Léon ja Louise

Alex Capus
2011 suom. 2012
309 s./Atena

On vuosi 1918, kun 17-vuotias Léon näkee ensimmäisen kerran ihastuttavan Louisen. Se on rakkautta ensisilmäyksellä ja pian pari viettääkin jokaisen töiltään liikenevän hetken yhdessä. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin erottaa nuoret, ja he kohtaavat vasta monien vuosien päästä, kun kaikki näyttää olevan liian myöhäistä. Léon on naimisissa ja toinen maailmansotakin on alkamaisillaan. Saavatko Léon ja Louise koskaan toisiaan?

Kirjan takakansi huokui tietynlaista runollista tunnelmaa, jota yleensä pyrin välttämään romaaneissa. Nyt kuitenkin päätin antaa Capusin kirjalle mahdollisuuden, sillä en ollut pitkään aikaan lukenut puhdasta rakkaustarinaa. Se kannatti, sillä kirja osoittautuikin vallan erilaiseksi kuin mitä olin alunperin olettanut. Uskomatonta kyllä, takakannen lainaukseen oli valittu kirjan ainoa "toisista sfääreistä" oleva tekstinpätkä, joten kirjan kieli olikin helposti lähestyttävää ja mukavan arkista. Nuorenparin rakkaustarina ei mielestäni ole kovin siirappinen, vaan valloittavan realistinen: elämä heittelee kapuloita rattaisiin minkä kerkeää, ja kaikesta on vain yritettävä selviytyä niin, että voi nukkua yönsä rauhallisesti.

Pidin kirjasta, ja varsinkin se, että tarina mukailee kirjailijan isoisän tarinaa, auttoi oikean tunnelman tavoittamisessa. Olen kuitenkin sen verran uskollinen omalle kirjamaulleni, että en ihan lähiaikoina ole lukemassa toista suurta rakkaustarinaa. Tosin mielestäni kirjassa oli sopivasti kaikkea muutakin rakkauden lisäksi, kuten mielenkiintoista ajankuvaa ja kahden toisiaan syvästi rakastavan henkilön tavallisen arjen vaiheiden kuvailua.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja nappaan jälleen pisteen Ranskasta.

Varasto

Arto Salminen
1998
148 s./WSOY

Salmisen romaanissa seurataan nuorta miestä Rouskua, joka on päätynyt työskentelemään maalikaupan varastoon. Työ ei juuri virikkeitä tarjoa, eikä työkavereistakaan voi oikein sanoa pitävänsä. Ranisen kanssa työpäivät kuluvat herjaa heittäessä ja pomoja haukuessa. Välillä sisäpuhelimen kautta kuuluu käskyjä varastomiehille, ja yksi käskyttäjistä on Karita, jota Rousku käy painamassa ihan huvin vuoksi silloin tällöin. Asiat mutkistuvat, kun Karita haluaa suhteelta enemmän ja kun Rouskun sivubisnekset uhkaavat paljastua.

Kirjan lukemisesta on jo muutama viikko aikaa, ja edelleen tunteeni tarinaa kohtaan ovat ristiriitaiset. Toisaalta voisi sanoa, että viihdyin jopa yllättävän hyvin kirjan parissa, ja hörähtelinkin pari kertaa lukemalleni. Toisaalta hyviä lukuhetkiä väritti myös eräänlainen harmituminen siitä, että vastoin kaikkia odotuksiani hetkittäisesti onnistuinkin tavoittamaan tarinan punaisen langan. Se johti siihen, että mökötin heti perään, että en mä kyllä tästä voi tykätä, luulen vaan. Ja sitten hörähtelin uudelleen ja huomasin jääneeni taas miettimään, millaisia ihmisiä Salmisen romaanissa loppujen lopuksi onkaan ja kuinka paljon pitää lukea rivien välistä. Eli välillä pidin tarinasta, vaikka aina en olisi edes halunnut pitää. Henkilöhahmot olivat kuitenkin kaikki toinen toistaan vastenmielisempiä.

