P.S. Rakastan kirjoja blogin Sara esitteli erittäin koukuttavan kirjahaasteen, jossa kuukauden aikana olisi tarkoitus vastata erilaisiin kirja-aiheisiin kysymyksiin. Huhtikuussa palaillaan siis näiden kanssa. Ja toki muidenkin juttujen kera. Tässä vielä kertauksena kirjahaasteen päiväkohtaiset kysymykset:
Day 01 – Best book you read last year
Day 02 – A book that you’ve read more than 3 times
Day 03 – Your favourite series
Day 04 – Favourite book of your favourite series
Day 05 – A book that makes you happy
Day 06 – A book that makes you sad
Day 07 – Most underrated book
Day 08 – Most overrated book
Day 09 – A book you thought you wouldn’t like but ended up loving
Day 10 – Favourite classic book
Day 11 – A book you hated
Day 12 – A book you used to love but don’t anymore
Day 13 – Your favourite writer
Day 14 – Favourite book of your favourite writer
Day 15 – Favourite male character
Day 16 – Favourite female character
Day 17 – Favourite quote from your favourite book
Day 18 – A book that disappointed you
Day 19 – Favourite book turned into a movie
Day 20 – Favourite romance book
Day 21 – Favourite book from your childhood
Day 22 – Favourite book you own
Day 23 – A book you wanted to read for a long time but still haven’t
Day 24 – A book that you wish more people would’ve read
Day 25 – A character who you can relate to the most
Day 26 – A book that changed your opinion about something
Day 27 – The most surprising plot twist or ending
Day 28 – Favourite title
Day 29 – A book everyone hated but you liked
Day 30 – Your favourite book of all time
torstai 31. maaliskuuta 2011
maanantai 28. maaliskuuta 2011
Ole luonani aina
Kazuo Ishiguro
2005 suom. 2005
394 s./Tammi
Ensikosketus Ishiguron teoksiin - check! Uskon hullaantumisen tehneen tuloaan jo mielenkiintoisen takakansitekstin luettuani. Tiesin välittömästi, ettei kirja vain voi olla huono. Ja sen takia sille oli heti raivattava tilaa lukulistalta. Enkä joutunut pettymään.
Kirjassa seurataan kolmea ystävystä Kathya, Tommya ja Ruthia, jotka ovat kaikki saman sisäoppilaitoksen kasvatteja. Nuoret oppilaat varttuvat tietäen olevansa erilaisia kuin ulkopuolella elävät ihmiset. Heidän harteilleen on jo aikaisin kasattu kohtuuttomalta tuntuvia tulevaisuudenvelvotteita eikä lukija voi seurata tarinaa liikuttumatta. Kirjailijan kehittämän maailman menoa pohtiessa herää lukemattomia kysymyksiä, joihin kirjasta ei löydy vastauksia, mutta ehkä se on osa tarinan taikaa.
Kertojana toimiva aikuinen Kathy punoo hiljalleen auki menneisyyden tapahtumia. Kirjan lukemista voi verrata pitkään keskusteluun ystävän kanssa, jolla on paljon sydämellään. Kirjaa tulee luettua pohdiskellen ja rauhallisesti, ettei vain tule keskeyttäneeksi muistelevaa Kathya. Kirjan teksti on tyyliltään yksinkertaista ja kikkailematonta, joten kuva lukijan vierellä tarinoivasta Kathysta vain vahvistuu.
Uskon, että kirja olisi ollut hieno lukukokemus ilman tieteisteemaakin. Ishiguro kertoo taitavasti ja koskettavasti nuorten sielunelämästä. Henkilöhahmojen muistoihin samaistuu, vaikka lukijalla ei olisikaan samankaltaisia lapsuusmuistoja. Nuorten ajatuksissa tuntuu olevan jotain kovin universaalia. Kathy aikuistuu, mutta pitää nuoruuden muistoistaan tiukasti kiinni. Pian lukija huomaa Kathyn elävän enemmän muistoissaan kuin tässä päivässä. Siitä tulee ahdistuneeksi ja surulliseksi, mutta toisaalta juuri noiden tuntemuksien takia pidinkin kirjaa hienona lukukokemuksena. Joskus vain tekee hyvää liikuttua oikein kunnolla.
Hyvästeltyäni Kathyn huomasin olevani hieman alakuloinen. Kathy, Tommy ja Ruth olivat mielessä vielä seuraavanakin päivänä.
P.S. Ole luonani aina -kirjasta on kirjoittanut myös Cathy, Satu ja Ahmu.
2005 suom. 2005
394 s./Tammi
Ensikosketus Ishiguron teoksiin - check! Uskon hullaantumisen tehneen tuloaan jo mielenkiintoisen takakansitekstin luettuani. Tiesin välittömästi, ettei kirja vain voi olla huono. Ja sen takia sille oli heti raivattava tilaa lukulistalta. Enkä joutunut pettymään.
