Noidan rippi

Susan Fletcher
2010 suom. 2011
397 s./Like

Tartuin tänä vuonna jo toista kertaa irlantilaisen Fletcherin tuotantoon, tällä kertaa Hui, noitia! -teeman johdosta.

Jännä tämä minun ja Fletcherin suhde. Sydänystäviksi meistä ei selkeästi ole, mutta jokin hänen kirjoissaan silti kiehtoo ja kannustaa lukemaan lisää. Uskoisin, että kaunis kieli on liian kaunista omaan makuuni, ja se vähän seisoo meidän välissämme, mutta tällä kertaa kauneus edusti luontoa, vapautta ja itse elämää, joten siihen oli helpompi ihastua kuin Meriharakoissa.

Noidan rippi on sitä itseään: noidan avautumista kirkonmiehelle. Nuori Corrag pakenee Skotlantiin, kun hänen äitinsä teloitetaan noitana. Vaikka Ylämaassakin tytön noitamaisuus noteerataan, hän löytää sieltä oman paikkansa. Myöhemmin pelätyn klaanin mailla, jossa Corragkin asuu, tapahtuu verilöyly ja tyttö vangitaan. Odottaessaan kuolemantuomion toteutumista vanki kohtaa kirkonmiehen, jolle hän alkaa kertomaan tarinaansa. Onko kahden eri asioihin uskovan ihmisen mahdollista ystävystyä?

Jotkut tarinat saavat toivomaan, että minussa olisi ripaus jotain, mitä minussa ei ole. Luonnollisestikin Corragin tarina saa kaipaamaan luonnon ääreen, juoksemaan nummille pelkkä tuuli seurana, ikiaikaista viisautta sydämessä ja karhunvatukoita taskussa. Tässä ei nyt kuitenkaan olla muuttumassa luonnonlapseksi, joten olisi sentään hienoa päästä selvittämään, miltä Ylämaassa näyttäisi nyt. Näkisinkö sen mitä Corrag 1600-luvun lopulla?

En ihastunut tarinaan heti vaan kaikki tapahtui vähitellen. Yhtäkkiä huomasin pelkääväni Corragin viimeisiä päiviä ja hänen kertomansa tarinan loppuhuipennusta; Ylämaan verilöylyä. Tarina olikin hiipinyt ihon alle.

Meriharakat

Susan Fletcher
2007 suom. 2008
383 s./Like

Huhtikuu alkaa olemaan lopuillaan ja silti on vasta kuukauden teeman toisen kirjan vuoro. Hävytöntä! Nyt on kuitenkin vahvasti sellainen tunne, että uusi ystävyyssuhde on puhkeamaisillaan, joten ei se määrä vaan laatu. Uusi kirjailijaystäväni on kirjoittanut kiinnostavan ja runollisen kauniisti eteenpäin soljuvan elämäntarinan nuoresta naisesta, joka valvoo siskonsa vuoteen vieressä tämän pitkää unta.

Tarina lumosi jo ensimmäisistä kappaleista lähtien ja kauniin tekstin lisäksi kiinnostusta piti yllä tarinan rakenne: aluksi lukija ei tiedä minkä ikäisiä sisarukset ovat nykyhetkessä, mikä tapahtuma on johtanut nuoremman siskon vuosia kestäneeseen koomaan ja miksi Moiraa tuntuu kantavan niin suurta syyllisyyden taakkaa harteillaan vieraillessaan sairaalassa. Takakansiteksti oli muotoiltu varsin maltilliseen sävyyn, joten Moiran elämäntarina avautui pikkuhiljaa eikä lukiessa oikein osannut edes arvata mihin suuntaan tarina siskoksia veisi ja olisiko lopulta kyse suurestakin tragediasta vai pienistä sattumuksista, joilla on kauaskantoiset vaikutukset vai onko kyseessä vain tavallista julmempi kohtalo.

Kuten sain lukiessa tietää, Moiran elämä ei lopulta ollut sen kummoisempi kuin monella meistä. Hontelo ja hiljainen suorittaja sisäoppilaitosvuosinaan puhkeaa kukkaan tavattuaan sen oikean, muttei aina jaksa uskoa siihen, että on ansainnut kaiken sen onnen, joka on käden ulottuvilla. Tavallisuudessakin on paljon kerroksia, paljon tärkeitä ja vähemmän tärkeitä hetkiä, joista kutoa tarinaa. Mukava tyttö, mutta kylmäkiskoinenkin, välillä vähän tylsä, mutta intohimoinenkin sille päälle sattuessa. Monimutkainen, niin kuin kaikki meistä, jos meistäkin kirjoitettaisiin kirja.

Vielä en osaa sanoa, olenko nyt lukenut parasta mitä Fletcherillä on tarjota vai odottaako minua vielä koskettavammat ja syvällisemmät tarinat? Mikä on sinun suosikkisi Fletcherin tuotannosta?

Naiskirjailijoiden 100 kirjaa