Nancy

Deborah Spungen
1983 suom. 1991
380 s./Gummerus

Oli jo aikakin tarttua uudelleen kirjaan, joka aikoinaan teki lähtemättömän vaikutuksen minuun.

Luin Nancyn ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja sattui silmiini kirjastossa ja takakannen perusteella se vaikutti todella kiinnostavalta. Meni pari vuotta ennen kuin tajusin, että "kaikki" teini-ikäiset tytöt lukevat Nancyn ja kirjoittavat kirjallisuusesseensä kyseisestä kirjasta - ja minä kun luulin löytäneeni unohduksiin vaipuneen helmen.

Äidin näkökulmasta kirjoitettu kirja toimii edelleen. 15 vuotta myöhemminkin ahmin kirjan muutamassa päivässä ja google on laulanut kirjan viimeisen sivun luettuani. Jos ensimmäisellä kerralla kirjaa luki teini-ikäisen silmin yrittäen ymmärtää Nancyä, niin nyt pienen taaperon äitinä kirjan kokee eri tavalla, keskittyen varsinkin äidin rooliin häiriintyneen nuoren tytön elämässä.

Nancy on äidin puheenvuoro esikoistyttärensä vihan, pahan olon ja surun täytteisestä elämästä. Punk-bändi Sex Pistolsin Sid Viciousin kanssa seurustellut 20-vuotias Nancy löydettiin murhattuna new yorkilaisesta hotellihuoneesta vuonna 1978 ja tapahtuneesta tuli sensaatiolehtien ykkösuutinen. Lehdistö antoi tapahtumista ja kuolleesta tytöstä varsin yksipuolisen kuvan, joten lopulta Deborah Spungen päätti kirjoittaa kirjan tyttärestään. Elämä itsetuhoisen Nancyn kanssa oli vaikeaa lapsuudesta lähtien ja vuosi vuodelta tavallinen perhe-elämä jäi yhä kaukaisemmaksi haaveeksi esikoistyttären terrorisoidessa koko perhettä.

Googlesta mustavalkokuvia tuijoteltuani tuntui ihan absurdilta, että Nancyn kuolemasta on jo melkein 40 vuotta ja silti tapaus edelleen kiehtoo aina vain uusia sukupolvia. Kuvat nuorista punkkareista eivät hätkähdytä enää tänä päivänä, ja on jopa vähän vaikea ymmärtää, että 40 vuotta sitten Nancy ja Sid ovat kääntäneet päitä missä tahansa liikkuivatkin. Kirja tarjoaa muutenkin todella mielenkiintoista ajankuvaa. Yhteydenpito kriisitilanteissa on ollut kovin erilaista ilman kännykkää ja New York on täysin eri kaupunki kuin tänä päivänä. Lääketieteessä on otettu isoja harppauksia eteenpäin ja lääkäreiden ehdoton auktoriteettiasema on horjunut. Toisaalta taas huumeiden pyörittämä elämä ja sivusta itsetuhoa seuraavien kärsimykset eivät muutu vuosikymmenten vaihtuessa.

Lähiaikoina on ilmestynyt kirjan uusi painos ja suosittelen ehdottomasti tarttumaan nimenomaan siihen. Tai lukemaan kirjan alkuperäiskielellä. Itse luin 80-luvun suomennoksen ja teksti (varsinkin dialogi) oli niin tönkköä, että meinasi pilata koko lukunautinnon.

Stockmann Yard - myymäläetsivät muistelmat

Antto Terras
2015
285 s./Like

Jos KonMarin lukeminen johonkin kirjaharrastuksessani vaikutti niin siihen, että toivottavasti tästä eteenpäin osaan valita oikeita kirjoja luettavaksi hetimiten kun tiet niiden kanssa risteävät. Liian moni kirja on aikoinaan päätynyt suoraan lukulistalle ja jumittanut siellä niin kauan, ettei kirja enää lainkaan ole ajankohtainen ja näin se on jäänyt lopulta lukematta. Kirjahyllyä katsellessani päättelinkin, että Stockmann Yard on juuri tällainen kirja, jota ei kannata jättää roikkumatta. Sen aika on nyt tai ei koskaan.

Myymäläetsivän muistelmat olikin oikein oiva välipalakirja muiden lukemisten ohella. Ylipäätään oli mielenkiintoista lukea millaista myymäläetsivän työ on ja varsinkin millaista se on Suomen tunnetuimmassa tavaratalossa. Kaiken maailman lakipykäliä sivutaan runsaasti ja niistä tulikin kirjan isoimmat ahaa-elämykset: myymälävarkaana oleminen ei tosiaan linnaan asti vie ja jos korttinsa pelaa oikein niin eipä ole juuri muitakaan rangaistuksia luvassa.

Tietenkin herkullisimmat kohdat kirjassa liittyivät tosielämän tarinoihin. Terras on kohdannut kaikenlaista tallaajaa ja Stockmannilla on jäänyt kiinni niin rikkaat kuin köyhät, julkkikset ja nobodyt, rehdit urheilijat ja hemmotellut kakarat. Kiinniottotarinoita on runsaasti ja päällimmäisenä mieleeni taisi jäädä juurikin tavat joilla rikkaiden perheiden lapsia kohdeltiin. Kirjasta sai ainakin sen käsityksen, että paljon ei näiden lapsien ja nuorten tarvitse käytöstään anteeksipyydellä. Melkeinpä se on Stockmann, joka on antanut lahjakortin perään ja pyydellyt anteeksi. Älytöntä. Mutta ehkä vieläkin raivostuttavampana pidin vanhempia, jotka soittelevat rötöstelyn jälkeen ja uhkailevat ties millä, koska meidän mussukkaahan ei varkaaksi kutsuta. Apua, ihan rintaan koskee, kun taas muistaa, että tuollaisia oman elämänsä tähtiä on oikeasti olemassa.

Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja otteessaan pitävä kirjanen.

Illalla pelataan Afrikantähteä - Isovanhemmista ja lapsenlapsista

Merete Mazzarella
2008 suom. 2008
239 s./Tammi

Tämäkin kirja on roikkunut lukulistallani lähes kahdeksan vuotta! Jo oli aikakin tarttua. Ja nyt tietenkin oli aika hyvä saumakin sen herättämille ajatuksille.

Vuosien saatossa (luultavasti vain yhden naistenlehdessä olleen arvion perusteella...) minuun on iskostunut vahva käsitys kirjasta ja siinä esitellyistä ajatuksista liittyen isovanhemmuuteen. Lähivuosina olen törmännyt useampaan perhedynamiikkaa suorapuheisesti ruotivaan kirjaan ja siksi oletin Mazzarellankin kirjan olevan vähän räävittömämpi. Asioista puhutaan kyllä niiden oikeilla nimillä eikä isovanhemmuuden herättämiä negatiivisia tunteita kaunistella, mutta kuitenkin lopputulos on kieltämättä aika hienostunut ja ehkä myös hienotunteinen.

Nautin kirjan lukemisesta, se osoittautui oikein oivaksi suupalaksi romaanien välissä. Mazarellan jutusteleva tyyli sopi kirjan aiheeseen todella hyvin (en tiedä onko se peräti hänen tavaramerkkinsä?). Lainauksia muista teoksista oli liian paljon varsinkin kirjan alkupuolella, mutta ne onneksi vähenivät pikku hiljaa. Kirjailijan omat lapsenlapset asuvat Atlantin toisella puolella, joten hänen harjoittamansa isovanhemmuus eroaa paljon siitä, mitä olen oppinut oman lähiperheeni esimerkistä pitämään ns. normina, joten hänen kokemuksensa antoivat minulle ihan uutta ajateltavaakin.

Suosittelen tutustumaan, jos aihe kiinnostaa.

Pientä säätöä

Anna Perho
2015
159 s./Otava

Mitä tapahtui ja kenelle?
Anna Perholle on sattunut ja vaikka mitä. Sählääminen on Perhon mukaan elämäntyyli ja hänen uusin kirjansa on kunnianosoitus tälle toiminnalle. Muistojen siivin suhataan New Yorkista Helsingin asematunneliin ja mafian mailta Ypäjälle.

Mitä pidin?
En olisi varmaan tullut tarttuneeksi kirjaan muuten, mutta satuin voittamaan sen Intagramin kilpailussa - ja onneksi voitin. Olisi mennyt viihdyttävä kirja sivusuun! Suhtauduin kirjan kolumnityyppisiin teksteihin samalla palolla kuin Anna-Leena Härkösen vastaaviin tuotoksiin. Tajusin tarttua kirjaan juuri oikealla hetkellä ja se viihdyttikin minua loistavasti toipuessani voimat vieneestä vatsataudista. Hetken aikaa sohvalla koomaileminen ei ollutkaan ihan niin tylsää.