Kirjassa seurataan kolmea ystävystä Kathya, Tommya ja Ruthia, jotka ovat kaikki saman sisäoppilaitoksen kasvatteja. Nuoret oppilaat varttuvat tietäen olevansa erilaisia kuin ulkopuolella elävät ihmiset. Heidän harteilleen on jo aikaisin kasattu kohtuuttomalta tuntuvia tulevaisuudenvelvotteita eikä lukija voi seurata tarinaa liikuttumatta. Kirjailijan kehittämän maailman menoa pohtiessa herää lukemattomia kysymyksiä, joihin kirjasta ei löydy vastauksia, mutta ehkä se on osa tarinan taikaa.
Kertojana toimiva aikuinen Kathy punoo hiljalleen auki menneisyyden tapahtumia. Kirjan lukemista voi verrata pitkään keskusteluun ystävän kanssa, jolla on paljon sydämellään. Kirjaa tulee luettua pohdiskellen ja rauhallisesti, ettei vain tule keskeyttäneeksi muistelevaa Kathya. Kirjan teksti on tyyliltään yksinkertaista ja kikkailematonta, joten kuva lukijan vierellä tarinoivasta Kathysta vain vahvistuu.
Uskon, että kirja olisi ollut hieno lukukokemus ilman tieteisteemaakin. Ishiguro kertoo taitavasti ja koskettavasti nuorten sielunelämästä. Henkilöhahmojen muistoihin samaistuu, vaikka lukijalla ei olisikaan samankaltaisia lapsuusmuistoja. Nuorten ajatuksissa tuntuu olevan jotain kovin universaalia. Kathy aikuistuu, mutta pitää nuoruuden muistoistaan tiukasti kiinni. Pian lukija huomaa Kathyn elävän enemmän muistoissaan kuin tässä päivässä. Siitä tulee ahdistuneeksi ja surulliseksi, mutta toisaalta juuri noiden tuntemuksien takia pidinkin kirjaa hienona lukukokemuksena. Joskus vain tekee hyvää liikuttua oikein kunnolla.
Hyvästeltyäni Kathyn huomasin olevani hieman alakuloinen. Kathy, Tommy ja Ruth olivat mielessä vielä seuraavanakin päivänä.
P.S. Ole luonani aina -kirjasta on kirjoittanut myös Cathy, Satu ja Ahmu.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
Majakka
Virginia Woolf
1927 suom. 1977
257 s./Kirjayhtymä
Kirjan tapahtumat sijoittuvat kokonaisuudessaan Ramsayn perheen kesähuvilalle. Herra ja rouva Ramsay ovat elämänsä aikana keränneet ympärilleen varsin uskollisen ihailijajoukon, jolta he saavat osakseen jopa palvontana ilmenevää rakkautta. Lukijana ja ulkopuolisena tarkkailijana en kuitenkaan kokenut heitä niin kovin erityisiksi ihmisiksi. Ehkä se lienee ollutkin tarkoitus? Tietynlainen ihastuttavuus saattaa normaalistikin johtaa siihen, että ihmisestä tulee rakastettu, ei siinä välttämättä kummoisia taikoja tarvita.
Tarina on jaettu kolmeen osaan, josta ensimmäisessä perhe ja ystävät kokoontuvat hyvilalle nauttimaan kauniista kesästä. Lapset kirmailevat ulkona, aikuiset juttelevat niitä näitä, herra Ramsay kokee epätoivonhetkiä ammatillisessa mielessä rouva Ramsay tukiessa häntä parhaansa mukaan. Toisessa osassa perhe kohtaa erinäisiä tragedioita, jotka johtavat huvilan tilapäiseen hylkäämiseen. Kolmannessa osassa henkilöt palaavat huvilalle ja yrittävät saavuttaa saman tunnelman kuin aikoinaan, siinä kuitenkaan onnistumatta.
Tällä kertaa tartuin kirjaan, josta en ennen lukemista tiennyt yhtään mitään. Takakansitekstit uupuivat täysin ainakin minun 70-luvun painoksesta. Pääsin nopeasti toteamaan, että pitäisi lukea enemmänkin kirjoja "sokkona". Kun alkuasetelma on pimennossa, on tietenkin hankala päätellä ketkä henkilöistä tulevat olemaan kirjan sankareita ja sankarittaria ja mihin asioihin lukijana pitäisi kiinnittää erityisesti huomiota. Jotain erittäin antoisaa tällaisessa lähestymistavassa kuitenkin oli, koska juonikuviot pääsivät yllättämään täysin. Yritän siis heittäytyä tietämättömäksi joskus tulevaisuudessakin.
