Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Satu Rämö
2015
279 s./WSOY

Varoitus! Tämän kirjan luettuasi jäät suorastaan pakkomielteisesti pohtimaan miten muuttaa omaa ajatusmaailmaa positiivisemmaksi. Ja tietenkin haluat matkustaa Islantiin.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Islannista. Olen tehnyt tietoisen valinnan, että haluan elää perusarkea ripauksella luksusta, joten kaikkea ylimääräistä rahaa ei tule sijoitettua matkalippuihin. To-travel-listalla on sen verran monta kohdetta, että Islannille ei ole tullut annettua edes mahdollisuutta. Olen myös automaattisesti ajatellut, ettei pieni saarivaltio ole minun juttuni, sillä en ole kovin kummoinen ulkoilmaihminen.

Arvaatte tietenkin miten kävi: Rämön kirja muutti kaiken. Pikkulapsiarki pakottaa jo nyt siihen, että pitää sijoittaa hyviin ulkoiluvermeisiin, joten siinä mielessä Islantihan menisi tässä sivussa ilman suurempia satsauksia. Ja pakko myöntää, että kaupunkikohteita koluessa olen alkanut pohtimaan, että jokainen vanhakaupunki on kärjistetysti ihan samanlainen kuin toisen kaupungin vanhakaupunki. Islanti totta tosiaan tarjoaisi jotain aivan muuta.

Islantilainen voittaa aina ei ole perinteinen matkaopas. Enemmänkin painopiste on Rämön maahanmuuttajataustassa, siinä millaista on ollut sopeutua Islantiin. Pieni kansa on optimismia pullollaan, islantilainen ajattelee kaiken onnistuvan kun tarpeeksi yrittää. Talouskriisit, tulivuorenpurkaukset, uuden ammatin opiskelu - mikään ei tunnu kaatavan venettä. Tutkimuksetkin osoittavat, että maailman onnellisimmat ihmiset löytyvät Tanskan ohessa Islannista. Siinä on suomalaisessa haastetta kerrakseen, kun pelkällä neutraalilla asenteella ei homma toimi.

Lukukokemus tuli erittäin hyvään saumaan. En tiennyt kaipaavani self help -tyyppistä sielunhoitoa, mutta Rämön kirja sai tosiaan ajattelemaan paljonkin omaa asennetta, optimismia ja valoisaa ajattelutapaa. Nautin myös suuresti ihan perinteisen arjen kuvailusta, siitä että sai kurkistaa millaista on maahanmuuttajan arki ja millaisia haasteita ja onnistumisia tavallinen päivä pitää sisällään.

En tiedä miten kauan Islanti-into pysyy yllä, mutta ainakin tässä hetkessä matkasta haaveilu aiheuttaa sydämentykytyksiä. Matkaa odotellessa on kuitenkin paljon mitä voi tehdä oman pään sisällä, jotta omaksuisin enemmän islantilaista asennetta elämään.

Riisiä tiskin alta - tarinoita nousevan auringon maasta

Liisa Karvinen
2012
275 s./Gummerus

Ihan viimeisiä lukukokemuksia viedään 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Vaikka meneillään ei ollut minkäänlaista matkakuumetta Japanin suuntaan, ajattelin kirjan tarjoavan mukavan nojatuolimatkan kiinnostavan kulttuurin parissa ja näin ollen kirjaan oli kiva tarttua.

Lukukokemus oli lopulta ihan ok, mutta on kyllä myönnettävä, että monia matkakirjoja läpi kahlanneena Karvisen kirja ei oikein onnistunut imaisemaan minua mukaansa. Varsinkin alku tuntui todella pitkäpiimäiseltä, historiankäänteissä viivähdettiin monta sivua ja ehdin jo vähän tylsistyäkin. Kaipaan ensisijaisesti maan fiilistelyä ja mielenkiintoisia tarinoita - historian otan mieluiten ujutettuna näiden sekaan. Onneksi tätä ujuttamistekniikkaa oli käytetty myöhemmin hyväksi ja omakin fiilis parani eteenpäin lukiessa.

Kirjassa esitellään Tokiota (ja Japania) lähiö kerrallaan. Kirjailija on valinnut muutaman suurkaupungin metropysäkeistä ja lähestyy entistä kotikaupunkiaan niiden kautta. Karviainenhan on YLEn uutisten ulkomaantoimittaja ja koulutukseltaan japanologi, joten tietoa kirjailijalla riittää. Tokiossa seikkaillessa tutuksi kävivät niin geishat, samurait kuin sumopainijatkin. Ruokakulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin vihreä tee ja sushi - mutta mitä? Kirjan luettuani ymmärrän myös paremmin japanilaisten toimistotyöntekijöiden työrytmiä ja millainen tausta ilmiöllä on. Kaiken kaikkiaan aikaisempi tietoni maasta syveni ja opin ison kasan uutta.

Tokioon matkustaessa kirjasta voisi olla kovastikin iloa (varsinkin ihan matkalla mukana), mutta pelkästään nojatuolimatkalle olisin toivonut vetävämpää otetta.

Jäätäviin korkeuksiin - Murhenäytelmä Mount Everestillä

Jon Krakauer
1997 suom. 1998
329 s./WSOY

Joskus hyvin harvoin käy niin mieletön tuuri, että kohtaa tarinan, josta tulee henkilökohtainen tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tarinasta ei oikeastaan haluaisi edes kertoa kenellekään, on nimittäin melkein mahdotonta, että joku toinen olisi kokenut kyseisen tarinan juuri samalla tavalla kuin itse, niin että hän todella ymmärtäisi. Tällaisen lukukokemuksen minulle tarjosi Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Edelliset kuukaudet olen ollut aivan käsittämättömän vihainen ihmisille, jotka ovat olleet kiipeilemässä 20 vuotta sitten Mount Everstillä. Kyllä, tämä on hyvin outoa.

