Maailman talvi

Ken Follett
2012 suom. 2013
800 s./WSOY

Olen edennyt mahtipontisessa Vuosisata-trilogiassa toiseen osaan.

Myhäilen edelleen tyytyväisenä, että keksin ottaa kyseisen kirjasarjan lukuun juuri tänä vuonna. Päätin samalla, että luen kirjat niin, että niiden välissä on aina korkeintaan neljä kuukautta väliä, jotta henkilöhahmot ja tapahtumat pysyvät tuoreessa muistissa. Näin myös muille kirjoille jäi hyvin aikaa eri osien välissä, sillä yritän vältellä fiilistä, että joudun rämpimään ihan loputtomasti yhden tarinan parissa. Minulle tosiaan syntyy yllättävän helposti tällainen fiilis. Asiaa ei auta, vaikka tarina olisi miten hyvä tai vetävästi kirjoitettu. Luin varmaan niin monta vuotta kirjoja niin, että melkein aina käsittelyssä oli minulle uusi kirjailija ja kuin itsestään aloin vältellä pitkiä kirjasarjoja. (Yksi lähivuosien lukemiseen liittyvä tavoite onkin, että saattaisin aloittamani sarjat mahdollisimman reippaasti loppuun.)

Ensimmäistä osaa luin aika tarkalleen kuukauden päivät ja pidin nytkin huolen, ettei aikaa menisi ainakaan enempää. Maailman talvessa sattui olemaan tasan 800 sivua, joten neljäksi viikoksi oli helppo jakaa sivumäärät. Kolme viikkoa luin juuri tasan sen määrän mitä pitikin, sillä meneillään oli niin paljon muutakin pakollista ja vapaaehtoista hommaa. Tällaiselle aikatauluttajalle olikin todella mieluista, kun kerrankin tiesi milloin voi hyvällä omatunnolla laskea kirjan käsistään ja siirtää energiansa muihin hommiin. Neljäs viikko oli selkeästi hiljaisempi ja tarinassa ratkaisunhetket, joten oli kiva päästä kirjan ahmimismoodiin.

Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkoi Ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta, ja toisessa osassa eletään Toisen maailmansodan ankeita vuosia. Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleet henkilöt ovat mukana vieläkin, mutta tarkemmin seurataan uutta sukupolvea eli heidän jälkeläisiään. Näkökulma muuttuu tiuhaan tahtiin ja lukija pääsee tiiliskiviromaanin aikana kurkistamaan natsivallan alle joutuneeseen Saksaan, Stalinin hallitsemaan Venäjään, Pearl Harborin hyökkäykseen, liittoutuneiden hyökkäyksen Pohjois-Ranskaan ja Puna-armeijan hyökkäyksen Berliiniin - näin muutaman mainitakseni.

Kuten totesin jo ensimmäisestä osasta kertoessani, nautin siitä miten yhdellä lukukokemuksella saa niin valtavasti tietoa 1900-luvun alun historiasta. Henkilöhahmot ovat siellä missä kulloinkin tapahtuu, he ovat suunnittelemassa suurmiesten päätöksiä, tekemässä maailmasta parempaa paikkaa, estämässä Kolmannen maailmansodan syttymisen ja toisaalta elämässä siviilien tavanomaista arkea. Lukion historiantunneista on jo aikaa enkä ole vuosiin lukenut näin laajaa kuvausta Toisesta maailmansodasta. Ymmärrys 1940-luvun tapahtumiin siis todella kasvoi rytisten.

Maailman talvea lukiessani huomasin olevani jo todella kiintynyt henkilöhahmoihin. Vaikka kirjassa kohdataan paljon läpeensä pahoja ja julmia ihmisiä, niin päähenkilöt ovat monisyisiä ja vääriäkin valintoja tehdessään heillä on omasta mielestään jalot päämäärät. On ollut arvokasta lukea Toisesta maailmansodasta niin, että näkökulma on jatkuvasti vaihdellut ja on saanut kurkistaa eri aatteiden taakse.

Toinen maailmansota itsessäänhän on - yllätys yllätys - todella rankkaa luettavaa. Ihmisten pahuus jaksaa yllättää, vaikka niin paljon käänteistä muistikin etukäteen. Lukiessani aloin myös vähitellen ymmärtämään miksi ihmisiä edelleen kiinnostaa tämä ajanjakso. Olen aikaisemmin pyöritellyt lähinnä silmiäni, kun uusia teoksia aiheesta on ilmestynyt (varsinkin tietopuolella). Kummasti itselle aihe on tuntunut loppuun kalutulta ja olenkin pyrkinyt välttelemään Toisen maailmansodan tapahtumia kaikessa kirjallisuudessa. Nyt uumoilen, että asiaan saattaa tulla käänne...

