Minä matkustan yksin

Samuel Bjork
2013 suom. 2016
428s./Otava

Saattaa olla muistiharhaa, mutta minulla on hirveän vahva fiilis, että olisin lähikuukausina lukenut pelkästään hyviä jännäreitä, sellaisia todellisia "page turner" -tyyppisiä. Minä matkustan yksin onnistuu kuitenkin erottumaan joukosta. Kannen ylistyssanoihin "Näin jännäri pitäisi kirjoittaa!" ja "Kerta kaikkiaan nerokas norjalainen dekkari, jossa on kaikki mitä haluat hyvältä tarinalta!" on tällä kertaa harvinaisen helppo yhtyä.

Poliisikaksikko Munch ja Krüger tiimeineen alkavat tutkia nukenvaatteisiin puettujen tyttöjen murhia. Pian on selvää, että kyseessä on sarjamurhaaja, joka etsii jo seuraavaa esikouluikäistä uhria. Murhatutkimusten edetessä tutustutaan uuden sarjan päähenkilöihin ja muihin tiimin jäseniin. Munch on vanhan koulukunnan poliisi, joka on vieraantunut perheestään keskityttyään työhön vuosikymmenet. Tyttärentytär on hänelle kaikki kaikessa ja ehkä yhteinen aika lapsen kanssa on myös keino hyvitellä menneitä virheitä. Krüger puolestaan kaipaa kuollutta kaksossiskoaan ja epäilee, ettei jatka poliisivoimissa enää tämän jutun jälkeen.

Aluksi pohdin voinko pienen lapsen äitinä saada minkäänlaista lukunautintoa kyseisestä jännäristä, mutta onneksi annoin yhdelle viime vuoden puhutuimmista jännäreistä mahdollisuuden. Murhilla ei mässäilty liikaa ja pääpaino oli enemmän päähenkilöissä ja poliisityön arjessa sekä tietenkin murhaajassa ja hänen motiiveissaan. Tarinassa tuntui olevan keskimääräistä enemmän henkilöhahmoja ja isoa osaa heistä seurattiin omissa kappaleissaan, joten näkökulma vaihtui tiuhaan. Parhaiten mieleeni jäi toisen uhrin löytäneen kolmetoistavuotiaan pojan tarina, joka kosketti, mutta jonka käänteiden parissa myös huomasin sykkeiden kohoavan eniten.

Näkökulman vaihtelut ja tarinan käänteiden ennalta-arvattavuus sai pohtimaan yhtä sun toista jännitysgenreen liittyvää. En ole itse törmännyt sarjaan, jossa seurattaisiin samaa tiimiä kirjasta toiseen, mutta niin, että päähenkilö vaihtuisi kirjasta toiseen. Olisi tervetullutta vaihtelua, jos Bjorkin sarjassa seuraavaksi seurattaisiin tarkemmin jotakuta muuta kuin Munchia ja Krügeria. Vaikka Minä matkustan yksin oli todella viihdyttävä ja sitä luki suorastaan ahmimalla niin varsinkin loppua kohden asiat loksahtelivat paikoilleen hyvinkin perinteisellä tavalla kunnioittaen ilmeisesti genren kirjoittamattomia sääntöjä. Olisi virkistävää ja vähän ravisuttelevaakin, jos silloin tällöin ei voisi olla ihan varma ehditäänkö uhri pelastamaan ajoissa. Kun oikein aloin miettimään niin kirjasta toiseen tuntuu toistuvan myös yli-inhimillisen nerokkaan murhaajan sekoaminen loppukohtauksessa. Sillekin kaipaisin välillä vaihtelua. Ja sekoaminen johtaa tietenkin kuolettaviin laukauksiin.


Edellisen kappaleen pohdinnoista huolimatta Minä matkustan yksin oli oikein oivallinen jännäri, nautin. Kirjaa suosittelen kaikille pohjoismaisten jännäreiden ystäville.

Viiltäjä Jack - Kuinka paljastimme murhaajan

Russell Edwards & Jari Louhelainen
2014 suom. 2015
393 s./Gummerus

Kirja ehti olla kirjastosta lainassa pari kuukautta ja olin sen jo melkein palauttamassa lukemattomana takaisin. Päätin kuitenkin vielä edellisenä iltana selata sisällysluetteloa ja tutkia millainen kirja oikeastaan on kyseessä. Olin sen edellisellä reissulla napannut mukaani hetken mielijohteesta, pelkän Viiltäjä Jack -aiheen takia. Edwardsin ja Louhelaisen kirja vaikuttikin olevan kiinnostava kokonaisuus, jota lukiessa saisin hyvän käsityksen siitä millainen East End oli 1800-luvun lopulla, keitä uhrit olivat ja miten heidät murhattiin sekä keitä aikoinaan epäiltiin murhista. Näiden ensisijaisesti kiinnostavimpien osuuksien lisäksi saisin vielä lukea kirjailijan henkilökohtaisen tarinan hänen kiinnostuksestaan Viiltäjä Jackiin sekä nykyaikaisen dna-tutkimuksen kiemuroista.

Vuonna 1888 Lontoon Whitechapelin alue vapisi kauhusta. Viiltäjä Jack -nimen saanut murhaaja tappoi useita prostituoituja alueella eikä murhaajan henkilöllisyys selvinnyt yli sataan vuoteen. Kun yhden uhreista murhapaikalta löytynyt silkkihuivi tuli vastaan huutokaupassa, Edwards näki tilaisuutensa tulleen: hän hankki huivin itselleen ja pyysi dna-tutkija Jari Louhelaisen apua ja näin alkoi suuria ponnistuksia vaatinut selvitystyö.