Vuonna 1996 toukokuun alussa Everestin huippua tavoitteli useampikin retkikunta. Moni pääsi toukokuun 10. päivä huipulle, mutta osa heistä joutui maksamaan siitä hengellään. Eloonjäämis-taistelu alkoi, kun myrsky yllätti alaspäin kapuavat kiipeilijät. Loppu on Mount Everestin historiaa.

Oikeastaan törmäsin tarinaan ensin elokuvasovituksen muodossa, kun siskontyttöni lainasi minulle Everest -leffan kehuen pätkää kovasti. Katsottiin se mökillä sadepäivänä, ja vaikka jouduimme keskeyttämään katselun useita kertoja (koska vauva) ja jouduimme katsomaan elokuvan ilman tekstityksiä (koska hävinnyt kaukosäädin), tositapahtumiin perustuva tarina meni ihon alle. En yleensä pyöri netissä mökillä, mutta elokuva teki tosiaan sen verran suuren vaikutuksen, että heti oli googletettava kaikkea mahdollista vuoden 1996 tragediaan liittyen. Samalla selvisi, että hengissä selvinnyt toimittaja Jon Krakauer on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan eli ei kun kirjastoon heti kun palasimme kaupunkiin.

Luin kirjan jo useita viikkoja sitten, mutta lukukokemuksesta on todella vaikea kirjoittaa. Ensinnäkin tarinasta muodostui lopulta niin henkilökohtainen, ettei sitä oikeastaan edes haluaisi jakaa kenenkään kanssa. Toisaalta se herätti niin paljon ajatuksia niin monista eri asioista, etten edes jaksaisi alkaa läpikäymään sitä tunnemyrskyä, jonka kourissa elin kun olin katsonut elokuvan ensimmäisen kerran ja jälleen kun olin lukenut kirjan ja vielä kun olin katsonut elokuvan toisen kerran (tekstityksen kera).

Suosittelen Jäätäviin korkeuksiin kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita seikkailukirjallisuudesta. Kirja on mielestäni vetävästi kirjoitettu ja avaa kiipeilyonnettomuuden taustoja hyvin. En kuitenkaan usko, että kovin moni pääsee ihan näin... hmmm... korkeisiin sfääreihin kirjan kanssa, tämä tuntuu vähän sellaiselta once in a lifetime -tyyppiseltä kokemukselta.

Kesäinen lukumaraton

Pakkasinpa alkuviikosta mökille mukaan pienen pinon kirjoja ja lähdin varovaisesti suunnittelemaan lukumaratonia vauva-arjen keskelle. Lukuisat 24 tuntia menivät jopa ennakko-odotuksia paremmin! Tietenkään sivumäärä ei päätä huimaa, mutta uusi tyyli, jota lähdin kokeilemaan tuotti tuloksia ja nautin lukemisesta ihan mielettömästi. Lisäksi reissuntäyteisen alku- ja keskiloman väsymys karisi, kun sain keskittyä ensisijaisesti lukemiseen. Tällä kertaa luin ihan siekailematta kirjoja sekaisin, aikaisemmilla kerroilla olen lukenut kirjan kerrallaan ja vaihtelu todella virkisti.


15:00 aloitus


15:45 luettu 30 sivua
Aloitin Adicien Huominen on liian kaukana -kirjan Ykkösselli-novellilla. Karu tarina yliopistoperheestä, jonka poikaa syytetään jengisotiin osallistumisesta. Korruptiota on niin vaikea ymmärtää pohjoismaalaisena. Adichieen on hieman ristiriitaiset tunteet. Kirjailijana hän on toki ansainnut kaiken saamansa suitsutuksen - hän on mielettömän taitava tarinankertoja. Nigerian arkipäiväiset kamaluudet ovat vain niin masentavaa luettavaa, että on todella vaikea saada oma asenne kohdilleen niin, että hänen teoksiinsa olisi "kiva" tarttua.


15:55 luettu 42 sivua
Luin muutamia runoja Palanderin esikoisrunokokoelmasta Maa muistaa matkustajan. Ei ole minusta oikein runojen lukijaksi, vaikka toistuvasti yritän. Kaikki sanat ja lauseetkin ovat itsessään ihan ymmärrettäviä ja usein saan ehkä kokonaisuudestakin jotenkin kiinni, mutta tunnelmasta en saa otetta sitten millään. J mietin ehkä ihan liikaa mitä runo tarkoittaa ilman, että antaisin vain mennä.


16:05 luettu 57 sivua
Aloitin Druckermanin Bébé päivä päivältä ja jo johdannon jälkeen olen innoissani. Toivonkin lukevani useita hyviä lapsenkasvatusperiaatteita kevyessä muodossa. Ihanteellista tietenkin olisi, että huomaisin toteuttavani jo useampaa (maalaisjärjen)periaatetta, jota myös ranskalaiseksi kasvatustavaksi sanotaan.


