä olisi tällainen kiva luonnetta kasvattava projekti läpikäytynä.
d) Kuuntelisin kirjan äänikirjana, jolloin tarinan omaksuminen olisi ehkä himpun verran mielekkäämpää, kun samalla puuhailisin arkisia juttuja siivoamisesta ruoan tekemiseen.
Kuunnellessani paria ensimmäistä levyä olin yllättävän toiveikas. Mieskin huikkasi taustalta useaan otteeseen, että tarina vaikuttaa oikeasti hyvältä. No niinpä! Sitten mielenkiinto herpaantui. En oikein tiedä mitä tapahtui; Saatanan ensihetket Moskovassa, Mestarin astuminen kuvioihin ja lisäjuoni Pontius Pilatuksen ajata lähtivät kaikki ihan hyvin käyntiin. Alkuhuuman jälkeen huomasin kuitenkin miettiväni kirjaa kuunnellessani, että Saatanan edesottamukset Moskovassa eivät kuitenkaan jaksa pitää mielenkiintoani yllä. Pirulliset tempaukset, kansalaisten ajaminen hulluuden partaalle, kaupungin saaminen kaaoksen valtaan... Ihan kivoja juttuja joo, mutta silti jotenkin ihan turhanpäiväistä ja kaipailin jo kovasti jonkun tunnelmallisen lukuromaanin pariin, josta saisin JOTAIN IRTI.
Sain herätettyä tsemppihengen uudelleen 1,5 viikkoa ennen äitiyslomalle jäämistä ja silloin levyjä oli vielä 8 jäljellä. Siinä sitten kuunneltiin jokainen kotona vietetty hetki, mutta hyvää lukuflowta ei enää syntynyt. Tietenkin suurin ongelma oli aidon kiinnostuksen puuttuminen tarinaa kohtaan ja sehän ei tätä masokistia yllättänyt.
Mutta luettu on, hah hah haa (paholaisen naurua)! Ja no hard feelings, olit paljon parempi kuin uskalsin toivoa ja yllättävän helposti lähestyttäväkin. Mutta en kyllä lue uudelleen:D
keskiviikko 19. elokuuta 2015
Punaisen muistikirjan nainen
Antoine Laurain
2014 suom. 2015
190 s./WSOY
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Laure on palaamassa kotiin myöhään illalla, kun hän joutuu ryöstön uhriksi. Seuraavana aamuna kirjakauppias Laurent löytää kauniin käsilaukun, tutkii sen sisällön kaikessa rauhassa ja päättää selvittää kenelle laukku kuuluu.
Lukukokemuksesta?
Luin tässä taannoin kaikki kirjakaupan uutuuspöydän kaunokirjojen takakannet ja tämä jäi niistä mieleeni päällimmäisenä. Lukukokemuksen ja minun välille jäi vielä kuitenkin kaihertamaan epäilys, että tarina olisikin jotenkin tosi höttöinen ja imelä. Kirjan nimi ja kansikuva antoivat nimittäin osviittaa siihen suuntaan... Kun lieveteksteistä selvisi, että kirjailija on mies, oli seuraava lukukokemus kuitenkin helppo valita. Ja en joutunut pettymään. Tarina on todella ihastuttava ja ranskalaisella tavalla elämänmakuinen (eli päähenkilöiden tavallinen arki tuntuu lukijasta jotenkin hohdokkaammalta kuin oma arki... se on se Pariisi!). Kirjaa lukiessa ihan huomaamattaan pyrki rauhoittumaan ja etsimään seesteistä lukufiilistä. Hyvin miellyttävä lukukokemus kaiken kaikkiaan!
Kenelle suosittelisin kirjaa?
Tarina on nappivalinta hänelle, joka pitää tarinoista, joissa kirjallisuus on vahvasti läsnä; hänelle, joka lukee mielellään pieniä tarinoita, joissa kaikki tärkeä on ilmaistu lyhyesti ja kauniisti ja hänelle, joka nauttii rakkaustarinoista, jotka eivät ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä.