Ajatuksia?
Meissä kaikissa asuu varmasti jonkunasteinen säätäjä. Olisipa kätevää, jos kaikilla olisi Perhon kirjoittajan taidot, näin saisimme kaikki kivasti omat vauhdikkaimmat ja järjettömimmät muistot talteen yksiin kansiin. Vaikka Perholle on tosiaan sattunut ja vaikka mitä, niin uskon, että lopulta aika lailla meille kaikille on sattunut kasa kertomisen arvoisia juttuja. Näin ollen on vaikea keksiä kenelle Perhon kirjaa ei voisi suositella: tuntuu, että samaistuminen ei voisi olla helpompaa.

Villi vaellus

Cheryl Strayed
2012 suom. 2013
403 s./Like

Mitä tapahtui ja kenelle?
Cheryl Strayedin on jo jonkin aikaa ollut vaikea saada omasta arjesta kiinni. Äiti kuoli muutama vuosi sitten ja avioliittokin hajosi. Elämä on kulkenut vääjäämättä kohti irtosuhteita ja huumeita. Millään ei oikein tunnu olevan väliä. Ratkaisu kaikkeen löytyy kuitenkin The Pacific Crest Trail -nimistä vaellusreitistä, jota Cheryl päättää lähteä tarpomaan. Itsensä löytämisen lisäksi matka on täynnä fyysistä kipua ja väsymystä, mutta Cheryl puskee sisukkaasti eteenpäin.

Miten löysin kirjan?
Seuraan Reese Witherspoonia Instagramissa ja hän on hehkuttanut tulevaa elokuvaansa Wild jo monen kuukauden ajan ja se onkin vaikuttanut todella mielenkiintoiselta. Eräänä päivänä kollega alkoi kehua naisesta ja villistä erämaasta kertovaa kirjaa ja pian yhdistinkin nämä teokset samaksi tarinaksi ja tartuin heti kirjaversioon. Yleensä tiedän aika hyvin mitä aion lukea seuraavaksi ja mitä sen jälkeen, joten tällainen pieni spontaani lukuhetki kaiken suunnitelmallisuuden välissä teki oikein hyvää:)

Lukukokemuksesta.
Varsinkin Cherylin tausta teki kirjasta mielenkiintoisen. Tavallinen nuori nainen kiinnostuu ulkoilmaelämästä ja päättää lähteä vaeltamaan yli 1500 kilometrin matkan yksin - todellakin olen kiinnostunut aiheesta! Väkisinkin kirjaa lukiessa miettii missä omat rajat menisivät, mitä jaksaisin ja missä vaiheessa luovuttaisin. Luin mielelläni varsinkin reissun fyysisistä ponnistuksista, henkinen puoli ei tällä kertaa liikuttanut juuri suuntaan eikä toiseen. Voi olla, että tässä onkin kirja, jonka elokuvaversio on enemmän mieleeni... Katsotaan miten käy!

Kenelle suosittelisin?
Jokaiselle kasvutarinoista ja itsensä voittamisesta kiinnostuneille lukijoille. Kirja sopii hyvin myös nojatuolimatkaksi Yhdysvaltojen länsirannikon karun luonnon keskelle. Minä en yleensä koe palavaa halua luonnon keskelle, mutta tällaiset vetävästi kirjoitetut kirjat kieltämättä saavat haaveilemaan aktiivisemmasta ulkoilmaelämästä.  

Sleepers - Katuvarpuset

Lorenzo Carcaterra
1995
373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra
1995
373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra

1995

373 s./Arrow Books

Lorenzo Carcaterra

1995
373 s./Arrow Books


Luin ennen New Yorkin matkaamme Lorenzo Carcaterran omiin lapsuus- ja nuoruusmuistoihin perustuvan The Sleepers -kirjan, joka oli yksi oman nuoruuteni tärkeimmistä kirjoista.

Kirja sijoittuu pääosin 1960-luvun New Yorkin Hell's Kitchenin alueelle, jossa neljä nuorta poikaa tekevät virheen, jolla on kauaskantoiset vaikutukset. Pienenä pilana alkanut varkaus päättyy traagisesti sivullisen vakavaan loukkaantumiseen ja ystävykset lähetetään vuodeksi pahanmaineiseen poikien koulukotiin. Vietettyään koulukodissa muutaman viikon alkaa olla hyvin selvää, että he eivät tule koskaan unohtamaan sitä henkistä ja fyysistä väkivaltaa, jota he päivittäin joutuvat kohtaamaan siellä. Vuodet vierivät ja pojista kasvaa miehiä, joiden elämät ovat kulkeneet kovin erilaisiin suuntiin. Michael on lukenut itsensä lakimieheksi ja yrittää kovasti unohtaa nuoruuden kauhut. Shakes on päätynyt lehtialalle ja yrittää elää mahdollisimman tavallista elämää katse tulevaisuudessa. John ja Tommy puolestaan eivät koskaan toipuneet ajasta koulukodissa ja näin ollen rikoksen poluille oli helppo lähteä, sillä onhan helpompi olla pelätty kuin joutua itse pelkäämään henkensä edestä. Eräänä päivänä sattuma järjestää kaksi ystävyksistä kasvokkain poikakodin entisen vartijan kanssa ja kostonkierre alkaa.

Ymmärrän miksi moni välttelee vanhojen suosikkikirjojensa uudelleen lukemista, sillä onhan se yksinkertaisesti sydäntä raastavaa, jos vanhalla kirjarakkaudella ei ole enää samalla tavalla annettavaa kuin ennen. Valmistuin kohtaamaan Carcaterran kirjan melko realistisin odotuksin ja sain kirjasta aikalailla irti sen, mitä odotinkin saavani. Ei enää suuria tunteenpurkauksia ja itsensä uneen itkemistä, mutta kuitenkin vahva ymmärrys siitä, miksi kirja aikoinaan oli niin tärkeä. Tähän on tyytyminen.

En halua sanoa, että kirja olisi tuottanut varsinaista pettymystä aikuiselle lukijalle, mutta sanotaan näin, että se ei oikeastaan antanut mitään uutta ajattelemisen aihetta, ja se kirpaisi kaikkein eniten. Elokuvaversio on aina ollut minulle rakkaampi kuin kirjaversio. Aikoinaan kirja tuntui antavan aika paljonkin lisäsisältöä kokonaisuuteen, mutta nyt koen, että elokuvaversio on minulle täydellinen enkä kaipaa mitään lisää.

Oli kuitenkin mahtava juttu, että ehdin lukea kirjan ennen matkaamme, sillä hotellimme oli suureksi yllätyksekseni tasan vanhan Hell´s Kitchenin alueella! Vaikka New York onkin muuttunut vuosien saatossa eikä kyseinen alue ole enää sellainen kuin 1960-1980 -luvuilla, niin hymyilinpä silti kahta leveämmin pelkästä ajatuksesta samoilla kaduilla kulkemisesta. Juuri näin tässä pitikin käydä:)

Keltainen maailma













Albert Espinosa
2008 suom. 2014
192 s./Bazar

Joskus tulee lukeneeksi kirjan, joka edustaa omaa lukumakua enemmän tai vähemmän täydellisesti. Joskus taas vastaan kävelee melko yhdentekeviä teoksia, joista ei jää juuri lainkaan muistijälkeä. Ja sitten on niitä suorastaan raivostuttavia kirjoja, jotka ärsyttävät ja saavat hakkaamaan päätä seinään. Espinosan Keltainen maailma osui minun kokemanani tuohon viimeiseen kastiin.

Albert Espinosa on espanjalainen kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja. Hän sairasti nuorempana syöpää kymmenen vuoden ajan. Häneltä on amputoitu jalka ja poistettu toinen keuhko ja osa maksaa. Keltainen maailma summaa kirjailijan tuntemuksia vuosistaan sairaana, mutta myös hänen elämänkatsomuksensa pääkohtia. Espinosa ei olisi sama ihminen ilman sairauttaan. Kirjan ytimen muodostaa keltaiset ihmiset, jotka ilahduttavat kaikkien meidän elämää hetken verran, tehden siitä astetta paremman.