Pidin kirjasta ja sen tunnelmasta, mutta törmäsin toki tähän perinteiseen klassikko-ongelmaankin: en ollut samalla aaltopituudella henkilöiden kanssa. Taidan itse elää aika yksinkertaista elämää. En esimerkiksi yhtäkkiä tule kävelyltä järkyttyneenä ja pelästyneenä, ilman sen kummempaa syytä. Klassikkokirjoissa tähän ilmiöön törmää jatkuvasti! Ehkä se on filosofien, taiteilijoiden yms yksinoikeus. Kaikki on n i i n dramaattista, kaikkien tunteet toisiaan kohtaan ovat n i i n voimakkaita - hyvässä ja pahassa. Minusta se ikään kuin syö tarinan uskottavuutta. Huomasin kuitenkin liikuttuneeni, kun huvila yhtenä kirjan päähenkilöistä jätetään sydämettömästi heitteille. Minä olenkin tyttö, joka tulee surulliseksi nähdessään autiotalon.
Kirjassa keskustellaan paljon, mutta hitaanlaisesti. Keskustelijat ehtivät jutellessaan ajatella syntyjä syviä. Itse keskityn yleensä keskusteluun siinä määrin, etten ehdi muita asioita ajattelemaan - saati sitten arvostelemaan seuralaisiani kovalla kädellä. Kirja tosin herätti kutkuttavan ajatuksen: jospa minäkin arkena pysähtyisin miettimään pieneltä tuntuvia asioita ja makustelisin niitä kaikessa rauhassa - mitä tahansa ajatuksia voisi pälkähtää mieleen ja vaikka paperille asti! Saisi päiväkirjan kirjoittaminenkin uutta puhtia pienistä oivalluksista...
Kirjan kanssa en siis kokenut rakkautta ensisilmäyksellä. Alun hidastempoisuus sai minut jo melkein lyömään henkiset hanskat tiskiin. Pitkät lauseet eivät tehneet tarinaa houkuttelevaksi ja alku sujuikin tahmeissa merkeissä. Alkupuolella kirjassa on lause, joka käsittää 166 sanaa! Minä en ainakaan edes lauseen puolivälissä enää muistanut mitä asiaa käsiteltiin lauseen alussa! Enkä oikein jaksa ymmärtää ketä nuo lausehirviöt oikein palvelevat? Vai onko tuo eräänlaista klassikkokirjailijoiden kilpavarustelua: kuka kirjoittaa pisimmän lauseen ja ja onnistuu pääsemään klassikkokirjailijan asemaan?!:D Oman kokemukseni mukaan aika moni kirjailija on ottanut osaa vetoon...
Luimme kirjan yhdessä Suketuksen kanssa ja linkistä pääsee kätevästi kurkkaamaan toisenlaisia mietteitä.
keskiviikko 23. maaliskuuta 2011
Ihmishirviöt
Simon Sebag Montefiore
2008 suom. 2010
320 s./Gummerus
Tällä kertaa onnistuin tarttumaan mielettömän mielenkiintoiseen kirjaan! Tiesin kyllä jo kirjan tullessa markkinoille jouluna 2009, että se olisi lukemisen arvoinen paketti. Niin se vain silti joutui pitkälle odotuslistalle. Kirjan nimi kertookin osuvasti sisällön eli maailmanhistorian 101 julminta ihmistä käydään läpi.
Jokaiselle hirviölle on pyhitetty yksi aukeama, jossa on myös kuvitusta mukana. Superhirviöiden väliin on ympätty lisätietoa historian tapahtumista ja henkilöistä, jotka ovat tavalla tai toisella liittyneet näihin julmureihin. Erittäin kattava paketti kaiken kaikkiaan.
Luin kirjan kaikki hirviötarinat ja lisätiedot, joten tällä hetkellä minua vaivaa pienoinen hirviöähky. Oli hauskaa vaihtelua lukea kirja kerrankin sikin sokin sieltä täältä. Ei ollut pakko aloittaa alusta ja lukea lopuksi viimeinen sivu. Kirja itsessään etenee hirviöiden syntymäaikojen mukaan, mutta itse aloitin luku-urakkani tutuilla hirviöillä, joita ovat esimerkiksi Nero, Vlad-seivästäjä, Iivana Julma, Lenin, Mussolini ja Al Capone. Seuraavaksi palasin alkuun ja luin kaikki naishirviöiden tarinat. Lopuksi palasin vielä kerran alkuun ja luin kaikki loputkin hirviökuvaelmat ja nippelitietosivut.
