Joël Dicker
2015 suom. 2016
554 s./Tammi
Olipa ilo lukea tämä kirja!
Pitkästä aikaa lukuromaani, jossa tarjoiltiin kaikkia rakastamiani elementtejä ystävyystarinoista sukusalaisuuksiin. Traagisista tapahtumista ammentavan juonivetoisen tarinan parissa ei voi kuin viihtyä.
Kirjailija Marcus Goldman päättää kirjoittaa kirjan rakkaudestaan Baltimoren serkkuja ja heidän perhettään kohtaan. Nuoruusvuodet kuluvat onnellisissa merkeissä varakkaan serkkuperheen luona, jonne Marcus on aina ollut tervetullut. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja ennen niin menestyneet Baltimoren Goldmanit tulevat tiensä päähän.
Huomasin, että lukufiilikseni muistutti kovasti aikaisempia kokemuksiani John Irvingin kanssa. Tietenkin täytyy unohtaa yhtälöstä Irvingin tavaramerkit kuten paini, karhu, kokeneet vanhemmat naiset ja Wienin katukuva. Kuitenkin se mitä jää jäljelle kuten tarinan rönsyily ja pienet erikoiset yksityiskohdat päähenkilöiden elämässä ja se miten nuori mies etsii totuutta menneisyydestä...
Dickerin kirjoihin tulee varmasti tartuttua jatkossakin. Pakko kuitenkin huikata, että vähän ärsytti muuten erinomaisesti kudotussa tarinassa se, miten toistuvasti viitattiin tulevaan tragediaan, mutta lukija tietenkin joutui arvailemaan tragedian laatua viimeisille sivuille asti. Tietysti voi ajatella, että tehokeino on siinä mielessä hyvinkin onnistunut, että lukija todella ei malta olla laskematta kirjaa käsistään jotta kaikki selviäisi, mutta omaan makuuni ehkä liian yliampuvaa kuitenkin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joël Dicker. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joël Dicker. Näytä kaikki tekstit
perjantai 16. syyskuuta 2016
perjantai 25. huhtikuuta 2014
Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Joel Dicker
2012 suom. 2014
809 s./ Tammi
Kirjan takakannessa täytyy näemmä vain viitata Twin Peaksiin ja kiinnostukseni herää välittömästi. Dickerin maailmalla mainetta niittänyt järkälemäinen romaani on paitsi tarina nuorena kuolleesta tytöstä, myös kertomus kielletystä rakkaudesta, kirjoista ja kirjailijoista, menestyksen huumasta ja yksinäisyydestä, lujasta ystävyydestä ja pienen kaupungin tyynen pinnan alla kytevästä pahuudesta.
Auroran kaupungissa 33 vuotta sitten katosi 15-vuotias Nola. Nyt tytön hauta löytyykin yllättäen Harry Quebertin, yhden Amerikan rakastetuimman kirjailijan, puutarhasta. Mitä idyllisessä kaupungissa oikein tapahtui vuonna 1975? Marcus, Harryn nuori kirjailijaystävä aikoo puhdistaa oppi-isänsä maineen ja kirjoittaa kaikkien aikojen romaanin Nolasta ja kaupungin vaietusta menneisyydestä.
Onko Dicker mahdollisesti rohmunnut romaaniinsa vähän liikaakin kaikkea? Se on puhdas makukysymys. Pidin kirjasta näinkin, tarina on todella nopealukuinen ja erittäin koukuttavasti kirjoitettu, mutta sivuja olisi toki voinut karsia helposti satakin tarinan kärsimättä. Luonnollisestikin minua kiinnosti varsinkin 1970-luvun tapahtumat ja nykypäivän vanhan rikoksen selvittämiseen liittyvät käänteet, mutta kirjailijoiden (1970-luvulla Harryn ja 2000-luvulla Marcuksen) valkoisen paperin kammo tuntui kaiken muun ohella liialliselta.
Pidin kokonaisuudesta ja itse asiassa Totuus Harry Quebertin tapauksesta edustaa hyvinkin monella tapaa minulle täydellistä kirjaa ja tarinaa. Silti täytyy sanoa, että olen hieman hämmentynyt siitä, että kirja on kelpuutettu Keltaiseen kirjastoon. Jollain tavalla tarina tuntuu himpun verran liian köykäiseltä kaiken maailman nykyklassikoitten joukossa.