Ensinnäkin täytyy sanoa, että on aika kamalaa myöntää, että ei pitänyt niin yhtään jonkun ihmisen sairaskertomuksesta. Tuntuu hieman epäkorrektilta tuntea näin. Ja tuntuu, että olen selityksen velkaa:

1. Turhauduin siihen, että kokonaisuus oli aikamoista sillisalaattia. Toisaalta kirja on olevinaan kertomus syövästä ja siitä miten Espinosa on selviytynyt vaikeista vuosista. Samaan aikaan kuitenkin alleviivataan sitä, että tämä ei ole syöpäkertomus vaan näiden elämänohjeiden avulla kuka tahansa voi selviytyä mistä tahansa ja elää merkityksellistä elämää. Ja siihen soppaan heitetään vielä keltaisten ihmisten fiilistely.

2. Ärsyynnyin siitä, että itsestään selviä asioita esitetään suurina elämäntotuuksina ja ikään kuin Espinosan oivaltamana. Yksinkertaisista asioista jauhetaan sivutolkulla ja saadaan ne kuulostamaan vaikeammilta kuin ne ovatkaan. Kirja on täynnä vähän hölmöjä juttuja, kuten yhdessä kappaleessa kirjailija on ehdottomasti sitä mieltä, että ihmiselle ominaista naurua pitää lähteä muuttamaan ja muokkaamaan, että näin toimimalla löytyy onni. Ja hengitysharjoitusten avulla voi oppia kävelemään eri tavalla ja parin vuoden välein on hyvä vaihtaa kävelytyyliä. Öö, siis mitä?!

3. Lopulta huokailin syvään keltaisten määritelmien parissa. Espinosa on antanut nimen henkilöille, joita meidän jokaisen elämästä ja menneisyydestä löytyy. Elämän aikana tulee kohdattua useampiakin merkityksellisiä ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole seurassamme pitkään, mutta jotka ovat täysin samalla aaltopituudella ja muovaavat elämäämme tai meitä itseämme parempaan suuntaan. Yhteistä keltaisille ihmisille on se, että heistä ei mitä luultavimmin muodostu läheisiä ystäviä eikä heidän poistumistaan elämästä juuri sure. Minunkin elämässäni näitä ihania vierailevia tähtiä on ollut useampikin ja osaan automaattisesti luokitella keltaiseksi tietyt ihmiset elämäni varrelta. Ilahduin, kun tajusin, että vihdoin joku tajuaa tarttua näihin ihmeellisiin ihmisiin ja pääsen nauttimaan hyvistä elämäntarinoista ja oivalluksista. Siinä vaiheessa kun alkoi tulla puhetta siitä, kuinka jokaisen ihmisen elämässä tulee olemaan tasan 23 keltaista ihmistä, ja että olisi hyvä, että näitä ihmisiä kohdatessaan kertoisi heille heidän asemastaan keltaisena, niin metsään meni! Ja Espinosa vielä haluaisi, että koko maailma syleilisi tätä hänen keksimäänsä termiä ja puhuisi näistä erityisistä ihmisistä sillä nimellä. Joo ei.

Suositella en voi tätä kirjaa, mutta olen hyvin kiinnostunut, jos jollakulla on täysin päinvastaiset tuntemukset tästä kirjasta. Espinosan höpinät eivät siis iskeneet, mutta jään mielenkiinnolla odottamaan, jos joku vaikka kirjoittaisi romaanin elämänsä vierailevista tähdistä (en suostu käyttämään termiä keltaiset!), siitä saisi varmasti hienon kertomuksen. Nyt hiljennyn hetkeksi muistelemaan omia elämäni tähtityyppejä.

Kustantajan esittelytekstiin tästä.

Hakekaa kätilö!




Jennifer Worth
2002 suom. 2012
413 s./Otava

Minulla on raivostuttava toimintamalli koskien kirjan hankintaa: Ostan, fiilistelen ostostani ja laitan sen lopuksi kirjahyllyyn pölyä keräämään edellisten ostosten seuraan. Varsinainen kirjan lukeminen tapahtuu sitten joskus tuntemattomassa tulevaisuudessa. Tänä jouluna onnistuin riuhtomaan itseni irti vanhoista tavoista ja päätin lukea pari viikkoa aikaisemmin hankkimani Hakekaa kätilö -kirjan.

Ensinnäkin pisteet siitä, että tein melko spontaanin kirjaostoksen miettiessäni minkä kirjan haluan antaa itselleni joululahjaksi. Olin toki katsellut kyseistä kirjaa jo melkein vuoden ajan, mutta en ollut koskaan varsinaisesti päättänyt, ostaisinko sitä koskaan itselleni. Lopulta Jennifer Worthin muistelmat oli must-hankinta, sillä kirjan tarinoista tehty tv-sarja on ollut yksi vuoden suurimmista ilonaiheista. Sarjan dvd-versiokin on siis hankittu omiin kokoelmiin muutama viikko sitten. Tänään aion jossain sopivassa välissä nautiskella uusien jaksojen Jouluspesiaalista teekupposen kera.

Tein nuorempana paljonkin sitä, että katsoin hyvän elokuvan ja ahmin samantien kirjaversion, jos elokuva sellaiseen perustui. Mieleen on jäänyt erityisesti Paistetut vihreät tomaatit, The Sleepers - katuvarpuset sekä The Basketball Diaries, joista kaksi ensimmäistä kuuluvat edelleen kaikkien aikojen suosikkeihini sekä elokuvien että kirjojen maailmassa. Vuosiin en ole vastaavaa tehnyt, jostain syystä saman tarinan kertaaminen on tuntunut ajanhaaskaukselta. Olenkin todella iloinen, että tein nyt poikkeuksen ja hankin Hakekaa kätilö -kirjan,sillä sitä oli todella ilo lukea. Tv-sarja on rakennettu erittäin huolellisesti ja uskollisesti kirjan pohjalta, joten mitään uutta kirjaversio ei tarinaan tuonut, mutta kirjan tunnelma sopi jouluun erinomaisesti.

Hakekaa kätilö on Jennifer Worthin muistelmateos hänen nuoruusvuosistaan 1950-luvun East Endissä, jossa tämä työskenteli kätilönä ja aluesairaanhoitajana. Slummimaiset olot kauhistuttivat aluksi nuorta naista, mutta yhteiset ponnistelut Nonnatus Housen nunnien ja muiden kätilöiden kanssa toivat lopulta Jenniferin elämään suuren merkityksen ja elämäntarkoituksen. Muistelmissa kuvataan Lontoon ränsistyneiden alueiden arkea, vaikeita synnytyksiä, Nonnatus Housen elämää ja raskaita elämänkohtaloita. Huonoistakin oloista on kuitenkin mahdollisuus ponnistaa parempaan elämään, joten toivo on vahvasti läsnä jokaisessa elämänkohtalossa.

Suosittelen Hakekaa kätilö -kirjaa kaikille hyvistä ja helposti lähestyttävistä muistelmateoksista pitäville. Ajankuva on kiehtovaa luettavaa kenelle tahansa nyky-yhteiskunnan turvissa elävälle ja erilaiset naiskohtalot koskettavat syvältä.

Kustantajan esittelytekstiin tästä.
Kevään aikana ilmestyvän jatko-osan esittelytekstiin tästä.
Kirjasta ja tv-sarjasta innostuneen blogikollegan arvosteluun tästä.

Onnellisuusprojekti (ja vuoden paras lukukokemus!)

Gretchen Rubin
2009 suom. 2013
327 s./Nemo

Eräänä päivänä bussissa istuessaan Gretchen Rubin alkoi pyörittelemään mielessään ideaa onnellisuusprojektista. Hän oli jo tuolloin monella tapaa onnellinen: kivan miehen vaimo, kahden ihanan tyttären äiti ja kirjailijan uraa luova entinen lakinainen. Silti Gretchenistä tuntui, että hän voisi olla vieläkin onnellisempi, kunhan vain keskittyisi oikeisiin asioihin elämässään. Ennen kuin projekti käynnistyi hänen piti muotoilla omat 12 käskyä, jotka auttaisivat matkalla kohti onnellisempaa arkea. Grethen jakoi myös alkavan vuoden kahteentoista osaan niin, että eri kuukausina hän voisi keskittyä erilaisiin muutosta vaativiin osa-alueisiin elämässään. Gretchen aloitti myös onnellisuuteen liittyvän blogin, jonka ansiosta moni muukin innostui tutustumaan itseensä ja omiin haaveisiinsa ihan uudella tarmolla.

