Minä matkustan yksin

Samuel Bjork
2013 suom. 2016
428s./Otava

Saattaa olla muistiharhaa, mutta minulla on hirveän vahva fiilis, että olisin lähikuukausina lukenut pelkästään hyviä jännäreitä, sellaisia todellisia "page turner" -tyyppisiä. Minä matkustan yksin onnistuu kuitenkin erottumaan joukosta. Kannen ylistyssanoihin "Näin jännäri pitäisi kirjoittaa!" ja "Kerta kaikkiaan nerokas norjalainen dekkari, jossa on kaikki mitä haluat hyvältä tarinalta!" on tällä kertaa harvinaisen helppo yhtyä.

Poliisikaksikko Munch ja Krüger tiimeineen alkavat tutkia nukenvaatteisiin puettujen tyttöjen murhia. Pian on selvää, että kyseessä on sarjamurhaaja, joka etsii jo seuraavaa esikouluikäistä uhria. Murhatutkimusten edetessä tutustutaan uuden sarjan päähenkilöihin ja muihin tiimin jäseniin. Munch on vanhan koulukunnan poliisi, joka on vieraantunut perheestään keskityttyään työhön vuosikymmenet. Tyttärentytär on hänelle kaikki kaikessa ja ehkä yhteinen aika lapsen kanssa on myös keino hyvitellä menneitä virheitä. Krüger puolestaan kaipaa kuollutta kaksossiskoaan ja epäilee, ettei jatka poliisivoimissa enää tämän jutun jälkeen.

Aluksi pohdin voinko pienen lapsen äitinä saada minkäänlaista lukunautintoa kyseisestä jännäristä, mutta onneksi annoin yhdelle viime vuoden puhutuimmista jännäreistä mahdollisuuden. Murhilla ei mässäilty liikaa ja pääpaino oli enemmän päähenkilöissä ja poliisityön arjessa sekä tietenkin murhaajassa ja hänen motiiveissaan. Tarinassa tuntui olevan keskimääräistä enemmän henkilöhahmoja ja isoa osaa heistä seurattiin omissa kappaleissaan, joten näkökulma vaihtui tiuhaan. Parhaiten mieleeni jäi toisen uhrin löytäneen kolmetoistavuotiaan pojan tarina, joka kosketti, mutta jonka käänteiden parissa myös huomasin sykkeiden kohoavan eniten.

Näkökulman vaihtelut ja tarinan käänteiden ennalta-arvattavuus sai pohtimaan yhtä sun toista jännitysgenreen liittyvää. En ole itse törmännyt sarjaan, jossa seurattaisiin samaa tiimiä kirjasta toiseen, mutta niin, että päähenkilö vaihtuisi kirjasta toiseen. Olisi tervetullutta vaihtelua, jos Bjorkin sarjassa seuraavaksi seurattaisiin tarkemmin jotakuta muuta kuin Munchia ja Krügeria. Vaikka Minä matkustan yksin oli todella viihdyttävä ja sitä luki suorastaan ahmimalla niin varsinkin loppua kohden asiat loksahtelivat paikoilleen hyvinkin perinteisellä tavalla kunnioittaen ilmeisesti genren kirjoittamattomia sääntöjä. Olisi virkistävää ja vähän ravisuttelevaakin, jos silloin tällöin ei voisi olla ihan varma ehditäänkö uhri pelastamaan ajoissa. Kun oikein aloin miettimään niin kirjasta toiseen tuntuu toistuvan myös yli-inhimillisen nerokkaan murhaajan sekoaminen loppukohtauksessa. Sillekin kaipaisin välillä vaihtelua. Ja sekoaminen johtaa tietenkin kuolettaviin laukauksiin.


Edellisen kappaleen pohdinnoista huolimatta Minä matkustan yksin oli oikein oivallinen jännäri, nautin. Kirjaa suosittelen kaikille pohjoismaisten jännäreiden ystäville.

Etten palaisi tuhkaksi

Gaute Heivoll
2010 suom. 2012
306 s./WSOY

On aika jatkaa tammikuun teeman parissa. Norjan tärkeimmän kirjallisuuspalkinnon ilmestymisvuonnaan saanut Etten palaisi tuhkaksi mainittiin useaan otteeseen, kun kirjabloggaajat kävivät läpi viime vuoden parhaita lukukokemuksia. Mietin jo silloin, kävikö kenellekään niin, että luki kirjan muttei pitänyt siitä? Minulle nimittäin kävi yllättäen niin. Kirjaa kohtaan ei herännyt suuria negatiivisia tuntemuksia, enemmän kyse on siitä, että lukukokemus jäi kovin laimeaksi.

