Alexa Dagmar
2016
144 s./No Tofu Publishing
Olen seurannut Alexan lifestyle-blogia vuoden päivät ja toki olin heti innokas tarttumaan bloggaajan uunituoreeseen kirjaankin. Hyväksyin jo etukäteen sen mahdollisuuden, etten kolmekymppisenä lukijana olisi kirjan ensisijaista kohdeyleisöä, mutta toivoin kuitenkin saavani aimo annoksen inspiraatiota kauniimpaan arkeen ja onneksi näin kävi. Tyylikkäästi toteutetun kirjan parissa oli mukava viivähtää muiden lukukokemusten välillä.
Kirja on jaoteltu seitsemään osaan, eli tyyliasiat, kauneus, arjen kuviot, sisustus, juhlinta, rakkaus ja oman tien löytäminen saivat kaikki omat osionsa. Viihdyin itse parhaiten tyyliin ja arjen hyvinvointiin liittyvillä sivuilla. Kauneudenhoidosta on tiettyyn pisteeseen asti ihan mielenkiintoista lukea, mutta koska omat päivittäiset tuotteeni ovat lähinnä kosteusvoiteet, ripsiväri, kulmakynä ja kynsilakat niin ihan omakseni en aihetta kokenut. Ikäeromme kirjoittajan kanssa puolestaan korostuu juurikin rakkauteen ja oman tien löytämiseen liittyvissä osioissa. Toki rakkaus ja suhde omaan itseensä ovat universaaleja asioita, jotka eivät katso paikkaa tai aikaa tai ikää, mutta kun on ihan sinut itsensä kanssa niin ehkä juuri tästä kirjasta en saanut ammennettua mitään uutta sisältöä näihin asioihin.
Nuoren naisen opas on varmasti ihana lahjakirja nuorelle naiselle, joka on kiinnostunut arjen estetiikasta. Kirjasta saa käytännönläheisiä vinkkejä miten tehdä kestävämpiä hankintoja kaiken kertakulutushysterian keskellä ja miten elää terveellisemmin. Opas on kiva lukukokemus varsinkin, jos aiheisiin ei ole aikaisemmin törmännyt muiden kirjojen muodossa. Osaisin myös kuvitella, että vähän lukevalle nuorelle tämä on myös kiinnostava hankinta.
Olen kahlannut itse sen verran monta tyyliä ja hyvää arkea käsittelevää kirjaa, että siinä mielessä Alexan kirjalla ei ollut minulle niin paljon annettavaa. Alexan tyyli ja kotikin ovat jo tuttuja juttuja blogista. Ahaa-elämyksiä koin kuitenkin tyyliosuudessa esiteltyjä vaatekuitutietoja lukiessani. Tästä eteenpäin teen harkitumpia ostoksia vaatekaupoissa juurikin Alexan oppeja hyödyntämällä. Treenivinkeistä poimin myös muutaman liikkeen jatkoksi lihaskuntoohjelmaani, jonka alkuperäisetkin liikkeet ovat suureksi osaksi Alexan blogista poimittuja.
torstai 27. lokakuuta 2016
sunnuntai 23. lokakuuta 2016
Mustat enkelit
Karleen Koen
2006 suom. 2007
653 s./Otava
Mustat enkelit on mahdollisesti pisimpään lukulistallani roikkunut kirja. Opiskelin kymmenen vuotta sitten kirjastolinjalla ja luokkakaverini Noora luki tuolloin kirjan ja suositteli sitä. On mielenkiintoista miten jotkut kirjat vain jäävät mieleen kummittelemaan - sillä jos jotain olen vuosien aikana saanut niin lukusuosituksia. Opiskeluajoilta on peräisin myös rakkauteni Lumikukka ja salainen viuhka -nimiseen kirjaan, jota Hannele suositteli erittäin painokkaasti. Anitaa puolestaan kiehtoi Jose Saramago ja portugalilaisen kirjailijan teoksia on tullutkin luettua useampi menneinä vuosina. Koen 1600-luvun leppoisan petollisesta hovielämästä kertova kirja on kuitenkin odottanut lukuhetkeään, liekö syynä tiiliskivimäinen olemus, joka aina jostain syystä ensisijaisesti jännittää minua. Tiesin kuitenkin kirjan olevan sellainen, jonka kirjoittaisin lukulistalle aina uudestaan ja uudestaan, joten olihan se jo aika tarttua siihen!
