Tiikeriäidin taistelulaulu




Amy Chua
2011 suom. 2011
243 s./Siltala

Amy Chua päätti jo varhain, että hänen tyttärensä eivät tule epäonnistumaan elämässään vaan heistä tulee supermenestyjiä. Hän valitsi keinokseen kiinalaisen kasvatusmallin, joka kieltää niin yökylät, televisiot kuin huonot arvosanatkin. Kirjassa Chua käy läpi tyttäriensä lapsuutta ja pohtii samalla, missä asioissa hän onnistui kiinalaisena äitinä, ja missä asioissa hänen puolestaan olisi kannattanut antaa periksi edes hieman.

Odotin Tiikeriäidin taistelulaulun lukemista vuoden päivät, ja olen oikein iloinen siitä, että kasaamistani odotuksista huolimatta se tarjosi minulle juuri niin herkullisen lukukokemuksen kuin aikoinaan toivoinkin sen tekevän. Kun on itse saanut päättää harrastuksistaan, ystävistään, opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista, on todella mielenkiintoista kurkata toisenlaiseen maailmaan, jossa vanhempien hurjista suunnitelmista pidetään kiinni vaikka mikä olisi. Oli hauskaa pysähtyä ihmettelemään, onko Amy Chua ihan järjissään, kun hän latelee sääntöjä lapsilleen ja pakottaa nämä treenaamaan pianon ja viulun soittoa tunnista toiseen.

Kaikenlaista olen kuitenkin elämäni 27 vuoden aikana nähnyt ja kuullut, koska aihe ei kuitenkaan onnistunut provosoimaan ihan niin paljon kuin aluksi kuvittelin. Kai se vain on niin, että perheitä ja kasvatusmenetelmiä on monia, ja kaikki joissa kasvatusperiaatteet eivät osu yksiin omien periaatteiden kanssa, hätkähdyttävät samalla tavalla. Jotkut pistävät painoa uskonnollisuuteen, jotkut uskovat kaverityyliseen kasvatukseen, jotkut jättävät kasvatuksen kokonaan opettajien niskoille. Kirjaa lukiessani jaksoin ihmetellä, miten Chua raahasi lomamatkoillakin tyttöjä pitkin kaupunkia etsien paikkaa, jossa harjoitella vielä lisää. Toisaalta ällistyisin ihan yhtä paljon lukiessani perheestä, joka käyttää McDonaldsissa ruokarukoukseen 20 minuuttia ennen ruokailuun siirtymistä tai vanhemmista, jotka eivät uskalla sanoa lapselleen ei, jotta kaverisuhde lapseen ei vain kärsisi.

Kaiken kaikkiaan mukaansa tempaava kirja, joka on kirjoitettu mukavan suorasukaisesti ja niin, että mielenkiinto pysyi yllä koko tarinan ajan. Suosittelen kaikille niille, jotka kasvattajina haluavat kurkata aidan toiselle puolelle, ja kaikille niillekin, jotka vielä miettivät mahdollisia kasvatusperiaatteitaan.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan Connecticutin. Osallistun myös Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Punainen puutarha




Alice Hoffman
2011 suom. 2012
292 s./Gummerus

Blackwellin kyläpahanen Massachusettsissa saa alkunsa, kun pieni uudisasukkaiden joukko saapuu tuolle kohtaa Amerikkaa vuonna 1750 ja päättää rakentaa kotinsa keskelle mustakarhujen maita. Pikkuhiljaa ihmisiä saapuu enemmänkin jäädäkseen, ja kylä sen kun kasvaa. Sukupolvet vaihtuvat ja joidenkin jäädessä auttamattomasti unholaan toisten tarinat jäävät asukkaiden mieleen vuosisatojen ajaksi. Punainen puutarha on kokoelma tarinoita, joissa puheenvuoron saavat ne, joiden elämä ja teot ovat muovanneet monien muidenkin kohtalon.

Punainen puutarha tarjosi minulle unohtumattoman lukukokemuksen, sen sisällään pitämät tarinat ovat kuin otteita aikuisten tyttökirjoista. Rakastan L.M. Montgomeryn tuotantoa, hänen tarinoidensa parissa saan palata ajassa taaksepäin viehättäviin pikkukyliin, joita asuttavat mielenkiintoisen ihmiset. Vaikka hänen päähenkilönsä ovatkin kuin vanhoja rakkaita ystäviä, nautin suunnattomasti myös niistä pienistä kertomuksista, joita hänen kirjoissaan vilisee runsain mitoin. Juuri sellaisia tarinoita Hoffmanin uutuuskin on mielestäni pullollaan. Blackwellin perustajajäsenet saapuivat kylän alueelle jo 1700-luvun puolivälissä, ja vuosien saatossa heidän jälkeläisensä saavat kokea vuorollaan koko elämän kirjon suurine onnentunteineen ja valtavine pettymyksineen.