2014 suom. 2015
190 s./WSOY
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Laure on palaamassa kotiin myöhään illalla, kun hän joutuu ryöstön uhriksi. Seuraavana aamuna kirjakauppias Laurent löytää kauniin käsilaukun, tutkii sen sisällön kaikessa rauhassa ja päättää selvittää kenelle laukku kuuluu.
Lukukokemuksesta?
Luin tässä taannoin kaikki kirjakaupan uutuuspöydän kaunokirjojen takakannet ja tämä jäi niistä mieleeni päällimmäisenä. Lukukokemuksen ja minun välille jäi vielä kuitenkin kaihertamaan epäilys, että tarina olisikin jotenkin tosi höttöinen ja imelä. Kirjan nimi ja kansikuva antoivat nimittäin osviittaa siihen suuntaan... Kun lieveteksteistä selvisi, että kirjailija on mies, oli seuraava lukukokemus kuitenkin helppo valita. Ja en joutunut pettymään. Tarina on todella ihastuttava ja ranskalaisella tavalla elämänmakuinen (eli päähenkilöiden tavallinen arki tuntuu lukijasta jotenkin hohdokkaammalta kuin oma arki... se on se Pariisi!). Kirjaa lukiessa ihan huomaamattaan pyrki rauhoittumaan ja etsimään seesteistä lukufiilistä. Hyvin miellyttävä lukukokemus kaiken kaikkiaan!
Kenelle suosittelisin kirjaa?
Tarina on nappivalinta hänelle, joka pitää tarinoista, joissa kirjallisuus on vahvasti läsnä; hänelle, joka lukee mielellään pieniä tarinoita, joissa kaikki tärkeä on ilmaistu lyhyesti ja kauniisti ja hänelle, joka nauttii rakkaustarinoista, jotka eivät ole ihan sieltä perinteisimmästä päästä.
sunnuntai 28. kesäkuuta 2015
Arvoitus nimeltä Margo
John Green
2008 suom. 2015
400s. /WSOY
Mitä tapahtui ja kenelle?
Quentin saa oivan tilaisuuden auttaa ikiaikaista ihastuksensa kohdetta Margoa, kun tyttö haluaa kostaa lähiaikoina kokemiaan vääryyksiä. Parivaljakko on ollut jo vuosia toistensa naapureita, mutta aika on ajanut vanhat ystävykset eroon toisistaan: Quentin hengailee koulun bändipiireissä kun taas Margo on päätynyt lukion kuningattaren rooliin. Päättäjäispäivään ei ole enää pitkälti ja kostonyön jälkeen Margo uusii jo tutuksi tulleen katoamistemppunsa. Onnistuuko Quentinin selvittää arvoitus nimeltä Margo?
Mistä pidin tarinassa?
Tämäkin Greenin kirja on sujuvasti kirjoitettu ja tarina nappaa lukijan mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Dialogi on nasevaa ja uskottavaa, kirjailija todella tuntee teinien sielunelämän ja osaa viljellä juuri oikeanlaista huumoria. En yhtään ihmettele, että Greenin tuotanto on niin pinnalla juuri nyt. Toisaalta on myös helppo uskoa, että hänen kirjansa kestävät aikaakin.
Mistä en pitänyt tarinassa?
Tarinaa tuli pakostikin verrattua loistavaan Tähtiin kirjoitettu virhe -kirjaan ja ihan sille tasolle ei Arvoitus nimeltä Margo yltänyt - vaikka en tohtinut sitä edes odottaakaan. Siinä missä tarina syöpäsairaista nuorista tuntui koskettavan muitakin kuin teini-ikäisiä, Arvoitus nimeltä Margo on auttamatta nuortenkirja ja selkeästi enemmän teinix. Vahvasti Margon lumovoimaan nojaava tarina ei saanut minua vakuuttumaan tytön ainutlaatuisuudesta, joten tietty fiilis jäi saavuttamatta...
2008 suom. 2015
400s. /WSOY
Mitä tapahtui ja kenelle?
