Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ransom Riggs
2011 suom. 2012
347 s./Schildts & Söderstöms

Maaliskuun kirjateema pyörähtää käyntiin Ransom Riggsin fantasiasävytteisellä goottikertomuksella, joka myös kauhuksi lasketaan - ainakin jos on uskomista kirjaston luokitukseen. Aion kuukauden verran nuohota pitkin Englannin maaseutua vieraillen jännittävissä, kauhistuttavissa ja viehättävissä kartanoissa. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille alkaa Yhdysvalloista, jossa Jacob näkee hirviömäisen hahmon mustekalan lonkeroita suussaan murhaavan tämän isoisän. Jacobin isoisä Abe yritti kertoa pojanpojalleen hirviöistä ja eriskummallisista lapsista jo pojan ollessa pieni lapsi, mutta luonnollisestikin Jacob myöhemmin oletti tarinoiden olevan vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Kun isoisän kuolema järkyttää Jacobin mielenterveyttä niin, ettei tavallinen elämä enää onnistu, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä lentokoneeseen ja lähteä etsimään Walesista saarta, jossa isoisän tarinoista tutut eriskummalliset lapset asuivat neiti Peregrinen ylläpitämässä lastenkodissa 1940-luvulla. Kirjan kuvituksesta saamme kiittää vintage-kuvia, joissa on kirjan tunnelmaan sopivaa salaperäisyyttä ja karmivuutta.

Olisin oikein kovasti halunnut pitää Ransom Riggsin esikoisteoksesta. Muistan uhonneeni viime vuoden puolella useassakin kirja-arvion kommenttiosiossa, että vaikka sinä et pitänyt tästä tarinasta, niin minä aion pitää! ;) Kirjan kansikuva, jossa nuori tyttö kummallisissa vaatteissa leijuu ilmassa, kirjan paljon lupaava nimi ja takakannen hieman ahdistavat kuvat lupasivat aloittelevalle lukijalle ainutlaatuista tunnelmaa. Ei kirja huono ollut, mutta ei läheskään niin hyvä kuin olisin halunnut sen olevan. Olen ehkä katsonut liikaa kauhuelokuvia, joiden teemana on lyhyesti ilmaistuna olleet pahat lapset lastenkodissa. Pidin itsestään selvänä, että tässäkin tarinassa lapset olisivat eriskummallisuuksiensa takia osittain pahoja. Kun ensimmäiset maininnat hirviöistä tulivat vastaan, tajusin että lonkeroita suustaan pukkaavat hahmot ovat pahoja ja saarella kauniissa kartanorakennuksessa majailevat lapset viattomia. Tämä oli se pettymys, mistä en koko lukukokemukseni aikana voinut päästää irti. Ja muutenkin, mustekalahirviöt nyt eivät vain onnistu vakuuttamaan ideana...

Toinen pettymysten täyteinen aalto hyökyi rantaan, kun tajusin ettei kirjassa juurikaan ole pelottavia tai edes jännittäviä kohtauksia lupaavan alun jälkeen. Tunnelma on kohdillaan, kun Jacob kotonaan Yhdysvalloissa käy läpi isoisänsä jäämistöä ja löytää papereiden seasta tukun vanhoja valokuvia, joissa esiintyvät samat eriskummalliset lapset kuin isoisän tarinoissakin. Walesiin päästyään Jacob löytää saarella luonnon armoilla jo vuosikymmeniä olleen kartanon, joka on luhistumispisteessä. Harmaa tihkusade ja surulliset lasittomat ikkunat saavat lukijan huokaisemaan helpotuksesta: onneksi olen kotona peiton alla enkä Jacobin kanssa tutkimassa tuota kauhistuttavaa vanhaa rakennusta, jossa ihan varmasti tapahtuu kohta jotain kamalaa. Jännityksen nälkäiselle lukijalle nuo muutamat hetket eivät riitä yli 300 sivuisessa kirjassa.

Lopulta kirjan lopetuskaan ei ollut mielestäni onnistunut. Rakastan periaatteessa hyvin loppuvia tarinoita, joissa pitää silti olla roimasti surumielisyyttä. Elokuvallisissa lopuissa arvostan esimerkiksi perinteisesti opettaja-elokuvista tuttuja ratkaisuja: elämää suurempi opettaja tulee, muuttaa vuoden aikana muutaman oppilaan elämän lopullisesti ja lähtee pois. Mona Lisa Smile tai Levottomat sielut eivät olisi läheskään niin koskettavia elokuvia, jos opettaja jäisi ikuisiksi ajoiksi kouluun. Olisin siis toivonut kirjan tarinan suhteen, että Jacob ja eriskummalliset lapset olisivat vähintään joutuneet lopullisesti eroon toisistaan, ehkä jopa jotain vielä surullisempaa. Elokuvan suhteen minulla on vielä toivoa, sillä Tim Burton on tekemässä tarinasta oman versionsa ja toivon totisesti lopputuloksen muistuttavan Big Fishiä, joka on yksi suursuosikeistani. Koska kirja ei lopulta ollut kovin jännittävä, toivon elokuvalta selkeästi draamallista otetta, jossa keskitytään isoisän mahtaviin tarinankertomistaitoihin. Toki toivoisin Burtonilla olevan sen verran rohkeutta, että lopusta tulisi hieman särmikkäämpi.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on oiva kirja Kiinteistöhaastetta silmällä pitäen ja näin pääsenkin ottamaan uuden askeleen kohti huvilaa. Kirjailija onnistuu kiinteistön eli kartanon kuvailussa erinomaisesti. Ränsistynyt talovanhus, jonka parhaat päivät ovat olleet vuosikymmeniä sitten, aiheuttaa tervetulleita kylmänväristyksiä lukijassa. Toisaalta taas viehättävä kartano 1940-luvulta kuvaillaan juuri niin houkuttelevaksi paikaksi, että lukija olisi valmis samantien hyppäämään aikakoneeseen päästäkseen itse tutustumaan kartanon tiluksiin ja sokkeloiseen rakennukseen. 

Kiinteistöhaaste
50 mieskirjailijoiden kirjaa