Salaisuuden kantaja

Kate Morton
2012 suom. 2016
666 s./Bazar

Lukeminen sujuu ilman takkuilua, mutta toista viikkoa minua vaivaa jonkinasteinen kirjoitustukos. Ei vain millään huvittaisi kirjoittaa riviäkään, mutta vielä enemmän ärsyttää ajatus siitä, että kirjan blogimerkintä jäisi roikkumaan hamaan tulevaisuuteen siispä muutama sananen lukukokemuksesta. Muistelisin, että blogihistoriani aikana en ole jättänyt kirjoittamatta kuin yhdestä kirjasta (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa tms.) ja siitäkin kirjoittaminen vain jäi roikkumaan, lukukokemus oli ihan passeli.

Mortonin ensimmäinen kirja Paluu Rivertoniin oli todellinen napakymppi minulle. Hylätyssä puutarhassa oli selkeästi hetkensä, vaikka nykyaikaan keskityttiin mielestäni liikaa. Kaukaiset hetket puolestaan kutkutti vanhoista linnoista ja sukusalaisuuksista kiinnostunutta mieltäni kovastikin, vaikka vähän täyteen ahdattuhan kirja osittain oli. Salaisuuden kantajassa oli paljon hyvää ja lukukokemus oli oikein nautittava, mutta aikaisempiin kirjoihin verrattuna tässä oli vähemmän sitä jotain.

Nykyajassa seitsemänkymppinen näyttelijätärkuuluisuus Laurel alkaa selvittämään äitinsä menneisyyttä. Yhdeksänkymppisen äidin lähdön hetki on lähellä ja vanhin tyttäristä haluaa tietää mitä todella tapahtui hänen lapsuudenkodissaan eräänä kauniina kesäpäivänä 60-luvun alussa, kun Dorothy-äiti puukotti heidän kotipihalleen saapunutta tuntematonta miestä. Tarina vie Lontoon pommitusten vuosiin, Dorothyn nuoruudenmaisemiin. Kuka oli Jimmy ja miksi äiti ei koskaan kertonut rakkaasta ystävästään Vivienistä?

Salaisuuden kantaja tarjoaa tunnelmallisen lukukokemuksen ja hiukan modernimpaa Mortonia, jos näin voi sanoa. Olen itse enemmän hämärän menneisyyden ystäviä, jotenkin 40-luku ja sotavuodet tuntuivat liian läheisiltä, jotta olisin ihan täysin uppoutunut tarinan imuun, mutta joku toinen voi nauttia senkin edestä. Kaikki Mortonin kirjat lukeneena arvostin myös kirjan loppua, jossa matto vedetään lukijan alta, hyvä! Kirja sai muutenkin miettimään paljon perhesuhteita ja -salaisuuksia, joita varmaan jokaisella suvulla riittäisi, jos joku niitä jaksaisi alkaa penkomaan.

Nyt odottamaan seuraavaa Mortonin kirjaa.

Hietakehto

Sirpa Kähkönen
2012
336 s./Otava
En ole koskaan kokenut suurta imua Kähkösen Kuopio-sarjan pariin, mutta hänen kirjojaan on useaan otteeseen suositeltu minulle (mm. Jaana blogini 1-vuotissynttäripäivänä), joten olen vähitellen lämmennyt ajatukselle lukea niistä yksi. Hietakehto on sarjan itsenäinen kuudes osa.

Tarinan keskiössä on Kesäkallio, Selma Kelon huvila. Eletään vuotta 1943 ja elokuu on kauneimmillaan; kesäpäivät ovat pitkiä ja kuumia. Huvila on täynnä elämää, kun sukulaiset ja ystävät kokoontuvat paikalle ja henkilökuntaakin riittää ruokaa tekemään ja lapsia vahtimaan. Toinen maailmansota velloo ympärillä eivätkä lapsetkaan voi välttyä kuulemasta uusimmista käänteistä.

No, lukukokemukseen ei liity sen suurempaa draamaa, en vain ihastunut kirjaan. Yritin aluksi lukea kirjaa niin kuin lukuromaania, mutta tuntui ettei mieleenpainuvia henkilöitä tai kohtaloita oikein ollut ja henkilöhahmoja oli paljon. Lopulta tarina alkoi vain tuntumaan todella raskaalta lukea. Ajattelin pelastaa tilanteen ja jatkaa lukemista painottaen ajatukseni enemmän Suomen historiaan ja miten kiinnostavaa olisi saada lisätietoa 1940-luvun alusta, mutta näköjään luen mieluummin historian käänteistä ihan tietokirjoista, joten B-suunnitelmakin epäonnistui.

