Merenneidon vuosi

Sarah Winman
2015 suom. 2016
312 s./Tammi

Marvellous Waysin ja nuoren sotilaan Draken tiet kohtaavat joenpoukamassa Cornwellissa. Draken on ollut vaikea löytää omaa tietään toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Marvellous taas tietää, että meri on lähettänyt nuoren miehen hänen luokseen jostain erityisestä syystä, niin meri on aina toiminut. Nuori ja vanha ystävystyvät syrjässä muusta maailmasta ja Marvellous, merenneidon tytär, saa vielä kerran tilaisuuden muistella elämäänsä taaksepäin.

Näinä iltoina on ollut aivan erityisen ihanaa tehdä pesä sohvannurkkaan ja antaa tunnelmallisen tarinan viedä mukanaan. Kaikki lukemani kirjat eivät missään nimessä saisi olla Merenneidon vuoden kaltaisia, se olisi aivan liikaa. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että silloin tällöin kirjapinosta paljastuu jotain näin kaunista ja taianomaista.

Olin myyty tarinalle ja valovoimaiselle Marvellousille jo kirjan ensimmäisessä osuudessa, jossa vanhasta naisesta kerrotaan aivan erityisen viehättävin sanankääntein. Tunnelma muistutti minua välittömästi lempielokuvastani Big Fish, joka on Tim Burtonin ohjaama aikuisten satu. Elokuvassa minua on aina kiehtonut tarinankerronnan voima sekä toden ja keksityn välinen häilyvä raja. Myös Winmanin kirjan punainen lanka on tarinankerronnassa.

Kahden ihastuttavan kirjan jälkeen voi jo varmaankin luottaa siihen, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Kani nimeltä jumala sekä Merenneidon vuosi ovat molemmat olleet sykähdyttäviä lukukokemuksia.

Kani nimeltä Jumala

Sarah Winman
2011 suom. 2012
324 s./Tammi

Olen rakentanut vuoden ensimmäisen teemakuukauden blogisuosittelujen varaan. Tammikuussa aion lukea mahdollisimman monta kirjaa, joiden olen huomannut saavan osakseen ihastuneita kommentteja pitkin viime vuotta. Teemailun aloittaa Kani nimeltä Jumala, josta tiesin vain sen, että sen on sanottu olevan kaunis kuvaus lapsuudesta. Moni muukin on tainnut suomenkielistä nimeä hieman arvostella, ja täytyy kyllä myöntää sen olevan juuri niin epäilyttävä, etten varmaankaan olisi uskaltanut kirjaan tarttua ominpäin. Englanninkielinen When God Was a Rabbit puolestaan kuulostaa jo paljon kiinnostavammalta ja ikään kuin uskottavammalta.

Jo ensimmäiset sivut luettuani pystyin huokaisemaan helpotuksesta: tarina vaikutti kaikin puolin juuri niin hienolta kuin olin uskaltanut toivoakin. Muutaman kirjan John Irvingiä lukeneena ymmärrän hyvin rinnastukset, joita näistä kahdesta kirjailijasta on tehty. Tunnelma Winmanin esikoisteoksessa on hyvin samankaltainen kuin esimerkiksi kirjassa Ystäväni Owen Meany, enkä ihmettelisi yhtään, jos englantilainen kirjailija kertoisi inspiroituneensa kyseisestä tarinasta. Molemmissa kun paljastuu jo heti aluksi, että on olemassa ystävä, joka tulee tekemään tulevaisuudessa jotain suurta ja uskomatontakin. Niin kuin Irvingin kirjassa aikoinaan, myös nyt jännittävä paljastus latasi minut odotuksella, johon oli sekoittunut pisara melankoliaa. Kirja minun makuuni siis!

Sarah Winmanin tarinassa on kani, ja sen nimi on tietenkin Jumala. Kanin omistaa pieni tyttö, jonka lapsuus on tietyssä mielessä loppunut jo varhain, vaikka elämä usein maagista onkin. On myös veli, joka sinnittelee erilaisuutensa kanssa ja yrittää siinä samalla suojella pikkusiskoaan maailman murheilta. Tytön ja pojan vanhemmat ovat sielultaan 60-luvun lapsia, halukkaita jakamaan kotinsa muidenkin kuin perheenjäsentensä kanssa. Ajan myötä perheen ylläpitämään majataloon muuttaa kaiken kokenut vanhan herrasmies, oman elämänsä suurin diiva ja isän kiehtova näyttelijätär-sisko. Yhdessä he kestävät kaiken sen, mitä elämä keksii heidän eteensä heittää. Ja kun kyseessä on kirottu perhe, ei surulta voi välttyä. Onneksi on Jenny Penny, salaperäinen ystävä, jolla on kyky nähdä enemmän kuin muilla.

Kirjassa sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, jokaisen lapsuudesta tuttuja asioita, ja paljon muutakin. Juonenkuljetusta tärkeämpää on kuitenkin se, mikä löytyy rivien välistä, se mistä ei välttämättä oikein osaa edes kirjoittaa. Ehkä suuret tunteet liittyvät tunnesiteisiin, joita henkilöhahmot ovat muodostaneet kukin keskenään tai heidän tapaansa ymmärtää elämää ja maailmaa. He elävät tavallista pientä elämäänsä, mutta heidän tarinansa onnistui koskettamaan ainakin minua. Ei lainkaan hassumpi aloitus vuodelle!

Tammikuu: Blogikollegojen suosituksesta 2012
100 naiskirjailijoiden kirjaa