tiistai 28. helmikuuta 2017

Taikurin hattu

Tove Jansson
1948 suom. 1958
140 s./WSOY


Kirppikseltä hankkimani Tove Jansson -kokoelma Tarinoita Muumilaaksosta on vihdoin korkattu. Alun perin aloin lukemaan Taikurin hattua iltasaduksi tyttärelleni muutama sivu kerrallaan. Lukeminen osoittautui kuitenkin käytännössä mahdottomaksi tai ainakin niin vaikeaksi, että enemmän kirjasta on ollut iloa kun olen lukenut sitä yksin. Vähän yli vuoden vanha tyttö kun ei malta leikkiä omiaan, jos äiti pölöttää jotain kummaa samalla, vaan haluaa kavuta syliin tutkimaan kirjaa ja turhautuu kun ei saa itse käännellä sivuja. En taas itse ollut valmis tekemään sitä kompromissia, että kirjat sivut repeytyisivät sitä yhdessä käsitellessämme. Jatkamme siis muumien parissa, mutta taaperoille tarkoitettujen kirjojen kanssa.

Taikurin hattu oli muihin lukemiini muumikirjoihin verrattuna pieni pettymys. Äh, kuulostaapa kalsealta, eihän muumitarinat ole milloinkaan ikäviä vaan aina ihania. Suosikkejani ovat kuitenkin edelleen Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi. Taikurin hatussa on muutama lapsuuteni suosikkitarina eli retki Hattivattisaarelle sekä muumitalon muuttuminen viidakoksi. Toisaalta kirja sisältää myös tarinan, josta en lapsena pitänyt eli Muumipeikon muuttumisen kummituseläimeksi. En myöskään koskaan oikein lämmennyt Tiuhdille ja Viuhdille, vaikka Mörön ilmestyminen Muumilaaksoon kuitenkin oli todella jännittävää.

Tuntuupa tosi ikävältä olla kriittinen muumitarinoille! Tuntuu, ettei ole oivaltanut elämää oikein jos kritisoi muumeja:D

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli ihana tunnelmaltaan, mutta ehkä muihin muumikirjoihin verrattuna Taikurin hattu oli vähän sekava kokoelma sitäsuntätä, vaikka taikurin hattu nivoi tarinoita yhteen. Kokoelmassa on myös Muumipappa ja meri, joten se luultavasti on seuraava muumitarina, johon sukellan. Muut kaksi (Pyrstötähti ja Taikatalvi) on jo luettu.






lauantai 25. helmikuuta 2017

Minä matkustan yksin

Samuel Bjork
2013 suom. 2016
428s./Otava


Saattaa olla muistiharhaa, mutta minulla on hirveän vahva fiilis, että olisin lähikuukausina lukenut pelkästään hyviä jännäreitä, sellaisia todellisia "page turner" -tyyppisiä. Minä matkustan yksin onnistuu kuitenkin erottumaan joukosta. Kannen ylistyssanoihin "Näin jännäri pitäisi kirjoittaa!" ja "Kerta kaikkiaan nerokas norjalainen dekkari, jossa on kaikki mitä haluat hyvältä tarinalta!" on tällä kertaa harvinaisen helppo yhtyä.

Poliisikaksikko Munch ja Krüger tiimeineen alkavat tutkia nukenvaatteisiin puettujen tyttöjen murhia. Pian on selvää, että kyseessä on sarjamurhaaja, joka etsii jo seuraavaa esikouluikäistä uhria. Murhatutkimusten edetessä tutustutaan uuden sarjan päähenkilöihin ja muihin tiimin jäseniin. Munch on vanhan koulukunnan poliisi, joka on vieraantunut perheestään keskityttyään työhön vuosikymmenet. Tyttärentytär on hänelle kaikki kaikessa ja ehkä yhteinen aika lapsen kanssa on myös keino hyvitellä menneitä virheitä. Krüger puolestaan kaipaa kuollutta kaksossiskoaan ja epäilee, ettei jatka poliisivoimissa enää tämän jutun jälkeen.