Sanoisin, että sodan käsittely lapsen näkökulmasta teki tarinasta mielenkiintoisen. Tunnelma oli pahanenteinen heti kirjan alusta lähtien ja se miten ajattelemattomasti aikuiset vetivät lapset osaksi sota-ajan kauhuja silloinkin kun se ei olisi ollut välttämätöntä... Mutta valitettavasti siinä ei ollut tarpeeksi, jotta olisin tykästynyt tarinaan.

Tässä taisi siis olla minun osaltani Kuopio-sarjaan tutustuminen. En luultavasti tule enää tarttumaan muihin osiin. Minulle kuppi jotain ihan muuta teetä, kiitos!

Elämä elämältä

Kate Atkinson
2013 suom. 2014
595 s./Schildts & Söderström

Elämä elämältä on Ursula Toddin ja hänen perheensä tarina - kerrottuna kymmenillä eri tavoilla. Entä jos Ursula ei olisikaan pudonnut huoneensa ikkunasta ja kuollut, mitä hänelle ja hänen läheisilleen olisi tapahtunut? Entä jos Ursula ei olisikaan päätynyt yhteen raakalaisen kanssa, millainen tulevaisuus hänellä tuolloin olisi ollut? Entä jos Ursula olisikin saanut lapsen? Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun Ursula kuolee, joku toinen saa ehkä elää. Kun Ursula jää henkiin, jonkun toisen päivät saattavat olla luetut.

Tämä oli ensikosketukseni Atkinsonin tuotantoon. Hänen jännityskirjoistaan olen tietoisesti pysytellyt erossa, sillä en ole uskonut niiden charmin olevan sitä mitä jännityskirjallisuudelta yleensä kaipaan. Elämä elämältä on kuitenkin kerrassaan ihana kirja: peribrittiläinen ja hienostunut tarjottuna pienellä twistillä.

Aluksi pelkäsin, ettei Ursulan henkilöhahmo oikein ota tuulta alleen, hän tuntui pitkään jotenkin kaukaiselta, värittömältäkin. Hänen lukemattomat elämänpolkunsa olivat niin täynnä erilaisia mahdollisuuksia, että Ursula itse tuntui jäävän niiden varjoon ja henkilöhahmot hänen ympärillään herättivät enemmän tunteita kuin päähenkilö itse.

Lukukokemus kuuluu ehdottomasti kirjavuoteni parhaisiin. Melankolinen tarina todella puhutteli ja ihastutti alusta loppuun saakka. On aina kutkuttavan hienoa, kun lukijalle ei tarjota vastauksia suoraan. Mikä tarinoista lopulta oli Ursulan tarina?

Teurastamo 5




Kurt Vonnegut
1969 suom. 1970
190 s./Tammi

Tämän kirjan suhteen ei olisi kannattanut jäädä muhimaan kirja-arvion kanssa, tässä vaiheessa ei nimittäin ole juuri mitään sanottavaa kyseisestä teoksesta.

Vonnegutin Teurastamo 5 on tullut vuosien varrella vastaan yhdellä jos toisellakin kirjalistalla, joihin on kerätty kaikkien aikojen lukukokemuksia. Kun Booksy vielä suositteli kirjailijan tuotoksia minulle muutama vuosi takaperin, ajattelin, että nyt ei enää kannata perääntyä.

Pian lukemisen aloitettuani sain kuitenkin huomata poistuneeni kauas mukavuusalueeltani. En oikeastaan pidä sotakirjallisuudesta - on lähestymistapa mikä vain. En myöskään ole sinut satiirien kanssa, vaan tietynlainen komiikka saa minut tilanteesta riippuen ärsyyntymään, pitkästymään tai ahdistumaan. En siis yllättynyt kovinkaan paljon, kun en päässyt tarinan imuun mukaan.

Toisaalta toivon, että olisin antanut kirjalle vähän enemmän laatuaikaa. Aloittelin sitä nimittäin joskus heinäkuun lopulla, ellen jopa aikaisemmin. Lopulta luin sen aktiivisella otteella loppuun syyskuun alussa. Kun muutama viikko sitten jatkoin siitä mihin olin kesän aikana jäänyt, en oikein enää muistanut kuka oli ollut päähenkilön asemassa kirjan alussa ja ketkä olivat niitä henkilöitä, joita päähenkilö muisteli. Osaan suhtautua äärettömän välinpitämättömästikin lukemiini kirjoihin, sillä olisinhan voinut toki selata sivun pari alusta päästäkseni takaisin kärryille, mutta ei niin ei. Porskutin eteenpäin vähän pihalla, olettaen, että kyllä tämä tästä kohta... Toisaalta taas kyseessä ei ole minun mahdollinen lempikirjani, joten oikeasti ihan sama. Tulipahan luettua. Huijaisin vain itseäni, jos lähtisin suunnittelemaan, että sitten joku päivä luen sen vielä uudelleen ja ehkä paremmalla menestyksellä.