Kun mietin, miksi luen paljon kirjoja, ei syy ainakaan ole se, että lukisin mielelläni syrjäytyneistä ja elämänmurjomista yksilöistä ja heidän arjestaan. En oikein jaksa innostua kirjoista, joissa kirosanat raikaa (tekopyhää, sillä kiroilen itse todella paljon), kaikkia vituttaa ja yleinen elämänasenne on negatiivinen, kun mistään ei jakseta innostua ja työpäivän päätteeksi istutaan sohvalle kittaamaan kaljaa ja sitten ehkä vähän rähistään ennen unille menoa. Poistuin siis mukavuusalueeltani täysin lukiessani tämän kirjan. Ei se tietenkään mikään virhe ollut, mutta olen kuitenkin taas yliannostuksen partaalla mitä tulee realistisesti kerrotun suomalaisen stereotypia-duunarin tarinoihin. Onhan toki niitäkin hyvä lukea silloin tällöin, pysyy maailmankuva tasapainossa ja onnistuu ehkä paremmin ymmärtämään muiden ihmisten elämäntilanteita.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin, mutta en tiedä minkätasoiseen aarteeseen törmäsin. Ehkä "ihan kiva" ja "no nyt ainakin tiedän, mikä Salminen on miehiään" kertovat jotain. Pääsen myöskin kuittaamaan blogini 1-vuotissynttäreillä annetun kirjavinkin, joka tuli Salmisen nimeen vannovalta Jorilta.

Runoja

Edith Södergran
1916-1925
134 s./WSOY

Ota riski ja rakastu -haasteen osalta minua lähestyi Tintti, joka kehotti minua tutustumaan lempirunoilijansa tuotantoon. Suomenruotsalainen Edith Södergran kuoli jo 31 vuotiaana, mutta on silti kansainvälisesti yksi Suomen tunnetuimmista runoilijoista.

Olin melko varma jo ennen kirjan lukemista, etten luultavasti pidä Södergranin runoista. Yritin kovasti löytää edes yhden runon, jossa edes tunnelma olisi ollut sellainen, että olisin jotenkin voinut saada siitä kiinni ja samaistua tai... No, ylipäätänsä saada irti runosta jotain. Mutta ei, kokoelma jätti täysin kylmäksi tämän tytön.

Periaatteessa ei voi sanoa, että runot olisivat sieltä vaikeimmista päästä, sillä jokaisen lauseen kyllä ymmärtää ja joten kuten tajuaa, mitä sillä yritetään ehkä sanoa. Mutta sitten toisaalta, mitä sitten tarkoittaa oikeasti esimerkiksi lause "Olen hämärässä temppelin papitar, vihitty vartioimaan tulevaisuuden tulta"?! Mitä siitä oikeastaan pitäisi saada irti, minä en ainakaan saa mitään. Luen lauseen vain kirjaimellisesti, että nyt siinä sitten on joku papitar, joka on hämärässä temppelissä ja vartioi siellä tulevaisuuden tulta. What?

Positiivisesti ajatellen on mukavaa, että kokoelma on todella ehyt ja Södergranin vakioteema eli luontokuvaelmat pääsevät näkyvästi ja selkeästi esiin, eli hänen tuotannostaan saa hyvän käsityksen pelkästään tämän kokoelman perusteella. Harmi vain, etten itse juuri luontoaiheisista runonpätkistä välitä, tai ainakin näissä runoissa on liikaa mystiikkaa ja taruolentoja, joiden edesottamukset eivät vain onnistu herättämään kiinnostustani.

Eli nyt ei Tintti onnistunut saamaan minua Södergran-faniksi, mutta toki mielenkiintoinen lukukokemus tämä oli. Nyt tiedän millaista hänen tuotantonsa on, ja ei kai klassikkokirjan lukeminen ikinä hukkaanheitettyä aikaa ole. Nyt olen kuitenkin aivan varma siitä, että enempää en Södergrania tule elämäni aikana lukemaan;) Jään odottamaan millä haastekirjoille Roz ja Elegia minua tulevat muistamaan. Jännittävä haaste kaiken kaikkiaan!