Lukukokemus oli kiinnostava, ja kirja todella tyydytti tirkistelynhaluni mitä tulee yhteen maailman tunnetuimmista sarjamurhaajatapauksista. Nyt tiedän kuka Viiltäjä Jack oli, mutta se ei vähennä 125 vuotta vanhan tapauksen mystiikkaa. Viihdyin eritoten murhien taustoista kertovien kappaleiden äärellä. Muistin kaikkien uhrien olleen prostituoituja, mutta yllätyin siitä miten tavanomainen ja mukava elämä kaikilla oli ollut ennen kuin alkoholin liikakäyttö oli ajanut heidät East Endin pahanmaineisiin kortteleihin, pois miehen ja lasten luota.

Olen oman osani jännityskirjallisuudesta lukenut ja kauhuelokuvista katsonut, mutta niin vaan kirjassa olevat kuvat murhapaikoilta saivat hätkähtämään. Iltaisin oli todella helppo upota kirjan maailmaan ja oman kodin lämmössä Lontoon loppusyksyn koleus ja viima tuntui äärimmäisen ikävältä. Huonomaineisten naisten epätoivo tuli ihan käsin kosketeltavaksi, viimeiset rahat giniin tuhlanneena heidän piti palata kadulle vielä kerran hankkiakseen tarpeeksi rahaa yösijaan ja näin he päätyivät Viiltäjä Jackin kynsiin.

Kokonaisuutena kirja oli toimiva, mutta sivumäärää olisi voinut karsiakin. Edwardsin omasta osuudesta kertovat pätkät menivät välillä vähän jaarittelun puolelle ja toistoa oli omaan makuuni liikaa. Dna-tutkimuksesta kertoneet pätkät taas ansaitsevat erityiskehut, sillä vaikea aihe oli saatu tiivistettyä erittäin kansantajuiseen muotoon, niin että lukijan mielenkiinto pysyy hyvin yllä ja voi sanoa oppineensa jotain uutta. Nyt kun Uusman mainio Naparetki on vielä tuoreessa muistissa, niin on pakko mainita, että samanlainen ote kokonaisuuteen ja freesi ulkoasu olisivat toimineet tässäkin kirjassa ja sen luettavuus olisi parantunut kertaheitolla.

Tytöt

Emma Cline
2016 suom. 2016
297 s./Otava

En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.

Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.

Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.

Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.

Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.

Tappakaa Peter Pan

John Verdon
2014 suom. 2014
595 s./Gummerus

Kinkkisiin murhamysteereihin perustuva Dave Gurneysta kertova jännityssarja on edennyt neljänteen osaansa. Gurney on ollut eläkkeellä New Yorkin poliisivoimista jo useamman vuoden ajan, mutta edelleen hän onnistuu päätymään napit vastakkain vaarallisten murhaajien kanssa. Apurina häärii tälläkin kertaa pahansisuinen Jack Hardwick, poliisista edellisessä osassa poispotkittu ex-kollega.

Tällä kertaa vastustajana on lapsenomaisen ulkonäön omaava Petros Panikos, joka kylvää pelkoa myös alamaailman piireissä. Ammattitappajan uransa aikana lapsimies on murhannut lukemattomia ihmisiä - myös omaksi huvikseen, silkasta tappamisen nautinnosta. Nyt näyttäisi siltä, että Peter Paninakin tunnettu sarjamurhaaja liittyisi jotenkin mielipiteitä jakaneen Carl Spalterin, miljonäärin ja menestyneen poliitikon, murhaan.

En ole aikaisemmin tuntenut juurikaan vetoa Verdonin uusimpaan kirjaan, sillä vaikka sarjan kaksi ensimmäistä osaa olivat kivan oivaltavia mitä tulee pirullisiin mysteereihin niin kolmas osa tuntuikin sitten jo vähän toistolta Gurneyn perhe-elämän suhteen ja liian monimutkaiselta murhien suhteen. Harmi, jos kirjailijasta tuntuu, että koko ajan pitäisi keksiä älyttömämpiä ja älyttömämpiä käänteitä ja vaaratilanteita.

Ihan passeli Tappakaa Peter Pan lopulta oli ja suurin kiitos menee hyvän vastustajan piikkiin. Myöskin murhamysteeri oli jälleen hyvin koottu, vaikka se aluksi näyttikin siltä, että kirjailija on taas vetänyt vähän yli. Sen sijaan Gurneyn eläkkeellä olo on ihan samanlainen puskafarssi kuin edellisissäkin osissa ja se alkaa kieltämättä jo vähän ärsyttämään. Vaimo on vuorotellen ymmärtäväisen kannustava ja piikikkään ärtyisä Gurneyn päätyessä taistelemaan pahaa vastaan yksin - apujoukkoja kun ei oikeastaan koskaan kannata soittaa paikalle syystä tai toisesta.

Uusin piikki lihassa oli dialogi päähahmojen välillä, sillä se oli välillä hämmästyttävän nuortenkirjamainen. On huvittavaa, että raavaat äijät, joista vielä toinen on tunnettu harvinaisen sisukkaasta luonteesta, puhuvat toisilleen melko hienostuneesti höystettynä muutamalla lievällä voimasanalla, pikkaisen epäaitoa.

Ehkä tämän jälkeen on vähän sekopäistä todeta, että viihdyn Verdonin kirjojen parissa kuitenkin hyvin eikä Tappakaa Peter Pan ollut poikkeus:D

Pimeään jäänyt

Stefan Ahnhem
2014 suom. 2015
534s./WSOY

Mitä tapahtui ja kenelle?
Rikostutkija Fabian Risk palaa perheineen lapsuutensa kotikaupunkiin Helsingborgiin. Pian muuton jälkeen selviää, että joku ottaa hengiltä Riskin vanhoja luokkatovereita yläasteajoilta. Murhaaja ei tee hätiköityjä ratkaisuja, vaan kaikki näyttäisi olevan viimeistä piirtoa myöten suunniteltua. Saadaanko älykäs murhaaja kiinni?