Lontoon hovissa kuohuu. Englannin rakastettu prinsessa Henrietta on kuollut Pariisissa, johon hän oli kuninkaallisten naimakauppojen myötä asettunut. Kuningas Kaarle on surun murtama menetettyään rakkaan sisarensa - varsinkin kun huhutaan myrkytyskuolemasta! Arkieläemä hovissa koostuu juoruilusta ja juonittelusta, irstailusta, shampanjasta ja juhlimisesta. Sodan uhka leijuu niin Englannin kuin Ranskankin päällä ja jokaisen on syytä miettiä tarkkaan, kehen voi luottaa ja kehen ei. Lukija pääsee kurkistamaan hovielämän kiemuroihin Alicen kautta, joka aikoinaan lähti Ranskaan prinsessa Henriettan hovineidoksi ja tämän kuoltua palasi takaisin Lontoon hoviin palvellakseen kuningatar Katariinaa.
Mietin jo lukemista aloitellessani, jospa nyt olisi hyvä kirjata henkilöhahmoja jonkinlaiseen mind mapiin, jotta lukeminen ei kärsisi laajasta henkilökaartista. Päätin kuitenkin olla tarttumatta kynään ja paperiin ja se oli ihan passeli päätös. Jokaisen henkilön titteli ei ehkä aina ollut muistissa ja sukulaisuussuhteet menivät välillä iloisesti sekaisin, mutta kärryillä pysyi ihan hyvin.
Äärettömän harvoin tulee luettua hovielämästä, elokuvia puolestaan muistan nähneeni useampiakin. Hovijuonitteluilla on taattua viihdearvoa, puvustus on silmiä hivelevän mahtipontista ja rakkauskin tuntuu aina olevan kiellettyä ja jotenkin väkevämpää kuin nykyään. Mustat enkelit oli kuitenkin todella toimiva mystistä hovielämää raottava kirja. Nautin ensisijaisesti historian havinasta ja mielenkiintoisesta ajankuvasta, mutta kepeä juonittelu ja nykyihmisen näkökulmasta aivan käsittämätön joutilaisuuteen perustuva elämäntapa pitivät otteessaan alusta lähtien.
Lopuksi jäin toki miettimään, miten paljon kirjassa oli esimerkiksi todellisia historiallisia henkilöhahmoja kuninkaiden lisäksi. Lukukokemuksen kirsikka kakun päällä olisi ollut, kun olisi jaksanut googlettaa jokaisen linnan ja tapahtumapaikan, jotka kirjassa mainittiin, sillä niin paljon todellista historiaa tarinaan kuitenkin sisältyi vaikka tarina itsessään taitaa olla ihan täysin fiktiota. On lähes käsittämätöntä, että joskus joku on todella asuttanut huoneita, jotka nykyään ovat vain osa museotoimintaa.
2006 suom. 2007
653 s./Otava
Mustat enkelit on mahdollisesti pisimpään lukulistallani roikkunut kirja. Opiskelin kymmenen vuotta sitten kirjastolinjalla ja luokkakaverini Noora luki tuolloin kirjan ja suositteli sitä. On mielenkiintoista miten jotkut kirjat vain jäävät mieleen kummittelemaan - sillä jos jotain olen vuosien aikana saanut niin lukusuosituksia. Opiskeluajoilta on peräisin myös rakkauteni Lumikukka ja salainen viuhka -nimiseen kirjaan, jota Hannele suositteli erittäin painokkaasti. Anitaa puolestaan kiehtoi Jose Saramago ja portugalilaisen kirjailijan teoksia on tullutkin luettua useampi menneinä vuosina. Koen 1600-luvun leppoisan petollisesta hovielämästä kertova kirja on kuitenkin odottanut lukuhetkeään, liekö syynä tiiliskivimäinen olemus, joka aina jostain syystä ensisijaisesti jännittää minua. Tiesin kuitenkin kirjan olevan sellainen, jonka kirjoittaisin lukulistalle aina uudestaan ja uudestaan, joten olihan se jo aika tarttua siihen!
Lontoon hovissa kuohuu. Englannin rakastettu prinsessa Henrietta on kuollut Pariisissa, johon hän oli kuninkaallisten naimakauppojen myötä asettunut. Kuningas Kaarle on surun murtama menetettyään rakkaan sisarensa - varsinkin kun huhutaan myrkytyskuolemasta! Arkieläemä hovissa koostuu juoruilusta ja juonittelusta, irstailusta, shampanjasta ja juhlimisesta. Sodan uhka leijuu niin Englannin kuin Ranskankin päällä ja jokaisen on syytä miettiä tarkkaan, kehen voi luottaa ja kehen ei. Lukija pääsee kurkistamaan hovielämän kiemuroihin Alicen kautta, joka aikoinaan lähti Ranskaan prinsessa Henriettan hovineidoksi ja tämän kuoltua palasi takaisin Lontoon hoviin palvellakseen kuningatar Katariinaa.