Aluksi pohdin voinko pienen lapsen äitinä saada minkäänlaista lukunautintoa kyseisestä jännäristä, mutta onneksi annoin yhdelle viime vuoden puhutuimmista jännäreistä mahdollisuuden. Murhilla ei mässäilty liikaa ja pääpaino oli enemmän päähenkilöissä ja poliisityön arjessa sekä tietenkin murhaajassa ja hänen motiiveissaan. Tarinassa tuntui olevan keskimääräistä enemmän henkilöhahmoja ja isoa osaa heistä seurattiin omissa kappaleissaan, joten näkökulma vaihtui tiuhaan. Parhaiten mieleeni jäi toisen uhrin löytäneen kolmetoistavuotiaan pojan tarina, joka kosketti, mutta jonka käänteiden parissa myös huomasin sykkeiden kohoavan eniten.

Näkökulman vaihtelut ja tarinan käänteiden ennalta-arvattavuus sai pohtimaan yhtä sun toista jännitysgenreen liittyvää. En ole itse törmännyt sarjaan, jossa seurattaisiin samaa tiimiä kirjasta toiseen, mutta niin, että päähenkilö vaihtuisi kirjasta toiseen. Olisi tervetullutta vaihtelua, jos Bjorkin sarjassa seuraavaksi seurattaisiin tarkemmin jotakuta muuta kuin Munchia ja Krügeria. Vaikka Minä matkustan yksin oli todella viihdyttävä ja sitä luki suorastaan ahmimalla niin varsinkin loppua kohden asiat loksahtelivat paikoilleen hyvinkin perinteisellä tavalla kunnioittaen ilmeisesti genren kirjoittamattomia sääntöjä. Olisi virkistävää ja vähän ravisuttelevaakin, jos silloin tällöin ei voisi olla ihan varma ehditäänkö uhri pelastamaan ajoissa. Kun oikein aloin miettimään niin kirjasta toiseen tuntuu toistuvan myös yli-inhimillisen nerokkaan murhaajan sekoaminen loppukohtauksessa. Sillekin kaipaisin välillä vaihtelua. Ja sekoaminen johtaa tietenkin kuolettaviin laukauksiin.


Edellisen kappaleen pohdinnoista huolimatta Minä matkustan yksin oli oikein oivallinen jännäri, nautin. Kirjaa suosittelen kaikille pohjoismaisten jännäreiden ystäville.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Satu Rämö
2015
279 s./WSOY


Varoitus! Tämän kirjan luettuasi jäät suorastaan pakkomielteisesti pohtimaan miten muuttaa omaa ajatusmaailmaa positiivisemmaksi. Ja tietenkin haluat matkustaa Islantiin.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Islannista. Olen tehnyt tietoisen valinnan, että haluan elää perusarkea ripauksella luksusta, joten kaikkea ylimääräistä rahaa ei tule sijoitettua matkalippuihin. To-travel-listalla on sen verran monta kohdetta, että Islannille ei ole tullut annettua edes mahdollisuutta. Olen myös automaattisesti ajatellut, ettei pieni saarivaltio ole minun juttuni, sillä en ole kovin kummoinen ulkoilmaihminen.

Arvaatte tietenkin miten kävi: Rämön kirja muutti kaiken. Pikkulapsiarki pakottaa jo nyt siihen, että pitää sijoittaa hyviin ulkoiluvermeisiin, joten siinä mielessä Islantihan menisi tässä sivussa ilman suurempia satsauksia. Ja pakko myöntää, että kaupunkikohteita koluessa olen alkanut pohtimaan, että jokainen vanhakaupunki on kärjistetysti ihan samanlainen kuin toisen kaupungin vanhakaupunki. Islanti totta tosiaan tarjoaisi jotain aivan muuta.

Islantilainen voittaa aina ei ole perinteinen matkaopas. Enemmänkin painopiste on Rämön maahanmuuttajataustassa, siinä millaista on ollut sopeutua Islantiin. Pieni kansa on optimismia pullollaan, islantilainen ajattelee kaiken onnistuvan kun tarpeeksi yrittää. Talouskriisit, tulivuorenpurkaukset, uuden ammatin opiskelu - mikään ei tunnu kaatavan venettä. Tutkimuksetkin osoittavat, että maailman onnellisimmat ihmiset löytyvät Tanskan ohessa Islannista. Siinä on suomalaisessa haastetta kerrakseen, kun pelkällä neutraalilla asenteella ei homma toimi.