16:50 luettu 114 sivua
Kyllä! Todella hyvää vertaistukea asioista, joita on jo itsekin kelaillut ja miettinyt mikä meidän kasvatusperiaate olisi. Ruoan ja sosiaalisten taitojen suhteen Bébé päivä päivältä antaa tosi hyviä esimerkkejä. Ja niin kuin kirjassa muistutetaan, vauvat on älykkäitä, sen olen uudelleen ja uudelleen vähän hämmentyneenäkin pannut merkille edellisten yhdeksän kuukauden aikana. Lässyttämistä pitäisi kyllä vähän vähentää, vaikka se meidän perheessä onkin ehkä enemmän sellaista huumoripainoitteista, mutta vauvalle tekisi varmasti ihan hyvää kuulla enemmänkin äidin normaalia ääntä:D


17:10 luettu 124 sivua
Jatkoin runojen lukemista. Sen sijaan, että pystyisin heittäytymään runojen vietäväksi ja kokea jotain vähän mystistä huomaan kelailevani esimerkiksi sitä miten paljon luonnosta kirjoittavat runoilijat mahtavat liikkua luonnon keskellä... Ja samalla soimaan itseäni, kun nytkin kökin metsän keskellä ja pari päivää sitten tehtiin kävelyretki Aulangon näköalatornin mailla ja silti runojen luonto "ei tule minuun".


17:45 luettu 147 sivua
Luin toisen Adichien novellin Jäljennös.  Rikkaan miehen vaimo on päätynyt lapsineen asumaan Amerikkaan ja mies asuu edelleen suuren osan vuodesta Nigeriassa. Nyt vaimo saa kuulla miehensä nuoresta rakastajattaresta. On aina yhtä jännittävää huomata miten jonkun ihmisen koko elämäntarinan pystyy mahduttamaan 20 sivuun niin, että lukijan mielenkiinto saadaan täysin tyydytetyksi eikä jää kaipaamaan kokonaista kirjaa, joka olisi omistettu esimerkiksi nyt tälle naiselle. Olen myös yllättynyt miten onnellisesti kaksi novellia on päättynyt, vaikka ongelmia päähenkilöillä on piisannut.


18:25 luettu 167 sivua
Jatkoin taas runoilla. Olen koko ajan enemmän pihalla. Kyllä se vain on niin, että minun kannattaa pysytellä helpommissa runoissa. Muuten lukumaraton on edennyt oikein hyvin, kisaväsymystä ei ole lainkaan eli tällainen poukkoileva lukemistyyli sopii paremmin kuin hyvin.


19:55 luettu 241 sivua
Luin loppuu Bébé päivä päivältä loppuun. Kirjasta jäi ehkä päällimmäisenä hyvä fiilis ja tunne siitä, että kasvatus on paljon omissakin käsissä eikä se jotenkin mystisesti vain mene niin kuin sattuu menemään. Määrätietoisesti kohti omia prioriteetteja ja niissä vähemmän tärkeissä sitten joustoa. Ja vau, ranskalaisten päiväkotilaisten ruoka-annokset ovat kyllä herkullisen kuuloisia!


20:10 luettu 257 sivua
Luin loppuun Maa muistaa matkustajan -runokokoelman. Yleensä runoja luettuaan on jotenkin ylevä olo, mutta nyt olen kyllä vain hämmentynyt - niin kaukana kävin mukavuusalueeltani. Välillä oikein päähän sattui kun yritin oikein pohtimalla pohtia mitä joku runoista tarkoittaa ja ei vain avautunut.


21:35 luettu 293 sivua
Pari novellia tähän väliin eli Yksityisasia ja Aave. Sotaa, rauhattomuuksia ja epävarmuutta. Raskaita aiheita, mutta Adichien ote on kuitenkin ihanan arkipäiväinen ja saa lukijan näkemään koko elämän kirjon eikä vain niitä huonoja puolia. Loppuilta vedetään kuitenkin kevyemmissä merkeissä!


22.35 luettu 341 sivua
Äh, Asterix ja Kleopatra ei ollut kummoinen. Kyseinen sarjakuvateoshan löytyy ihan Tuhat vuotta sata kirjaa -kirjalistaukselta - on vähän jännä juttu. Tähän väliin ihan ok välipalakirja, mutta ei tästä oikein käteenkään mitään jäänyt. Historialliset faktatkin on mielestäni hauskemmin ujutettu tarinaan ihan Aku Ankassakin. Muutama piirros veti suupielet ylöspäin, mutta esimerkiksi Asterixin ja Obelixin sanailu oli melko laimeaa.


23:55 luettu 400 sivua
Tähän on hyvä pistää paussi ja suunnata yöunille. Aloittelin takkatulen ääressä Ääliö ulkomailla -kirjaa ja join samalla kaakaota kermavaahdolla - tämä se vasta on elämää! Kirja tosin on ollut aika iso pettymys, jotenkin todella tekemällä tehtyä huumoria. Toivon matkakuvailujen pelastavan lukukokemuksen sillä tässä seikkaillaan kuitenkin maailman 7 nykyisellä ihmeellä.


10:25 luettu 415 sivua
Jatkoin aamiaista syödessäni Ääliön matkakokemuksien parissa. Nyt kun olen lukenut tarinat kahdella ihmeellä käymisestä alan hahmottamaan kirjan heikkoja puolia. Ensinnäkin tarinat ovat tainneet ensin olla tv-sarjan osia ja seikkailusta on tehty lisäksi tämä kirja. Näin ollen kirjaan on tungettu (liian) paljon tuottajien ja ohjaajan ja kameramiesten kanssa käytyä sananvaihtoa, jotka eivät mielestäni tuo kirjaan mitään lisäsisältöä muuten kuin sivujen muodossa.