Mietin jo lukemista aloitellessani, jospa nyt olisi hyvä kirjata henkilöhahmoja jonkinlaiseen mind mapiin, jotta lukeminen ei kärsisi laajasta henkilökaartista. Päätin kuitenkin olla tarttumatta kynään ja paperiin ja se oli ihan passeli päätös. Jokaisen henkilön titteli ei ehkä aina ollut muistissa ja sukulaisuussuhteet menivät välillä iloisesti sekaisin, mutta kärryillä pysyi ihan hyvin.
Äärettömän harvoin tulee luettua hovielämästä, elokuvia puolestaan muistan nähneeni useampiakin. Hovijuonitteluilla on taattua viihdearvoa, puvustus on silmiä hivelevän mahtipontista ja rakkauskin tuntuu aina olevan kiellettyä ja jotenkin väkevämpää kuin nykyään. Mustat enkelit oli kuitenkin todella toimiva mystistä hovielämää raottava kirja. Nautin ensisijaisesti historian havinasta ja mielenkiintoisesta ajankuvasta, mutta kepeä juonittelu ja nykyihmisen näkökulmasta aivan käsittämätön joutilaisuuteen perustuva elämäntapa pitivät otteessaan alusta lähtien.
Lopuksi jäin toki miettimään, miten paljon kirjassa oli esimerkiksi todellisia historiallisia henkilöhahmoja kuninkaiden lisäksi. Lukukokemuksen kirsikka kakun päällä olisi ollut, kun olisi jaksanut googlettaa jokaisen linnan ja tapahtumapaikan, jotka kirjassa mainittiin, sillä niin paljon todellista historiaa tarinaan kuitenkin sisältyi vaikka tarina itsessään taitaa olla ihan täysin fiktiota. On lähes käsittämätöntä, että joskus joku on todella asuttanut huoneita, jotka nykyään ovat vain osa museotoimintaa.
keskiviikko 19. lokakuuta 2016
Kuolema vieraalla maalla
Donna Leon
1997 suom. 1998
317 s./Otava
Kanaalista löytyy nuoren amerikkalaismiehen ruumis. Samoihin aikoihin teollisuudessa miljoonaomaisuuden tahkonneelta mieheltä varastetaan kolme hyvin arvokasta taulua. Brunetti aloittaa tutkimukset, jossa osallisena on niin mafia, Italian hallitus, Yhdysvaltojen armeija kuin Italian rikkaimpia henkilöitä. Jos jotain lopulta selviääkin niin saadaanko asianomaiset lukkojen taakse vai onko korruptio levinnyt jo liian laajalle?
Ihastuin loppukesästä lukemaani ensimmäiseen Guido Brunettista kertovan sarjan osaan niin, että halusin mahdollisimman pian jatkaa Venetsian maisemissa. Aluksi olin vähän pettynyt aloitellessani tätä sarjan toista osaa. Jotenkin armeija ja taidevarkaus eivät vakuuttaneet jännityskirjallisuuden aiheina. Tarina tuntuikin siis auttamatta liian pliisulta, mutta lopulta tunnelma vei voiton ja juoni lähti vetämään paremmin. Lopputulos siis ihan hyvä ja varmasti tulee jatkettua vielä Leonin matkassa.
Brunetti on todella miellyttävä henkilöhahmo, niin hämmästyttävän normaali keski-ikäinen mies ilman sen suurempia luurankoja kaapissa. Suorastaan virkistävä poikkeus kun vertaa muihin jännityskirjallisuuden päähenkilöihin. Venetsia puolestaan on niin kaukana omista kotimaisemista kuin olla voi, joten osa sarjan viehätystä on varmasti siinä, että pääsee näin koluamaan kauniin ja ainutlaatuisen kaupungin katuja ja kanaaleja.
1997 suom. 1998
317 s./Otava
Kanaalista löytyy nuoren amerikkalaismiehen ruumis. Samoihin aikoihin teollisuudessa miljoonaomaisuuden tahkonneelta mieheltä varastetaan kolme hyvin arvokasta taulua. Brunetti aloittaa tutkimukset, jossa osallisena on niin mafia, Italian hallitus, Yhdysvaltojen armeija kuin Italian rikkaimpia henkilöitä. Jos jotain lopulta selviääkin niin saadaanko asianomaiset lukkojen taakse vai onko korruptio levinnyt jo liian laajalle?
Ihastuin loppukesästä lukemaani ensimmäiseen Guido Brunettista kertovan sarjan osaan niin, että halusin mahdollisimman pian jatkaa Venetsian maisemissa. Aluksi olin vähän pettynyt aloitellessani tätä sarjan toista osaa. Jotenkin armeija ja taidevarkaus eivät vakuuttaneet jännityskirjallisuuden aiheina. Tarina tuntuikin siis auttamatta liian pliisulta, mutta lopulta tunnelma vei voiton ja juoni lähti vetämään paremmin. Lopputulos siis ihan hyvä ja varmasti tulee jatkettua vielä Leonin matkassa.
Brunetti on todella miellyttävä henkilöhahmo, niin hämmästyttävän normaali keski-ikäinen mies ilman sen suurempia luurankoja kaapissa. Suorastaan virkistävä poikkeus kun vertaa muihin jännityskirjallisuuden päähenkilöihin. Venetsia puolestaan on niin kaukana omista kotimaisemista kuin olla voi, joten osa sarjan viehätystä on varmasti siinä, että pääsee näin koluamaan kauniin ja ainutlaatuisen kaupungin katuja ja kanaaleja.
perjantai 7. lokakuuta 2016
Salaisuuden kantaja
Kate Morton
2012 suom. 2016
666 s./Bazar
Lukeminen sujuu ilman takkuilua, mutta toista viikkoa minua vaivaa jonkinasteinen kirjoitustukos. Ei vain millään huvittaisi kirjoittaa riviäkään, mutta vielä enemmän ärsyttää ajatus siitä, että kirjan blogimerkintä jäisi roikkumaan hamaan tulevaisuuteen siispä muutama sananen lukukokemuksesta. Muistelisin, että blogihistoriani aikana en ole jättänyt kirjoittamatta kuin yhdestä kirjasta (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa tms.) ja siitäkin kirjoittaminen vain jäi roikkumaan, lukukokemus oli ihan passeli.
Mortonin ensimmäinen kirja Paluu Rivertoniin oli todellinen napakymppi minulle. Hylätyssä puutarhassa oli selkeästi hetkensä, vaikka nykyaikaan keskityttiin mielestäni liikaa. Kaukaiset hetket puolestaan kutkutti vanhoista linnoista ja sukusalaisuuksista kiinnostunutta mieltäni kovastikin, vaikka vähän täyteen ahdattuhan kirja osittain oli. Salaisuuden kantajassa oli paljon hyvää ja lukukokemus oli oikein nautittava, mutta aikaisempiin kirjoihin verrattuna tässä oli vähemmän sitä jotain.
Nykyajassa seitsemänkymppinen näyttelijätärkuuluisuus Laurel alkaa selvittämään äitinsä menneisyyttä. Yhdeksänkymppisen äidin lähdön hetki on lähellä ja vanhin tyttäristä haluaa tietää mitä todella tapahtui hänen lapsuudenkodissaan eräänä kauniina kesäpäivänä 60-luvun alussa, kun Dorothy-äiti puukotti heidän kotipihalleen saapunutta tuntematonta miestä. Tarina vie Lontoon pommitusten vuosiin, Dorothyn nuoruudenmaisemiin. Kuka oli Jimmy ja miksi äiti ei koskaan kertonut rakkaasta ystävästään Vivienistä?
Salaisuuden kantaja tarjoaa tunnelmallisen lukukokemuksen ja hiukan modernimpaa Mortonia, jos näin voi sanoa. Olen itse enemmän hämärän menneisyyden ystäviä, jotenkin 40-luku ja sotavuodet tuntuivat liian läheisiltä, jotta olisin ihan täysin uppoutunut tarinan imuun, mutta joku toinen voi nauttia senkin edestä. Kaikki Mortonin kirjat lukeneena arvostin myös kirjan loppua, jossa matto vedetään lukijan alta, hyvä! Kirja sai muutenkin miettimään paljon perhesuhteita ja -salaisuuksia, joita varmaan jokaisella suvulla riittäisi, jos joku niitä jaksaisi alkaa penkomaan.
Nyt odottamaan seuraavaa Mortonin kirjaa.
2012 suom. 2016
666 s./Bazar
Lukeminen sujuu ilman takkuilua, mutta toista viikkoa minua vaivaa jonkinasteinen kirjoitustukos. Ei vain millään huvittaisi kirjoittaa riviäkään, mutta vielä enemmän ärsyttää ajatus siitä, että kirjan blogimerkintä jäisi roikkumaan hamaan tulevaisuuteen siispä muutama sananen lukukokemuksesta. Muistelisin, että blogihistoriani aikana en ole jättänyt kirjoittamatta kuin yhdestä kirjasta (Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa tms.) ja siitäkin kirjoittaminen vain jäi roikkumaan, lukukokemus oli ihan passeli.