Hurahdin aika täysillä Onnellisuusprojektiin - mikä ihana idea! Kuukauden lukuteema toki teki minut vastaanottavaisemmaksi kirjan teemalle ja kuukauden ensimmäinen lukukokemus Mia Kankimäen seikkailuista Japanissa toimi hyvänä lämmittelijänä kuukauden pääkirjalle. Sen lisäksi, että tunnistan itseni ja ajattelutapani monesta Gretchenin esille ottamasta asiasta (niistä kohta lisää), rakastan myös erilaisia projekteja. Lähivuosina olen toteuttanut projektit Etsi itsellesi täydelliset meikkituotteet, Sisusta koti, Lue enemmän kotimaista kirjallisuutta, Tee leikekirja vuodesta kun olit 25-vuotias, Pidä huolta, että näet kaikkia ystäviä ja kavereita tasaisin väliajoin, Kirjoita tyhjään reseptikirjaan kaikki kiinnostavat reseptit ja heitä epämääräiset lippulappuset sitten pois ja Käy vaatekaappisi läpi ja jätä sinne vain aarteet. Ja tässä vain muutama esimerkki. Ei siis ole mikään ihme, että innostuin tästäkin. Mutta on onnellisuusprojekti ihan oikeastikin toteuttamisen arvoinen idea.

Niin kuin Gretchen, minäkin uskon, että kaiken tämän onnen keskellä voisin olla vieläkin onnellisempi. Muutamat asiat elämässäni ansaitsisivat entistä enemmän huomiota ja muutamat muut ovat sellaisia, joihin ei kannattaisi tuhlata liikaa voimia. Gretchen toteaa jo projektia esitellessään, että ei halua torjua elämäänsä vaan löytää onnen omasta keittiöstään. Minäkään en ole seikkailijaluonne, joten minunkaan askeleeni kohti vielä onnellisempaa elämää eivät kulkisi valloitettavien vuorien yli tuntemattomissa maissa. Sen sijaan haluaisin keskittyä enemmän siihen mitä juuri nyt on meneillään, olla energisempi, ystävällisempi ja ihan vain enemmän läsnä.

Yritän kaikella tahdonvoimallani olla innostumatta liikaa, sillä nyt ei ole otollinen aika tällaiselle projektille. Oikeasti koko onnellisuus-asiaa pitäisi pyöritellä mielessä hyvä tovi, että tavoitteet ja keinot niiden saavuttamiseksi selkeytyisivät. Ja jos tuollaiseen projektiin lähtisi, kannattaisi se tehdä kerralla kunnolla eikä vasemalla kädellä... Minun suurin ongelmani ehkä kuitenkin on se, että en loppujen lopuksi tiedä onko minulla kuitenkaan niin paljon muutettavaa, että sitä kannattaisi ihan projektia pistää pystyyn. Nyt jo kirjaa lukiessani olen inspiroitunut valtavasti monen arjen pikkujutun keskellä ja minulla on täysi syy uskoa, että pysynkin inspiroituneena ilman projektiakin. Toinen ongelma on se, että syksyihmisenä aloitan ns. Elämänkohennusprojektin joka syksy ja silloin aika moni mieltä vaivannut asia loksahtaa kohdilleen kesälomailujen jälkeen. Toisaalta taas rakastan niin hurjasti projekteja, että voi hyvinkin olla, että löydän itseni ensi vuoden tammikuussa projektisuunnitelmien keskeltä. Katsotaan miten käy!

Joka tapauksessa Onnellisuusprojekti on hurjan kiva kirja. Paljon ajatuksia herättelevä, jos kokee olevansa halukas muutokseen. Lukiessaan mieli avoimena kirjasta voi löytää vaikka millaisia motivoivia asioita tavallisen arjen keskelle. Myöhemmin kirjoitan vielä oman inspiraatiopläjäyksen Gretchenin jalanjäljissä. Ehkä sen jälkeen selviääkin, onko isommalle projektille tarvetta vai vaivaako mieltä vain muutama asia...

Kansankynttiläin kokoontumisajot - Psykologia

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki
2013
369 s./Otava

Olipa kerrassaan mukavaa lukea todella mielenkiintoinen kirja liian monen keskinkertaisen lukukokemuksen jälkeen! Kankimäen kutkuttava irtiotto Suomesta ja harmaasta arjesta oli syy, miksi alunperin suunnittelin kirjaan tarttuvani, mutta kaikki muuttui lukiessa. Lopulta nimittäin kävikin niin, että hänen tutkimuksiensa kohde, Japanissa Heia-kaudella 900-luvulla elänyt hovinainen Sei Shõnagon alkoi kiinnostaa Kankimäen seikkailuja enemmän.

Mitään muuta väylää pitkin en varmasti olisi tästä tuntemattomasta hovinaisesta kiinnostunut, mutta Kankimäen tyyli kertoa jo Heia-kaudella paheksuntaa herättäneen naisen elämäntarinan todella iski tajuntaan. Sein oma kirjallinen tuotanto sisältää päiväkirjamaisia tekstejä, joihin hän tallensi enemmän tai vähemmän totuudenmukaisia hetkiä loistokkaasta hovielämästä ja rakkaudenkiemuroista. Kirja on täynnä pieniä tuokiokuvia ja listoja erilaisista asioista - tai näin ainakin oletan, sillä enhän minä sitä itse ole lukenut Kankimäen kirjaansa lainaamia kohtia lukuunottamatta. Seillä on ollut ainutlaatuinen ote kirjoittamiseen ja näin ollen tuhat vuotta vanhat tekstit tuntuvat yllättävän raikkailta. 

Heia-kauden naisten sanotaan kehittyneen loistaviksi tarkkailijoiksi, sillä suurin osa elämästä vietettiin neljän seinän sisällä palveltavana, joten paljon muutakaan tekemistä ei ollut kuin panostaa kirjalliseen lahjakkuuteen. Voi kai sanoa, että sitä joko kirjoitti runoja, luki runoja ääneen tai odotti, että juoksupoika tuo runon ystävältä tai tuttavalta. Sein lahjoja arvostettiin jo hänen eläessään, mutta vuosisatojen kuluessa nokkelan mielen omaavaa naista onkin alettu pitämään ärsyttävänä letukkana, jolla oli liikaa miesseikkailuja ja nyt liian moni pornoelokuva lainaa nimensä 900-luvun Japanin hovinaisen kirjalta. Hämmentävää, mutta ilmeisesti historiaa omimmillaan: valtaapitävät vääristävät historiaa vihollistensa osalta...

Täysin tuntematon ei Sei minulle olekaan, vaikka näin alunperin uskoin. Sei Shõnagon nimittäin kirjoitti hovivuosinaan kirjan, joka inspiroi 1990-luvulla elokuvantekijöitä ja lopputuloksena oli oudohko taide-elokuva Pillow Book, joka ei taida tosin Seihin liittyä juuri mitenkään. Elokuvan näkemisestä on niin pitkä aika, etten muista siitä juuri mitään, mutta ainakin elokuvan nimi on sama kuin kirjan englanninkielinen nimi. Muistan inhonneeni teininä kyseistä pätkää enemmän kuin mitään, mutta ehkä tänä päivänä voisin tähänkin asiaan suhtautua eri tavalla...

On hienoa, että kirja on ylipäätään kirjoitettu, nimittäin Seistä ei oikeasti tiedetä juuri mitään ja lopulta Kankimäen kirjassa selviää, ettei Sein kirjakaan ole tänä päivänä oikeasti siinä muodossa mihin hän sen aikoinaan kirjoitti, sillä alkuperäisestä versiosta ei ole mitään jäljellä. Sanoisinko, että pirun turhauttavaa, mutta seikka antaa tietenkin vähän perspektiiviä tähän elämään ja historian tutkimiseen.

Kirja oli hieno lukukokemus, mutta se kärsi myös hieman toistosta - 60 sivua olisi hyvin voitu tiivistää eikä mitään olennaista olisi jäänyt sanomatta. Hurmaava kirja menettää myös hieman pisteitä silmissäni, koska en voinut sietää Kankimäen jatkuvaa Sein puhuttelua, joka ei vain toiminut omaan makuuni lainkaan. Näiden pienten ärsyttävien asioiden sijaan tulen kuitenkin muistamaan pidempään monet hurjan mielenkiintoiset yksityiskohdat Heia-kauden hovielämästä ja Sein tarkkanäköiset tekstinpätkät arjen kauneudesta. Huomenna lisää kirjan tuottamasta inspiraatiosta, sillä tämä kirja jos mikä lisäsi onnellisuuden määrää elämässäni;) Hyvin korkattu teemakuukausi siis!