Lukukokemus tuli erittäin hyvään saumaan. En tiennyt kaipaavani self help -tyyppistä sielunhoitoa, mutta Rämön kirja sai tosiaan ajattelemaan paljonkin omaa asennetta, optimismia ja valoisaa ajattelutapaa. Nautin myös suuresti ihan perinteisen arjen kuvailusta, siitä että sai kurkistaa millaista on maahanmuuttajan arki ja millaisia haasteita ja onnistumisia tavallinen päivä pitää sisällään.

En tiedä miten kauan Islanti-into pysyy yllä, mutta ainakin tässä hetkessä matkasta haaveilu aiheuttaa sydämentykytyksiä. Matkaa odotellessa on kuitenkin paljon mitä voi tehdä oman pään sisällä, jotta omaksuisin enemmän islantilaista asennetta elämään.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Merenneidon vuosi

Sarah Winman
2015 suom. 2016
312 s./Tammi


Marvellous Waysin ja nuoren sotilaan Draken tiet kohtaavat joenpoukamassa Cornwellissa. Draken on ollut vaikea löytää omaa tietään toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Marvellous taas tietää, että meri on lähettänyt nuoren miehen hänen luokseen jostain erityisestä syystä, niin meri on aina toiminut. Nuori ja vanha ystävystyvät syrjässä muusta maailmasta ja Marvellous, merenneidon tytär, saa vielä kerran tilaisuuden muistella elämäänsä taaksepäin.

Näinä iltoina on ollut aivan erityisen ihanaa tehdä pesä sohvannurkkaan ja antaa tunnelmallisen tarinan viedä mukanaan. Kaikki lukemani kirjat eivät missään nimessä saisi olla Merenneidon vuoden kaltaisia, se olisi aivan liikaa. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että silloin tällöin kirjapinosta paljastuu jotain näin kaunista ja taianomaista.

Olin myyty tarinalle ja valovoimaiselle Marvellousille jo kirjan ensimmäisessä osuudessa, jossa vanhasta naisesta kerrotaan aivan erityisen viehättävin sanankääntein. Tunnelma muistutti minua välittömästi lempielokuvastani Big Fish, joka on Tim Burtonin ohjaama aikuisten satu. Elokuvassa minua on aina kiehtonut tarinankerronnan voima sekä toden ja keksityn välinen häilyvä raja. Myös Winmanin kirjan punainen lanka on tarinankerronnassa.

Kahden ihastuttavan kirjan jälkeen voi jo varmaankin luottaa siihen, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Kani nimeltä jumala sekä Merenneidon vuosi ovat molemmat olleet sykähdyttäviä lukukokemuksia.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Tammikuun (kirja)kuulumiset

Tammikuun aikana luin kolme kirjaa.
- Follett Kun suuret sortuvat
- Verne Matka maan keskipisteeseen
- Edwards & Louhelainen Viiltäjä Jack - Näin paljastimme murhaajan

Folletin tiiliskiviromaani oli odottanut hyllyssä jo pienen ikuisuuden ja oli melkein syntisen ihanaa tehdä sille tilaa lukupinossa - eikä tarvinnut katua! Vernen klassikkoseikkailulla pääsin yhden kirjan eteenpäin Mieskirjailijoiden 50 kirjaa -listallani. Viiltäjä Jackin tarina oli kiinnostanut vuosikausia, mutta oikeaa kirjaa ei ollut tullut aiheesta vastaan.

Tänä vuonna olisi tarkoitus antaa kirja- ja elokuvakokemusten johdattaa toisten kiinnostavien teosten tykö. Follettin kirja herätti kiinnostuksen Romanovien kohtalosta. En vain millään osaa päättää minkä kirjan heistä lukisin, vaihtoehtoja nimittäin tuntuu olevan useampi ja mielelläni tarttuisin juuri siihen kaikista vetävimpään yksilöön. Aikoinaan jäi myös lukematta brittiläinen Mitfordin tytöt ja aristokraattisisarten tarina onkin alkanut uudelleen kummittelemaan mielessäni. Vernen kirjassahan seikkailu alkaa Islannista ja näin ollen ajankohtaiseksi tulikin taas Rämön Islantilainen voittaa aina, jonka hankin jo kirjastostakin kirjapinoon. Viiltäjä Jackin historia tuli käsiteltyä lukemassani kirjassa niin monipuolisesti, ettei toiseen kirjaan ole enää tarvetta, mutta katsoimme miehen kanssa vanhan suosikkimme From Hell, jossa seurataan yhtä suosittua teoriaa murhista.