Mortonin ensimmäinen kirja Paluu Rivertoniin oli todellinen napakymppi minulle. Hylätyssä puutarhassa oli selkeästi hetkensä, vaikka nykyaikaan keskityttiin mielestäni liikaa. Kaukaiset hetket puolestaan kutkutti vanhoista linnoista ja sukusalaisuuksista kiinnostunutta mieltäni kovastikin, vaikka vähän täyteen ahdattuhan kirja osittain oli. Salaisuuden kantajassa oli paljon hyvää ja lukukokemus oli oikein nautittava, mutta aikaisempiin kirjoihin verrattuna tässä oli vähemmän sitä jotain.
Nykyajassa seitsemänkymppinen näyttelijätärkuuluisuus Laurel alkaa selvittämään äitinsä menneisyyttä. Yhdeksänkymppisen äidin lähdön hetki on lähellä ja vanhin tyttäristä haluaa tietää mitä todella tapahtui hänen lapsuudenkodissaan eräänä kauniina kesäpäivänä 60-luvun alussa, kun Dorothy-äiti puukotti heidän kotipihalleen saapunutta tuntematonta miestä. Tarina vie Lontoon pommitusten vuosiin, Dorothyn nuoruudenmaisemiin. Kuka oli Jimmy ja miksi äiti ei koskaan kertonut rakkaasta ystävästään Vivienistä?
Salaisuuden kantaja tarjoaa tunnelmallisen lukukokemuksen ja hiukan modernimpaa Mortonia, jos näin voi sanoa. Olen itse enemmän hämärän menneisyyden ystäviä, jotenkin 40-luku ja sotavuodet tuntuivat liian läheisiltä, jotta olisin ihan täysin uppoutunut tarinan imuun, mutta joku toinen voi nauttia senkin edestä. Kaikki Mortonin kirjat lukeneena arvostin myös kirjan loppua, jossa matto vedetään lukijan alta, hyvä! Kirja sai muutenkin miettimään paljon perhesuhteita ja -salaisuuksia, joita varmaan jokaisella suvulla riittäisi, jos joku niitä jaksaisi alkaa penkomaan.
Nyt odottamaan seuraavaa Mortonin kirjaa.
maanantai 26. syyskuuta 2016
Jäätäviin korkeuksiin - Murhenäytelmä Mount Everestillä
Jon Krakauer
1997 suom. 1998
329 s./WSOY
Joskus hyvin harvoin käy niin mieletön tuuri, että kohtaa tarinan, josta tulee henkilökohtainen tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tarinasta ei oikeastaan haluaisi edes kertoa kenellekään, on nimittäin melkein mahdotonta, että joku toinen olisi kokenut kyseisen tarinan juuri samalla tavalla kuin itse, niin että hän todella ymmärtäisi. Tällaisen lukukokemuksen minulle tarjosi Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Edelliset kuukaudet olen ollut aivan käsittämättömän vihainen ihmisille, jotka ovat olleet kiipeilemässä 20 vuotta sitten Mount Everstillä. Kyllä, tämä on hyvin outoa.
Vuonna 1996 toukokuun alussa Everestin huippua tavoitteli useampikin retkikunta. Moni pääsi toukokuun 10. päivä huipulle, mutta osa heistä joutui maksamaan siitä hengellään. Eloonjäämis-taistelu alkoi, kun myrsky yllätti alaspäin kapuavat kiipeilijät. Loppu on Mount Everestin historiaa.
Oikeastaan törmäsin tarinaan ensin elokuvasovituksen muodossa, kun siskontyttöni lainasi minulle Everest -leffan kehuen pätkää kovasti. Katsottiin se mökillä sadepäivänä, ja vaikka jouduimme keskeyttämään katselun useita kertoja (koska vauva) ja jouduimme katsomaan elokuvan ilman tekstityksiä (koska hävinnyt kaukosäädin), tositapahtumiin perustuva tarina meni ihon alle. En yleensä pyöri netissä mökillä, mutta elokuva teki tosiaan sen verran suuren vaikutuksen, että heti oli googletettava kaikkea mahdollista vuoden 1996 tragediaan liittyen. Samalla selvisi, että hengissä selvinnyt toimittaja Jon Krakauer on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan eli ei kun kirjastoon heti kun palasimme kaupunkiin.
Luin kirjan jo useita viikkoja sitten, mutta lukukokemuksesta on todella vaikea kirjoittaa. Ensinnäkin tarinasta muodostui lopulta niin henkilökohtainen, ettei sitä oikeastaan edes haluaisi jakaa kenenkään kanssa. Toisaalta se herätti niin paljon ajatuksia niin monista eri asioista, etten edes jaksaisi alkaa läpikäymään sitä tunnemyrskyä, jonka kourissa elin kun olin katsonut elokuvan ensimmäisen kerran ja jälleen kun olin lukenut kirjan ja vielä kun olin katsonut elokuvan toisen kerran (tekstityksen kera).
Suosittelen Jäätäviin korkeuksiin kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita seikkailukirjallisuudesta. Kirja on mielestäni vetävästi kirjoitettu ja avaa kiipeilyonnettomuuden taustoja hyvin. En kuitenkaan usko, että kovin moni pääsee ihan näin... hmmm... korkeisiin sfääreihin kirjan kanssa, tämä tuntuu vähän sellaiselta once in a lifetime -tyyppiseltä kokemukselta.
1997 suom. 1998
329 s./WSOY
Joskus hyvin harvoin käy niin mieletön tuuri, että kohtaa tarinan, josta tulee henkilökohtainen tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tarinasta ei oikeastaan haluaisi edes kertoa kenellekään, on nimittäin melkein mahdotonta, että joku toinen olisi kokenut kyseisen tarinan juuri samalla tavalla kuin itse, niin että hän todella ymmärtäisi. Tällaisen lukukokemuksen minulle tarjosi Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Edelliset kuukaudet olen ollut aivan käsittämättömän vihainen ihmisille, jotka ovat olleet kiipeilemässä 20 vuotta sitten Mount Everstillä. Kyllä, tämä on hyvin outoa.
Vuonna 1996 toukokuun alussa Everestin huippua tavoitteli useampikin retkikunta. Moni pääsi toukokuun 10. päivä huipulle, mutta osa heistä joutui maksamaan siitä hengellään. Eloonjäämis-taistelu alkoi, kun myrsky yllätti alaspäin kapuavat kiipeilijät. Loppu on Mount Everestin historiaa.
Oikeastaan törmäsin tarinaan ensin elokuvasovituksen muodossa, kun siskontyttöni lainasi minulle Everest -leffan kehuen pätkää kovasti. Katsottiin se mökillä sadepäivänä, ja vaikka jouduimme keskeyttämään katselun useita kertoja (koska vauva) ja jouduimme katsomaan elokuvan ilman tekstityksiä (koska hävinnyt kaukosäädin), tositapahtumiin perustuva tarina meni ihon alle. En yleensä pyöri netissä mökillä, mutta elokuva teki tosiaan sen verran suuren vaikutuksen, että heti oli googletettava kaikkea mahdollista vuoden 1996 tragediaan liittyen. Samalla selvisi, että hengissä selvinnyt toimittaja Jon Krakauer on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan eli ei kun kirjastoon heti kun palasimme kaupunkiin.
Luin kirjan jo useita viikkoja sitten, mutta lukukokemuksesta on todella vaikea kirjoittaa. Ensinnäkin tarinasta muodostui lopulta niin henkilökohtainen, ettei sitä oikeastaan edes haluaisi jakaa kenenkään kanssa. Toisaalta se herätti niin paljon ajatuksia niin monista eri asioista, etten edes jaksaisi alkaa läpikäymään sitä tunnemyrskyä, jonka kourissa elin kun olin katsonut elokuvan ensimmäisen kerran ja jälleen kun olin lukenut kirjan ja vielä kun olin katsonut elokuvan toisen kerran (tekstityksen kera).
Suosittelen Jäätäviin korkeuksiin kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita seikkailukirjallisuudesta. Kirja on mielestäni vetävästi kirjoitettu ja avaa kiipeilyonnettomuuden taustoja hyvin. En kuitenkaan usko, että kovin moni pääsee ihan näin... hmmm... korkeisiin sfääreihin kirjan kanssa, tämä tuntuu vähän sellaiselta once in a lifetime -tyyppiseltä kokemukselta.
torstai 22. syyskuuta 2016
The Voyage of the Dawn Treader & Last Battle
C.S. Lewis
1952 ja 1952
216 s. ja 172 s./Collier Books ja Lions
Caspianin matka maailman ääriin -kirjassa Prinssi Caspian uskottuine miehineen lähtee kauas merelle löytääkseen seitsemän kadonnutta lordia. Myös Lucy ja Edmund päätyvät laivalle ärsyttävän serkkupoikansa kanssa. Merimatkan aikana peloton joukko kohtaa monenmoisia vaaroja ja päätyy mielenkiintoisiin paikkoihin.
Viimeinen taistelu -kirja puolestaan on sarjan viimeinen osa. Paha hivuttautuu Narniaan, kun ilkeä apina näkee tilaisuutensa hallita maata Aslanin nimissä. Pian kalormenilaiset sotilaat ovat valloittaneet Narnian ja puhuvia eläimiä uhkaa kamala kohtalo alistettuina työjuhtina. Lopulta oikea Aslan ilmestyy ja kutsuu Aslanin maahan kaikki häneen uskovat. Olin yllättynyt miten raaka viimeinen osa oli, se tuntui paljon vanhemmille lapsille suunnatulta kun vertaa muihin sarjan tarinoihin.