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (alakategoria Runot) ja Underbara finlandsvensk vid papper -haasteeseen.

Saaren varjoissa

Mari Jungstedt
2005 suom. 2008
379 s./Otava

Gotlannin kauniilla saarella on juuri lomakausi meneillään, kun nuoren naisen rituaalimurha järkyttää kaikkia. Gotlannin poliisi saa tapauksen tutkimiseen apua niin manner-Ruotsista kuin paikalliselta toimittaja-kuvaaja-parivaljakolta, eikä vaarallisilta käänteiltä voi välttyä.

Olipa mukava yllättyä Jungstedtin kirjan parissa! Olen aina halunnut tutustua tähänkin ruotsalaiseen kirjailijaan, ja vaikka loistava tilaisuus siihen tulikin jo aikapäiviä sitten, kun voitin kirjan Järjellä ja tunteella -blogin arvonnassa, en ole saanut tartuttua tähän. Nyt kuitenkin otin kirjan mökkireissulle mukaan, ja oli kyllä jälleen nappivalinta tuo mökki + kesä + jännäri -yhdistelmä! Odotuksia minulla ei juuri ollut, koska olen ymmärtänyt, että kirjailija olisi ns. yhden kirjan ihme. Nyt jälkikäteen mietittynä voikin olla, että niin on todettu Anna Janssonista eikä Jungstedtista... Voitin itse asiassa Janssoniakin samaisista arpajaisista, mutta sekin on minulta vielä lukematta. Täytyy palata siihen talviaikaan, sillä se on vallitseva vuodenaika kyseisessä kirjassa.

Kirjailijoiden vertailustahan eivät kaikki perusta, mutta pakko todeta, että minulle tuli lukiessa vahvasti mieleen lempparidekkaristini Camilla Läckbergin kirjat. Ehkä syntyneeseen mielikuvaan vaikuttaa osaksi kirjojen tapahtumapaikkojen samankaltaisuus eli pienet piirit, päähenkilöiden mukavuus ja onnistunut samaistuminen osaan heistä skeä mielenkiintoiset murhatapaukset. Pidin esimerkiksi siitä, että kuolevaan nuoreen naiseen tutustuttiin keskimääräistä paremmin ennen tämän kuolemaa. En tiedä onko näin tapahtunut useammassakin jännärissä, jonka olen lukenut, mutta ainakin se tuntui lukiessa hirveän tuoreelta idealta. Minulla on vahva mielikuva siitä, että uhrien elämäntarinaan tutustutaan aina vasta kuoleman jälkeen... Jungstedtin teksti ei ehkä ole ihan niin rikasta kuin Läckbergin, mutta riitti kyllä tekemään ainakin tämän lukijan tyytyväiseksi.

Mutta mikäs, armaat bloggaajatoverit, on Jungstedtin viihdyttävin murhakertomus, eli mihin kannattaa tarttua seuraavaksi?

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja nappaan jälleen kerran pisteen Ruotsissa käväisystä.

Irlantilainen aamiainen

Hanna Tuuri
2009
157 s./Otava

Kirjassa on kolmisenkymmentä kertomusta irlantilaisesta elämäntavasta, joka viehätti opettaja/puutarhuri/kirjailija-Tuuria siinä määrin, että hän muutti vihreälle saarelle pysyvästi. Ensimmäiset vuodet Irlannissa meni sateisen ilman ihmettelyssä, sympaattiseen naapurustoon tutustumisessa ja vanhan talon ja sen pihamaan kunnostamisessa. Syrjäisessä maakunnassa Irlannin maaseudulla aika kuluu omaa tahtiaan, irlantilaisilla ei ole kiire minnekään ja kaikki kyllä järjestyy, kun on sen aika.