Kirjan vahvuudet?
Murhaajan etsiminen luokan keskuudesta. Murhatavat ja syyt miksi murhaaja on päätynyt juuri niihin. Älykäs murhaaja ja ajatusleikki siitä, kuka on uhri ja kuka ei. Jännitystarina ei ole Fabian Riskin sooloshow vaan mukana sopassa on monia muitakin kiinnostavia poliiseja Ruotsista ja Tanskasta.

Kirjan heikkoudet?
Kun murhaaja ja hänen motiivinsa pikkuhiljaa selviävät, en pitänyt koko kuviota kovin uskottavana. Tarinan viihdearvoa se ei kuitenkaan pilannut, joten sikäli kyse oli melko yhdentekevästäkin asiasta. Fabian Riskin perhe-elämän moninaiset ongelmat eivät myöskään oikein kiinnostaneet. Tämä on yleinen ongelma minulla ja jännityskirjallisuudella, en juuri koskaan kiinnostu poliisien yksityiselämän koukeroista. Onneksi pian selvisi, että tarinassa tulee olemaan monia Riskin kollegoitakin, eikä hän tee ns. kaikkea työtä.

Pohjoismaisen kirjallisuuden uusi helmi?
Kansiteksteissähän suitsutetaan kirjan suosiota kotimaassa ja sitä, miten se tulee olemaan suuri hitti tänä vuonna Suomessakin. Viihdyin tarinan parissa kyllä hyvin, kirja ei ehkä ihan vetänyt vertoja esimerkiksi yhdysvaltalaisen John Verdonin ensimmäisille teoksille, mutta ahmin kyllä tarinaa eteenpäin aina kun sille oli aikaa. Voisin lukea seuraavankin osan, vaikka saapa nähdä luenko. En kovinkaan usein palaa saman jännityskirjailijan kirjojen pariin, vaikka lukemani osa olisi ollutkin keskivertoa parempi. Niin kuin jo totesinkin, murhaajan identiteetin paljastumista oli kutkuttava seurata. Toisaalta mietin, eikö ihan tavallinen hyvä jännitystarina enää vetoa yleisöön, kun koko ajan lukemissani kirjoissa viedään kikkailua pidemmälle ja pidemmälle?

Langenneet

Michael Katz Krefeld
2013 suom. 2014
352 s./Like

Tanskalaisen Krefeldin uusi jännäri paljastaa alamaailman pahuuden ja saa lukijan kiemurtelemaan ahdistuksesta. Ihmiskauppa, prostituutio, huumekauppa - tuntuu että mikään näistä ei ole ennen järkyttänyt minua niin kovasti kuin Langenneet -kirjassa.

Alun perin minulla ei oikeastaan ollut edes oikea lukufiilis jännärille eikä varsinkaan alamaailman kiemuroille. Krefeld on kuitenkin onnistunut kirjoittamaan koukuttavan kirjan ja vaikka ihmisten silmitön pahuus aiheuttaa suorastaan fyysistä pahaa oloa, on tarinaa pakko lukea eteenpäin, jotta saa tietää miten henkilöhahmojen oikein käy. Oma turvallinen sänky ei ole koskaan tuntunut niin hyvältä kuin tätä kirjaa lukiessa...

Kaikki alkaa siitä kun poikaystäväänsä Igoriin totaalisesti hullaantunut Masha huomaa tulleensa myydyksi Kööpenhaminan pahanmaineiselle alamaailman vaikuttajalle. Siitä alkaa järkyttävät nöyryytyksen vuodet toinen toistaan julmempien miesten armoilla. Mashan vaiheiden lisäksi kirjaa vie eteenpäin niin kööpenhaminalaisen poliisin kuin nuoria naisia metsästävän sarjamurhaajan tarinat.

Krefeld on palkittu Tanskan parhaana rikoskirjailijana ja Langenneet avaa Kööpenhaminaan sijoittuvan rikossarjan. Liken sivuilla vinkataan, että vaikka sarjan osat voi lukea itsenäisinä rikostarinoina, suurempi kokonaisuus on myös harkiten rakennettu. Ensimmäinen osa oli kaikkea sitä mitä rikosromaani parhaimmillaan on: kamala ja ahdistava, vauhdikkaasti etenevä, mieleenpainuva ja silmiä avaava. Aion siis varmasti tarttua myös seuraaviin osiin kunhan ne suomennetaan.

Aiotko sinä tehdä lukusuunnitelmissasi tilaa tälle uutuudelle?

Parantaja

Antti Tuomainen
2010
223 s./Helsinki-kirjat

Luin viime vuonna Tuomaisen Synkkä niin kuin sydämeni -teoksen ja se oli niin kaukana omasta jännärimaustani, että melkein jo ehdin luvata itselleni, että ei enää koskaan. Vannomista hillitsi kuitenkin se, etten ollut vielä lukenut Parantajaa, jonka tiesin niittäneen lukuisia hurmioituneita kirja-arvioita. Ei muuta kuin tuulta päin!

Parantaja oli lukukokemus vailla vertaa. Varmasti yksi aidoimmista, vakuuttavimmista, koskettavimmista ja iholle tulevista dystopia-tarinoista. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Tapani Lehtisen on löydettävä Parantaja-niminen sarjamurhaaja ja hänen on tehtävä se yksin ja mahdollisimman nopeasti. Tapanin toimittajavaimo Johanna on kadonnut seuratessaan Parantajan jälkiä ja aika alkaa käydä vähiin. Ilmastonmuutos on saanut maailman romahtamaan, pääkaupunkimmekin on vain varjo entisestään. Helsingin vaaralliset kadut antavatkin Tapanin tarinalle kohtalokkaan taustan.

Nautin Tuomaisen ytimekkään tarinankertomistaidon lisäksi siitä ahdistavasta tunteesta, jonka tarinan eteneminen vatsanpohjassa aiheutti. Jo heti kirjassa minulle tuli tunne, että pitelen kirjaa, jossa ihan kaikki on mahdollista ja Helsingin kurjuus niin käsin kosketeltavissa, että ihan hirvitti. Jos maailma todella romahtaa, Tuomaisen visio tulevaisuudesta voi hyvinkin olla totta ja se kauhistuttaa.

