Jules Verne
1864 suom. 1974
281s./WSOY
Päätin poimia 50 mieskirjailijan kirjaa -listasta vielä muutaman kirjan luettavakseni ja tämä klassikko kiinnosti edelleen. Niin kuin kaikille muillekin, myös minulle vanha piirrossarja Maailman ympäri 80 päivässä on tuttu lapsuudesta. Se olisi kuitenkin ollut liian ilmeinen valinta ensikosketukseksi Vernen tuotantoon, joten valitsin Matkan maan keskipisteeseen.
Professori Lidenbrock veljenpoikansa kanssa saa mahdollisuuden matkustaa aina maan keskipisteeseen saakka. Islannissa erään jo sammuneen tulivuoren uumenista alkaa salaperäinen reitti, jonka vuosisatoja sitten elänyt tiedemies Arne Saknussemm löysi. Hurjan matkan aikana koetellaan miehiä niin fyysisesti kuin henkisestikin: pimeys yllättää, vesi loppuu, maanalainen valtameri kätkee sisäänsä hirveyksiä ja sähkömyrskyt pääsevät yllättämään. Onneksi miehillä on mukana uskollinen apumies Hans.
Mieleen jäi varsinkin kertojana toiminut veljenpoika ja tämän sanavalmis ja leikkisä tyyli kertoa menneestä seikkailusta. Pilke silmäkulmassa kerrottiin myös professorista, jota ei juuri ollut siunattu kärsivällisyyden hyveellä. Mielenkiintoisena koin myös ajankuvan, varsinkin muiden kansojen alempiarvoisen aseman (seikkailijat olivat Saksasta, Hans Islannista). Veljenpoika ja professori eivät olisi kovin pitkälle päässeet ilman Hansia, joka osoittautui todelliseksi monitoimimieheksi, mutta matkakumppanit tuntuivat pitävän tätä melko lailla itsestäänselvyytenä.
Vernen tuotannon yksi ihan ensimmäisistä teoksista on mukavan harmiton seikkailuromaani. Niin kuin on tapana näissä vanhemmissa kirjoissa, tapahtumat käynnistyvät hitaanlaisesti ja näin ollen lähes puolet romaanista kuluu valmisteluita tehden ja matkaten kohti sammunutta tulivuorta. Ja kun seikkailu lopulta käynnistyy, vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toinen toistaan matkailijoiden kulkiessa koko ajan lähemmäs maan keskipistettä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste scifi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste scifi. Näytä kaikki tekstit
torstai 26. tammikuuta 2017
torstai 29. lokakuuta 2015
2001 avaruusseikkailu
Arthur C. Clarke
1968 suom. 1969
195 s./Kirjayhtymä
Katsoin pari vuotta sitten Stanley Kubrickin ohjaaman elokuvaversion ja se on ollut yksi hämmentävimmistä elokuvakokemuksistani. En liioittele sanoessani, että alun apinakohtauksen jälkeen olin vähintään sanaton. Ja ei elokuvankatselu siitä sen helpommaksi muuttunut ja viimeistään pätkän lopussa olin taas auttamattoman pihalla. Siispä ajattelin antaa kaikilla klassikkolistauksilla pyörivälle kirjaversiolle mahdollisuuden. Ja se kannatti!
Sain siis tarinan jujusta paljon paremmin kiinni lukiessani. Alun apinakohtauskaan ei tuntunut lainkaan sekavalta, kun kokonaisuuteen tutustui kirjoitetussa muodossa. Googletin teoskaksikon lukemisen jälkeen ja opin, että Clarke ja Kubrick tekivät projektejaan samanaikaisesti ja yhdessä. Clarke siis käsikirjoitti elokuvaa Kubrickin kanssa ja samalla laajensi alun perin novellin mitassa ollutta tarinaansa kirjaksi. Siksi versiot ovat niin uskollisia toisilleen.
Tarinassa seurataan suurimmaksi osaksi Löytö-nimistä avaruusalusta, joka on matkalla Saturnukseen tutkimaan yhtä sen kuista, Japetusta. Matkalla ovat mukana astronautit Poole ja Bowman sekä kolme talviunta nukkuvaa tiedemiestä, jotka on tarkoitus herättää vasta määränpään ollessa lähempänä. Matkaan tulee mutkia, kun HAL, pitkälle kehitetty tietokone, alkaa toimia itsenäisesti ja astronautteja vastaan.
Lukukokemus oli yllättävän hyvä - elokuvan nähtyäni en uskaltanut asettaa liian korkeita odotuksia kirjaversiolle. Toisaalta tarina ei kuitenkaan tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta, siis ollakseen kuitenkin klassikko! Koko kirjan ajan minusta tuntui, että tarinalla olisi vaikka millaiset mahdollisuudet viihdyttää lukijaa samalla kun pohditaan kansantajuisesti mitä avaruuden tuolla puolen onkaan. Periaatteessa ihan uskottavista lähtökohdista kummunnut tarina meni kuitenkin lopulta liian oudoksi minun makuuni. Olikin siis vähän outoa lukea kirjaa, jonka parissa toisaalta viihtyi ihan mielellään, mutta silti tuntui pitkästyvänsä aika ajoin...
Joka tapauksessa oli virkistävää lukea avaruusseikkailu pitkästä aikaa:)
1968 suom. 1969
195 s./Kirjayhtymä
Katsoin pari vuotta sitten Stanley Kubrickin ohjaaman elokuvaversion ja se on ollut yksi hämmentävimmistä elokuvakokemuksistani. En liioittele sanoessani, että alun apinakohtauksen jälkeen olin vähintään sanaton. Ja ei elokuvankatselu siitä sen helpommaksi muuttunut ja viimeistään pätkän lopussa olin taas auttamattoman pihalla. Siispä ajattelin antaa kaikilla klassikkolistauksilla pyörivälle kirjaversiolle mahdollisuuden. Ja se kannatti!
Sain siis tarinan jujusta paljon paremmin kiinni lukiessani. Alun apinakohtauskaan ei tuntunut lainkaan sekavalta, kun kokonaisuuteen tutustui kirjoitetussa muodossa. Googletin teoskaksikon lukemisen jälkeen ja opin, että Clarke ja Kubrick tekivät projektejaan samanaikaisesti ja yhdessä. Clarke siis käsikirjoitti elokuvaa Kubrickin kanssa ja samalla laajensi alun perin novellin mitassa ollutta tarinaansa kirjaksi. Siksi versiot ovat niin uskollisia toisilleen.
Tarinassa seurataan suurimmaksi osaksi Löytö-nimistä avaruusalusta, joka on matkalla Saturnukseen tutkimaan yhtä sen kuista, Japetusta. Matkalla ovat mukana astronautit Poole ja Bowman sekä kolme talviunta nukkuvaa tiedemiestä, jotka on tarkoitus herättää vasta määränpään ollessa lähempänä. Matkaan tulee mutkia, kun HAL, pitkälle kehitetty tietokone, alkaa toimia itsenäisesti ja astronautteja vastaan.
Lukukokemus oli yllättävän hyvä - elokuvan nähtyäni en uskaltanut asettaa liian korkeita odotuksia kirjaversiolle. Toisaalta tarina ei kuitenkaan tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta, siis ollakseen kuitenkin klassikko! Koko kirjan ajan minusta tuntui, että tarinalla olisi vaikka millaiset mahdollisuudet viihdyttää lukijaa samalla kun pohditaan kansantajuisesti mitä avaruuden tuolla puolen onkaan. Periaatteessa ihan uskottavista lähtökohdista kummunnut tarina meni kuitenkin lopulta liian oudoksi minun makuuni. Olikin siis vähän outoa lukea kirjaa, jonka parissa toisaalta viihtyi ihan mielellään, mutta silti tuntui pitkästyvänsä aika ajoin...
Joka tapauksessa oli virkistävää lukea avaruusseikkailu pitkästä aikaa:)
torstai 7. helmikuuta 2013
Linnunradan käsikirja liftareille
Douglas Adams
1979 suom. 1989
156 s./WSOY
Kun teen päätöksen astua kirjallisen mukavuusalueeni ulkopuolelle, teen sen yleensä melko realistisin odotuksin. Näin ollen odotukset pohjalukemissa tartuin tähän klassikkoparodiaan, sillä onhan Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste pian päättymässä ja avaruus tuntui muutenkin hetkellisesti paikalta, jossa halusin käydä tuulettamassa päätäni. Kaiken maailman 100. kirjan listoillahan tämä linnunradasta kertova kirja keikkuu poikkeuksetta, joten jo siinä mielessä se on aina ollut must-read. Harmi, että ennakkoaavistukset osuivat oikeaan, ja olin aika pettynyt tarinaan kokonaisuutena.