Gaute Heivollin autofiktiivinen romaani kertoo kirjailijasta itsestään palaamassa kotiseudulleen tutkimaan hänen lapsuudessaan tapahtuneita tuhopolttoja. Viikkojen ajan etelänorjalaista pikkukylää piti pelon vallassa nuori poika, josta piti tulla kaikkea muuta kuin tuhopolttaja. Kaivaessaan totuutta esiin, Heivoll joutuu läpikäymään omia muistojaan kasvuvuosistaan. Kuka hän oikein on? Keitä hänen vanhempansa olivat?

Periaatteessa romaanissa on kaikki kohdallaan. Kirjailija kertoo tarinaansa rauhallisesti edeten, tehden maltillisesti paljastuksia poikien elämästä, jännityksen tihentyessä hiljalleen. Tuhopolttajan tarina on mielenkiintoinen, sillä käy niin, että kaikkien pitämästä kiltistä pojasta kuoriutuikin kyläläisten kauhu. En ehkä ollut tarpeeksi varautunut siihen, kuinka paljon tilaa tarinassa veisi kirjailijan omat muistot. Hänen vaiheistaan kertovat osuudet lähinna turhauttivat minua: jokatoisen länsimaalaisen ihmisen lapsuus on samankaltainen kuin Heivollin. Mikä siinä kiehtoo ihmisiä, kun minua se pelkästään pitkästytti? Vai onko se juuri se samaistumisen mahdollisuus, muistojen arkipäiväisyys joka puhuttelee muita lukijoita?

Ehkä norjalainen pettymys vain kuuluu kirjavuoteeni, petyinhän viime vuonna prikulleen samalla tavalla Per Pettersonin kirjaan Kirottu ajan katoava virta, jonka tarinaan en myöskään päässyt sisälle samalla tavalla kuin moni muu. Täytyy tietenkin muistaa, että näihin tietynlaisiin kirjallisiin pettymyksiin kuluu usein tunne siitä, että jotain on jäänyt tulkitsematta rivien välistä. Heivollin tarinaa lopetellessani minusta tuntui siltä, että pieni yksityiskohta on ehkä mennyt minulta ohi lukiessa, ja juuri tuo menetys estää minua ymmärtämästä tätä hienoksi luonnehdittua tarinaa. Turhauttavaa?

Kirottu ajan katoava virta

Per Petterson
2008 suom. 2011
218 s./Otava

Arvid Jansenin kulkee vastoinkäymisestä toiseen. 1970-luvulla hän päätti liittyä osaksi "neljättä kastia" ja päätyi tehdastyöläiseksi. Koulut jäivät kesken ja samalla äidin ja pojan suhde tulehtui. Vuosia myöhemmin Arvidin avioliitto on päättymässä ja äiti on sairastunut syöpään. Aikaa on vähän, joten välit etäisen äidin kanssa on korjattava. Arvidin tapauksessa se tarkoittaa äidin seuraamista Tanskaan tämän synnyinseudulle. Matka tarjoaa miehelle monia yksinäisiä hetkiä, joiden aikana mielen valtaa menneisyyteen kuuluvat ihmiset ja tapahtumat.

Välillä vain käy näin: ensin sitä luulee olevansa suunnattoman ihastunut kirjan tarinaan ja sitten huomaakin olevansa melko pitkästynyt. Olen kuitenkin jäljittänyt syyn niinkin lähelle kuin oman elämäni hektisyyteen. Kirjaa lukiessani oli monta rautaa tulessa ja ajatukset olivat jatkuvasti tulevassa muutossa. Usein huomasinkin pohtivani enemmän omia juttujani enkä pysynyt perässä Arvidin muisteluissa. Kun omassa arjessa sattuu ja tapahtuu, sitä kai sitten toivoisi kirjaltakin nopeita juonenkäänteitä ja jännittäviä hetkiä. Jos olisin elänyt seesteisen leppoisaa arkea tätä kirjaa lukiessani, olisin varmasti nauttinut enemmän sen tunnelmasta, tapahtumattomuudesta ja vähäeleisyydestä.