12:40 luettu 496 sivua
Hmm. Ääliö ulkomailla on varmaan rakennettu vetoamaan ns. Byggmax-miehiin, ja Karl itse on ehkä tv-sarjassa karismaattinen, mutta se ei kyllä välity kirjan sivuille. Ruikuttava aikuinen mies kun ei vain naurata. Ehkä käännöksessä häviää (iso) osa Karlin ja kirjan viehätysvoimasta.


13:45 luettu 521 sivua
Vielä yksi novelli Adichielta eli Viime viikon maanantaina. Tällä kertaa maahanmuuttajanäkökulmaa Amerikasta. Nyt vielä loppurutistus, viimeinen tunti starttaa ja vietän sen Ääliön kanssa.


14:30 luettu 557 sivua
Nyt se kisaväsymys sitten yllättäen iski ja lopettelin puoli tuntia etuajassa. Olin jo niin tyytyväinen muutenkin sivusaldooni, että reteästi lähdin muihin hommiin. Nyt on sielu levännyt. Aiemmilla lukumaratoneilla olen lukenut korkeintaan 800 sivua, joten vauva-arjen keskellä hitaalle lukijalle 557 sivua oli ihan passeli. Joskus taas uudelleen!


Lukumaratonilla luin kokonaan
Riikka Palander: Maa muistaa matkustajan 2010
58 sivua/Sanasto


Pamela Druckerman: Bébé päivä päivältä 2013 suom. 2014
146 sivua/Siltala


R. Goscinny: Asterix ja Kleopatra 1965 suom. 1969
48 sivua/ Egmont Kustannus


Ja osittain (ja myöhemmin loppuun)
Karl Pilkington: Ääliö ulkomailla 2010 suom. 2013
278 sivua/Pen & Paper


Chimamanda Ngozi Adichie: Huominen on liian kaukana 2011 suom. 2012
261 sivua/Otava

Tervetuloa paratiisiin - reportaasi turismiteollisuudesta

Jennie Dielemans
2008 suom. 2010
220 s./Like

Varoitus! Tieto lisää tuskaa!

Dielemansin raportista kymmenen vuoden takaa käy selväksi turismin monet haittavaikutukset. Moni asia tuskin on sen paremmin tänäkään päivänä, vaan samanlainen riistorakentaminen jatkuu tulevaisuuden uusissa suosikkikohteissa, joten sikäli kirjan aihe on ajankohtainen nytkin.

Kansainväliset yritykset ostavat halvalla rantakaistaleet ja laittomat siirtolaiset rakentavat hotellit minimipalkalla. Rannat muokataan turisteja varten ja alkuperäisluonto saa väistyä. Käsittelemättömät jätevedet pilaavat meriä ja jokia, paikalliset menettävät kotikaupunkiensa ja -kyliensä kauneimmat maisemat ja turisteille tarkoitetut retketkin aiheuttavat mittaamatonta vahinkoa, jos ne on järjestetty ensisijaisesti dollarin kuvat silmissä. All inclusive -hotellipaketit pitävät vielä huolen siitä, ettei paikalliset hyödy juurikaan hillittömästäkään turistivirrasta. Kun entinen suosikkikohde koetaan turistirysäksi, matkailijat siirtyvät muualle ja sama kuvio toistuu. Kirjassa käsitellään Meksikon, Dominikaanisen tasavallan, Gran Canarian, Thaimaan ja Vietnamin turismia.

Ravisuttelevasta aineistosta olisi mielestäni saanut vaikka miten kiinnostavan ja aidosti mukaansa tempaavan tietokirjan, mutta harmillisesti kirja on hyvinkin reportaasimainen. Teoksen alku oli hieman laahaava historian nippelitietoineen, mutta jos sen jaksaa kahlata läpi niin loppu onkin sitten enemmän tätä päivää.

Tervetuloa paratiisiin on ruotsalainen kirja ja siksi tekstiä onkin höystetty ruotsalaiseen matkailuun liittyvällä faktatiedolla. Onneksi kyse on sentään naapurimaasta, joten tietoihin voi hyvin samaistua. Suomennokseen on liitetty jonkin verran suomalaisen matkailun tilastotietoa, ja hyvä niin, koska lukukokemus olisi selkeästi ollut vajaa jos niitä ei olisi ollut.

Lukukokemus oli silmiä avaava ja harmittaakin, kun kirjasta riittäisi pureskeltavaa pidemmäksikin aikaa, mutta vauva-arjen keskellä pää on hyvästä yrityksestä huolimatta vähän höttöä eikä tämäntyylinen faktatieto tahdo pysyä päässä muutamaa päivää kauempaa. Tämä olisi todella hyvä lukupiirikirja tai koulumaailmassa esitelmäkirja maantiedossa.

Lopetin kirjan eilen ja päällimmäisenä mieleeni jäi miten vastenmieliseltä lomakohteelta Thaimaa saatiin kuulostamaan. En ole aikaisemminkaan kokenut minkäänlaista kiinnostusta kyseistä maata kohtaan, mutta nyt entistä vähemmän. Syynä ei tietenkään ole paikalliset, vaan pitkälle viety turismi. Olen itse matkustellut Kreikan saarien lisäksi lähinnä kaupunkikohteissa, joissa samankaltaisia ongelmia ei taida olla ainakaan samassa mittakaavassa. Tai suurkaupungit ovat ehtineet jo muodostumaan ja sen jälkeen ne ovat alkaneet vetämään väkeä, joten siellä asuu ihan oikeita ihmisiä, joiden koko elämä tapahtuu kaupungin sisällä. Kreikan saarista olisin mielelläni lukenut, harmi ettei niitä ollut sisällytetty reportaasiin.