Uumoilin jo Orapihjalapiiri-kirjaa lukiessani, että Hanna Tuurista voisi tulla yksi suosikeistani kotimaisen kirjallisuuden saralla. Irlantilainen aamiainen, Tuurin esikoisteos, vahvisti entisestään tätä mielikuvaa. Irlantilaisesta elämänmenosta on kovin miellyttävä lukea, vaikka en ole tiennyt edes potevani kaikokaipuuta kyseiseen maahan. Vaikka moni kertomuksista sivuaakin ihan tavallista arkea kaikenlaisine pikkusattumuksineen, aloin ymmärtämään Irlantia maana ihan eri tavalla kuin ennen. Teoksessa käsitellään helppotajuisesti ja kiinnostavasti monia Irlannin historiaan liittyviä asioita kelteistä nälkävuosiin ja tämän päivän kuulumisia suurkaupunkien sykkeestä maaseudun pikkukyliin. Ihan liikkuttumiseen astikin pääsin lukiessani, nimittäin Tuurin naapuri vanhaherra Jimmy on kaiken kaikkiaan sellainen henkilö, jonka elämänvaiheista oli hienoa lukea. 

Näin jälkikäteen (lukemisesta on kulunut jo viikko) tunnelmat kirjasta ovat tosi hyvät. Lukemisen aikana tosin muistan pohtineeni, että Tuurin kirja menettää hieman lumovoimaansa, kun Kirsi Pihan Medicien naapurissa -kirjan lukukokemus on niin tuoreessa muistissa. Tuuri ei kirjoittajana heittäydy ihan niin leppoisaksi ja humoristiseksi kuin Piha, jonka kirjoitustyylistä pidin valtavasti. Käsiteltävät maat ovat kuitenkin niin erilaiset, että miksei sitten voi olla erilaiset tavat kirjoittaakin, niin että molemmissa lopputulos on kuitenkin yhtä hyvä. Suosittelen lämpimästi kirjallista matkaa nummien maahan!

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (alakategoria Suomalaiset maailmalla).

Tie Myrskyluodolle

Anni Blomqvist
1968 suom. 1974
154 s./Gummerus

Myrskyluodon Maija -sarjan ensimmäisessä osassa Maija on vielä nuori neitonen, jonka elämänpiiri rajoittuu omaan perheeseen ja naapurustoon Ahvenanmaan kauniin karuissa olosuhteissa. Aikuisuus kolkuttelee kuitenkin oven takana, ja pian Maija huomaakin olevansa kihlattuna miehenalulle, jota ei voi edes sanoa tuntevansa hyvin. Parin vuoden ajan Maijan perhe valmistautuu häihin ja nuorenparin muuttoon yksinäiselle Myrskyluodolle.

Pieni talo preerialla -kirjaa lukiessani jaksoin hehkuttaa ajankuvaa ja menneen maailman tunnelmaa. Blomqvistin kirjasta löysin paljon samaa, mutta se ei juuri tässä lukuvälissä ollutkaan sitten niin positiivinen asia kuin olisi luullut. Molemmissa kirjoissa koko elämä tapahtuu perhepiirissä, muutamien naapureiden vilahtaessa mukana arjessa. Kaukaisempia sukulaisia kaivataan, koska heitä nähdään äärimmäisen harvoin. Toisaalta elämän perustarpeista huolehtiminen (kodin kunnossapito, ruoan hankinta ja karjasta huolehtiminen) on rankkaa puuhaa, eikä siinä jää paljon aikaa muulle, vaikka koko perhe onkin jatkuvasti auttamassa erilaisissa työtehtävissä.