Adamsin avaruus-ilottelun kanssa kävi ite asiassa samalla tavalla kuin Rimmisen Nenäpäivän. Takakansiteksti alkaa elämään omassa mielikuvituksessa ihan omaa elämäänsä ja minä, joka en yleensä hae kirjallisuudelta lainkaan huumoria, alan lämmetä alkavasta tarinasta. Kun kirja sitten pikkuhiljaa etenee, tajuaa että sen toivoisin olevan paljon enemmän kuin mitä se on. Nenäpäivä sai toivomaan, että Irma, joka käy pimpottelemassa tuntemattomien ovikelloja yksinäisyyttään, päätyisi erilaisten ihmisten arjen keskelle käymään mielenkiintoisia ja yllättäviä keskusteluja. Toivoin hullun lailla, että kirjan luettuani minäkin haluaisin lähteä häiriköimään tuntemattomien iltapäiväteehetkiä ja eläisin ns. täysillä;) Samalla tavalla toivoin tällä kertaa, että liftarit, joilla on ainutlaatuinen mahdollisuus päästä mihin tahansa äärettömässä avaruudessa, kokisivat asioita, joita tavallinen ihminen voi vain haaveilla, jos on tarpeeksi mielikuvitusta. Olisin suonut liftareiden näkevän väkeä kaukaisilta planeetoilta, joutuvan hankaliin konfliktitilanteisiin erilaisten "kulttuurien" takia ja seikkailevan sydämensä kyllyydestä. Ja että kaiken tämän lisäksi liftareilla ja lukijalla olisi vielä hauskaakin yhdessä.
Sarjan ensimmäisessä osassahan maapallo tuhoutuu ja vain yksi henkilö selviytyy, kun hänen onnistuu sattuman oikusta liftata läheisen avaruusaluksen kyytiin maapallolla työtehtävissä olleen avaruuden asukkaan kanssa. Universumi on täynnä väkeä, jotka eivät tule toimeen toisten kanssa, ja näin ollen kulkupeliä pitää olla valmis vaihtamaan silmänräpäyksessä. Pikkuhiljaa seikkailun kokoonpano muodostuu sisältäen ihmisen lisäksi mm. masentuneen robotin ja universumin presidentin. Pian selviää, miksi maapallo tuhottiin - ja miten se ylipäätänsä aikoinaan sai alkunsa. Lukija kohtaa myös legendaarisen lausahduksen "Elämäntarkoitus on 42.", mutta ainakaan minua tarinan ensimmäinen osa ei voittanut puolelleen, joten en ole valmis kahlaamaan koko sarjaa selvittääkseni mikä viisaus kyseisen lauseen takana piilee.
Nyt kun ollaan jo valmiiksi negatiivisin mielin, on helppo ärähtää vielä muutamasta asiasta. Ensinnäkin sanaa ihminen käytettiin jatkuvasti monista muistakin avaruuden asukeista, vaikka minun (pettämätön) logiikkani sanoo, että vain maapallon asukkaat ovat ihmisiä ja muut linnunradan asukit ovat sitten jotain muita. Ja miksi äärettömästä avaruudesta löytyy jo kaikki samat asiat kuin maapalloltakin? Tarkoitan, että avaruuden taaperovaihe on myös nimeltään Antiikin aika ja myös avaruudessa tehdään argeologisia kaivauksia jne. Tylsää! Tietenkin kaikki tämä voi liittyä siihen, miten maapallo kirjan mukaan sai alkunsa eli että kaikki asiat olivat ensin olemassa avaruudessa ja ne ovat kulkeutuneet samannimisinä maapallolle. Mutta silti, koen sen silti kirjailijan rimanalitukseksi, ettei ole jaksettu keksiä muita nimia asioille - sehän on yksi fantasian ja scifin lukemisen hauskuus, että saa kirjaa lukiessa omaksua uuden sanaston;)
Toistaiseksi en ole onnistunut lukemaan hyviä avaruustarinoita, mutta tuli mieleen, että onkohan olemassa kirjoja, joissa olisi samanlaista meininkiä kuin esimerkiksi elokuvassa Apollo 13? Tarkoitan siis ihmisiä avaruudessa, uskottavia tapahtumia ja kiinnostavaa arkea avaruusasemalla? Saa tosin suositella myös hyvää perinteistä avaruusseikkailuakin.
Niin, ja tässä vaiheessa olisi ehkä ihan hyvä myöntää, että kyllä sitä tuli muutamaan otteeseen tirskuttuakin kirjaa lukiessa.
Kosmoksen lumoa ja tähtisumua
Mieskirjailijoiden 50 kirjaa
1979 suom. 1989
156 s./WSOY
Kun teen päätöksen astua kirjallisen mukavuusalueeni ulkopuolelle, teen sen yleensä melko realistisin odotuksin. Näin ollen odotukset pohjalukemissa tartuin tähän klassikkoparodiaan, sillä onhan Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste pian päättymässä ja avaruus tuntui muutenkin hetkellisesti paikalta, jossa halusin käydä tuulettamassa päätäni. Kaiken maailman 100. kirjan listoillahan tämä linnunradasta kertova kirja keikkuu poikkeuksetta, joten jo siinä mielessä se on aina ollut must-read. Harmi, että ennakkoaavistukset osuivat oikeaan, ja olin aika pettynyt tarinaan kokonaisuutena.