Punainen puutarha kädessäni tunsin olevani kotona. Tarvitsen aina välillä tarinoita, jotka ovat vähän vinksahtaneita, ja joista ei oikein osaa sanoa, kuinka paljon kertoja on ehkä pistellyt omiaan. Sellaisia pitää hyvien tarinoiden olla. Kaiken kaikkiaan kyseessä on niin ihastuttava kirja, että haluaisin pitää sen kokonaan itselläni enkä jakaa lukukokemuksen herättämiä tunnelmia kenenkään kanssa. Se on tosirakkautta se.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan toistamiseen Massachusettsin.

Ruben ja Harman kartano




Netta Walldén
2012
172 s./WSOY

Kylän poliisit ovat tunnetusti kiinnostuneempia herkullisista donitseista kuin rikollisten jahtaamisesta. Niinpä Rubenin on tullut aika aloittaa omat tutkimuksensa, kun tuntematon, sinapinkeltaiseen takkiin sonnustautunut vanhempi mies käyskentelee lähiseudulla ja tarkkailee naapuruston taloja vaivihkaa. Samalla pitäisi selvittää mitä on tapahtunut torin juhlahumussa kadonneille aikuisille ja näiden mukana olleille lapsille. Onneksi Rubenilla on pikkusisko, joka on aina valmis auttamaan.

Suunnittelin vielä muutama viikko sitten puolimaratonia lastenkirjallisuudella, mutta juuri nyt minusta tuntuu siltä, etten koskaan halua nähdä yhtäkään lastenromaania. Ruben ja Harman kartano ei toki ollut ihan niin pitkästyttävä, että voisin syyttää sitä olotilastani, mutta todella huonoon aikaan onnistuin kyseiseen teokseen tarttumaan. Minä ainakaan en voi loputtomasti lukea lastenkirjallisuutta väsähtämättä. Joku päivä minulla on mahdollisesti pieniä kuuntelijoita, joiden kanssa on kiva sukeltaa lastenkirjallisuuden syövereihin yhdessä, mutta yksin lukiessa mitta tulee nopeasti täyteen.

Takaisin Harman kartanoon. En odottanut kirjalta juuri mitään, mutta pettyneeksi kai voisi olotilaani kuvailla. Olisin halunnut pitää tarinasta, olinhan törmännyt moneen positiiviseen arvosteluun Walldénin kirjoista. Onnistuin kuitenkin kyllästymään kaikkeen jo ihan alkuvaiheessa. Ruben ei ole kovin mieleenjäävä päähenkilö, ja ärsyynnyin nopeasti lapsensa hylänneisiin aikuisiin. Herra Harman aivoitukset jaksoivat kuitenkin kiinnostaa ihan tarinan loppuun saakka. No, kun on tällainen mörökölli-fiilis kirjaan liittyen, niin ei sitä poiskaan oikein osaa loihtia. Pieleen mennyt lukukokemus, ei mahda minkään. Teilaukseksi tätä ei kuitenkaan kannata laskea, lukijalla oli vain huono lastenkirjaviikko.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin alakategorialla lastenkirjallisuus.

Nälkävuosi




Aki Ollikainen
2012
141 s./Siltala

Aki Ollikaisen esikoisromaani esittelee lukijoille vuoden 1867 nälkää näkevän Suomen. Pitkä talvi ja tuhoutuneet sadot johtavat siihen, että pienen Mataleenan perhe lähtee tien päälle kerjuulle, niin kuin niin moni muukin perhe joutui tekemään tuona kurjuuden vuonna. Tavoitteena nälkäisillä on saavuttaa Helsinki, jossa levähtää hetki ennen kuin matka jatkuu Pietariin, jossa kenenkään ei tarvitse kärsiä puutteesta.

Nälkävuosi on hieno kirja, jonka tarina todella menee ihon alle. Minä näin jopa painajaisia kirjasta, joka on todella harvinaista. Tämän kirjan kanssa koen olevani kirjabloggaamisen vaikeuden ytimessä: olen juuri lukenut niin vaikuttavan kirjan, ettei sanoja oikein löydy. Suosittelen jokaista lukijaani tarttumaan tähän kirjaan ja viettämään muutaman tovin Mataleenan perheen parissa. Tekee kummalla tavalla hyvää sielulle lukea sydän syrjällään vaikeuksista, joita Suomen kansa on aikoinaan joutunut kokemaan.