Quentin saa oivan tilaisuuden auttaa ikiaikaista ihastuksensa kohdetta Margoa, kun tyttö haluaa kostaa lähiaikoina kokemiaan vääryyksiä. Parivaljakko on ollut jo vuosia toistensa naapureita, mutta aika on ajanut vanhat ystävykset eroon toisistaan: Quentin hengailee koulun bändipiireissä kun taas Margo on päätynyt lukion kuningattaren rooliin. Päättäjäispäivään ei ole enää pitkälti ja kostonyön jälkeen Margo uusii jo tutuksi tulleen katoamistemppunsa. Onnistuuko Quentinin selvittää arvoitus nimeltä Margo?
Mistä pidin tarinassa?
Tämäkin Greenin kirja on sujuvasti kirjoitettu ja tarina nappaa lukijan mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien. Dialogi on nasevaa ja uskottavaa, kirjailija todella tuntee teinien sielunelämän ja osaa viljellä juuri oikeanlaista huumoria. En yhtään ihmettele, että Greenin tuotanto on niin pinnalla juuri nyt. Toisaalta on myös helppo uskoa, että hänen kirjansa kestävät aikaakin.
Mistä en pitänyt tarinassa?
Tarinaa tuli pakostikin verrattua loistavaan Tähtiin kirjoitettu virhe -kirjaan ja ihan sille tasolle ei Arvoitus nimeltä Margo yltänyt - vaikka en tohtinut sitä edes odottaakaan. Siinä missä tarina syöpäsairaista nuorista tuntui koskettavan muitakin kuin teini-ikäisiä, Arvoitus nimeltä Margo on auttamatta nuortenkirja ja selkeästi enemmän teinix. Vahvasti Margon lumovoimaan nojaava tarina ei saanut minua vakuuttumaan tytön ainutlaatuisuudesta, joten tietty fiilis jäi saavuttamatta...
sunnuntai 24. toukokuuta 2015
Maameren tarinat 1: Maameren velho
Ursula K. Le Guin
1968 suom. 1976
217 s./WSOY
Mitä tapahtui ja kenelle?
Ensimmäisessä osassa seurataan Varpushaukka -nimisen miehenalun vaiheita. Pienen kylän pojasta kasvaa yksi Maameren saariston mahtavimmista velhoista. Tie menestykseen on kuitenkin täynnä haasteita ja vaaroja: aikuisuuden kynnyksellä Varpushaukka tulee päästäneeksi irti pahan varjon, joka hänen täytyy päihittää ennen kuin varjo tuhoaa hänet.
Lukukokemus
Vallitseva säätila ja kirja komppasivat tällä kertaa toisiaan mainiosti. Oli suorastaan arjen luksusta pujahtaa peiton alle lämpösukat jalassa ja teekuppi yöpöydällä ja uppoutua tunnelmallisen kasvutarinan maailmaan. Takakansiteksti osui nappiin: kirja on taianomainen ja syvää viisautta tihkuva. Ja jättää juuri sopivasti tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Tykkäsin!
Minä ja fantasiakirjallisuuden jatko
Luen nykyään aika harvakseltaan fantasiakirjallisuutta. Omasta kirjahyllystä kuitenkin löytyy viime vuosien rakastetuimmat teokset, koska mieheni puolestaan ei lue muuta kirjallisuutta. Jo muutaman vuoden ajan minulla on ollut tarkoituksena lukea mm. del Toron vampyyri-trilogia, Tuulen nimi ja Noituri-sarjan ensimmäinen osa, mutta en ole vain saanut aikaiseksi. Nyt minulla on kuitenkin meneillään kirjahyllyn armoton perkaminen: yksikään ennakkokappale, joka ei kiinnosta minua ihan sataprosenttisesti saa nyt lähteä kirjaston vaihtohyllyyn. Näin omaan kirjahyllyyn jää vain kaikkein kiinnostavimmat lukemattomat kirjat ja ehkä siis ihan lähikuukausina saan aikaiseksi tarttua johonkin toiseenkin fantasiakirjaan. Elämä todella on liian lyhyt keskivertoa kiinnostusta herättäville kirjoille:)
1968 suom. 1976
217 s./WSOY
Mitä tapahtui ja kenelle?