Toisaalta nautin jälleen kerran tästä nykyihmiselle kaukaisen elämäntavan kuvaamisesta, mutta pakko myöntää, että vanhempien tiukka kurinpito ja jatkuva huonotuulisuus sekä sisarusten jatkuva naljailu kuitenkin aiheutti väsymystä. En epäile hetkeäkään, etteikö Tie Myrskyluodolle antaisi menneen maailman kasvatusmetodeista realistisemman kuvan kuin esimerkiksi Pieni talo preerialla, mutta ehkä sitten vain kaipaan kirjoihin hyväntuulisia ihmisiä ja sellaista peruspositiivista otetta (rankkaankin) elämään. Silti välillä tuppaa ärsyttämään se, ettei kukaan sano, että hei-mä-välitän-susta, vaan kaikki rakkaus pitää aina näyttää pelkästään tekojen kautta ja ja... No, edelleen, tuollaistahan se Suomessa on varmasti ollut, mutta voi kun joskus voisi joku suomalainenkin lapsi kapsahtaa isänsä kaulaan sen suuremmin miettimättä...

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Kirjan takakansi hehkuttaa sarjan olevan vaikuttava Ahvenanmaa-eepos, ja sitä se varmasti on, kunhan muutkin osat saisi luettua. Ensimmäinen osa sai kyllä mielenkiinnon heräämään, vaikka henkilönä Maija ei kyllä tullut ihan niin tutuksi kuin esimerkiksi Montgomeryn ihastuttavat sankarittaret. Sarjaa eteeenpäin kahlatessa toivoisin Maijan kuitenkin tulevan siinä mielessä ystäväksi, että hänet hyvästelisi viimeisessä osassa haikein mielin. No, aika näyttää.

Osallistun kirjalla Underbara finlandssvenskar vid papper –haasteeseen ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (alakategoria Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua).

Valosta valoon

Vigdís Grímsdóttir
2001 suom. 2004
168 s./Johnny Kniga

Tarinan keskiössä ovat Lenni-isä, kuollut Magdalena-äiti ja Rósa-tytär. Mutta myös Rósa Cordova, salaperäinen ja kaunis nainen kuvassa, jonka Lenni on pienenä poikana leikannut irti lehdestä, ja jonka mukaan tytär on nimensäkin saanut. Sitten vielä on Róbert ja Helena, joiden luokse pikku-Rósa jää asumaan, kun Lenni lähtee maailmalle etsimään Rósa Cordovaa. Ei myöskään sovi unohtaa Rósan parasta ystävää Lúnaa, joka on tuki ja turva monenkin asian suhteen. Ja sitten on kyllä vielä muutama muukin.

Valosta valoon on melko hämmentävä kirja. Ja silti helposti lähestyttävä ja miellyttävä lukea, raikaskin. Ja kuitenkin tarinaa lukee hieman epäluuloisena, että apua, mitä tässä oikein tapahtuu, mitä nämä ihmiset oikein tekevät. Lukijana minun oli todella vaikea uskoa monia ratkaisuja, joihin kirjan henkilöhahmot päätyvät onnea ja rakkautta etsiessään. Ja toisaalta kaikki on kuitenkin ihan päivänselvää, uskottavaakin. Ei kirjasta oikein voi kertoa mitään muille, tämä on ehdottomasti tarina, johon pitää itse tutustua alusta loppuun.

Jos ranskalaisesta kirjallisuudesta aina sanotaan, että se on hieman vinksahtanutta, niin osaan tämän kirjan jälkeen kuvitella, että niin on myös islantilainenkin. Siis se laatukirjallisuus mitä käännetään suomeksi. Valosta valoon on kaikessa kummallisuudessaan positiivinen lukukokemus, ja trilogian avausosana se jättää tunteen, että ehkä ne jatko-osatkin on luettava.

Osallistun kirjalla sekä Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja Kirjallinen maailmanvalloitus -haasteeseen ja valloitan siis Islannin. En muista lukeneeni aikaisemmin islantilaista kirjallisuutta, ja kirjan valitseminen tuottikin hankaluuksia. Onneksi Suketus riensi apuun ja suositteli Vigdís Grímsdótteria. Onko muilla suositella islantilaista kirjailijaa/kirjaa erityisen hyvänä lukukokemuksena?