Hämmennyin muuten, kun huomasin että tietokirja, joka on äskettäin ilmestynyt, ja joka myöskin kertoo nälkävuosista, liittyykin 1600-luvun nälkävuosiin. Kumpaakohan aikaa yleensä tarkoitetaan, kun puhutaan Suomen nälkävuosista? Niin tai näin, myös tietokirja kiinnostaisi!

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja korkkaan alakategorian esikoiskirjailijat. Nälkävuosi voi hyvinkin olla kotimaisen kirjallisuuden saralla lukuvuoteni mieleenjäävin teos, todellinen kultakimpale siis.

Nuku!




Annelies Verbeke
2003 suom. 2006
156 s./Avain

Kaksi unetonta kohtaavat yössä. Toinen odottaa kotona unta, joka ei koskaan saavu. Toinen pyöräilee pitkin öisiä katuja pimpottaakseen vieraiden ovikelloja ahdistuksissaan. Uniasioihin he eivät ehkä saa helpotusta toisistaan, mutta on hienoa, että on joku toinen, jonka kanssa jakaa yön pitkät tunnit.

Perin harmillista, sanonpahan vaan. Verbeken kirjalla olisi periaatteessa ollut kaikki mahdollisuudet olla oikea kirja minulle. Ensimmäisten kappaleiden jälkeen olin jo melko myytyä naista, unettomuusteema kauhistutti ja ahdisti sopivassa määrin. Tällainen unikeko, joka suunnilleen elää nukkuakseen ei voi mitenkään ymmärtää millaista on, kun uni ei tule. Valitettavasti tarina alkoi kuitenkin viemään päähenkilöitään sen verran odottamattomiin suuntiin, että kadotin punaisen langan tyystin. En yleensä pyri arvaamaan tarinan kulkua, mutta tätä teosta lukiessani tulin kuitenkin odottaneeksi tiettyjä asioita: kahden unettoman seikkailuja nukkuvassa kaupungissa, joka on ikään kuin vanha tuttu monista Scandinavian Music Groupin kappaleista, loputtomia keskusteluja, jotka rönsyilevät sinne tänne ja ehkä muutamia yllättäviä hullunpuoleisia tekoja. Mutta ei!

Nuku! oli kuitenkin lukemisen arvoinen kirja, takapakista huolimatta. Ehkä asia täytyy vain yrittää selittää itselle niin, että odottamattomat tapahtumat itse asiassa sopivat tähän kahdesta yhteiskunnan ulkopuolelle ajatuvasta henkilöstä kertovaan kirjaan... Ja jotain hieman ranskalaistakin koin tarinassa pilkahtavan, vähän vinksahtaneita päähenkilöitä ja erikoisia tapoja toimia arkipäiväisissäkin tilanteissa. Äh, päällimmäiseksi tunteeksi taisi kuitenkin jäädä harmistus siitä, etten Mayan ja Benoitin avulla saanut tietää, mitä öisellä suurkaupungilla on tarjottavana niille, joiden kohtalona on valvoa.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja nappaan pisteet Belgiasta.

P.S. Voiko tätä kirjaa vielä kutsua pienoisromaaniksi, vai missä sivumäärässä raja teidän mielestänne menee? Kun kaikki on tietenkin lokeroitava siististi johonkin ryhmään, ja nyt minua vaivaa se, onko Nuku! pienoisromaani vai ei!

Katkera Manalan kannu




Heikki Lehikoinen
2011
331 s./Teos

Heikki Lehikoisen mukavan omaperäisesti nimetty teos sisältää kattavan tietopaketin kuoleman kulttuurihistoriasta Suomessa. Ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan kuolinsyistä, jotka aikoinaan kaatoivat väkeä hautaan. Kuoleman toistuvia vierailuja ovat seuranneet läheltä lääkärit, pyövelit ja kirkonmiehet, joten hekin ansaitsevat oman kappaleensa. Sitten onkin aika esitellä viimeisen matkan eri vaiheet. Ennen kuin siirrytään kristilliseen hautaukseen, kerrotaan esihistoriallisista haudoista tehdyistä löydöistä. Kuka sai mukaansa pullon parasta viinaa, kuka astioita ja leipää? Kristilliseen hautaukseen liittyvän kappaleen jälkeen lukija puolestaan tietää, miksi kukaan ei toivonut leposijaa hautausmaan pohjoiskulmalta tai millaisista ongelmista kirkkomaalla kärsittiin tilanpuutteen ja hajuhaittojen lisäksi. Lopuksi muistetaan vielä heitä, jotka ovat juuttuneet syystä tai toisesta siirtymävaiheeseen.