Mielenkiintoiseksi kirjan teki hirviöaiheensa lisäksi myös mahdollisuus kerrata historiantuntemusta. Harva hirviö on itsekseen sekoillut teillä tietämättömillä. Monilla on ollut todellista valtaa, ehkä jopa elinvuosiensa maailman suurin valta, joten historiakin on muokkautunut näiden hirviöiden oikkujen mukaan. Kirja toimiikin oivallisena historian (pitkänä) oppituntina, nyt vain hieman hirvittävämmästä näkökulmasta katsottuna.
Tiesitkö, että Qin Shi Huangdi rakennutti itselleen lähes viisi kilometriä pitkän mausoleumin, jota suojelemaan luotiin terrakotta-armeija, kuusituhatta luonnollisen kokoista savisotilasta, jotka ovat kaikki ainutlaatuisia ja yksilöllisiä. Rakentamiseen tarvittiin 700 000 työvelvollista, joista suurin osa kuoli urakan aikana. Valtava maanalainen hautakammio on yhä avaamatta ja suurelta osin tutkimatta. Toistaiseksi vain ne sotilaat, jotka vartioivat haudan ovelle vievää polkua, on kaivettu esiin. Keisarin hauta on yksi maailman salaperäisimmistä argeologisista paikoista.
Oli kirja raskaskin. Runoviikko onneksi katkaisi kirjan hetkeksi ja sain kerättyä uutta puhtia suorittaa kirja loppuun. Teos on todella kattava, mutta helposti lähestyttävä. Hirviöiden vaiheista on kerrottu juuri oikea määrä tietoa, joten historiankulun jatkuvasti unohtava lukija (minä!) saa kirjasta paljon irti. On kuitenkin raskasta lukea pelkkää faktaa faktan perään, kun monilla hirviöillä on aika samankaltaiset tarinat takanaan tyyliin kaikilta-vihollisilta-päät-poikki-ja-olen-hullu-ja-haluan-surmata-kaikki-sukulaisenikin-siinä-samassa-ja-kullattu-patsas-minusta-torilla-olisi-hieno-juttu. Lukiessa tulee myös niin mieletön määrä nimiä ja paikkoja vastaan, että eihän kaikista tarinoista edes jää mitään muistiin säilöttäväksi. Ja kieltämättä on hiemat turhauttavaa, kun yksi Herodes on elänyt Neron aikaan ja muutama on elänyt Caligulan aikaan ja myöhemmin jonkun toisen elämäkerrassa mainitaan taas Herodes ja sitä vaan miettii, että KUKA niistä kymmenestä Herodeksesta mahtaa olla kysymyksessä tällä kertaa:)
Tiesitkö, että vuosittain 88 prosenttia tiedossa olevista teloituksista suoritetaan Kiinassa, Iranissa, Saudi-Arabiassa, Pakistanissa ja Yhdysvalloissa. Kiinassa suoritetaan enemmän teloituksia kuin missään muussa maassa, teloitettavaa yksinkertaisesta ammutaan niskaan, ja perheelle lähetetään lasku luodista.
Ähkyn piikkiin on myös laitettava huolestuttava piirre, joka ilmenee kirjaa lukiessa. Yhtäkkiä sitä huomaa vertailevansa hirviöitä ja ajattelevansa, että eihän tuo nyt tehnyt oikeastaan mitään verrattuna sitten tuohon toiseen. Yllättäen huomaakin tutkailevansa varsin kriittisesti hirviöiden viihdearvoa tyyliin tämän-elämäntarinahan-on-ihan-peruskauraa-nyt-jo-vähän-kyllästyttää. Lähivuosina tapahtuneet kamaluudet luonnollisesti kauhistuttavat enemmän kuin Viiltäjä Jackin hirmuteot vuonna keppi ja nakki.
Jatkuvasti ihmetytti, miten kaikenmaailman sekopäät ovatkin valtansa saaneet. No, tietenkin tiettyinä aikoina valta on peritty ja on riittänyt että X on syntynyt oikeaan sukuun ja on ollut kyllin viekas eliminoimaan kilpailijat. Monet ovat huijanneet ihmisiä esiintymällä edellisen tyrannian lopettavana kansansankarina ja päätyneet vallankahvassa itse samanlaiseen sortamiseen kuin edeltäjänsäkin. Turhauttaa ja kiukuttaa, mutta maailma on. Ja joillekin kansoille henkilö X on sankari, kun toisille hän edustaa syvintä pahuutta.
En ehkä viitsi koko kirjaa kirjoittaa tänne blogin puolelle, joten lukekaapa kirja itse ja kertokaa minullekin mitä tykkäsitte!
P.S. Muutama viikko sitten lukemassani Numeropeli-jännärissä pääetsivä tekee taidetta sarjamurhaajien kuvista. Hänen mielestään kasvojen toinen puoli paljastaa ihmisen pahuuden. Toinen puoli näyttäytyy sympaattisena ja kilttinä ja sen avulla murhaaja onkin mahdollisesti päässyt tekemisiin uhrien kanssa. Toisessa puolessa näkyy kuitenkin pahuus. Mielenkiintoinen ajatus, jota oli pakko testata ihmishirviöiden kuvia tutkiessa.
Simon Sebag Montefiore
2008 suom. 2010
320 s./Gummerus
Tällä kertaa onnistuin tarttumaan mielettömän mielenkiintoiseen kirjaan! Tiesin kyllä jo kirjan tullessa markkinoille jouluna 2009, että se olisi lukemisen arvoinen paketti. Niin se vain silti joutui pitkälle odotuslistalle. Kirjan nimi kertookin osuvasti sisällön eli maailmanhistorian 101 julminta ihmistä käydään läpi.
Jokaiselle hirviölle on pyhitetty yksi aukeama, jossa on myös kuvitusta mukana. Superhirviöiden väliin on ympätty lisätietoa historian tapahtumista ja henkilöistä, jotka ovat tavalla tai toisella liittyneet näihin julmureihin. Erittäin kattava paketti kaiken kaikkiaan.
Luin kirjan kaikki hirviötarinat ja lisätiedot, joten tällä hetkellä minua vaivaa pienoinen hirviöähky. Oli hauskaa vaihtelua lukea kirja kerrankin sikin sokin sieltä täältä. Ei ollut pakko aloittaa alusta ja lukea lopuksi viimeinen sivu. Kirja itsessään etenee hirviöiden syntymäaikojen mukaan, mutta itse aloitin luku-urakkani tutuilla hirviöillä, joita ovat esimerkiksi Nero, Vlad-seivästäjä, Iivana Julma, Lenin, Mussolini ja Al Capone. Seuraavaksi palasin alkuun ja luin kaikki naishirviöiden tarinat. Lopuksi palasin vielä kerran alkuun ja luin kaikki loputkin hirviökuvaelmat ja nippelitietosivut.
Mielenkiintoiseksi kirjan teki hirviöaiheensa lisäksi myös mahdollisuus kerrata historiantuntemusta. Harva hirviö on itsekseen sekoillut teillä tietämättömillä. Monilla on ollut todellista valtaa, ehkä jopa elinvuosiensa maailman suurin valta, joten historiakin on muokkautunut näiden hirviöiden oikkujen mukaan. Kirja toimiikin oivallisena historian (pitkänä) oppituntina, nyt vain hieman hirvittävämmästä näkökulmasta katsottuna.
Tiesitkö, että Qin Shi Huangdi rakennutti itselleen lähes viisi kilometriä pitkän mausoleumin, jota suojelemaan luotiin terrakotta-armeija, kuusituhatta luonnollisen kokoista savisotilasta, jotka ovat kaikki ainutlaatuisia ja yksilöllisiä. Rakentamiseen tarvittiin 700 000 työvelvollista, joista suurin osa kuoli urakan aikana. Valtava maanalainen hautakammio on yhä avaamatta ja suurelta osin tutkimatta. Toistaiseksi vain ne sotilaat, jotka vartioivat haudan ovelle vievää polkua, on kaivettu esiin. Keisarin hauta on yksi maailman salaperäisimmistä argeologisista paikoista.
Oli kirja raskaskin. Runoviikko onneksi katkaisi kirjan hetkeksi ja sain kerättyä uutta puhtia suorittaa kirja loppuun. Teos on todella kattava, mutta helposti lähestyttävä. Hirviöiden vaiheista on kerrottu juuri oikea määrä tietoa, joten historiankulun jatkuvasti unohtava lukija (minä!) saa kirjasta paljon irti. On kuitenkin raskasta lukea pelkkää faktaa faktan perään, kun monilla hirviöillä on aika samankaltaiset tarinat takanaan tyyliin kaikilta-vihollisilta-päät-poikki-ja-olen-hullu-ja-haluan-surmata-kaikki-sukulaisenikin-siinä-samassa-ja-kullattu-patsas-minusta-torilla-olisi-hieno-juttu. Lukiessa tulee myös niin mieletön määrä nimiä ja paikkoja vastaan, että eihän kaikista tarinoista edes jää mitään muistiin säilöttäväksi. Ja kieltämättä on hiemat turhauttavaa, kun yksi Herodes on elänyt Neron aikaan ja muutama on elänyt Caligulan aikaan ja myöhemmin jonkun toisen elämäkerrassa mainitaan taas Herodes ja sitä vaan miettii, että KUKA niistä kymmenestä Herodeksesta mahtaa olla kysymyksessä tällä kertaa:)
Tiesitkö, että vuosittain 88 prosenttia tiedossa olevista teloituksista suoritetaan Kiinassa, Iranissa, Saudi-Arabiassa, Pakistanissa ja Yhdysvalloissa. Kiinassa suoritetaan enemmän teloituksia kuin missään muussa maassa, teloitettavaa yksinkertaisesta ammutaan niskaan, ja perheelle lähetetään lasku luodista.
Ähkyn piikkiin on myös laitettava huolestuttava piirre, joka ilmenee kirjaa lukiessa. Yhtäkkiä sitä huomaa vertailevansa hirviöitä ja ajattelevansa, että eihän tuo nyt tehnyt oikeastaan mitään verrattuna sitten tuohon toiseen. Yllättäen huomaakin tutkailevansa varsin kriittisesti hirviöiden viihdearvoa tyyliin tämän-elämäntarinahan-on-ihan-peruskauraa-nyt-jo-vähän-kyllästyttää. Lähivuosina tapahtuneet kamaluudet luonnollisesti kauhistuttavat enemmän kuin Viiltäjä Jackin hirmuteot vuonna keppi ja nakki.
Jatkuvasti ihmetytti, miten kaikenmaailman sekopäät ovatkin valtansa saaneet. No, tietenkin tiettyinä aikoina valta on peritty ja on riittänyt että X on syntynyt oikeaan sukuun ja on ollut kyllin viekas eliminoimaan kilpailijat. Monet ovat huijanneet ihmisiä esiintymällä edellisen tyrannian lopettavana kansansankarina ja päätyneet vallankahvassa itse samanlaiseen sortamiseen kuin edeltäjänsäkin. Turhauttaa ja kiukuttaa, mutta maailma on. Ja joillekin kansoille henkilö X on sankari, kun toisille hän edustaa syvintä pahuutta.
En ehkä viitsi koko kirjaa kirjoittaa tänne blogin puolelle, joten lukekaapa kirja itse ja kertokaa minullekin mitä tykkäsitte!
P.S. Muutama viikko sitten lukemassani Numeropeli-jännärissä pääetsivä tekee taidetta sarjamurhaajien kuvista. Hänen mielestään kasvojen toinen puoli paljastaa ihmisen pahuuden. Toinen puoli näyttäytyy sympaattisena ja kilttinä ja sen avulla murhaaja onkin mahdollisesti päässyt tekemisiin uhrien kanssa. Toisessa puolessa näkyy kuitenkin pahuus. Mielenkiintoinen ajatus, jota oli pakko testata ihmishirviöiden kuvia tutkiessa.
sunnuntai 20. maaliskuuta 2011
Runoviikon lopuksi
Viikko saatiin kunnialla päätökseen. Olen oikein ylpeä saavutuksistani, seitsemän runokirjaa viikossa. Alunperin kuvittelin ehtiväni lukea enemmänkin, mutta moni teos vaati rauhallista etenemistä ja onhan se on parempi lukea seitsemän läpi ajatuksella kuin kymmenen pintapuolisesti. Nyt joka tapauksessa tiedän runoudesta sata kertaa enemmän kuin viime sunnuntaina.
Viikon aikana tutustuin klassikkorunouteen, joka osoittautui mielenkiintoiseksi, mutta ei kovin koskettavaksi. Muut runokokoelmat olivat yksittäisten runoilijoiden tekeleitä, niin miesten kuin naistenin. Osa runoista onnistui tekemään syvänkin vaikutuksen, jotkut taas eivät olleet ollenkaan minun makuuni. Sanoisin, että ihan hyvä otanta suomalaisesta runoudesta kautta aikojen. Kiitos kaikille runovinkkejä jakaneille, en olisi varmasti osannut päätyä näihin samoihin runokirjoihin ilman apua! Ulkomaisten tekijöiden runot jäivät uupumaan, mutta ajatus käännösrunouden lukemisesta tuntuu jotenkin omituiselta. Kun eiväthän ne runot ole yhtään sellaisia kuin miksi runoilija ne on tarkoittanut.
Yhdeksän runokirjaa kotiutui kanssani pitkin viikkoa. Tällä kertaa kaksi jäi lukematta. Tai no, tuskin tulen palaamaan niihin enää koskaan: oma ns. runotaju ei vain riittänyt niiden läpikahlaamiseen. Sapforin Iltatähti, häälaulu jäi kesken muutaman sivun jälkeen. En vain tajunnut, lähinnä mitään:) Tänään aloitin teoksen Runoilevien naisten kaupunki - uutta ranskankielistä runoutta. Ulkoisesti kokoelma on todella kaunis ja tästä syystä sen valitsinkin. Kirjan neljästätoista runoilijasta tutustuin neljään ensimmäiseen ja sitten hyydyin. Tajusin, ettei ole mitään järkeä tuhlata arvokasta sunnuntai-iltapäivää siihen, että lukee yli 200 sivuisen kirjan tajuamatta mitään. No, epäonnistumiset kuuluvat elämään;)
Viikossa parasta oli toki se, että hetket runojen parissa olivat oikeasti antoisia. Harvoin koin, että lukeminen olisi pakkopullaa - tosin romaaneja ehti kyllä kova ikävä! Antoisaa oli myös runoilijoiden pienimuotoinen googlettaminen. Sain hyvän peruskäsityksen jokaisesta runoilijasta. Jos ajattelee noin pidemmällä tähtäimellä, niin viikon aikana ehdin löytää muutaman sellaisen runoilijan, jonka teoksia haluaisin lukea vielä joskus lisää. Nämä harvat ja valitut ovat Saima Harmaja, Maaria Leinonen, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Arno Kotro.