Minulle esimerkiksi Vietnam on edustanut hyvin eksoottista ja reppureissupainoitteista matkakohdetta. Olen olettanut sen vieläkin vetävän lähinnä pienemmällä budjetilla ja avaralla maailmankatsomuksella varustettuja matkailijoita, jotka ovat vilpittömästi kiinnostuneita paikallisista ja maan historiasta. Olinkin yllättynyt, että se kaikista pahin turismin muoto on ollut läsnä Vietnamissakin jo edelliset kymmenen vuotta. Sotamuistomerkeillä vieraillessa käyttäydytään niin kuin ei olisi minkäänlaista tilannetajua; paikallisia halutaan nähdä, mutta heihin suhtaudutaan kuin eläintarhan eläimiin ja köyhiltä ihmisiltä tingataan matkamuistoja puoli-ilmaiseksi vaikka varmasti olisi varaa maksaa ihan käypä hinta tuotteista, jotta paikallisilla olisi varaa ostaa välillä muutakin kuin pussi riisiä.

Huonolta omatunnolta ei siis voi välttyä, ja tietenkin hyvä niin. Hyvä, että kirja laittaa ajattelemaan omaa käytöstä tarkemmin. Kansainvälisissä (luksus)hotelleissa yöpyessä rahaa ei jää juuri ollenkaan paikallisille. All inclusive on vaihtoehdoista kaikkein huonoin, koska silloin melkein koko matkabudjetti menee hotellinomistajien taskuun. En ole aikaisemminkaan ottanut koko pakettia hotellilta, mutta täytyy tästäkin eteenpäin vältellä asiaa ja käydä herkuttelemassa paikallisissa ruokapaikoissa. Sama pätee paikallisten tarjoamiin retkiin, huvittelumahdollisuuksiin yms. Kirjan ansioista olen ehkä hitusen valveutuneempi turisti seuraavalla reissulla.

Kerran kuljin ja kumarsin

Heidi Nummi
2015
367 s./Finn Lectura


Luin aikoinaan Heidin blogia, kun hän vielä oli henkeen ja vereen muotibloggaaja. Heidin blogin sisältö oli kivalla tavalla erilainen muihin seuraamaani blogiin nähden, joten pysyttelin mielelläni mukana. Pikku hiljaa hän alkoi pyrisellä pois materiahulluudesta ja päätyi lähtemään Pekingin yliopistoon opiskelemaan kiinaa. Kerran kuljin ja kumarsin kertoo näistä 15 kuukaudesta, kun Heidi valloitti reppu selässä Aasiaa. Reissulla palaset näemmä loksahtelivat paikoilleen ja Suomeen palasi eri Heidi. Siitä lähtien myös blogi alkoi keskittymään enemmän mm. hengellisiin asioihin ja joogaan.


On ollut todella mielenkiintoista seurata Heidin sisäistä matkaa ja muutosta, mutta myös itse kirjan aihe kiinnosti. Seurasin Heidin blogia myös koko vaihto-oppilasvuoden ajan ja vaikka moni tarina olikin osaltaan tuttu niiltä ajoilta, oli kuitenkin kiva palata hänen kanssaan Aasiaan vähän harkitumman tekstikokonaisuuden parissa. Heidi on aina vaikuttanut kovin karismaattiselta tyypiltä, hän on mielestäni todella hyvä tarinaniskijä. Pahat kielet ovat vuosi toisensa jälkeen väittäneet, että tarinoissa on aina kovasti liioittelun makua. Kun tietää, että mutta viihdyttävän kirjan Heidi on ainakin kirjoittanut.


Kerran kuljin ja kumarsin oli oiva lukukokemus, letkeästi etenevä mutta monia kerroksia sisältävä. Välillä kirmaistaan maailmalla puhtaasta ilosta ja onnesta, välillä mietitään syntyjä syviä ja muutamaan otteeseen tutustutaan mm. buddhalaisuuteen. Tavallisen ihmisen myötätunto ja auttamisen halu matkaajaa kohtaan koskettaa ja saa lukijankin tuntemaan, että tässähän ollaan yhtä suurta perhettä koko maailman kanssa. En itse haudo matkasuunnitelmia Aasiaan päin, joten nojatuolimatkat sinne suuntaan on aina paikallaan. Heidi syöksyy seikkailusta toiseen ja pitää koko ajan silmät auki uusien yllättävien kohtaamisten varalta. Heidillä on tapana sanoa mieluummin kyllä kuin ei ja heikompaa välillä hirvittää, että mihin hän nyt taas säntää suuna päänä, tajuamatta edes pelätä:) En tohtisi tehdä perässä, joten pakko se on vaan ihailevasti nostaa peukkua ja kirjaa lukemalla vähän niin kuin myötäelää mukana. 

Manhattanin alle: Matka New Yorkin sisuksiin

Erling Kagge
2014 (suom. 2014)
245 s./Johnny Kniga

Mitä tapahtuu ja kenelle?
Erling Kagge on vuosia seikkaillut menemään pitkin maailmaa. Mount Everstit on valloitettu ja hiihdetty niin Pohjois- kuin Etelä-Navallekin. Tällä kertaa elämäntapaseikkailija päätyi pienen porukan kanssa New Yorkin alle viemäriverkostoja tutkimaan. Mitä sieltä löytyikään?

Odotukset kirjan suhteen?
Tartuin kirjaan vähän sillä mentaliteetilla, että nyt löysin hyvin mahdollisesti vuoden kiinnostavimman kirjan. Moni ei ole suurkaupungin viemäreissä seikkaillut ja luulisi, että tarinat mitä sellaiselta reissulta on kerrottavana kutkuttavat kenen tahansa lukijan mieltä. Ja siis come on, kyllähän sitä nyt New Yorkin alla kuhisee vaikka minkälaisia elämäntapoja ja ihmisryhmiä ja vaikkapa alligaattorikin!

Vaan miten kävikään?
Tulin sitten tarttuneeksi vuoden tylsimpään kirjaan. En ehkä koskaan tokene siitä tosiasiasta että eihän siellä New Yorkin alla ollut sitten oikein mitään muuta kuin ulostekasoja ja ryttyisiä nenäliinoja. Alligaattoritkin olivat vain urbaania legendaa. Ja sen kerran kun Erlingin porukat tiesivät jonkun asuvan maanalaisen reittinsä varrella niin tämä henkilö ei ollut "kotona". Siis aivan liian masentavaa...!

Ja jotta lukijaa ärsyttäisi vielä enemmän...
...niin matkakertomukseen oli ympätty kirjallisuussitaatteja toinen toisensa jälkeen. Välillä tuntui, että maan alla muu porukka oli jutellut normaalisti ja Kagge oli sivistänyt kumppaneitaan viittaamalla milloin kenenkin sanomiin viisauksiin. Tässä jos jossain kirjassa korostuu se, että kun ei ole mitään mielenkiintoista sanottavaa omasta seikkailustaan niin pituutta kirjalle ollaan koetettu saada jaarittelemalla jostain täysin yhdentekevästä ja haettu syvyyttä sitten kirjallisuuden kuolemattomista lauseista. Yh, niin huono kirja että ihan itkettää.

Madventures - Mad Manner

Tuomas Milonoff & Riku Rantala
2012
397 s./Johnny Kniga

Olen alkukesästä lukenut läpi Madventuresin seikkailijan etikettiopasta. Ennen Nykin matkaa luin läpi Yhdysvaltojen osion, mutta tajusin melko pian, että suurin osa kirjan tapatietoudesta liittyy maihin, joihin en ole välttämättä ikinä menossa, joten kirjaa ei kannata siinä mielessä hautoa kirjahyllyssä ja niinpä päätinkin lukea sen saman tien kokonaan.

Matkailumielessä minua ei juurikaan kiinnosta Aasia, Afrikka tai Etelä-Amerikka, mutta teen oikein mielelläni nojatuolimatkoja kyseisiin maailmankolkkiin. Aikaisemmin olen seikkaillut esimerkiksi perulaisen luonnonkansan parissa kirjassa Jaguaarin voima, matkustanut Afrikan halki Juha Vakkurin kanssa ja lukenut kiinalaisten tyttöjen kohtaloista Xinranin kirjasta Kiinan kadotetut tyttäret. Mad Manners ei siis aiheuttanut kovaa matkakuumetta, mutta kovin kiinnostuneena erilaisista tavoista luin.

Kirjassa maailma on jaettu yhteentoista kulttuuripiiriin, joista jokaiseen tutustutaan noin 40-50 sivun verran. Mad Mannersin sivuilla käsitellään niin tervehtiminen, ateriointi, pukeutuminen, juhliminen, keskustelu, arvot, tabut, eleet kuin kulttuurien kohtaaminen - tietenkin Madventuresille tyypilliseen tapaan. Perinteisemmän tiedon lisäksi kappaleita värittää hauska kuvitus, Mad Cook -vinkit ja Mad Manner -tietolaatikot. Luvassa on siis tuhti paketti, joka on helppo omaksua kevyen kirjoitustapansa vuoksi. Ulkoasu oli ehkä omaan silmään turhan sekava värioksennus, mutta kyllä siihen tottui.

Madventures-kaksikko sai vuonna 2012 Tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon, sillä miesten kaikki aikaisemmatkin kirjat ovat olleet arvostelu- ja myyntimenestyksiä. Mad Manners on ensimmäinen kirja, jonka olen heiltä lukenut (mutta uskallan veikata, ettei suinkaan viimeinen). En ole myöskään koskaan katsonut kokonaista tv-sarjan jaksoa. Olisiko siinä ehkä minulle ja miehelle hyvä yhteinen tv-sarja katsottavaksi syksyllä...?

Ensimmäistä kertaa tänä vuonna olenkin isomman kirjankierrätysongelman parissa: olen koko alkuvuoden aktiivisesti lukenut oman hyllyn kirjoja ja laittanut saman tien kiertoon kaikki kirjat, joita en ole lukemassa uudelleen (eli suurimman osan). Tämän kirjan suhteen en kyllä nyt osaa päättää, että kannattaako säilyttää vai antaa kirjan jatkaa matkaa jollekin enemmän maailmalla liikkuvalle ystävälle tms. Katsotaan...

Onko sinulla tapana lukea matkailuun liittyvää kirjallisuutta muun tietokirjallisuuden ja kaunokirjallisuuden ohella? Sanoisin, että luen vuodessa noin 80 kirjaa ja niistä yleensä noin 5 kirjaa on luokiteltavissa selkeästi matkakertomuksiksi tms.


Vapaana elämisen taito



Päivi ja Santeri Kannisto
2014
210 s./Atena
Nomadipariskunnan yhdessä kirjoittama, vapaana elämisen julistukseen nojaava teos on sangen mielenkiintoinen tuttavuus. Maailmalla jo vuosikausia vaeltaneet Päivi ja Santeri kannustavat kaikkia kyseenalaistamaan hyvinvointivaltioiden opit onnellisesta elämästä ja etsimään sen sijaan omia onnellisuuden avaimia. Pariskunta haluaa muistuttaa, että kaikki eivät tule onnelliseksi elämällä heidän tavallaan, mutta jokainen voi silti pyrkiä merkityksellisempään ja vapaampaan elämään omalla tavallaan, pienin askelin.

Kerralla en ehtinyt kirjaa hotkaisemaan, mutta luin sitä mielelläni aina kun aikaa suinkin ilmaantui. Välillä varsin filosofiseksi äityvät mietelmät vapaudesta vaativat oman aikansa iskostuakseen alitajuntaan, joten siinä mielessä oli hyvä, että etenin hissukseen jääden välillä pohtimaan lukemaani.

Kirja muodostuu viidestä dialogin sävyttämästä kappaleesta, joissa nomadipariskunta ja heidän ystävänsä eri puolilta maailmaa pohtivat vapauden filosofiaa. Kappaleen lopussa on Päivin ja Santerin vinkit isoihin ja pieniin tekoihin, joiden avulla lähteä tavoittelemaan vapaampaa huomista. Vaikeatkin asiat on ilmaistu yksinkertaisesti ja ymmärrettävästi ja kirja onkin todella helposti lähestyttävä.

Olin vasta aloitellut kirjan parissa, kun kävin lukemassa Lurun mainion kirjoituksen kirjan "epäkohdista". Hän on muotoillut todella hyvin minunkin mielessäni risteilevät ajatukset siitä, että läheskään kaikkia pariskunnan teesejä vapaudesta ei voi allekirjoittaa. Jo pari sivua kirjaa luettuani en voinut olla kuulematta Ymmin sanoja mielessäni: "Ei se maailma niin pyöri, että Päivi ei tee töitä, Sonja ei tee töitä, kukaan ei tee töitä..." ;)

Lurun kaiken kattavan tekstin jälkeen oli joka tapauksessa helppo päättää, että keskityn hankkimaan kirjasta inspiraatiota oman elämän pieniin muutoksiin ja jätän pariskunnan osittain äärimmäisyyksiin viedyt yhteiskuntakriittiset ajatukset vähemmälle huomiolle. Vaikka Päivi ja Santeri muistuttavatkin pitkin kirjaa siitä, että heidän tapansa elää ei ole ainoa oikea tapa, en silti voinut välttyä tunteelta, että jokaisen rivin väliin on kuitenkin painettu ajatus siitä, että vain he elävät oikein.

Pidin siitä, miten kirja sai ajattelemaan sellaisiakin asioita, joita ei tavallisen arjen hulinassa tule aina mietittyä. Välillä teksti tuntui ärsyttävän provosoivalta, välillä taas oikeasti inspiroivalta. Ehdottomasti kirja, joka kannustaa ajattelemaan asioita! Näin ollen suosittelen lämpimästi!

Kustantaja esittelee kirjansa täällä.

P.S. Niin ja siitä inspiraatiosta: Kirjan luettuani haluan entistä enemmän pyristellä pois älypuhelimen vallasta; antaa aikaa kaikkein tärkeimmille asioille elämässä eli omalle hyvinvoinnille ja rakkaille ihmisille; tehdä kestäviä ja fiksuja hankintoja; sanoa enemmän "kyllä", mutta uskaltaa sanoa "ei", kun siltä tuntuu ja murehtia entistä vähemmän. 

Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki
2013
369 s./Otava

Olipa kerrassaan mukavaa lukea todella mielenkiintoinen kirja liian monen keskinkertaisen lukukokemuksen jälkeen! Kankimäen kutkuttava irtiotto Suomesta ja harmaasta arjesta oli syy, miksi alunperin suunnittelin kirjaan tarttuvani, mutta kaikki muuttui lukiessa. Lopulta nimittäin kävikin niin, että hänen tutkimuksiensa kohde, Japanissa Heia-kaudella 900-luvulla elänyt hovinainen Sei Shõnagon alkoi kiinnostaa Kankimäen seikkailuja enemmän.

Mitään muuta väylää pitkin en varmasti olisi tästä tuntemattomasta hovinaisesta kiinnostunut, mutta Kankimäen tyyli kertoa jo Heia-kaudella paheksuntaa herättäneen naisen elämäntarinan todella iski tajuntaan. Sein oma kirjallinen tuotanto sisältää päiväkirjamaisia tekstejä, joihin hän tallensi enemmän tai vähemmän totuudenmukaisia hetkiä loistokkaasta hovielämästä ja rakkaudenkiemuroista. Kirja on täynnä pieniä tuokiokuvia ja listoja erilaisista asioista - tai näin ainakin oletan, sillä enhän minä sitä itse ole lukenut Kankimäen kirjaansa lainaamia kohtia lukuunottamatta. Seillä on ollut ainutlaatuinen ote kirjoittamiseen ja näin ollen tuhat vuotta vanhat tekstit tuntuvat yllättävän raikkailta. 