Tietokirjallisuuteen uppoutuminen edustaa minulle lukemisen luksusta. Tulen todella harvoin tarttuneeksi tietokirjaan, vaikka ne minua kovasti kiinnostavatkin. Kun monen kuukauden jahkaamisen jälkeen kirja on minulla vihdoin kätösissä, on lukemisen ilo suuri. On hienoa imeä tietoa menneisyydestä ja vanhoista tavoista ja toisaalta peilata nykyisyyttä menneisyyteen. Nykyaika tuntuu kieltämättä välillä hieman tylsältä ja jotenkin persoonattomalta, kun mihinkään ei enää uskota ja kaikki vanha on hölynpölyä ja hölmöä taikauskoa. Mitä kiinnostavaa (romanttisessa mielessä) me teemme 2000-luvun alkupuolella, mitä sellaista, josta jälkipolvilla riittää ihasteltavaa ja hämmästeltävää?

Aiheensa puolesta Katkera Manalan kannu on todella kiinnostava ihan tällaiselle perustallaajalle kuin minä, mutta täytyy kuitenkin myöntää, että opiskeluajoista on jo sen verran monta vuotta, että koen väsyväni helposti liiallisen tietotaakan kanssa. Näin ollen olisin toki suonut kirjan olevan noin 100 sivua lyhyempi ja tietyissä kohdissa siis tiivistetympi, mutta totta kai ymmärrän, että tästä aiheesta kirjoitettaessa kannattaa kerralla tehdä kaiken kattava teos iloksi niille, joita kiinnostavat pienimmätkin yksityiskohdat. Vika on siis ehdottomasti lukijassa eikä kirjassa. Luetun tiedon omaksumiskykyni on auttamattoman heikolla tasolla. Lukemani fakta saattaa jäädä jonnekin syvälle korvien väliin, mutta jos minun pitäisi nyt heti kirjan luettuani kertoa siitä kattavasti ryhmälle X, saisin varmaankin muodostettua muutaman töksähtävän lauseen, jotka eivät mitenkään liittyisi toisiinsa. Jos haluaisin tallentaa pysyvästi jotain mieleeni, minun pitäisi lukea tietokirjoja muistiinpanovälineiden kera. Sitten ehkä voisin kertoa muutaman mielenkiintoisen kuolemiseen liittyvän faktan ystäville viinilasillisen ääressä.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (tietokirjallisuus) ja kuittaan luetuksi kirjan, jota Suketus minulle vuosi sitten suositteli. Niin se blogisynttäreiden aikana muodostunut kirjalista pikkuhiljaa lyhenee! Nyt mahdollisimman pian kohti uusia tietokirjoja!

Muumipeikko ja pyrstötähti



Tove Jansson
1946 suom. 1955
144 s./WSOY

Leimuava pyrstötähti syöksyy avaruuden halki kohti Muumilaaksoa, ja filosofina kunnostautunut Piisamirotta ennustaa kaiken päättyvän maailmanloppuun. Neuvokas Muumipeikko lähtee vanhempiensa kannustamana etsimään Tähtitornia, jossa viisailta tähtitieteilijöiltä voisi tiedustella tilanteen vakavuutta. Mukaan pitkälle matkalle lähtee Muumipeikon hyvä ystävä Nipsu. Päivien edetessä ystävykset kohtaavat niin Hemulin, Nuuskamuikkusen, Niiskuneidin kuin Niiskunkin. Yhdessä he kohtaavat seikkailun jos toisenkin, milloin lihansyöjäpensas aikoo syödä Niiskuneidin ja milloin taas jättimäinen mustekala hyökkää Muumipeikon kimppuun. Kaikesta kuitenkin selvitään ja lopuksi koko konkkaronkka päätyy Muumilaaksoon, jossa he ottavat Pyrstötähden vastaan Nipsun luolassa majaillen.

Täytyy myöntää, että luettuani kirjan ihmettelen hitusen sitä, miksi juuri tämä teos on päätynyt komeilemaan must-read-listoille. Muumipeikko ja Pyrstötähti on mielestäni toistaiseksi lukemistani muumikirjoista juonivetoisin ja Tove Janssonin lempeät elämänviisaudet jäävät harmillisesti kaiken menon ja meiningin varjoon. Ihania oivalluksia on toki tämäkin kirja pullollaan, kun niitä etsimällä etsii, mutta tarinassa keskitytään kuitenkin aika lailla uusien hahmojen esittelyyn ja heidän keskinäisen erilaisuutensa kuvailuun. Ja siihen seikkailun rytäkkään. Minä haluan muumikirjani vähäisemmällä toiminnalla höystettynä, kiitos!

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (lastenkirjallisuus) sekä Underbara finlandsvensk vid papper -haasteeseen. Saan myös pitkästä aikaa ruksittua muutamilta 100 kirjaa -listoilta kirjan luetuksi.