Parantaja kuuluu ehdottomasti kirjoihin, joista sanotaan: "Jos luet vain yhden kirjan vuodessa, sen on paras olla tämä!" Kirja tulee varmasti näkymään omalla top-10 listallani vuoden lopussa.

Ja kirjan loppu! Mitä siinä oikein tapahtuu?! En varmaan koskaan pääse yli siitä ärsytyksestä, etten ymmärrä loppukohtausta! Onneksi kyseessä on positiivisesti kihelmöivän ärsyttävä tunne.

Varistyttö





Erik Axl Sund
2014
415 s./Otava

Luin Varistyttö-trilogian ensimmäisen osan kuukausi takaperin, mutta koska kirjan julkaisupäivä oli vasta kaukana tulevaisuudessa enkä tuolloin tajunnut kirjata mietteitäni sen kummemmin ylös, alkavat muistikuvat tarinasta olla melko hataria.

Ensinnäkin kirja oli suorastaan loistava valinta mökille, jossa on aina ihana käpertyä takkatulen ääreen lukemaan jännitystarinaa. Tarina todella vei mukanaan ensimmäisistä sivuista lähtien ja kirjaa oli vaikea jättää kesken hetkeksikään. En koe hätkähtäväni pienistä, joten tarina sai siinäkin mielessä mielenkiintoisen ulottuvuuden, että pääsin testaamaan, missä omat rajani menevät raakojen tapahtumien suhteen.

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg alkaa tutkia nuorten poikien murhia. Pojat ovat joutuneet äärimmäisen julman väkivallan kohteiksi ennen kuolemaansa, joten poliisivoimilla on kiire löytää kiduttamisesta nauttiva sarjamurhaaja. Apua Jeanette saa psykoterapeutti Sofia Zetterlundilta, joka hoitaa työkseen mm. persoonallisuushäiriöistä kärsiviä ihmisiä.

Alkuasetelma on varsin perinteinen ja eniten Varistyttö tuntuukin eroavan muista genren kirjoista nimenomaan suoralla väkivallan kuvailulla. Ja aika rankkaa tekstiä onkin luvassa alusta loppuun asti. Pienet lapset joutuvat kokemaan anteeksiantamattoman kamalia asioita, kukin tavallaan. Ahdistus kieltämättä iskee, jos hetkeksikin pysähtyy tarinaa lukiessa todella miettimään, mitä se kaikki väkivalta merkitsee: rikkinäisiä lapsia, joista kasvaa rikkinäisiä aikuisia, haavoja jotka eivät koskaan parane, katkeruutta ja kostonhalua ja yksinkertaisesti ihan mielettömän suurta kipua ja pelkoa. Tietyissä kohdissa kieltämättä mietin, että eikö vähempikin olisi riittänyt...

Aikamoinen paketti siis, johon on itse asiassa luvassa jatkoa jo tämän vuoden puolella. Jään odottamaan toista osaa mielenkiinnolla! Faniksi en tunnustaudu, mutta tarina oli kaikesta väkivallasta huolimatta mukavan helposti lähestyttävä ja viihdyttävä, aika täydellinen aivojen nollaus -kirja siis.

Susa on myös kirjoittanut Varistyttö-kirjasta ja kustantajan esittelytekstiin pääset tästä.


Murhakierre

John Verdon
2012 suom. 2013
604 s./Gummerus

Uskoisin pettymyksen olevan pahinta laatua silloin, kun luottavaisin mielin uskoo, että suosikkikirjailijan uusin on samanlainen kultakimpale kuin aikaisemmatkin teokset. Jos huomaa pettymyksen pikkuhiljaa nostavan päätään, keskinkertainenkin tarina voi nopeasti tuntua suorastaan huonolta, vaikka sellainen Murhakierre ei tietenkään ole. Minulle lukukokemus oli pettymys, mutta erilaisista lähtökohdista Verdoniin tutustuva voi helposti pitää tarinaa nerokkaana ja jännittävänä.

Numeropeli ja varsinkin Sokkoleikki tekivät minuun, mukamas kaiken jännityskirjallisuuden saralla nähneeseen lukijaan, suuren vaikutuksen ja siitä lähtien ole mielelläni vienyt Verdonin ilosanomaa eteenpäin muillekin sarjamurhaajatarinoiden ystäville. Murhakierre ei kuitenkaan minusta pääse samaan kastiin edeltäjiensä kanssa, koska vetävään tarinointiin tottuneena turhauduin jo siihen, ettei puolitoista sataa sivua luettuani kirjassa ollut tapahtunut oikeastaan mitään. Armoton hinku lukea lisää ja uhrata jokainen liikenevä minuutti kirjalle puuttuivat lukukokemuksesta tällä kertaa.

Olen aikaisemmin pitänyt Verdonin kirjoissa siitä, että murhatutkinnan lisäksi tiiliskivimäiseen kirjaan on mahdutettu mukaan mielenkiintoisia taustoja omaavia henkilöitä, jotka liittyvät jotenkin tutkittavaan rikokseen; aivonystyröiden jumppaamista ja selkäpiitä karmivia sarjamurhaajia erikoisine elämäntarinoineen. Murhakierteessä tarina junnasi kuitenkin niin kauan paikallaan, että moni aikaisemmista kirjoista tuttu asia alkoikin ärsyttämään: ärsyttävästä nuoresta naisesta tuli nopeasti suorastaan sietämätön, päähenkilön luottoystävän roisit jutut tuntuivat enää vain pakolliselta suunpieksennältä ja pääparin kirjasta toiseen jatkuvat avioliitto-ongelmat eivät enää jaksaneet herättää sympatioitani.

Murhakierre käynnistyy, kun Kim Corazonin isolle tv-yhtiölle tarjoama tv-sarjaidea sarjamurhaajien uhrien perheiden surusta ja vihasta ottaa tuulta alleen. Ohjelman vetonaulaksi on valittu Hyvän Paimenen uhrien perheitä, joissa uhrien kuolemiin on suhtauduttu monella eri tavalla. Hyvä Paimen murhasi aikoinaan laatuautolla ajavia henkilöitä, joita hän vaani yön pimeydessä syrjäisillä teillä. Sarjamurhaajaa ei koskaan saatu kiinni ja nyt tv-ohjelma tuntuu herättäneen nukkuvan paholaisen, sillä päitä uhkaa pudota jos ohjelmaa ei lopeteta. Verdonin aikaisemmista kirjoista tuttu Dave Gurney päätyy osaksi jännitysnäytelmää, kun Kimin äiti pyytää tätä kaitsemaan tytärtään tv-maailman kiemuroissa.

Lukemisen ilo löytyi vähitellen, kun tarina lähti etenemään vauhdikkaammin ja loppupuoli menikin jo tutuksi tulleen ahmimisen parissa. Kun olen nyt kokenut Verdonilta kaksi todella hyvää ja yhden melko tylsän kirjan, jään suurella mielenkiinnolla odottamaan jatkoa Dave Gurney -sarjalle. Päähenkilöhän on viisikymppinen mies, joka on muutama vuosi takaperin jäänyt eläkkeelle New Yorkin poliisista ja nyt hän on jo kolmen vuoden ajan aina sattumalta ajautunut osaksi murhaajien kiemuroita. Olisikohan Gurneyn kuitenkin aika palata takaisin vanhoihin hommiin tai keksiä joku uusi ammatti liittyen rikoksiin, jotta sama asetelma ei toistuisi kerta toisensa jälkeen... Koin nytkin melko epäuskottavaksi sen, että masennuksen syövereissä vaeltava mies päätyy kaitsemaan puolitutun naisen lapsen tv-uraa, mutta ehkä olen vain krantulla tuulella...

Sellaisissa merkeissä alkoi heinäkuun teemakuukausi Suosikeiltani. Seuraavaksi on luvassa Irvingin Garpin maailmaa, L.M. Montgomeryn Sateenkaarinotkoa ja jos aikaa vielä jää niin Monika Fagerholmin Säihkenäyttämöä. Koska loputtomasti ei kirjoja ehdi heinäkuussakaan lukea - varsinkin kun lomat on nyt lomailtu, niin lukulistalta piti karsia sellaisia suosikkeja kuin Margaret Atwood, Ian McEwan, Kazuo Ishiguro ja Preston & Child.

Ihmispedot

Micael Dahlén
2011 suom. 2012
242 s./Atena

Tänä päivänä murhaajien on helppo kerätä ympärilleen tuhatpäinen fanijoukko siinä missä aikamme suurempien rock-starojenkin. Murhaajien luokse vankilaan tehdään pyhiinvaelluksia, jotta heidän elämänfilosofiansa tulisi paremmin ymmärretyksi ja jotta heidän seuraajiensa olisi helpompi jakaa murhaajien mietteitä muille kiinnostuneille. Ja kiinnostuneita kyllä riittää, sillä murhaajat takovat mielettömät määrät rahaa tuotteistamalla itsensä ja järkyttävät tekonsa. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että murhaajien muistelmateokset päätyvät best seller -listojen kärkisijoille viikkokausiksi. Ruotsalainen professori Micael Dahlén pyöritteli kauan mielessään näitä asioita, kunnes aiheesta tuli hänelle lähes pakkomielle. Pian hän aloittikin pitkän matkansa ympäri maailmaa tarkoituksenaan tavata viisi tunnettua murhaajaa. Näistä kohtaamisista ja niiden herättämistä ajatuksista syntyi kirja Ihmispedot.

Dahlén tapasi muutaman vuoden aikana japanilaisen Issei Sagawan, joka aikoinaan ampui naispuolisen tuttunsa ja päätyi herkuttelemaan tämän ruumiilla, kunnes jäi kiinni; Dorothea Puenten, jo isoäiti-ikään ehtineen murhaajan, joka hautasi täyshoitolalaisia takapihalleen; Wayne Loen, joka ammuskeli sisäoppilaitoksessa jo ennen kuin kouluampuja-termmiä oli edes keksitty; Peter Lundinin, joka on noussut Tanskassa suureksi seksisymboliksi murhattuaan neljä läheistään sekä Charles Mansonin, joka seuraajineen teurasti useita ihmisiä. Näitä viittä murhaajaa yhdistää paitsi järkyttävät rikokset ihmisyyttä vastaan, myös se korkea asema, johon he ovat kaikki nousseet murhattuaan ihmisen. 

Sain töiden kautta valita Atena-kustannuksen katalogista yhden kirjan itselleni ja päätös olikin yllätävän helppo tehdä. Taidan kuulua juuri siihen kirjailijan mainitsemaan ihmisjoukkoon, jonka on helppo viihdyttää itseään murhilla niin kauan kun ne eivät liity oikeaan elämääni. Kirja sisältää paljon pohdiskelua siitä, miten hullunkurisesti murhaajat tuntuvat nousevan arvoasteikolla ylöspäin murhattuaan jonkun. Juuri tämä pintaa syvemmälle meneminen on kirjan parasta antia, vaikka toki murhaajien lyhyesti ja ytimekkäästi esitellyt tarinatkin pitävät lukijan otteessaan. En ole aikaisemmin pysähtynyt ajattelemaan, miten paljon jo tavallista fanikamaa tuotetaan tunnetuilla murhaajilla ja heidän tarinoillaan tai miten paljon musiikki- ja elokuvateollisuus hyötyy näiden murhaajien teoista tehtaillessaan seuraavia megahittejä. Totta kai yllätyin, miten paljon löytyy ihmisiä, ihan tavalliseltakin tuntuvia, jotka kunnioittavat ja ihailevat murhaajia, koska he ovat kyenneet tekemään jotain sellaista, mitä kuka tahansa ei uskaltaisi tehdä, koska hinta olisi liian kova.