Tarina itsessään on hyvin rakennettu ja jatkuvasti lukijan yllättävä, mutta henkilöhahmot ovat osittain liian mustavalkoisia. Varsinkin Nola on mielestäni lukijan kylmäksi jättävä henkilöhahmo. Hänestä on yritetty tehdä Laura Palmerin tyyppistä salaperäistä liian nuorena aikuistunutta tyttöä, mutta jotenkin Nolaan ei vain usko. On vaikea saada kiinni siitä, että Nola olisi ollut ikäisekseen kypsä ja fiksu nuori nainen, kun hän hokee vain muutamaa rakkauden huumaan liittyvää lausetta koko kirjan ajan. Ja kun hänen kypsyyteensä ei usko, on vaikea uskoa kolmekymppisen miehen ja 15-vuotiaan tytön rakkaustarinaan. Ja jos ei usko tuohon rakkaustarinaan... No, siinä menee vähän kirjan pointti ohi;)
Onko joku lukijoistani suunnitellut tarttuvansa tähän kirjaan? Oma kiinnostukseni tosiaan leimahti liekkeihin heti takakansitekstin luettuani ja heittäydyin kirjan maailmaan pelottomasti, vaikka 800 sivua vähän mietityttikin... :)
2012 suom. 2014
809 s./ Tammi
Kirjan takakannessa täytyy näemmä vain viitata Twin Peaksiin ja kiinnostukseni herää välittömästi. Dickerin maailmalla mainetta niittänyt järkälemäinen romaani on paitsi tarina nuorena kuolleesta tytöstä, myös kertomus kielletystä rakkaudesta, kirjoista ja kirjailijoista, menestyksen huumasta ja yksinäisyydestä, lujasta ystävyydestä ja pienen kaupungin tyynen pinnan alla kytevästä pahuudesta.
Auroran kaupungissa 33 vuotta sitten katosi 15-vuotias Nola. Nyt tytön hauta löytyykin yllättäen Harry Quebertin, yhden Amerikan rakastetuimman kirjailijan, puutarhasta. Mitä idyllisessä kaupungissa oikein tapahtui vuonna 1975? Marcus, Harryn nuori kirjailijaystävä aikoo puhdistaa oppi-isänsä maineen ja kirjoittaa kaikkien aikojen romaanin Nolasta ja kaupungin vaietusta menneisyydestä.
Onko Dicker mahdollisesti rohmunnut romaaniinsa vähän liikaakin kaikkea? Se on puhdas makukysymys. Pidin kirjasta näinkin, tarina on todella nopealukuinen ja erittäin koukuttavasti kirjoitettu, mutta sivuja olisi toki voinut karsia helposti satakin tarinan kärsimättä. Luonnollisestikin minua kiinnosti varsinkin 1970-luvun tapahtumat ja nykypäivän vanhan rikoksen selvittämiseen liittyvät käänteet, mutta kirjailijoiden (1970-luvulla Harryn ja 2000-luvulla Marcuksen) valkoisen paperin kammo tuntui kaiken muun ohella liialliselta.
Pidin kokonaisuudesta ja itse asiassa Totuus Harry Quebertin tapauksesta edustaa hyvinkin monella tapaa minulle täydellistä kirjaa ja tarinaa. Silti täytyy sanoa, että olen hieman hämmentynyt siitä, että kirja on kelpuutettu Keltaiseen kirjastoon. Jollain tavalla tarina tuntuu himpun verran liian köykäiseltä kaiken maailman nykyklassikoitten joukossa.
Tarina itsessään on hyvin rakennettu ja jatkuvasti lukijan yllättävä, mutta henkilöhahmot ovat osittain liian mustavalkoisia. Varsinkin Nola on mielestäni lukijan kylmäksi jättävä henkilöhahmo. Hänestä on yritetty tehdä Laura Palmerin tyyppistä salaperäistä liian nuorena aikuistunutta tyttöä, mutta jotenkin Nolaan ei vain usko. On vaikea saada kiinni siitä, että Nola olisi ollut ikäisekseen kypsä ja fiksu nuori nainen, kun hän hokee vain muutamaa rakkauden huumaan liittyvää lausetta koko kirjan ajan. Ja kun hänen kypsyyteensä ei usko, on vaikea uskoa kolmekymppisen miehen ja 15-vuotiaan tytön rakkaustarinaan. Ja jos ei usko tuohon rakkaustarinaan... No, siinä menee vähän kirjan pointti ohi;)
Onko joku lukijoistani suunnitellut tarttuvansa tähän kirjaan? Oma kiinnostukseni tosiaan leimahti liekkeihin heti takakansitekstin luettuani ja heittäydyin kirjan maailmaan pelottomasti, vaikka 800 sivua vähän mietityttikin... :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)