Koen 13 kotimaista kirjailijaa
Kansankynttiläin kokoontumisajot - Elämäkerrat ja muistelmat

Kleopatra - eräs elämä

Stacy Schiff
2010 suom. 2011
366 s./WSOY

Olen ollut toukokuun lukuteeman kanssa jumissa jo hetken aikaa. Löysin omasta kirjahyllystäni Kleopatran elämäkerran, jonka halusin ehdottomasti sisällyttää tähän lukuteemaan, jotta kirja tulisi ylipäätään luettua. Palkittu tietokirja on kirjoitettu yllättävän helppotajuisesti ja mielenkiintoisesti, mutta silti sen lukeminen on vaatinut oman aikansa. Legendaarinen Kleopatra on hahmona kiinnostava, mutta minua on aina kiehtonut kovasti myös faraoiden aikakausi.

Lukukokemus oli kaiken kaikkiaan positiivinen ja opettavainen. Uutta ja jo unohtunutta tietoa tuli vastaan ihan mieletön määrä, joten välillä aivot kävivät hieman ylikierroksilla. Opin heti alkuunsa sen, että vaikka Kleopatra tuntuu tutulta, on hänen elämänsä silti aikamoinen mysteeri minulle. Ja kun ottaa huomioon miten vähän lopulta tutkijatkaan varmuudella tietävät, on aika mielenkiintoista että tämä kirja on nähnyt päivänvalon. Teos tarjoaa loistavaa ajankuvaa, mutta Kleopatran osalta monia asioita on jouduttu olettamaan sen mukaan miten muuten kyseisenä aikana on toimittu eri tilanteissa. Kleopatran järjestämistä suureellisista juhlista ei välttämättä tiedetä kovin paljon, mutta koska esimerkiksi juhlakulkueet ovat kulkeneet aina tietyn reitin mukaisesti, on voitu olettaa että myös Kleopatran aikana juhlakulkueet ovat edenneet tietyn kaavan mukaan.

Ennen lukukokemustani en olisi osannut sijoittaa Kleopatran elämää niin lähelle ajanlaskumme alkua, sillä olin mielessäni yhdistänyt hänet niin vahvasti faraoiden "kulta-aikaan" eli aikaan jolloin esimerkiksi Gizan pyramidit rakennettiin. Yllättipä minut myös se, miten vähän todisteita Kleopatrasta on jäänyt aikojen saatossa, esimerkiksi ulkonäöstä on saatu osviittaa kolikoissa olevista sivuprofiilkuvista. Historioitsijat puolestaan ovat hieman eri mieltä siitä oliko Kleopatra oikeasti kaunis ja näyttävä nainen vai oliko hän vain käytökseltään niin äärettömän sulava, että vaikutti siksi kauniimmalta kuin oli. Miestennielijänmaineesta olin tietoinen, mutta tarvitsin muistutusta siitäkin, että Kleopatra pyöritti kahta aikansa suurmiestä (Julius Caesar ja Marcus Antonius) mielensä mukaan.

Pidin siitä, että Kleopatran elämänkerrassa tuodaan vahvasti julki historian tutkimisen vaikeus. Tähän päivään asti säilyneet tekstipätkät Kleopatrasta ovat peräisin sellaisten miesten kynistä, jotka eivät naista koskaan itse nähneet ja joista osa on elänytkin vasta vuosisata Kleopatran jälkeen. Kirjoituksissa ei myöskään ole säästelty kirjoittajan omaa - yleensä varsin negatiivista - mielipidettä Egyptin kuningattaresta, ja osa teksteistä onkin ns. vihollisen kynästä. Yritä nyt siinä sitten kirjoittaa objektiivista kirjaa kaksi tuhatta vuotta kuolleena olleesta henkilöstä.

Sain ihmettelyn aihetta myös aikalaisten noususta hallitsijaksi varsin nuoressa iässä sekä kaikesta vehkeilystä, jota hallitsijan oli harjoitettava, jotta kirkkain kruunu pysyisi omissa käsissä. Kleopatra oli vain vähän päälle kaksikymppinen, kun hän nousi toista kertaa valtaan ja päätti turvata kauniin Aleksandrian Rooman valloitusaikeilta. Hallitsijasuvun lapset ovat tainneet kasvaa tuolloin aikuiseksi hieman aikaisemmin kuin tänä päivänä... Myös puhumistaidon korostus ja kunnioitus kiinnosti minua. Tekisikö kaupungin parhaiden puhujien lahjat vaikutuksen myös nykyihmiseen?

Kansankynttiläin kokoontumisajot - Elämäkerrat ja muistelmat
Naiskirjailjoiden 100 kirjaa
Kirjallinen maailmanvalloitus - Egypti

Lukumaratonille mars!

Tästä se alkaa. Huomenna klo 13 lopettelen ja saas nähdä onko siihen mennessä 800 sivua luettu. Sää on tällä hetkellä melko hyvä, happihyppely terassilla on suunnitelmissa. Mielettömän lämpimästä päivästä ei taida olla kyse, mutta teekuppi kourassa ja viltti harteilla terassilla varmasti tarkenee jonkun aikaa.

Hyvää ruokaa on tietenkin tullut varattua kaappiin. Perustankkaus hoituu kanapatongilla, joka on pienen perheemme ykkösherkku. Aurajuustopatonkiin laitamme sisään hunajamarinoitua kanaa, salaattia, keltaista paprikaa, fetaa ja ranskankermaa. NAM! Muuten aion mussuttaa suklaakakkua, keksejä ja sinihomejuustoa, sämpylöitä ja tzatzikia ja juoda usean kupillisen teetä. Nälän ei pitäisi yllättää!

Oletan, että lukurauha pysyy tällä kertaa paremmin yllä kuin viimeeksi ja elättelenkin hieman toiveita siitä, että ehtisin illalla pyrähtää pienelle juoksulenkille tuulettamaan ajatuksia ja siitä pikasuihkuun. Toteutukseen pitäisi kulua aikaa noin 45 minuuttia, joten vielä en ole suunnitelmaa lyönyt lukkoon, pääpainon kun kuitenkin pitäisi olla lukemisessa. Perjantai-iltana minulla oli yövieras, jonka kanssa katselimme useamman jakson Sinkkuelämää ja kokemus oli jälleen niin voimaannuttava, että sarjaa katsoisi mielellään lisääkin... Mutta nyt täytyy pysyä kovana, jotta tavoitteisiin päästään.

Nyt rupattelu seis ja kirjapinon pariin! Palaan tähän samaan postaukseen aina luettuani kirjan. Vielä ei ole koitoksen kirjavalinnat selkiytyneet, mutta sen tiedän, että Lauran luen illalla viimeiseksi ja toivon sen olevan sen verran viihdyttävä, ettei uni tule liian aikaisin silmään...

---

Viides lapsi klo 13.00-16.30 (160s. luettu)

Doris Lessing
1988 suom. 1989
160 s./Otava

Huh! Olipa rankka aloitus maratonille. Onneksi kyseessä oli todella vauhdikkaasti ja äärimmäisen kiinnostavasti etenevä tarina, muuten olisi ollut todella puuduttavaa lukea kirjaa, jossa ei ole ollenkaan kappalejakoa. 46 sivun tuntivauhti ei tosiaan päätä huimaa ja en ole edes tuhlannut aikaa ruoantekemiseen vaan vain pieneen naposteluun. Jos jotain tiedän seuraavasta kirjasta niin sen, että siinä on oltava lyhyet kappaleet!:D

Paljon kehuja blogimaailmassakin kerännyt Viides lapsi kertoo pariskunnasta, joka on aina haaveillut suurperheestä ja isosta kauniista kodista, johon kaikki olisivat tervetulleita. Neljän lapsen jälkeen onni näyttääkin täydelliseltä, mutta viidennen lapsen synnyttyä perheen elämä muuttuu, hajoaa käsiin. Viides lapsi on hankala, vihainen, väkivaltainen ja kaikin puolin mahdoton jo heti syntymästään lähtien. Miten vihamielistä lasta voi oppia rakastamaan? Ja onko oikein, että koko muu perhe kärsii yhden perheenjäsenen takia?

Hieno kirja, joka herätti paljon tunteita lukukokemuksen edetessä! Kirjasta olisi sanottavana vaikka mitä, mutta yritän tiivistää tuntemuksiani ja palata pian lukemisen ääreen. Miten ahdistaakin koko soppa, jossa perhe lopulta oli. En sinänsä halua estää ketään hankkimasta isoa perhettä, jos todella kokee, että se on elämän suurin kutsumus, mutta kyllä sen huoltamiseen pitäisi sitten olla rahkeita itsellä ja myös varaa. Suorastaan raivostuin siitä, miten koko suvun oli osallistuttava perheen ylläpitoon henkisesti ja fyysisesti vain, jossa heidän haaveensa suurperheestä toteutui. Isovanhemmat maksaa ja ne isovanhemmat joilla ei ole varaa maksaa, päätyvät lapsenlikoiksi. Ei pysty ymmärtämään!