Kirja on rakennettu niin, että mielenkiinto pysyy koko ajan yllä ja kirjailijan pohdinta saa lukijankin pysähtymään miettimään maailman menoa. Kirjan luettuaan läheisiään katselee hetken toisesta vinkkelistä, nimittäin Dahlénin tekemien tutkimuksien mukaan yllättävän moni on suunnitellut pikkutarkasti murhan mielessään, vaikka järki kertookin, ettei sitä kannata lähteä toteuttamaan. Mielenkiintoista, varsinkin kun en itse ole sellaista koskaan suunnitellut - paitsi tietenkin tyyliin miten-tehdä-täydellinen-murha-jäämättä-kiinni, mutta en ole tosiaan kenenkään tutun naamataulua liittänyt näihin pohdintoihin;) Tutkimuksissa selvisi myös, että tavalliset ihmiset kokevat murhan tehneet ihmiset kaiken kaikkiaan kiinnostavampina kuin murhaamattomat ihmiset. Yllätyin tästäkin, mutta olenko tosin itsekään sen parempi, kuuluuhan minunkin arkipäiväänä monta murhaa (faktaa uutisissa ja fiktiota elokuvien ja kirjojen kautta), ja koen varsinkin fiktiot erittäin viihdyttäviksi aivot-narikkaan-tarinoiksi enkä suinkaan aina ahdistaviksi ja kauhistuttaviksi.


Jos paljon hyvää, niin valitettavasti myös jotain huonoa. Harmillisesti kirjailija päätyi kirjoittamaan kirjansa ns. amerikkalaistyyppisellä kirjoitustyylillä, eli samaa asiaa jankataan useaan otteeseen. Pitääkö kirjailija lukijoitaan hidasälyisinä vai onko kirjan sivumäärä alunperin ollut liian pieni ja määrä on korvannut laadun? Luulisi, että näin mielenkiintoisesta aiheesta olisi löytynyt jutun juurta vaikka millä mitalla, ilman että samoja asioita joutuu toistelemaan. No, tähänkin kun tottui, niin tyyli ei enää varsinaisesti häirinnyt. Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita kiehtoo murhaajien tarinat ja se pieni ekstra siihen kaupanpäälle.

Hautanummi

Belinda Bauer
2010 suom. 2011
351 s./Karisto

Kahden naisen lukupiirimme valitsi tällä kertaa luettavakseen melko uuden jännitysgenreen kuuluvan kirjan. Emme ole vielä ehtineet puhumaan yhdessä kirjasta, mutta odottelen jälleen innolla tietoa Terhin lukukokemuksesta. Oman lukukokemukseni voisi tiivistää sanaan "hyvä".


12-vuotias Steven on turhautunut. Hänen mitä luultavimmin sarjamurhaajan kynsiin joutunut enonsa on ollut kuolleena jo vuosikymmeniä. Silti Stevenin äiti ja isoäiti tuntuvat odottavan pientä kadonnutta poikaa kotiin. Äiti ei ehdi keskittyä vanhempaan poikaansa omien ongelmiensa takia eikä isoäiti puolestaan osaa näyttää rakkauttaan tyttärenpojalleen. Steven viettääkin jokaisen liikenevän hetken nummilla kaivelemassa kuoppia löytääkseen enonsa haudan. Summittainen kaivaminen ei tuota tulosta ja hän päättää ottaa yhteyttä sarjamurhaajaan, joka istuu pitkää tuomiotaan vankilassa.

Hautanummi on melko erilainen jännityskertomus, joka nojaa paljon Stevenin perheolojen kuvailuun. Näin ollen henkilöhahmot ovat enemmän lihaa ja verta kuin yleensä tämän genren kirjoissa. Tarinan edetessä lukija pääsee kurkistamaan myös sarjamurhaajan ajatusmaailmaan, joka minun mielestäni on yksi mielenkiintoisimpia asioita koko kirjassa enkä muista että olisin juuri koskaan törmännyt näin "laadukkaaseen" sarjamurhaajan saappaissa olemiseen. Lukiessa minusta tuntui, että kirjailija todella tietää mistä puhuu. 

Kirjan etukannessa komeileva teksti "... ja piinaavaan pelottava" ei nyt ehkä ole ihan naulan kantaan ilmaistu, mutta toisaalta tällainen lapsia raiskaava ja tappava sarjamurhaaja on paljon uskottavampi ja näin ollen ahdistavampi pahis kuin moni muu jännityskirjoissa seikkaillut kollegansa. Tarinaa lukiessa ei ilmene lainkaan ongelmia uskoa, että juuri Stevenin kaltainen poika saattaa hyvinkin elää jossain maailmankolkassa kärsien sarjamurhaajan tämän perheelle aiheuttaneesta surusta. Tai että sarjamurhaaja voi hyvinkin olla juuri sellainen miksi Bauer on herra Averynsa kirjoittanut. Tuo kaikki ehkä sitten omalla tavallaan luo sen piinaavan pelottavan ilmapiirin?

Kirja oli kaiken kaikkiaan ihan mielenkiintoinen lukukokemus. Oli virkistävää lukea kaunokirjallisella otteella kirjoitettu jännityskertomus, mutta en toki haluaisi kaikkien jännäreiden ottavan mallia tästä. Kyllä jännärit ovat parhaita juuri sellaisena joina ne yleensä tarjoillaan: ripeä tahti, paljon tapahtumia, mielenkiintoinen sarjamurhaaja ja melko ohuet henkilöhahmot. En usko, että Hautanummi jää kovinkaan pitkäksi aikaa mieleeni, mutta suosittelen sitä kyllä lukijoille, jotka ovat lukeneet liikaa tavallista jännitystä ja haluavat lukea jotain hieman erilaista. 