Voi pojat, ikiaikainen urakkani sarjan parissa on viimein tullut päätökseensä. Rehellisyyden nimissä en lukenut Hopeista tuolia, koska minulla ei ollut kyseisestä osaa, mutta mielestäni ihan reilu peli näin:D Veikkaisin kuitenkin, että tulen joskus sarjan lukemaan uudelleen tyttäreni kanssa, joten tarina tulee minulle vielä varmasti tutuksi.
Kokonaisuutena Narnian tarinat on ollut todella tasalaatuinen. Mikään osa ei ole tuntunut täyteosalta ja jokainen seikkailu on osoittautunut sopivasti erilaiseksi muihin verrattuna ja yllättäviä käänteitä on riittänyt. Siinä mielessä suosikkiosaa onkin hankala sanoa (jos Velhoa ja Leijonaa ei oteta laskuun, sillä se on yksi suosikeistani fantasiaelokuvista).
Narnian tarinoissa painottuva kristinusko ei ole aikaisemmin häirinnyt lukukokemusta. Aikaisemmin olen jopa vähän harmitellut, ettei mikään hahmo ikinä voi toimia niin kuin Jeesus ilman, että kirja tuomitaan kristinuskoa levittäväksi. Nyt täytyy kyllä myöntää, että meriseikkailu loppui niin räikeään kristinuskon ihannointiin, että sitä oli mahdoton sivuuttaa. Viimeinen taistelu päättyi myös vahvasti kristinuskon oppeja mukaillen.
1952 ja 1952
216 s. ja 172 s./Collier Books ja Lions
Caspianin matka maailman ääriin -kirjassa Prinssi Caspian uskottuine miehineen lähtee kauas merelle löytääkseen seitsemän kadonnutta lordia. Myös Lucy ja Edmund päätyvät laivalle ärsyttävän serkkupoikansa kanssa. Merimatkan aikana peloton joukko kohtaa monenmoisia vaaroja ja päätyy mielenkiintoisiin paikkoihin.
Viimeinen taistelu -kirja puolestaan on sarjan viimeinen osa. Paha hivuttautuu Narniaan, kun ilkeä apina näkee tilaisuutensa hallita maata Aslanin nimissä. Pian kalormenilaiset sotilaat ovat valloittaneet Narnian ja puhuvia eläimiä uhkaa kamala kohtalo alistettuina työjuhtina. Lopulta oikea Aslan ilmestyy ja kutsuu Aslanin maahan kaikki häneen uskovat. Olin yllättynyt miten raaka viimeinen osa oli, se tuntui paljon vanhemmille lapsille suunnatulta kun vertaa muihin sarjan tarinoihin.
Voi pojat, ikiaikainen urakkani sarjan parissa on viimein tullut päätökseensä. Rehellisyyden nimissä en lukenut Hopeista tuolia, koska minulla ei ollut kyseisestä osaa, mutta mielestäni ihan reilu peli näin:D Veikkaisin kuitenkin, että tulen joskus sarjan lukemaan uudelleen tyttäreni kanssa, joten tarina tulee minulle vielä varmasti tutuksi.
Kokonaisuutena Narnian tarinat on ollut todella tasalaatuinen. Mikään osa ei ole tuntunut täyteosalta ja jokainen seikkailu on osoittautunut sopivasti erilaiseksi muihin verrattuna ja yllättäviä käänteitä on riittänyt. Siinä mielessä suosikkiosaa onkin hankala sanoa (jos Velhoa ja Leijonaa ei oteta laskuun, sillä se on yksi suosikeistani fantasiaelokuvista).
Narnian tarinoissa painottuva kristinusko ei ole aikaisemmin häirinnyt lukukokemusta. Aikaisemmin olen jopa vähän harmitellut, ettei mikään hahmo ikinä voi toimia niin kuin Jeesus ilman, että kirja tuomitaan kristinuskoa levittäväksi. Nyt täytyy kyllä myöntää, että meriseikkailu loppui niin räikeään kristinuskon ihannointiin, että sitä oli mahdoton sivuuttaa. Viimeinen taistelu päättyi myös vahvasti kristinuskon oppeja mukaillen.
tiistai 20. syyskuuta 2016
Eläinten vallankumous
George Orwell
1945 suom. 1969
126 s./WSOY
Kävin edellisellä viikolla useampaan otteeseen Helsingissä ja kaipasin junamatkoille jotain ohuempaa pokkaria välipalakirjaksi. Näin ollen olikin hyvä hetki tutustua Orwellin satiiriin, joka löytyy myös 50 mieskirjailijan kirjaa -listaltani.