Ja nyt lukukokemuksen ollessa tuoreena mielessä kuulun kyllä siihen koulukuntaan, joka olisi toivonut perheen äidin jättävän viidennen lapsensa laitokseen, nielevän ajan kanssa syyllisyytensä ja omistautua neljän lapsensa kasvattamiseen. Ja kuitenkin tarinan loppupuolella sitä kovasti huomaa miettivänsä, että oliko pojassa kuitenkaan missään vaiheessa mitään vikaa... Ei siis lainkaan mustavalkoinen tarina tai mustavalkoiset henkilöt. Tätä koko kuviota pitäisi ehtiä pureskelemaan hetki, mutta nyt ei ennätä! Ehdottomasti koko vuoden kirjallisia kohokohtia! Ja en olisi ikinä uskonut sanovani näin, niin kamalaa pakkopullaa Lessingin Kultainen muistikirja aikoinaan oli.

Kirjallisuuden äidit
Kiinteistöhaaste
100 naiskirjailijan kirjaa

---

Jääkaapin henki klo 16.55-18.30 (253 sivua luettu)

Kati Tervo
2011
185 s./Wsoy

Nyt on puolet Kati Tervon kirjasta luettu ja tuntuu, että on sopiva aika käydä pienellä lenkillä, suihkussa ja alkaa valmistamaan illallista. Kanapatonkia mutustellessa silmät jaksavat varmasti taas keskittyä keittiöaiheisiin tarinoihin. Toistaiseksi muutaman sivun mittaiset kertomukset ruoan maailmasta ovat olleet tasaisen hyviä ja mielenkiintoisia. Kirja ei tosiaan mikään tajunnanräjäyttävä teos ole, mutta aihe sellainen, että se herättää sopivasti ajatuksia ja omia rakkaita muistoja keittiöstä. Lukuvauhti on muuten tämän kirjan alkupuoliskon suhteen ollut 59 sivua tunnissa, heti huomaa kun on väljempi taitto ja selkeät kappalejaot. Me like!


klo 20.14-21.55 (345 sivua luettu)

Huh! Meinasi usko loppua kesken... Niin kuin aikaisemmin totesinkin, keittiöön liittyvät pikkukertomukset ja arkiset avautumisetkin ovat ihan mielenkiintoisia, mutta liika on liikaa, ehdottomasti! Napakampi kokonaisuus olisi ollut enemmän mieleeni, tiivistettynä esimerkiksi 140 sivuun kokonaisuudesta ei varmasti olisi jäänyt mitään oleellista pois. Viime vuonna lukumaratonilla luin Kirsi Pihan ihanan Italian ylistyksen Medicien naapurissa ja ehkä hieman odotin tältä Tervon kirjalta vastinetta sille. Odotuksiani ei palkittu, mutta kyllä täällä vielä hengissä ollaan ja rohkeasti mennään seuraavaa tarinaa kohti.

Kansankynttiläin kokoontumisajot - Muistelmat
Koen 13 kotimaista kirjailijaa
100 naiskirjailijan kirjaa

---

Laura klo 22.18-00.28 (465 sivua)

J.K. Johansson
2013
221 s./Tammi

Silmät sikkuralla luettu edelliset pari tuntia. Onneksi on vetävä kirja, jonka katoamismysteeri todella kiinnostaa yökukkujaa. Vielä on sata sivua jäljellä, jatkan vielä tässä yöllä sen verran kuin jaksan ja jatkan aamulla. 800 sivun tavoite tuntuu kyllä juuri nyt hyvin kaukaiselta haaveelta, sen vain sanon...

Ihan putkeen ei ole muutenkaan mennyt, juoksupyrähdys meni odotettua paremmin, mutta kanapatonki ei sitten maistunutkaan vaan tuotti vaan inhottavan ähkyn ja ruoka oli sen verran vaikeasti syötävissäkin, että tv:tähän siinä piti syödessä katsoa ja pistää kirja hetkeksi sivuun. Ja nyt väsyttää niin jumalattomasti!

Olen tosiaan tarinan puolivälissä ja toistaiseksi on vähän annettu ymmärtää suuntaan ja toiseen, saa nähdä mikä homma katoamisen takana oikeasti lymyilee! Twin Peaks -viboista olen aidon yllättynyt, tv-sarjan monesti katsoneena tuntuu, että joka toinen asia olisi hakenut inspiraatiotaan kyseisestä tv-sarjasta, vaikka ihan suorasta matkimisesta ei olekaan kyse. Mutta, nyt vielä hetkeksi lukumoodi päälle ja sitten hyvin ansaitut unet! Aamulla jatketaan...

klo 00.43-01.25 ja 9.23-10.23 (566s.)

Laura on vihdoin tullut päätökseen, lopputuomio: ihan kiva jännäri. Yllättävät loppuratkaisut ja ilmeisesti tarina jatkuu vielä tulevaisuudessa. Twin Peaks -fanina ehkä hieman petyin, ettei Lauraa oltu tällä kertaa onnistuttu tekemään niin salaperäiseksi ja kiehtovaksi kuin alkuperäisessä tarinassa, mutta kyllä tämä kotimainenkin versio menetteli. Nyt on kuitenkin jo kiire seuravaavan kirjan pariin. Luettu on pää kolmantena jalkana, mutta tuntuu, että sivumäärät pysyvät todella maltillisissa määrissä. Eilisen valvominen kostautui enkä tänään jaksanut silmiäni avata vasta kuin yhdeksän maissa. En ihan suunnitellut tämän menevän näin:)

Koen 13 kotimaista kirjailijaa

---

Elokuvankertoja 10.30-11.30 (699s.)

Hernán Rivera Letelier
suom. 2012
133 s./Siltala

Maratonin loppusuora häämöttää ja vasta nyt tuntuu, että olen pääsemässä ns. kunnolla vauhtiin: juuri tällaista lukemisen maratonilla pitäisi olla, kirjojen tarpeeksi lyhyitä, jotta niistä selviää tunnin parin aikana.

Rivera Letelierin pienoisromaani on viehättävä, mutta raadollinenkin tarina elokuvien ihmeellisyydestä. Kirsikka kakun päällä olisi toki ollut se, että kirjassa mainitut elokuvat olisivat olleet tuttuja minulle, mutta olen toki elämässäni nähnyt sen verran mont elokuvaa, että voin samaistua tunteeseen, jonka elokuvat päähenkilössä ja hänen elokuvankertojan taitojaan katsomaan tulleissa kyläläisissä aiheuttaa.

Surullisia kohtaloita pullollaan oleva pieni tarina koskettaa, mutta saa myös kaipaamaan sitä aikaa, kun on osannut pysähtyä ihastelemaan elämän ihmeitä. Onko tuo kyky aina vain lapsilla vai elämmekö vain aikaa, jolloin mikään ei hätkäytä? Minäkin haluaisin taas nähdä elokuvan, joka saa sydämen pamppailemaan villisti.

Nyt vielä loppurutistus: aikaa alle puolitoista tuntia ja 101 sivua jäljellä. Nyt on vähän laskelmoitava ja valittava kirja, jossa on väljä taitto ja tiheään kappaleen vaihdoksia.

Kirjallinen maailmanvalloitus: Chile

---

Elokuvamuisti klo 11.45-13.00 (810s.)

Katja Kallio
2007
155s./Otava

Menipä hilkulle tuo tavoitteen täyttyminen, mutta täysiä paahtaminen näköjään kannatti. Nyt silmiä särkee, nälkä on hirmuinen ja puolentoista tunnin kävelylenkki ystävän kanssa kolkuttelee jo alle tunnin päässä. Siispä sohvalle Sinkkuelämään toisen tuotantokauden pariin ja vähän ruokaa naamaan. Sitä ennen kuitenkin muutama sana Kallion kirjasta, josta jäi vielä nelisenkymmentä sivua lukematta. Ne hoidettakoon illan aikana pois päiväjärjestyksestä.