Ensimmäisessä osassa seurataan Varpushaukka -nimisen miehenalun vaiheita. Pienen kylän pojasta kasvaa yksi Maameren saariston mahtavimmista velhoista. Tie menestykseen on kuitenkin täynnä haasteita ja vaaroja: aikuisuuden kynnyksellä Varpushaukka tulee päästäneeksi irti pahan varjon, joka hänen täytyy päihittää ennen kuin varjo tuhoaa hänet.
Lukukokemus
Vallitseva säätila ja kirja komppasivat tällä kertaa toisiaan mainiosti. Oli suorastaan arjen luksusta pujahtaa peiton alle lämpösukat jalassa ja teekuppi yöpöydällä ja uppoutua tunnelmallisen kasvutarinan maailmaan. Takakansiteksti osui nappiin: kirja on taianomainen ja syvää viisautta tihkuva. Ja jättää juuri sopivasti tilaa lukijan omalle mielikuvitukselle. Tykkäsin!
Minä ja fantasiakirjallisuuden jatko
Luen nykyään aika harvakseltaan fantasiakirjallisuutta. Omasta kirjahyllystä kuitenkin löytyy viime vuosien rakastetuimmat teokset, koska mieheni puolestaan ei lue muuta kirjallisuutta. Jo muutaman vuoden ajan minulla on ollut tarkoituksena lukea mm. del Toron vampyyri-trilogia, Tuulen nimi ja Noituri-sarjan ensimmäinen osa, mutta en ole vain saanut aikaiseksi. Nyt minulla on kuitenkin meneillään kirjahyllyn armoton perkaminen: yksikään ennakkokappale, joka ei kiinnosta minua ihan sataprosenttisesti saa nyt lähteä kirjaston vaihtohyllyyn. Näin omaan kirjahyllyyn jää vain kaikkein kiinnostavimmat lukemattomat kirjat ja ehkä siis ihan lähikuukausina saan aikaiseksi tarttua johonkin toiseenkin fantasiakirjaan. Elämä todella on liian lyhyt keskivertoa kiinnostusta herättäville kirjoille:)
tiistai 21. huhtikuuta 2015
Kun aika loppuu
Elina Hirvonen
2015
248 s./WSOY
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Aslak seisoo Lasipalatsin katolla ja on tekemässä jotain peruuttamatonta. Samaan aikaan hänen äitinsä Laura kamppailee maailmantuskansa kanssa ja pohtii onko osannut olla tarpeeksi hyvä äiti. Aslakin sisko on päätynyt toiselle puolelle maapalloa, mahdollisimman kauaksi perheestään. Omaa veljeään hän ei osaa auttaa, mutta tekee kyllä parhaansa, jotta sotien runtelemassa maassa mahdollisimman moni selviäisi hengissä edes seuraavaan päivään.
Lukukokemuksesta.
Kirja ei yllättänyt, sain sen mitä oletinkin saavani. Osittain tarina tuntui olevan hyvinkin samantyylisistä palasista koottu kuin hänen edellinen romaaninsa. Molemmissa on ajankohtainen aihe, monimutkaisia perhesuhteita ja hätää kärsiviä ihmisiä niin Suomessa kuin kehitysmaissakin.
Oma lukuhistoriani Hirvosen suhteen.
Elina Hirvonen on yksi harvoista suomalaisista kirjailijoista, joiden kaikki kirjat olen lukenut. Itse asiassa olisiko jopa ainoa kirjailija... Hänen esikoiskirjastaan en loppujen lopuksi edes syttynyt sen erikoisemmin, vaikkei se missään nimessä täysin yhdentekeväkään ollut. Muistiinpanoja Afrikasta oli puolestaan todella mielenkiintoinen teos, jonka luin suorastaan ahmien. Kauimpana kuolemasta oli myös hyvä. Jokin Hirvosen tyylissä on iskenyt vähän niin kuin vaivihkaa, sillä en silti sanoisi, että Hirvonen on yksi lempikirjailijoistani. Onhan silti olemassa jokin syy, että palaan hänen tuotantonsa pariin kerta toisensa jälkeen - varmasti tämänkin kirjan jälkeen.