Eli kyllä kannatti. Kokeilkaahan joskus joku muukin heittäytyä runojen vietäväksi! Ja kiva kun kävitte kommentoimassa, se teki projektin entistä miellyttävämmäksi. Nyt sunnuntai-elokuvan pariin!
Viikon aikana tutustuin klassikkorunouteen, joka osoittautui mielenkiintoiseksi, mutta ei kovin koskettavaksi. Muut runokokoelmat olivat yksittäisten runoilijoiden tekeleitä, niin miesten kuin naistenin. Osa runoista onnistui tekemään syvänkin vaikutuksen, jotkut taas eivät olleet ollenkaan minun makuuni. Sanoisin, että ihan hyvä otanta suomalaisesta runoudesta kautta aikojen. Kiitos kaikille runovinkkejä jakaneille, en olisi varmasti osannut päätyä näihin samoihin runokirjoihin ilman apua! Ulkomaisten tekijöiden runot jäivät uupumaan, mutta ajatus käännösrunouden lukemisesta tuntuu jotenkin omituiselta. Kun eiväthän ne runot ole yhtään sellaisia kuin miksi runoilija ne on tarkoittanut.
Yhdeksän runokirjaa kotiutui kanssani pitkin viikkoa. Tällä kertaa kaksi jäi lukematta. Tai no, tuskin tulen palaamaan niihin enää koskaan: oma ns. runotaju ei vain riittänyt niiden läpikahlaamiseen. Sapforin Iltatähti, häälaulu jäi kesken muutaman sivun jälkeen. En vain tajunnut, lähinnä mitään:) Tänään aloitin teoksen Runoilevien naisten kaupunki - uutta ranskankielistä runoutta. Ulkoisesti kokoelma on todella kaunis ja tästä syystä sen valitsinkin. Kirjan neljästätoista runoilijasta tutustuin neljään ensimmäiseen ja sitten hyydyin. Tajusin, ettei ole mitään järkeä tuhlata arvokasta sunnuntai-iltapäivää siihen, että lukee yli 200 sivuisen kirjan tajuamatta mitään. No, epäonnistumiset kuuluvat elämään;)
Viikossa parasta oli toki se, että hetket runojen parissa olivat oikeasti antoisia. Harvoin koin, että lukeminen olisi pakkopullaa - tosin romaaneja ehti kyllä kova ikävä! Antoisaa oli myös runoilijoiden pienimuotoinen googlettaminen. Sain hyvän peruskäsityksen jokaisesta runoilijasta. Jos ajattelee noin pidemmällä tähtäimellä, niin viikon aikana ehdin löytää muutaman sellaisen runoilijan, jonka teoksia haluaisin lukea vielä joskus lisää. Nämä harvat ja valitut ovat Saima Harmaja, Maaria Leinonen, Vilja-Tuulia Huotarinen ja Arno Kotro.
Eli kyllä kannatti. Kokeilkaahan joskus joku muukin heittäytyä runojen vietäväksi! Ja kiva kun kävitte kommentoimassa, se teki projektin entistä miellyttävämmäksi. Nyt sunnuntai-elokuvan pariin!
Sanovat sitä rakkaudeksi
2003
134s./Like
Kirjan takakansi on pullollaan ylistäviä kommentteja. Liityn joukon jatkoksi ja totean, että olipa hieno runokokoelma, kannatti lukea!
sinä sanot että
on joitakin pikkuasioita
jotka vielä koituvat ongelmiksi
näin arvelet
miten niin pieniä asioita mietin
jos noin vaarallisina vainoavat
sinä et enää tiedä
näin sanot
haluatko jatkaa
mutta näissä asioissa jos ei tiedä rakas
silloin tietää jo
Kotron teos käsittelee rakkauden raadollisempaa puolta: miltä tuntuu kun rakkaus ei riitä, kun kaksi ihmistä ei vain sovi toisilleen. Ja miten vaikea tuollaisesta rakkaudesta on päästä irti silloinkin, kun erosta on jo vuosia. Liikutuin useasti lukiessani, runot tulivat jotenkin iholle. Itse elän elämässäni varsin erilaista vaihetta kuin runojen pariskunta, mutta kyllähän jokainen tietää, millaista on joutua pettymään rakkaudessa.
myönnän
nyt kun sen otat puheeksi
eikä sillä muutenkaan mitään väliä
enää kai ole
minulla on toinen
toden totta
minulla on toinen
ollut jo kotvan aikaa
se olet sinä rakas
et ole se johon
ihastuin
tutustuin
rakastuin
ja samalla kun mietin
mihin mahdoit kadota
minä mestariminäilijä
niin kuin haluat sanoa
hapuilen itseänikin takaisin
niin se menee
sitä saa mitä pilaa
Runojen asettelu aluksi turhautti. Kun runoilla ei ole nimiä ja melkein jokainen runo vie koko sivun, kaikki tuntuu olevan yhtä pötköä. Jotkut runot jatkuvat seuraavalle ja mahdollisesti sitäkin seuraavalle sivulle ja välillä jouduin vain arvailemaan, onko alkava runo uusi vai vain jatkoa edelliseen. Lukiessani eteenpäin ymmärsin kirjan jujun eli kaikki runot kertovat yhden ja saman pariskunnan tarinaa ja runot tulevat vielä kronologisessa järjestyksessä. Siitä lähtien asettelun epämääräisyys ei enää haitannut. (Tähän arvosteluun olen kuronut lauseita hieman yhteen ettei tyhjiä rivejä tule ihan niin montaa, toivottavasti se enemmänkin selkeyttää kuin pilaa lukukuviot.) Noin, nyt on risutkin annettu.
jollain oudolla tavalla
jokaisessa rakkaudessa menetetään
sama rakkaus
kaikissa ihastuksissa löydetään
sama ihastus
mutta miksi vain mahdottoman kanssa uskoo
rakkauden mahdolliseksi
niin se vain on
ainut rakkaus on menetetty rakkaus
ainot rakkaus on mahdoton rakkaus
Ja sinä lukija, joka et lue runoja: lue edes tämä.
perjantai 18. maaliskuuta 2011
Iloisen lehmän runot
2009
68 s./WSOY
Ja taas tein tuttavuutta täysin erilaisen runokokoelman kanssa! Mainiota! Nimi sen jo kertoo: lehmät seikkailevat tämän kirjan pääosassa. Omat hetkensä parrasvalossa viettää myös lehmien omistaja omine murheineen, jotka joskus liittyvät lehmiin ja joskus muihin asioihin. Lehmätkään eivät pääse helpolla, vaan joutuvat kamppailemaan kovin surullistenkin asioiden kanssa.
Henkilökohtaisella tasolla runot eivät antaneet kovinkaan paljon, mutta niitä oli oikein mielenkiintoista lukea. Ensinnäkin opin ihan arkipäiväisiäkin asioita lehmistä - en tiennytkään että runous voi olla opettavaistakin! Runokokoelman leppoisat hännänheiluttajat on kirjoitettu kovin inhimillisiksi kavereiksi. Ensi kerralla lehmän nähdessäni muistan varmasti tämän lukukokemuksen ja alan luultavasti pohtimaan niiden näennäisesti helpon elämän iloja ja suruja;)
Kokoelmasta jäi kaiken kaikkiaan oikein hyvä mieli. Runojen tunnelma toki vaihtelee kevyestä iloista surumielisyyteen, mutta silti ilo pitää pintansa. Tähän kokoelmaan on aloittelevankin runotytön helppo tarttua. Mutta varoituksen sana: lehmiä saattaa tulla hieman ikäväkin, kun viimeinen runo on luettu.
Minttumaarina
kun lypsy on saatu päätökseen ja rinnat on tyhjät
lehmäni humaltuvat ja kuuntelevat Elvistä
Ne ovat sydänsarjaa, herttojen sukua
ne kertovat rakastetuistaan
isoista mustista keisareista jotka tuoksuivat kanelilta
ja joista muistetaan parhaiten ne jotka rikkoivat lupauksensa
Koko yön uskolliset lehmät tanssivat
kalisuttavat pitkiä sääriään, laulavat märin silmin
Heartbreak Hotel, You're Always On My Mind
kunnes sammuvat kaulakkain heinäseipään alle
Kalevi Jäntin palkinto vuonna 2009: "...Iloisen lehmän runot on kevyt- ja lapsenmielinen runoteos. Se pukeutuu lastenlorun muotoon, viekastelee allegorioin, julistaa carpe diem -asennetta, vierailee runon perinteessä ja pohtii lehmän sielua ja runon olemusta."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)