Kuukausi on ollut varsin brittivoittoinen. Vuoden aluksi katsoin elokuvat Diana ja Queen, ja kuun lopulla sain päätökseen taidokkaan The Crownin ensimmäisen tuotantokauden. Tv-sarjan jälkeen oli pakko googlettaa yhtä sun toista ja odotan toista tuotantokautta innoissani. Ihanaa, että Downton Abbeyn jättämää aukkoa on tullut täydentämään toinen laatutuotanto. (Ai niin, Julian Fellowesin Belgravia on vielä lukematta...!) Diana-elokuvan jälkeen heräsi muutamaksi päiväksi palava kiinnostus lukea mitä Dianan elämässä todella tapahtui hulluina vuosina, mutta luulen että lopulta porskutan eteenpäin Wikipedian tiedoilla ja hylkään muistelmakirjan lukusuunnitelmat. Samaan syssyyn annoin Netflixistä löytyvälle Linnat-dokumentille mahdollisuuden, mutta juontaja tuntui liian skandaalin hakuiselta, kun minä taas olisin kaivannut kunnioitusta herättävää vanhaa herraa kertomaan linnojen historiasta.

Tammikuussa jätin kesken yhden kirjan
- Stephen Hawking Ajan lyhyt historia

Otin kirjan mukaan junamatkalle, mutta totesin ensimmäisten sivujen jälkeen, että ei vain kykene. Lopun matkaa pyörittelinkin sitten peukaloita. Toivoin kirjan olevan erittäin läheistä sukua Valtaojan Kaiken käsikirjalle, joka on kaiken kaikkiaan mainio opus. Hawkingin teksti vilisi teorioita, tiedemiesten nimiä, tähtien nimiä... Tiesin, etten jaksaisi keskittyä asiatekstiin sen vaatimalla tavalla.

Olemme käyneet äitiyslomani aikana ahkerasti kirjastossa, mutta nyt tammikuussa lainasin tyttärelle ensimmäiset kuvakirjat ja jäimme myös leikkimään lastenosastolle hetkeksi. Lainasimme mm. kirjan Ilmon kanssa lentämässä, joka varsinaista kuvakirjojen aatelia...not :D Kirjaa selaillessa todella ymmärsin ensimmäistä kertaa ihmisten pakkomielteen hankkia lapselle jotain laadukasta ja kehittävää lukemista ns. paskan sijaan. Kuvakirjassa on ehkä noin viisi lausetta, joista yhdessä on räikeä kirjoitusvirhe. Lisäksi tarina loppuu hämmentävästi siihen, kun Ilmo lentää ukkospilveen. Miten Ilmolle lopulta käy, sitä ei kirja kerro ja se onkin aiheuttanut hilpeyttä perheessämme ja mahdollistanut vaikka minkälaiset dramatisoinnit. Kun on tullut noin huono yksilö vastaan niin todella osaa arvostaa laadukkaampia kirjoja. Skaalan toista päätä jos ajattelee, niin muumisarjan Taikurinhattu on ollut ihana kirja lukea iltasaduksi, mutta ihan vielä ei olla päästy kunnolla käyntiin kirjan kanssa, kun toinen on vielä niin pienikin, ettei oikein malta sylissä kuunnella.

Lahjaksi ei tullut hankittua yhtään kirjaa. Itse sain hyvänpäivänlahjana Samuel Björkin Minä matkustan yksin, jonka tulen varmasti lukemaan parin kuukauden sisällä, sillä se oli yksi viime vuoden kiinnostavimpia uutuuksia. Muutama vuosi takaperin sain lahjaksi Your Life in Movie Lists, joka oli tehotäytössä kuun keskivaiheilla. Kirjaan tosiaan listataan elokuvia kaikenlaisilla periaatteilla, joten IMDb on käynyt kuumana.


Kohti helmikuuta, siis!