Nyt kirjan tarina jätti minut hieman kylmäksi. Ärsyynnyin hieman siitä, että kirja olisi vaatinut kumppanikseen pohdiskelevan lukijan, jolla on aikaa pysähtyä etsimään rivien välistä sitä, mitä ei suoraan sanota. Mutta kun minulla ei ollut aikaa! Muutamia kertoja olin melkein saamassa punaisesta langasta kiinni, mutta sitten taas ajelehdin omiin mietelmiini. Arvidin tarinassa on kuitenkin paljon asioita, jotka herättivät sympatiani, kuten nuoruudessa tehdyt valinnat, vaikea suhde vanhempiin ja se ettei omasta elämästä oikein saa otetta. Uhratkaa te muut tähän kirjaan enemmän aikaa ja nauttikaa hyvän kirjailijan tuotoksesta. Minä porskutan seuraavaksi kotimaisen jännityskirjallisuuden pariin, se sopii ehkä tämänhetkiseen mielentilaani paremmin.

Kirottu ajan katoava virta sai Pohjoismaiden Neuvoston kirjallisuuspalkinnon vuonna 2009.

Nappaan kirjalla pisteet Kirjallinen maailmanvalloitus -haasteessa ja Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa ja valloitan Norjan.

1222

Anne Holt
2007 suom. 2008
325 s./Gummerus

Norjan tuntureilla myrsky suistaa matkustajajunan raiteiltaan. Eloonjääneet evakuoidaan tunturihotelli 1222:een. Pian selviää, että hotellissa on murhaaja: ensin löytyy yksi ruumis, pian toinen. Päänvaivaa aiheuttaa myös tarkasti vartioidussa junan lisävaunussa matkustaneet ihmiset, jotka evakuoitiin ennen muita. Keitä he ovat ja liittyvätkö he murhiin? Kaikeksi onneksi pörätuolilla liikkuva töykeä Hanne Wilhelmsen paljastuu eläkkeellä olevaksi poliisiksi ja murhatapausten selvittely voi alkaa myrskyn äityessä Norjan historian rajuimmaksi.

Tyttökavereiden kera tulee lukupiiriydyttyä epäsäännöllisen säännöllisesti. Pienen tauon jälkeen ajattelimme valita jotain helppolukuista ja nopeatempoista. Tällä kertaa minulla oli lusikka kirjanvalintasopassa. Olen jo muutamia vuosia halunnut lukea Anne Holtin 1222-romaanin. Syynä alunperin oli kirjan tapahtumien sijoittuminen lumimyrskyyn ja syrjäiseen tunturihotelliin. Alkuasetelma jotenkin kiehtoi.

Aika nopeasti selvisi, että olin kasannut turhan suuret odotukset kirjalle. Muodostamani mielikuvat saivat kunnolla kyytiä. Takakansiteksti sai minut jostain syystä olettamaan, että junaonnettomuudesta selviytyy vain muutama ja he pelastautuvat syrjäiselle hylätylle hotellille ja sitten murhaaja aloittaa työnsä harventaakseen jo valmiiksi pientä porukkaa. Hotelli ei ollutkaan mikään hylätty kummituslinna vaan kaikilla mukavuuksilla varustettu moderni rakennus. Ja ihmisiä pelastui muutama sata, ei kymmentä. Odotin siis 10 pientä neekeripoikaa -kokemusta, jota ei tullut.

Muutenkin kirjassa tuntui mättävän vähän kaikki. Tarina ei ollut kovinkaan mielenkiintoinen. Päähenkilö Hanne oli to-del-la ärsyttävä erilaisine sosiaalisine rajoitteineen. Jos sama henkilö seikkailee Holtin kaikissa kirjoissa, niin miten ihmiset jaksaa lukea niitä? Minä en jaksa näitä elämänrunnomia poliiseja, jotka jatkuvasti tekevät vääriä valintoja ja ovat liian ylpeitä hankkiakseen apua itselleen.

Loppukohtauskin meni jotenkin ohi. Hanne pääsee viimeisten joukossa pelastuskopteriin ja ehtii nähdä henkilön, joka piilotteli ylimääräisessä junavaunussa. Ilman lukupiirikohtaamista en olisi osannut yhdistää henkilöä siihen kuka hän nyt luultavasti oli. En jaksanut tuota epäselvää kohtaustakaan lukea uudelleen, jotain se ehkä kertoo kirjan epäkiinnostavuudesta...

Onko Holtilla mitään lukemisen arvoista kirjaa vai kannattaako tämä jättää tähän ja puuskuttaa kohti uusia kirjatuttavuuksia?