Teurastamo 5:een liittyy myös toisenlainen pettymyksen tunne. Kirjan alaotsikkohan on Lasten ristiretki, joten sain nopeasti kehitettyä mielleyhtymiä, joissa yhdistyivät Battle Roayl -elokuvat ja Kärpästen herra. Ja aika metsään mentiin. Se ei tietenkään ole herra Vonnegutin vika.

Itse en tule välttämättä lukemaan suuren amerikkalaisen kirjoja lisää, mutta kysynpähän, kun kiinnostaa: kuuluuko Kurt Vonnegut teidän suosikkikirjailijoihinne? Lempiteokset?

Mieskirjailijoiden 50 kirjaa

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows
2008 suom. 2010
298 s./Otava

Erinäisten suosituksien jälkeen valitsin häämatkalle lukemiseksi tämän ihastuttavan kirjan. En osannut villeimmissä haaveissanikaan toivoa lukukokemuksesta niin hyvää kuin se loppujen lopuksi oli. Mielikuvani tarinasta oli lähinnä sellainen Pieni lankakauppa -tyylinen, jossa neulominen on korvattu kirjallisuudella enemmän tai vähemmän kepeästi. Pian selvisi, että lukukokemus oli jotain paljon parempaa. Olenkin hykerrellyt iloisena siitä, että sain taannoin blogiarpajaisissa kotiuttaa tämän kirjan. Nyt sillä on rakastava koti luonani.

Tarinasta en tohtisi kertoa kovinkaan paljon, sillä lukukokemuksessa hienoa oli osaksi se, että ei tiennyt etukäteen mitään tulevista tapahtumista. Lukiessa tuntui siltä, että mitkä tahansa käänteet saattavat olla mahdollisia. Alkuasetelmista kuitenkin sen verran, että lontoolainen kirjailija Juliet Ashton päätyy yllättäen tiiviiseen kirjeenvaihtoon Kanaalisaarten Guernseylla asuvan Dawsey Adamsin kanssa. Mies kertoo kirjeissään saarella asuvista ystävistään ja näiden yhdessä kokemistaan raskaista ajoista Saksan miehityksen alaisina. Juliet huomaa olevansa täysin näiden kirjeiden pauloissa ja haluaa tietää lisää saaren ihmisistä ja näiden perustamasta kirjallisesta piiristä, jota on siunattu varsin mielenkiintoisella nimellä.

Kirjan viehättävyyttä korostaa entisestään se, että tarina on kirjoitettu kokonaan kirjemuotoon. Juliet käy kirjeenvaihtoa niin kustantajansa, parhaan ystävänsä kuin muutaman muunkin kanssa. Kirjassa on julkaistu myös osa vastausviesteistä, joten lukijan on helppo tutustua Julietin lisäksi myös tämän lähipiiriin. Aluksi olin hieman hämmentynyt kirjemuodosta enkä oikein saanut otetta tarinasta tai sen henkilöistä. Pikkuhiljaa eri hahmojen persoonalliset kirjoitustyylit toivat kuitenkin heihin syvyyttä ja uskottavuutta. Toki ensin piti kokea uskottavaksi se, että kaikki tärkeät hahmot osaavat kirjoittaa niin hyviä ja sisältörikkaita kirjeitä taustastaan riippumatta...

Mikä tarinassa nyt sitten oli niin sykähdyttävää? En oikein löydä sanoja kuvaamaan kirjaa. Osaksi tunnelmaa loi Juliet hauskoilla ja nokkelilla kirjeillään, minäkin haluaisin saada häneltä kirjeen! Osaksi kiitosta saa sota-aihe, joka yleensä jotenkin puuduttaa ja on jotenkin alleviivaavaa ja ehkä tietokirjamaistakin. (Saa olla eri mieltä, tämä on vain minun tapani kokea juuri tämä aihe!) Pyrin tietoisesti välttelemään sotakirjallisuutta, on kirjan lähestymistapa mikä hyvänsä. En olisi välttämättä tähänkään kirjaan viitsinyt tarttua jos olisin tiennyt, että siinä muistellaan sota-aikoja. Tällä kertaa tarina oli kuitenkin erilainen ja se teki siitä jotenkin tärkeän. Useinhan sotakirjojen sanotaan kertovan pienten ihmisten kokemuksista sodan jaloissa. Tällä kertaa kuitenkin pitkästä aikaa oikeasti tuntui siltä, että mukaan ei ollut sekoitettu sodan syitä ja sodan politiikkaa ja taustoja, vaan todellakin pitäydyttiin siinä pienten ihmisten arjessa ankeuden keskellä. Siksi kirja oli kaikessa yksinkertaisuudessaan ja vähäeleisyydessään todella koskettavaa.