Edelliseen kirjaan verrattuna oli mukava palata elokuva-aiheeseen, jossa samaistuminen tapahtuu niin vaivattomasti. Minäkin olen rakkaimmista elokuvistani erittäin mustasukkainen ja omistushaluinen, minäkin rakastan suosikkielokuviani enemmän kuin monia tuntemiani ihmisiä ja minäkin ajattelen lämmöllä niitä elokuvia, joiden katsominen on osunut elämässä oikeaan aikaan vaikka muuten elokuvassa ei olisi hurraamista. Kallion kirja elokuvista on hurmaava ja hyväntuulinen ja on ilo omistaa kyseinen teos. Tällä kertaa luin sitä hieman ahmien, mutta illalla luen loput enemmän nautiskellen ja pysähdyn muistelemaan tarkemmin omia kokemuksiani, jotka varmasti nousevat pintaan kirjaa lukiessa.

Palaan myöhemmin illalla vielä saattamaan maratonin arvoiseensa loppuun, mutta nyt elämä odottaa taas!

Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami
2008 suom. 2011
175 s./Tammi

Mahdollisiin uusiin kirjailijaystäviin tutustuminen päättyy Murakamin juoksuaiheiseen muistelmateokseen. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta taitaa olla sen verran kaukana kirjailijan romaanien teemoista ja kirjoitustyylistä, etten vielä voi arvioida, onko Murakamin tuotanto kokonaisuudessaan minun heiniäni. Juoksukirja on kuitenkin kirjoitettu ytimekkään oivaltavasti ja niin mukavan rennolla otteella, että sen vietäväksi oli helppo heittäytyä. Murakamiin tutustuminen jatkukoon.

Elän tällä hetkellä juoksuharrastuksen suhteen vaikeita aikoja. Halua juoksemiseen löytyy, motivaatio-ongelmia ei juurikaan ole, mutta askel tuntuu usein niin raskaalta, että siitä pakostikin masentuu. Kaipasinkin kirjalta pientä fiiliksen kohotusta ja uskon sitä saaneeni. Oli lohdullista lukea, että aikoinaan Murakamikin on ollut aloittelija, joka ei ole jaksanut lenkkeillä kuin 20 minuuttia kerralla. Aktiivisella harrastamisella kunto on kohonnut ja jalat tuntuneet keveämmiltä.

Vielä viime kesänä olin elämäni kunnossa. Asunnon osto, remontoiminen ja sisustaminen töiden ohella rokotti vapaa-aikaa sen verran monta kuukautta, että kuntoni päästi romahtamaan kerralla. Joulun jälkeen elämä vihdoin viimein rauhoittui ja pääsin pikkuhiljaa kiinni entisiin tapoihin. Valitettavasti uudelleen aloittaminen ei ollutkaan yhtä helppoa kuin koko kuntoilun aloittaminen pari vuotta sitten, jolloin juostuani kuukauden kahden verran jaksoin jo kymmenen kilometrin lenkkejä. Nyt hyvä kun jaksan viisi kilometriä ja silloinkin olo on kuin kaikkensa antaneella. Eilisellä iltalenkillä pystyin kuitenkin psyykkaamaan hyvin itseäni Murakamin kirjan avulla: Kyllä sinä hyvä nainen jaksat kotiin juosta, kun ei sun kuitenkaan tarvitse mitään sataa kilometriä juosta. Tai maratonia. Tai edes kymmentä kilometriä. Että töppöstä toisen eteen nyt vaan!

Murakamilla on ollut monenlaisia tekniikoita riippuen mihin hän on kulloinkin tähdännyt, mutta omaan korvaan kokeilemisen arvoiselta kuulosti vaihe, kun hän juoksi kuutena päivänä viikossa muttei aina kovinkaan pitkiä lenkkejä. Usein lenkin pituus oli 10 kilometrin tienoilla, mutta välillä ihan muutama hassu kilometri. Puolen tunnin iltalenkkipyrähdys olisi ihan mahdollinen ajatuksentasolla, mutta nytkin kun tässä sohvalla nökötän; kotihommat tekemättä, työpäivän kiireet vielä mielessä ja kaupassakäynti vielä edessä niin lenkki ei kyllä huvita ajatuksena ollenkaan. Joten ei minusta kyllä uutta Murakamia tule.

Joka tapauksessa, olin lukijana eniten kiinnostunut Murakamin arkipäivän liikunnasta ja ajatuksista siihen liittyen, mutta toki hänen kokemuksensa maratoneista, ultramaratoneista ja triathloneista olivat mielenkiintoista luettavaa, vaikka oma tavoitteeni kesälle on vaatimattomat 15 kilometriä.

Kansankynttiläin kokoontumisajot (muistelmateokset)
50 mieskirjailijoiden kirjaa

Tiikeriäidin taistelulaulu




Amy Chua
2011 suom. 2011
243 s./Siltala

Amy Chua päätti jo varhain, että hänen tyttärensä eivät tule epäonnistumaan elämässään vaan heistä tulee supermenestyjiä. Hän valitsi keinokseen kiinalaisen kasvatusmallin, joka kieltää niin yökylät, televisiot kuin huonot arvosanatkin. Kirjassa Chua käy läpi tyttäriensä lapsuutta ja pohtii samalla, missä asioissa hän onnistui kiinalaisena äitinä, ja missä asioissa hänen puolestaan olisi kannattanut antaa periksi edes hieman.

Odotin Tiikeriäidin taistelulaulun lukemista vuoden päivät, ja olen oikein iloinen siitä, että kasaamistani odotuksista huolimatta se tarjosi minulle juuri niin herkullisen lukukokemuksen kuin aikoinaan toivoinkin sen tekevän. Kun on itse saanut päättää harrastuksistaan, ystävistään, opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista, on todella mielenkiintoista kurkata toisenlaiseen maailmaan, jossa vanhempien hurjista suunnitelmista pidetään kiinni vaikka mikä olisi. Oli hauskaa pysähtyä ihmettelemään, onko Amy Chua ihan järjissään, kun hän latelee sääntöjä lapsilleen ja pakottaa nämä treenaamaan pianon ja viulun soittoa tunnista toiseen.

Kaikenlaista olen kuitenkin elämäni 27 vuoden aikana nähnyt ja kuullut, koska aihe ei kuitenkaan onnistunut provosoimaan ihan niin paljon kuin aluksi kuvittelin. Kai se vain on niin, että perheitä ja kasvatusmenetelmiä on monia, ja kaikki joissa kasvatusperiaatteet eivät osu yksiin omien periaatteiden kanssa, hätkähdyttävät samalla tavalla. Jotkut pistävät painoa uskonnollisuuteen, jotkut uskovat kaverityyliseen kasvatukseen, jotkut jättävät kasvatuksen kokonaan opettajien niskoille. Kirjaa lukiessani jaksoin ihmetellä, miten Chua raahasi lomamatkoillakin tyttöjä pitkin kaupunkia etsien paikkaa, jossa harjoitella vielä lisää. Toisaalta ällistyisin ihan yhtä paljon lukiessani perheestä, joka käyttää McDonaldsissa ruokarukoukseen 20 minuuttia ennen ruokailuun siirtymistä tai vanhemmista, jotka eivät uskalla sanoa lapselleen ei, jotta kaverisuhde lapseen ei vain kärsisi.

Kaiken kaikkiaan mukaansa tempaava kirja, joka on kirjoitettu mukavan suorasukaisesti ja niin, että mielenkiinto pysyi yllä koko tarinan ajan. Suosittelen kaikille niille, jotka kasvattajina haluavat kurkata aidan toiselle puolelle, ja kaikille niillekin, jotka vielä miettivät mahdollisia kasvatusperiaatteitaan.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan Connecticutin. Osallistun myös Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Adoptiomatka

Anna Pihlajaniemi
2011
238 s./Tammi

Miten vakuutella adoptiovirkailijalle kerta toisensa jälkeen, että on sopiva vanhemmaksi? Miltä tuntuu kertoa perheenjäsenille, ystäville, työkavereille ja tutuille siitä, että aikoo päätyä adoptioon Aasiasta eikä läheltä länsimaista? Miten käsitellä surua, joka kasvaa sitä mukaan, kun vuodet vierivät eikä lasta kuulu? Miltä tuntuu, kun puolituntemattomillakin ihmisillä on sanansa sanottavana tulevasta adoptiosta? Voiko mitenkään yrittää elää täyspainoista elämää tässä hetkessä, kun odottaa malttamattomasti tulevaa? Miltä tuntuu hankkia ensimmäinen potkupuku tulevalle lapselle, joka ei ehkä ole vielä edes syntynyt?

Tähän ja moneen muuhunkin kysymykseen vastaa Adoptiomatka, joka kertoo viiden vuoden pitkästä odotuksesta. Se kertoo tavallisesta pariskunnasta, joka odottaa perheenlisäystä tulevaksi. Valitettavasti byrokratian rattaita ei voi mitenkään nopeuttaa, vaan on vain tyydyttävä odottamaan kärsivällisesti.

Perheenlisäys ei ole omassa elämässäni ajankohtainen asia. Adoptio on kuitenkin kiinnostanut minua niin kauan kuin saatan muistaa ja kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä siinä ei ole mitään kummallista, että perhe päädytään rakentamaan adoption avulla. Päiväkirjamainen tilitys adoption monista mutkista tarjosikin ummikolle ihan uuden maailman. Että tuota se sitten on, ei ole helppoa ei. Kovin suuria tunnekuohuja kirja ei minussa herättänyt (luultavasti siksi, etten tiedä millaista äitiys on), mutta ymmärrän kyllä miksi perheelliset eläytyvät vahvastikin Pihlajaniemen pitkään odotukseen. Huomasin itse keskittyväni lukiessani enemmän käytännön asioihin ja siksi viimeinen ajatukseni kirjaa sulkiessani taisikin olla, että miten ihmeessä adoption lukkoonlyöminen vie noin kauan aikaa! No, siihen kirja ei tarjonnut vastausta.

Kirjan lukemisesta on jo pari päivää, enkä oikein enää saa siitä otetta. Päässäni on monia hajanaisia ajatuksia kirjasta, joita en tunnu saavan järjestykseen. Onneksi tästäkin kirjasta pääsee juttelemaan Terhin kanssa. Juuri nyt tuntuu siltä, että päällimmäisenä mielessä on monet adoptioon liittyvät kommentit, joita tuleva perhe sai osakseen vuosien varrella. Ajatuksia on herättänyt myös se, miten Pihlajamäki on käsitellyt monia noista kommenteista. On uskomatonta, miten puolitutut(?) ovat kehdanneet laukoa ilmeisesti hyvää tarkoittavia typeryyksiään tyyliin "On se aika riskipeliä tuo adoptoiminen. Oletteko koskaan pysähtynyt miettimään oikein kunnolla?" tai "Eikö olisi helpompaa ja halvempaa tehdä itse lapsi?" tai "Kamalaa, miten monet adoptoivat vain rahan vuoksi. Ne adoptiotuet ovat tosi isoja." Huh. Näiden jälkeen pysähdyin miettimään, mitä hölmöyksiä tulen itse päästelleeksi päivittäin, vaikka olisikin ns. puhtaat jauhot pussissa. (Apua! Tulee jo muutama lause mieleen, jotka mielelläni ottaisin takaisin jos voisin!:D)

Tulin tosiaan kiinnittäneeksi ehkä liikaakin huomiota siihen, mitä tuleva äiti ajatteli keskusteluistaan eri ihmisten kanssa (tähän olin kykeneväinen varmaankin juuri siksi, että tunnemyrsky puuttui omasta lukukokemuksestani). Hän kertoi aluksi mielellään adoption etenemisestä ja omista fiiliksistään - ja ilmeisesti jokatoiselle ihmiselle. Kun lapsi ei tullutkaan jouluksi kotiin - eikä vielä seuraavaksi jouluksikaan, hän ymmärrettävästi alkoi kokea uuvuttavana utelut ja samojen asioiden toistamiset ja puolituttujen liian henkilökohtaiset kysymykset. Toisaalta tuleva äiti kannusti siihen, että häneltä saa kysyä niitä tyhmiäkin kysymyksiä, että eihän adoptiosta tietämätön voi tietää kaikkea prosessiin liittyvää. Sitten kuitenkin hieman pahastuin siitä, että hän pahastui tai piti typeränä osaa kommenteista. Toki ymmärrän, että riippuu kenen kanssa juttelee, ja mitä muuta keskusteluun kuuluu kuin nuo esille nostetut kommentit. Omasta mielestäni ei kuitenkaan ole hyvien tapojen vastaista kysyä hyvältä ystävältä kysymyksiä adoptioprosessiin liittyvästä pitkästä odotusajasta, tai kauhistella yhdessä, että mitä sieltä tulee. Eiväthän nuo mitään elämän hauskimpia puheenaiheita ole, mutta kyllä ainakin minä olen raskaana olevien ystävieni kanssa puhunut lukemattomia kertoja siitä, miten paljon pelottaa se, ettei tiedä mitä sieltä on tulossa. Niin miksi tuollaisista asioista ei saisi viritellä adoption ollessa kyseessä. Jälleen kerran alleviivaan sitä, etten tiedä ketkä noita kommentteja ovat heitelleet, mutta jos kaikki oikeat typeryydet ja tulevan äidin uuvuttamina pitävät kommentit ovat lähtöisin puolitutuilta, niin on kyllä helkkarin uteliasta porukkaa!

No, tästä minun ei kannata sen enempää jaaritella, koska en kuitenkaan onnistu ilmaisemaan itseäni kirjallisesti juuri niin kuin haluaisin, joten se johtaa vain väärinymmärryksiin yms. Päätänkin kappaleen toteamalla, että ajatuksia heräsi kaikesta niin paljon, että Terhin kanssa vauhtiin päästyämme kirja toimii varmaankin pelkkänä suunnannäyttäjänä ja päädymme keskustelemaan enemmänkin siitä, kuka saa kommentoida ja mihin ja miten ja miksi:D

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Kyllä. Aihe on tärkeä eikä lainkaan puhkikulutettu. Tällaiselle kirjalle on varmasti ollut tilausta. Pidin päiväkirjamaisesta otteesta ja lyhyistä kappaleista. Pihlajaniemi tuntuu mukavan tutulta kirjan loputtua, niin paljon hän on sisäistä myllerrystään avannut lukijalle. Suosittelen Adoptiomatkaa kaikille tuleville adoptiovanhemmille, jotka tuntevat ehkä olevansa ihan yksin odotustuskansa kanssa, mutta myös heidän läheisilleen, jotta he tietäisivät paremmin, mitä tulevien vanhempien mielessä pyörii. Ja tietenkin myös kaikille niille, jotka eivät tasan kasvattaisi vierasta lasta ja joiden mielestä adoptio on pelkkää rahastusta, he saattaisivat saada mietteilleen hieman uutta näkökulmaa.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan alakategorian Muistelmat.

Day 06 – A book that makes you sad

Surumielen aiheuttavia kirjoja on useitakin, juuri ne jostain syystä valikoituvat lempikirjoikseni. Surulliset tarinat saavat siis minut tavallaan onnelliseksi. Päivän valintaa ei ollut vaikea tehdä, sillä on olemassa yksi kirja ylitse muiden.


Lorenzo Carcaterra: Sleepers - Katuvarpuset

Tarinassa tutustutaan neljään ystävykseen, joiden kesäpäivän kepposella on arvaamattoman kovat seuraukset. Vuodet vierivät ja elämä vie ystäviä eri suuntiin, mutta kun kostolle ilmaantuu mahdollisuus, kokoontuvat kaikki neljä taas yhteen vielä kerran.

Näin seitsemännellä(?) luokalla Katuvarpuset-elokuvan, joka teki nuoreen tyttöön lähtemättömän vaikutuksen. Hieman myöhemmin tajusin, että elokuva perustuu Carcaterran kirjoittamaan kirjaan, joka onneksi löytyi kirjastostamme. Rakastuin totta kai kirjaankin. Tällä kertaa olisikin mahdotonta sanoa, kumpi teoksista on parempi. Molempi parempi, sillä ne täydentävät toisiaan hienosti. Elokuva antaa pojille kasvot ja näyttää Hell's Kitchenin raadollisuuden tavalla, johon kirja ei pysty. Kirjassa taas on enemmän tilaa yksityiskohdille kuin elokuvassa voisi ikinä olla.

Ensimmäisellä katselukerralla olen saattanut pysyä ihan rauhallisena, vaikkakin liikuttuneena. Muut elokuvakerrat olen nyyhkinyt melkeinpä alkuteksteistä lopputeksteihin asti. Kirjaa olen lukenut kyyneleitä pyyhkien. Nykyään tartun Katuvarpuset -elokuvaan tai -kirjaan vain silloin, kun tunnelma on juuri oikea. Tämän tarinan maailmaan ei kannata paneutua silloin kun on huoleton olo ja haluaa pysytelläkin huolettomana.

Katuvarpuset -teoksen takia New York -hinkuni aikoinaan vain koveni, joka on aika outoa, koska tämä(kään) teos ei anna kovin kaunista kuvaa suurkaupungista. Haluaisin joka tapauksessa piipahtaa tulevaisuuden visiitilläni myös Hell's Kitchenissä.