2015
248 s./WSOY
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Aslak seisoo Lasipalatsin katolla ja on tekemässä jotain peruuttamatonta. Samaan aikaan hänen äitinsä Laura kamppailee maailmantuskansa kanssa ja pohtii onko osannut olla tarpeeksi hyvä äiti. Aslakin sisko on päätynyt toiselle puolelle maapalloa, mahdollisimman kauaksi perheestään. Omaa veljeään hän ei osaa auttaa, mutta tekee kyllä parhaansa, jotta sotien runtelemassa maassa mahdollisimman moni selviäisi hengissä edes seuraavaan päivään.
Lukukokemuksesta.
Kirja ei yllättänyt, sain sen mitä oletinkin saavani. Osittain tarina tuntui olevan hyvinkin samantyylisistä palasista koottu kuin hänen edellinen romaaninsa. Molemmissa on ajankohtainen aihe, monimutkaisia perhesuhteita ja hätää kärsiviä ihmisiä niin Suomessa kuin kehitysmaissakin.
Oma lukuhistoriani Hirvosen suhteen.
Elina Hirvonen on yksi harvoista suomalaisista kirjailijoista, joiden kaikki kirjat olen lukenut. Itse asiassa olisiko jopa ainoa kirjailija... Hänen esikoiskirjastaan en loppujen lopuksi edes syttynyt sen erikoisemmin, vaikkei se missään nimessä täysin yhdentekeväkään ollut. Muistiinpanoja Afrikasta oli puolestaan todella mielenkiintoinen teos, jonka luin suorastaan ahmien. Kauimpana kuolemasta oli myös hyvä. Jokin Hirvosen tyylissä on iskenyt vähän niin kuin vaivihkaa, sillä en silti sanoisi, että Hirvonen on yksi lempikirjailijoistani. Onhan silti olemassa jokin syy, että palaan hänen tuotantonsa pariin kerta toisensa jälkeen - varmasti tämänkin kirjan jälkeen.
maanantai 13. huhtikuuta 2015
Laura Palmerin salainen päiväkirja
Jennifer Lynch
1990 suom. 1992
266 s./WSOY
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Laura Palmer ehti pitää päiväkirjaa neljä vuotta ennen kuin hänet murhattiin. Päiväkirjalleen hän paljasti kaiken seksuaalisista fantasioistaan painajaismaisiin näkyihin ja kuoleman kaipuuseen. Päiväkirjassa on merkintöjä tv-sarjasta tutuksi tulleista henkilöhahmoista, mutta tekstien avulla myös Lauran päänsisäinen maailma tulee tutummaksi.
Kirjan merkitys nuoruudessa?
Ensimmäiset muistikuvani Twin Peaksista on jo toiselta ala-asteen luokalta. Neljänneltä luokalta eteenpäin otimme tavaksi katsoa sarjan joka kesä lapsuudenystäväni kanssa. Myöhemmin olen katsonut sarjaa muiden tyttöystävien kanssa teini-ikäisenä ja viimeksi noin kymmenen vuotta sitten mieheni kanssa. Voisi jopa sanoa, että Laura Palmer on yksi kiehtovimmista fiktiivisistä henkilöistä jonka tiedän. Viidennellä luokalla ollessani siskoni lahjoi minua Laura Palmerin päiväkirjalla (en edes tiennyt sellaista olevan olemassa!) ja se päivä on kyllä syöpynyt mieleeni yhtenä tärkeimmistä kirjapäivistä ikinä. Luonnollisestikin kirjan sivuilta paljastui elämä joka ei olisi voinut olla kauempana oman elämäni kuvioista. Eipä minusta myöhemminkään varttunut Laura Palmerin veroista tytönheitukkaa, mutta Lauran kohtalo pysyi kyllä mielessä vuodesta toiseen.
Kirjan merkitys nyt?
Päätin tarttua kirjaan vuosien jälkeen (luin sen luultavasti viimeksi noin kymmenen vuotta sitten) kun osallistuin viime viikolla Gloriassa järjestettyyn Night in Twin Peaks -tapahtumaan. Puhuttiin miehen kanssa, että tv-sarjankin voisi katsoa tässä ihan lähiaikoina uudelleen. Ja kohtahan aletaan filmaamaan uutta tuotantokautta sarjalle. Jes! Laura Palmerin päiväkirja ei enää ollut niin shokeeraava kuin aikoinaan - vaikka tietenkin Lauran seksielämä 15-vuotiaana on aika kaukana ns. tavallisen nuoren seksielämästä. Naureskelin lukiessani partaani, että muut ovat ala-asteella lukeneet tietokirjapuolelta murrosikäisten kesyjä seksuaalisuusoppaita ja minä olen lähtenyt lähestymään asiaa Laura Palmerin päiväkirjan avulla, tervettä:D Näin vanhempana sitä toivoisi, että kirja olisi paremmin kirjoitettu ja että hämäränpeittoon jääneet asiat saisivat edes puolittaisen ratkaisun päiväkirjan sivuilla, mutta ei. Silti kirja on auttamatta yksi kalleimmista aarteistani.
1990 suom. 1992
266 s./WSOY
Mitä tapahtuu ja kenelle?
Laura Palmer ehti pitää päiväkirjaa neljä vuotta ennen kuin hänet murhattiin. Päiväkirjalleen hän paljasti kaiken seksuaalisista fantasioistaan painajaismaisiin näkyihin ja kuoleman kaipuuseen. Päiväkirjassa on merkintöjä tv-sarjasta tutuksi tulleista henkilöhahmoista, mutta tekstien avulla myös Lauran päänsisäinen maailma tulee tutummaksi.
Kirjan merkitys nuoruudessa?
Ensimmäiset muistikuvani Twin Peaksista on jo toiselta ala-asteen luokalta. Neljänneltä luokalta eteenpäin otimme tavaksi katsoa sarjan joka kesä lapsuudenystäväni kanssa. Myöhemmin olen katsonut sarjaa muiden tyttöystävien kanssa teini-ikäisenä ja viimeksi noin kymmenen vuotta sitten mieheni kanssa. Voisi jopa sanoa, että Laura Palmer on yksi kiehtovimmista fiktiivisistä henkilöistä jonka tiedän. Viidennellä luokalla ollessani siskoni lahjoi minua Laura Palmerin päiväkirjalla (en edes tiennyt sellaista olevan olemassa!) ja se päivä on kyllä syöpynyt mieleeni yhtenä tärkeimmistä kirjapäivistä ikinä. Luonnollisestikin kirjan sivuilta paljastui elämä joka ei olisi voinut olla kauempana oman elämäni kuvioista. Eipä minusta myöhemminkään varttunut Laura Palmerin veroista tytönheitukkaa, mutta Lauran kohtalo pysyi kyllä mielessä vuodesta toiseen.
Kirjan merkitys nyt?
Päätin tarttua kirjaan vuosien jälkeen (luin sen luultavasti viimeksi noin kymmenen vuotta sitten) kun osallistuin viime viikolla Gloriassa järjestettyyn Night in Twin Peaks -tapahtumaan. Puhuttiin miehen kanssa, että tv-sarjankin voisi katsoa tässä ihan lähiaikoina uudelleen. Ja kohtahan aletaan filmaamaan uutta tuotantokautta sarjalle. Jes! Laura Palmerin päiväkirja ei enää ollut niin shokeeraava kuin aikoinaan - vaikka tietenkin Lauran seksielämä 15-vuotiaana on aika kaukana ns. tavallisen nuoren seksielämästä. Naureskelin lukiessani partaani, että muut ovat ala-asteella lukeneet tietokirjapuolelta murrosikäisten kesyjä seksuaalisuusoppaita ja minä olen lähtenyt lähestymään asiaa Laura Palmerin päiväkirjan avulla, tervettä:D Näin vanhempana sitä toivoisi, että kirja olisi paremmin kirjoitettu ja että hämäränpeittoon jääneet asiat saisivat edes puolittaisen ratkaisun päiväkirjan sivuilla, mutta ei. Silti kirja on auttamatta yksi kalleimmista aarteistani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)