Tämä kirja kannattaa lukea!

P.S. Te muut TB-haasteen osallistuvat, onko tämä TB kirja?! Muistaakseni haasteessa sai olla mukana myös briteistä kertovia kirjoja, jotka eivät ole brittien kirjoittamia. Mutta mihin alakategoriaan tämä silloin menisi? Kun kirjoittaja on kuitenkin ymmärtääkseni amerikkalainen. No, ehkä tämä ei sitten kuulu haasteen piiriin...?

Perillinen

Camilla Läckbrg
suom. 2010
489 s./Gummerus

Perillinen on Läckbergin viides kirja, joka sijoittuu rannikkokaupunki Fjällbackaan Ruotsissa. Sarjassa seurataan poliisiaseman työntekijöiden edesottamuksia murhatutkimuksissa, joita käynnistetään vähän väliä idyllisessä pikkukylässä. Kirjojen murhajuonet ovat aina omia kokonaisuuksiaan, mutta henkilöhahmoja syvennetään entisestään jokaisessa osassa. Sarja kannattaakin aloittaa ensimmäisestä osasta ja edetä järjestyksessä. Läckberg rakentaa henkilöhahmot, ympäristön ja tilanteet ihailtavan huolellisesti ja jälki on uskottavaa. Jos pitää jännityskirjoista, joissa poliisit eivät ole synkkiä ja viinaanmeneviä eikä alamaailma ole sekaantunut jokaiseen rikokseen, niin suosittelen lämpimästi!

Tällä kertaa konstaapeli Patrick Hedströmin vaimo Erica Falck löytää ullakolta äidilleen kuuluvan natsiajan kunniamerkin sekä tämän vanhat päiväkirjat sotavuosilta. Erica alkaa tutkimaan etäiseksi jääneen äitinsä menneisyyttä ja pyytää apua kylän sotatuntijalta, joka murhataan pian Erican käynnin jälkeen. Suhtauduin aluksi epäilevästi natsiaiheeseen. Muut Läckbergin kirjat ovat tarjonneet mielikuvituksellisia ja karmivia tappajia ja niihin verrattuna natsiaihe kuulosti hieman laimealta. Kirja vei kuitenkin mukanaan ensimmäisiltä sivuilta lähtien.

Kirjan tapahtumista en voi sanoa paljonkaan, koska saatan vahingossa paljastaa liikaa. Kirjassa kuitenkin käsitellään toisen maailmansodan tapahtumia Ruotsissa ja Norjassa sekä uusnatsismin vaikutusta tänä päivänä. Kirjaan suhtauduinkin vähän kuin mielenkiintoiseen historiantuntiin. Ainakin itse elän siinä uskossa, että kirjailija on varmasti tehnyt taustatutkimuksensa hyvin ja että vain Erican äidin Elsyn tarina on fiktiota. Mutta saa korjata, jos olen väärässä.

Edellisiin kirjoihin verrattuna tarinassa tuntuisi oleva enemmän "painavaa asiaa". Sarjan aikaisemmat osat ovat olleet jännityskirjoina parempia, koska niissä on keskitytty tarjoamaan laadukasta jännitystä. Tässä kirjassa puolestaan kirjailija haluaa selvästi lukijoiden liikuttuvan henkilöhahmojen elämäntarinoista. Heidän väärät valintansa surettavat ja jäävät lukijan mieleen kirjan päättymisen jälkeenkin. Tällä kertaa tämä oli toimiva kokonaisuus, mutta mielestäni jännityskirja ei aina tarvitse tällaista syvällisyyttä ollakseen hyvä. Ehkä toinen maailmansota ja juutalaisvainot ovat sellaisia asioita, joita ei voi vain lähteä sivuamaan kirjan juonessa pinnallisesti. Sen ilmeiseti pitää olla kaikki tai ei mitään.

P.S. Kiitos Suskille, joka aikanaan suositteli Läckbergin kirjoja! Tartuin ensimmäisenä Saarnaajan ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä.