Kirsi Kunnas
1956
47 s./Wsoy
Klassikoista klassikoinkin on nyt luettu läpi. Ihan sööttihän tuo tuntui olevan, useimmat lorutkin kuulostivat hauskoilta lausuttaessa (kyllä, luin taas ääneen itselleni:D). Mutta ei minusta kyllä lorujen puolestapuhujaa saa tekemälläkään. Päässä pitäisi tapahtua megalomaanisia muutoksia, että näkisin itseni loruilemassa mahdollisten tulevien lasteni kanssa.
Lausuvatko vanhemmat enää loruja lapsilleen? Ja jos niin milloin? "Istupa hetkeksi tuohon sohvalle, niin luen sinulle yhden lorun" ?!:D Minulle ei ole koskaan luettu loruja (paitsi koulussa) joten minulla ei ole minkäänmoista kokemusta loruilusta tai siitä miten homma ns. toimii. Kirjakaupassa olen kohdannut todella usein asiakkaita, jotka ovat tulleet ostamaan Tiitiäisen satupuun lahjaksi lapselle, joten sen lumo ei ilmeisesti ole vuosien mittaan haihtunut.
Tämä kirja ei siis ollut minun juttuni. Olin myös yllättynyt siitä kuinka harva runo oli minulle ennestään tuttu. Kissa krumeluu -lorussa mainitaan pienen pienen kissan istuvan aatoksissa. Se siis tuotti jonkinlaisen ahaa-elämyksen. Kyseinen loru on muutenkin aika veikeä:)
Huomasin myös, että kirjan viimeinen loru Ville ja Valle on syöpynyt loppuelämäkseni mieleeni, kiitos Frööbelin palikoiden. Muutkin varmasti tunnistavat kyseisen pätkän? En ole tiennyt, että tämä on Kirsi Kunnaksen tuotos!
Ville ja Valle mökissänsä
elivät olivat yksinänsä.
Ovi oli lukossa
ja ikkunat olivat tukossa
ja piipun päällä oli hattu.
Ville oli Ville, ja Valle oli Valle,
senhän voi kuuluttaa kaikkialle.
Ville piti rahasta
ja Valle piti mahasta
varsinkin kun se oli täysi.
Luimme mm. juuri tätä kirjaa lapsillemme iltasatujen paikalla. Lspset pitivät näistä kovasti ja oppivat ulkoakin, esim. Kattila ja perunat oli suosikki, johon he osasivat sano psiih ihan oikeisiin kohtiin. Loruilla voi esim. silloin, kun lapsi haluaa syliin, mutta helpointa on, jos osaa silloin itse lounsa ulkoa :)
VastaaPoistaTiitiäisen satupuu on oman lapsuuteni helmi. Pidin eniten kai Herra Pii Poosta, muistan sitä vieläkin ulkoa :-). Siihen aikaan Vespoja ei ollut liikkeellä kuten nyt.
VastaaPoistaOmien lasteni kanssa olemme lukeneet Helakisan loistokasta Niille joilla on nauravat korvat -lorukokoelmaa. Aivan upea kirja, myös Markus Pyörälän kuvitus on hieno.
Minulle tämä on se kaikkein ihanin lorukirja. Minunkin suosikkini lapsena oli Herra Pii Poo (oli kai niin kiva huutaa Hiiohoo) ja omat tyttöni taisi tykätä eniten runosta jossa pieni metsäläinen tuutuu kuusen kainalossa.
VastaaPoistaMyöhemmin olen ihastunut myös Kani Koipeliiniin, mutta en tiedä lukisinko niitä lapsille, niissä on vähän synkkä tunnelma.
Tämä on ehdottomasti Panu-tason kirja - kestää isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle! Tiitiäistä on luettu meilläkin kahdessa polvessa ja pidän oman kappaleeni visusti tallessa, siltä varalta että joskus pääsen mummoksi :D
VastaaPoistaTiitiäisen satupuu lukeutuu myös minun suosikkeihini. Työssäoppimassa selasin samaista opusta iltapäiväkerholaisten kanssa ja tuntui olevan edelleen näin 2010-luvullakin lasten suosiossa.
VastaaPoistaItse työn puolesta harrastan loruttelua perushoidon tilanteissa; juurikin pukeutumisessa, mutta myös vessassa ja esim. ennen ruokailua. Lisäksi käytän ahkerasti lorupussia, on aika monen kerholaisen ja päiväkotilapsen suosikki. :)
Kiitos kivoista Tiitiäis-tarinoista. Hienoa, että on kirjoja, jotka kestävät sukupolvelta toiselle. Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntumaan siltä, että olen jäänyt jostain paitsi, kun en ole pienenä näitä loruja kuullut. Nyt en niiden matkaan oikein enää päässyt.
VastaaPoistaMinä sain tämän kirjan silloiselta poikaystävältäni, nykyiseltä mieheltäni syntymäpäivälahjaksi 17-vuotiaana. Ei ollut minullekaan liiemmin loruiltu lapsena, tai sitten en enää muistanut sitä, mutta nämä runot kolahtivat heti. Kirja on edelleen kovassa käytössä, joskin perheemme osaa sen enimmäkseen ulkoa, minä muutaman, Jaakko ainakin Jaakko-Vaakon ja lapset loput :)
VastaaPoista