Luin kirjailijan hyvin aikaa kestäneen dystopian Vuonna 1984 muutama vuosi takaperin ja se veti hienosti vertoja tämän päivän vastaaville tarinoille. Aikapäiviä sitten kirjoitettu kirja tosissaan oli yllättävän moderni niin kieleltään kuin teemoiltaankin. Silti vähän hampaita kiristellen tartuin Eläinten vallankumoukseen, kai se on niin syvälle mieleen kirjoitettu, että vanhemmat kirjat olisivat aina jotenkin raskaita lukea.
Kartano-niminen maatila vaihtaa nimensä Eläintilaksi, kun sen elikot eräänä päivänä heittäytyvät vallankumouksen tuulien vietäväksi ja ajavat ihmiset pois tilaltaan. Hetken hurmassa kirjoitetaan myös seitsemän käskyä, joiden mukaan eläinten tulee tästä eteenpäin elää: ei veljeillä kaksijalkaisten kanssa, ei tapeta muita eläimiä, ei juoda alkoholia, ei käytetä vaatteita, ei nukuta sängyissä jne. Vuodet vierivät ja eläimet saavat huomata olevansa sikojen ja heidän henkivartijakoiriensa tiukassa otteessa ja seitsemän käskyäkin muuttavat muotoaan sen mukaan miten se sopii sikojen kulloiseenkin suunnitelmaan. On selvää, etteivät kaikki eläimet lopulta olekaan yhdenveroisia.
Eläinten vallankumousta on helppo suositella jokaiselle. Varsinkin he, jotka haluaisivat lukea enemmän klassikoita, mutta eivät ole kiinnostuneita tiiliskiviromaaneista - tästä on helppo aloittaa! Teemakin on mielenkiintoinen yhdistelmä kepeyttä ja painavaa asiaa. Todella nautittava pikkuopus, melkein sormet jo syyhysivät kirjoittaa syväluotaava kirjaessee äidinkielen tunnille:D Tosin näillä tuoreilla äitiysaivoilla sellaista en saisi kyllä aikaiseksi, mutta onneksi kirjasta pystyi nauttimaan kevyemmälläkin otteella ja jättää vallankäytön syvällisemmän pohtimisen minimiin.
1945 suom. 1969
126 s./WSOY
Kävin edellisellä viikolla useampaan otteeseen Helsingissä ja kaipasin junamatkoille jotain ohuempaa pokkaria välipalakirjaksi. Näin ollen olikin hyvä hetki tutustua Orwellin satiiriin, joka löytyy myös 50 mieskirjailijan kirjaa -listaltani.
Luin kirjailijan hyvin aikaa kestäneen dystopian Vuonna 1984 muutama vuosi takaperin ja se veti hienosti vertoja tämän päivän vastaaville tarinoille. Aikapäiviä sitten kirjoitettu kirja tosissaan oli yllättävän moderni niin kieleltään kuin teemoiltaankin. Silti vähän hampaita kiristellen tartuin Eläinten vallankumoukseen, kai se on niin syvälle mieleen kirjoitettu, että vanhemmat kirjat olisivat aina jotenkin raskaita lukea.
Kartano-niminen maatila vaihtaa nimensä Eläintilaksi, kun sen elikot eräänä päivänä heittäytyvät vallankumouksen tuulien vietäväksi ja ajavat ihmiset pois tilaltaan. Hetken hurmassa kirjoitetaan myös seitsemän käskyä, joiden mukaan eläinten tulee tästä eteenpäin elää: ei veljeillä kaksijalkaisten kanssa, ei tapeta muita eläimiä, ei juoda alkoholia, ei käytetä vaatteita, ei nukuta sängyissä jne. Vuodet vierivät ja eläimet saavat huomata olevansa sikojen ja heidän henkivartijakoiriensa tiukassa otteessa ja seitsemän käskyäkin muuttavat muotoaan sen mukaan miten se sopii sikojen kulloiseenkin suunnitelmaan. On selvää, etteivät kaikki eläimet lopulta olekaan yhdenveroisia.
Eläinten vallankumousta on helppo suositella jokaiselle. Varsinkin he, jotka haluaisivat lukea enemmän klassikoita, mutta eivät ole kiinnostuneita tiiliskiviromaaneista - tästä on helppo aloittaa! Teemakin on mielenkiintoinen yhdistelmä kepeyttä ja painavaa asiaa. Todella nautittava pikkuopus, melkein sormet jo syyhysivät kirjoittaa syväluotaava kirjaessee äidinkielen tunnille:D Tosin näillä tuoreilla äitiysaivoilla sellaista en saisi kyllä aikaiseksi, mutta onneksi kirjasta pystyi nauttimaan kevyemmälläkin otteella ja jättää vallankäytön syvällisemmän pohtimisen minimiin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)