Saanut Gold Dagger -palkinnon vuonna 2010: "Vuoden paras Britanniassa julkaistu englanninkielinen rikosromaani."

P.S. Aloitan tällä kirjalla uuden TB:n alakategorian valloituksen eli Modern Thrillers saa ensimmäisen kirjansa.

Ihmishirviöt


Simon Sebag Montefiore
2008 suom. 2010
320 s./Gummerus

Tällä kertaa onnistuin tarttumaan mielettömän mielenkiintoiseen kirjaan! Tiesin kyllä jo kirjan tullessa markkinoille jouluna 2009, että se olisi lukemisen arvoinen paketti. Niin se vain silti joutui pitkälle odotuslistalle. Kirjan nimi kertookin osuvasti sisällön eli maailmanhistorian 101 julminta ihmistä käydään läpi.

Jokaiselle hirviölle on pyhitetty yksi aukeama, jossa on myös kuvitusta mukana. Superhirviöiden väliin on ympätty lisätietoa historian tapahtumista ja henkilöistä, jotka ovat tavalla tai toisella liittyneet näihin julmureihin. Erittäin kattava paketti kaiken kaikkiaan.

Luin kirjan kaikki hirviötarinat ja lisätiedot, joten tällä hetkellä minua vaivaa pienoinen hirviöähky. Oli hauskaa vaihtelua lukea kirja kerrankin sikin sokin sieltä täältä. Ei ollut pakko aloittaa alusta ja lukea lopuksi viimeinen sivu. Kirja itsessään etenee hirviöiden syntymäaikojen mukaan, mutta itse aloitin luku-urakkani tutuilla hirviöillä, joita ovat esimerkiksi Nero, Vlad-seivästäjä, Iivana Julma, Lenin, Mussolini ja Al Capone. Seuraavaksi palasin alkuun ja luin kaikki naishirviöiden tarinat. Lopuksi palasin vielä kerran alkuun ja luin kaikki loputkin hirviökuvaelmat ja nippelitietosivut.

Mielenkiintoiseksi kirjan teki hirviöaiheensa lisäksi myös mahdollisuus kerrata historiantuntemusta. Harva hirviö on itsekseen sekoillut teillä tietämättömillä. Monilla on ollut todellista valtaa, ehkä jopa elinvuosiensa maailman suurin valta, joten historiakin on muokkautunut näiden hirviöiden oikkujen mukaan. Kirja toimiikin oivallisena historian (pitkänä) oppituntina, nyt vain hieman hirvittävämmästä näkökulmasta katsottuna.

Tiesitkö, että Qin Shi Huangdi rakennutti itselleen lähes viisi kilometriä pitkän mausoleumin, jota suojelemaan luotiin terrakotta-armeija, kuusituhatta luonnollisen kokoista savisotilasta, jotka ovat kaikki ainutlaatuisia ja yksilöllisiä. Rakentamiseen tarvittiin 700 000 työvelvollista, joista suurin osa kuoli urakan aikana. Valtava maanalainen hautakammio on yhä avaamatta ja suurelta osin tutkimatta. Toistaiseksi vain ne sotilaat, jotka vartioivat haudan ovelle vievää polkua, on kaivettu esiin. Keisarin hauta on yksi maailman salaperäisimmistä argeologisista paikoista.

Oli kirja raskaskin. Runoviikko onneksi katkaisi kirjan hetkeksi ja sain kerättyä uutta puhtia suorittaa kirja loppuun. Teos on todella kattava, mutta helposti lähestyttävä. Hirviöiden vaiheista on kerrottu juuri oikea määrä tietoa, joten historiankulun jatkuvasti unohtava lukija (minä!) saa kirjasta paljon irti. On kuitenkin raskasta lukea pelkkää faktaa faktan perään, kun monilla hirviöillä on aika samankaltaiset tarinat takanaan tyyliin kaikilta-vihollisilta-päät-poikki-ja-olen-hullu-ja-haluan-surmata-kaikki-sukulaisenikin-siinä-samassa-ja-kullattu-patsas-minusta-torilla-olisi-hieno-juttu. Lukiessa tulee myös niin mieletön määrä nimiä ja paikkoja vastaan, että eihän kaikista tarinoista edes jää mitään muistiin säilöttäväksi. Ja kieltämättä on hiemat turhauttavaa, kun yksi Herodes on elänyt Neron aikaan ja muutama on elänyt Caligulan aikaan ja myöhemmin jonkun toisen elämäkerrassa mainitaan taas Herodes ja sitä vaan miettii, että KUKA niistä kymmenestä Herodeksesta mahtaa olla kysymyksessä tällä kertaa:)

Tiesitkö, että vuosittain 88 prosenttia tiedossa olevista teloituksista suoritetaan Kiinassa, Iranissa, Saudi-Arabiassa, Pakistanissa ja Yhdysvalloissa. Kiinassa suoritetaan enemmän teloituksia kuin missään muussa maassa, teloitettavaa yksinkertaisesta ammutaan niskaan, ja perheelle lähetetään lasku luodista.

Ähkyn piikkiin on myös laitettava huolestuttava piirre, joka ilmenee kirjaa lukiessa. Yhtäkkiä sitä huomaa vertailevansa hirviöitä ja ajattelevansa, että eihän tuo nyt tehnyt oikeastaan mitään verrattuna sitten tuohon toiseen. Yllättäen huomaakin tutkailevansa varsin kriittisesti hirviöiden viihdearvoa tyyliin tämän-elämäntarinahan-on-ihan-peruskauraa-nyt-jo-vähän-kyllästyttää. Lähivuosina tapahtuneet kamaluudet luonnollisesti kauhistuttavat enemmän kuin Viiltäjä Jackin hirmuteot vuonna keppi ja nakki.