Adamsin avaruus-ilottelun kanssa kävi ite asiassa samalla tavalla kuin Rimmisen Nenäpäivän. Takakansiteksti alkaa elämään omassa mielikuvituksessa ihan omaa elämäänsä ja minä, joka en yleensä hae kirjallisuudelta lainkaan huumoria, alan lämmetä alkavasta tarinasta. Kun kirja sitten pikkuhiljaa etenee, tajuaa että sen toivoisin olevan paljon enemmän kuin mitä se on. Nenäpäivä sai toivomaan, että Irma, joka käy pimpottelemassa tuntemattomien ovikelloja yksinäisyyttään, päätyisi erilaisten ihmisten arjen keskelle käymään mielenkiintoisia ja yllättäviä keskusteluja. Toivoin hullun lailla, että kirjan luettuani minäkin haluaisin lähteä häiriköimään tuntemattomien iltapäiväteehetkiä ja eläisin ns. täysillä;) Samalla tavalla toivoin tällä kertaa, että liftarit, joilla on ainutlaatuinen mahdollisuus päästä mihin tahansa äärettömässä avaruudessa, kokisivat asioita, joita tavallinen ihminen voi vain haaveilla, jos on tarpeeksi mielikuvitusta. Olisin suonut liftareiden näkevän väkeä kaukaisilta planeetoilta, joutuvan hankaliin konfliktitilanteisiin erilaisten "kulttuurien" takia ja seikkailevan sydämensä kyllyydestä. Ja että kaiken tämän lisäksi liftareilla ja lukijalla olisi vielä hauskaakin yhdessä.
Sarjan ensimmäisessä osassahan maapallo tuhoutuu ja vain yksi henkilö selviytyy, kun hänen onnistuu sattuman oikusta liftata läheisen avaruusaluksen kyytiin maapallolla työtehtävissä olleen avaruuden asukkaan kanssa. Universumi on täynnä väkeä, jotka eivät tule toimeen toisten kanssa, ja näin ollen kulkupeliä pitää olla valmis vaihtamaan silmänräpäyksessä. Pikkuhiljaa seikkailun kokoonpano muodostuu sisältäen ihmisen lisäksi mm. masentuneen robotin ja universumin presidentin. Pian selviää, miksi maapallo tuhottiin - ja miten se ylipäätänsä aikoinaan sai alkunsa. Lukija kohtaa myös legendaarisen lausahduksen "Elämäntarkoitus on 42.", mutta ainakaan minua tarinan ensimmäinen osa ei voittanut puolelleen, joten en ole valmis kahlaamaan koko sarjaa selvittääkseni mikä viisaus kyseisen lauseen takana piilee.
Nyt kun ollaan jo valmiiksi negatiivisin mielin, on helppo ärähtää vielä muutamasta asiasta. Ensinnäkin sanaa ihminen käytettiin jatkuvasti monista muistakin avaruuden asukeista, vaikka minun (pettämätön) logiikkani sanoo, että vain maapallon asukkaat ovat ihmisiä ja muut linnunradan asukit ovat sitten jotain muita. Ja miksi äärettömästä avaruudesta löytyy jo kaikki samat asiat kuin maapalloltakin? Tarkoitan, että avaruuden taaperovaihe on myös nimeltään Antiikin aika ja myös avaruudessa tehdään argeologisia kaivauksia jne. Tylsää! Tietenkin kaikki tämä voi liittyä siihen, miten maapallo kirjan mukaan sai alkunsa eli että kaikki asiat olivat ensin olemassa avaruudessa ja ne ovat kulkeutuneet samannimisinä maapallolle. Mutta silti, koen sen silti kirjailijan rimanalitukseksi, ettei ole jaksettu keksiä muita nimia asioille - sehän on yksi fantasian ja scifin lukemisen hauskuus, että saa kirjaa lukiessa omaksua uuden sanaston;)
Toistaiseksi en ole onnistunut lukemaan hyviä avaruustarinoita, mutta tuli mieleen, että onkohan olemassa kirjoja, joissa olisi samanlaista meininkiä kuin esimerkiksi elokuvassa Apollo 13? Tarkoitan siis ihmisiä avaruudessa, uskottavia tapahtumia ja kiinnostavaa arkea avaruusasemalla? Saa tosin suositella myös hyvää perinteistä avaruusseikkailuakin.
Niin, ja tässä vaiheessa olisi ehkä ihan hyvä myöntää, että kyllä sitä tuli muutamaan otteeseen tirskuttuakin kirjaa lukiessa.
Kosmoksen lumoa ja tähtisumua
Mieskirjailijoiden 50 kirjaa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)