Jatkuvasti ihmetytti, miten kaikenmaailman sekopäät ovatkin valtansa saaneet. No, tietenkin tiettyinä aikoina valta on peritty ja on riittänyt että X on syntynyt oikeaan sukuun ja on ollut kyllin viekas eliminoimaan kilpailijat. Monet ovat huijanneet ihmisiä esiintymällä edellisen tyrannian lopettavana kansansankarina ja päätyneet vallankahvassa itse samanlaiseen sortamiseen kuin edeltäjänsäkin. Turhauttaa ja kiukuttaa, mutta maailma on. Ja joillekin kansoille henkilö X on sankari, kun toisille hän edustaa syvintä pahuutta.

En ehkä viitsi koko kirjaa kirjoittaa tänne blogin puolelle, joten lukekaapa kirja itse ja kertokaa minullekin mitä tykkäsitte!

P.S. Muutama viikko sitten lukemassani Numeropeli-jännärissä pääetsivä tekee taidetta sarjamurhaajien kuvista. Hänen mielestään kasvojen toinen puoli paljastaa ihmisen pahuuden. Toinen puoli näyttäytyy sympaattisena ja kilttinä ja sen avulla murhaaja onkin mahdollisesti päässyt tekemisiin uhrien kanssa. Toisessa puolessa näkyy kuitenkin pahuus. Mielenkiintoinen ajatus, jota oli pakko testata ihmishirviöiden kuvia tutkiessa.

Numeropeli

John Verdon
2010 suom. 2011
573 s./Gummerus

Mark Mellery, ystävä college-vuosilta, ottaa yllättäen yhteyttä Dave Gurneyihin. Mellery tuntuu olevan kovasti peloissaan saatuaan uhkaavia, mutta epämääräisiä viestejä tuntemattomalta lähettäjältä. Gurneyta kutkuttaa väkisinkin ajatus salaperäisistä runon muotoon kirjoitetuista viesteistä, onhan hän aikoinaan napannut monta sarjamurhaajaa älynsä takia. Vaikka Gurney onkin jo siirtynyt hyvin ansaitulle eläkkeelle, hän päättää ryhtyä auttamaan vanhaa ystäväänsä. Kirjeet ovat tavanomaista kutkuttavampia, sillä niiden kirjoittaja todistaa lukevansa vastaanottajan ajatuksia. Ensimmäisen kirjeen mukana tulee lappu, jossa käsketään ajattelemaan jotain numeroa. Mukana on myös pienempi kirjekuori, josta löytyy sama numero, joka putkahti ensimmäisenä Melleryn päähän. Gurney pitää tapausta aluksi kiehtovana ajanvietteenä, mutta pian Mellery löydetään raa'asti murhattuna. Alkaa peli murhaajaa vastaan, jossa virkavallalta vaaditaan niin älykkyyttä kuin nopeuttakin. 

Vietin oikein lepposia lukuhetkiä kirjan parissa. Tarina soljui eteenpäin mukavasti ja koukuttavasti. Lukemisessa kesti kohtuuttoman kauan erilaisten kiireiden takia, mutta kirjan olisi kyllä voinut hotkaista parissa päivässäkin. Minua kiehtoi varsinkin numeropelin arvoitus ja kirjan palkitsevimpia kohtia olikin arvoituksen selvittelyyn liittyvät hetket. Tarina on kirjoitettu niin, että lukijakin voisi hyvin osallistua ongelmien ratkaisuun. Minä en tälläkään kerralla heittäytynyt analysoimaan murhaajan monitulkintaisia viestejä vaan annoin poliisin hoitaa hommansa. Joskus olisi toki mielenkiintoista kokeilla omia rikostutkijan taitoja ja pyrkiä selvittämään murhaajan motiivi/henkilöllisyys. Kuinka moni toimii sekä lukijana että tutkijana jännityskirjan edetessä?

Kirjan henkilöhahmot olivat moniulotteisia, mutta eivät kovin miellyttäviä. Dave Gurney vaimoineen painiskelee menneisyyden haamujen kanssa, mutta kumpikaan ei herätä lukijan sympatioita. Madelaine Gurneyn koin luontaantyöntäväksi jatkuvilla ivallisilla kommenteillaan ja kylmäkiskoisella asenteellaan. Onhan se toki vaikeaa olla vaimoke entiselle poliisille, joka ei halua päästää työstään irti edes eläkkeellä, mutta silti! On jotenkin vaikea uskoa kahden henkilön rakkauteen, joka kuvaillaan syväksi, vaikka kotihetket kuvaillaan epämukaviksi. Eihän rakkaus toki mustavalkoista ole ja monet asiat parisuhteessa voivat olla ristiriitaisia, mutta silti! Haluaisin kerran elämässäni lukea jännityskirjan, jossa ei puoliksi keskityttäisi päähenkilönä toimivan poliisin traagisiin elämänvaiheisiin. Voisiko poliisi olla joskus ihminen, jolla menee ihan hyvin. Söisikö se kirjan tehoja? Epäilen. (Ja totta kai tälläkin kertaa jokainen rivitilaa saanut peruspoliisi sattui olemaan keskimääräistä mielenkiintoisempi persoona, mitens muutenkaan.)

Olen pikkuhiljaa lopettanut jännityskirjojen ylistämisen. Se johtuu varmaan siitä, että olen lukenut lähivuosina niin monta todella hyvää jännityskirjaa. Melkein joka toinen tai kolmas genren edustaja on päätymässä top-10 listalle, vaikka siellä kekkuloi jo parikymmentä samanmoista kirjaa. Niinpä en oikein osaa asettaa tätäkään kirjaan mihinkään lokeroon. Mutta kirja oli oikein hyvä ja jännittävä. Nautin siitä aika lailla yhtä paljon kuin esimerkiksi Keplerin Hypnotisoijasta tai Läckbergin Saarnaajasta. Kovien tekijöiden kastissa siis liikutaan. 

Lopuksi spoilaava kysymys kirjan lukeneille: Lässähtikö loppu teidän mielestänne? Minusta murhaajan annetaan liian usein kuolla lopuksi. Se on jotenkin niin helppo ratkaisu. Buu!