Heia-kauden naisten sanotaan kehittyneen loistaviksi tarkkailijoiksi, sillä suurin osa elämästä vietettiin neljän seinän sisällä palveltavana, joten paljon muutakaan tekemistä ei ollut kuin panostaa kirjalliseen lahjakkuuteen. Voi kai sanoa, että sitä joko kirjoitti runoja, luki runoja ääneen tai odotti, että juoksupoika tuo runon ystävältä tai tuttavalta. Sein lahjoja arvostettiin jo hänen eläessään, mutta vuosisatojen kuluessa nokkelan mielen omaavaa naista onkin alettu pitämään ärsyttävänä letukkana, jolla oli liikaa miesseikkailuja ja nyt liian moni pornoelokuva lainaa nimensä 900-luvun Japanin hovinaisen kirjalta. Hämmentävää, mutta ilmeisesti historiaa omimmillaan: valtaapitävät vääristävät historiaa vihollistensa osalta...

Täysin tuntematon ei Sei minulle olekaan, vaikka näin alunperin uskoin. Sei Shõnagon nimittäin kirjoitti hovivuosinaan kirjan, joka inspiroi 1990-luvulla elokuvantekijöitä ja lopputuloksena oli oudohko taide-elokuva Pillow Book, joka ei taida tosin Seihin liittyä juuri mitenkään. Elokuvan näkemisestä on niin pitkä aika, etten muista siitä juuri mitään, mutta ainakin elokuvan nimi on sama kuin kirjan englanninkielinen nimi. Muistan inhonneeni teininä kyseistä pätkää enemmän kuin mitään, mutta ehkä tänä päivänä voisin tähänkin asiaan suhtautua eri tavalla...

On hienoa, että kirja on ylipäätään kirjoitettu, nimittäin Seistä ei oikeasti tiedetä juuri mitään ja lopulta Kankimäen kirjassa selviää, ettei Sein kirjakaan ole tänä päivänä oikeasti siinä muodossa mihin hän sen aikoinaan kirjoitti, sillä alkuperäisestä versiosta ei ole mitään jäljellä. Sanoisinko, että pirun turhauttavaa, mutta seikka antaa tietenkin vähän perspektiiviä tähän elämään ja historian tutkimiseen.

Kirja oli hieno lukukokemus, mutta se kärsi myös hieman toistosta - 60 sivua olisi hyvin voitu tiivistää eikä mitään olennaista olisi jäänyt sanomatta. Hurmaava kirja menettää myös hieman pisteitä silmissäni, koska en voinut sietää Kankimäen jatkuvaa Sein puhuttelua, joka ei vain toiminut omaan makuuni lainkaan. Näiden pienten ärsyttävien asioiden sijaan tulen kuitenkin muistamaan pidempään monet hurjan mielenkiintoiset yksityiskohdat Heia-kauden hovielämästä ja Sein tarkkanäköiset tekstinpätkät arjen kauneudesta. Huomenna lisää kirjan tuottamasta inspiraatiosta, sillä tämä kirja jos mikä lisäsi onnellisuuden määrää elämässäni;) Hyvin korkattu teemakuukausi siis!

Koen 13 kotimaista kirjailijaa
Kansankynttiläin kokoontumisajot - Elämäkerrat ja muistelmat

Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois - 543 päivän reppumatka

Merja Mähkä
2012
254 s./Tammi

Tietenkin elämässä käy juuri näin: kauan odotettu hiihtoloma alkaa ja sen sijaan, että saisi toteuttaa kaikki hauskat suunnitelmansa sitä löytääkin itsensä flunssaisena kotisohvalta. Onneksi sain nähdä vähän maailmaakin ennen kuin jouduin jättäytymään neljän seinän sisälle, sillä vierailin parissa päivässä 35 maassa reppureissatessani Merja Mähkän seurassa 543 päivää. Ulkona saattoi olla pari pakkasastettakin, mutta henkisesti olin sukeltamassa koralliriutoilla, loikoilin riippukeinussa ja ihailin maisemia rankkojen vaellusurakoiden päätteeksi. Rusketusta en tosin saanut nimeksikään...

Minä ja Ihanasti hukassa sovimme loistavasti yhteen. Siinä missä monelle muulle nousisi ihan hillitön matkakuume Mähkän seikkailuista, minulle se on mielenkiintoista ja hauskaa ajanvietettä. Mähkä reissaa puolentoista vuoden aikana juuri niissä kohteissa, jotka eivät kiinnosta minua henkilökohtaisella tasolla, joten minun ei tarvinnut pelätä itkeväni itseäni uneen illan tullen. Jatkan edelleen New Yorkin matkaa varten säästämistä ja jätän suosiolla muille maailmanympärysmatkat. Jos joku muukin kokee tarvitsevansa pientä maisemanvaihdosta, suosittelen ehdottomasti tätä kirjaa.

Kirja viihdytti minua samalla tavalla kuin monien kavereideni matkakertomukset, ja juuri sitä kirjalta odotinkin. Mähkällä on mieletön matka takanaan ja hän on onnistunut tiivistämään puolentoista vuoden tapahtumat sujuvasti ja hauskasti, ja muutenkin kirjan toteutus on mielestäni kaikin puolin onnistunut. En luultavasti tule elämäni aikana käymään yhdessäkään näistä 35 maasta, joten oli enemmän kuin hienoa päästä tällaiselle nojatuolimatkalle. Ihanasti hukassa sai minut taas innostumaan matkakertomuksista, ja nyt omassa hyllyssä odottaakin Mad Manners, jonka seurassa lähden taas lähiaikoina kummastelemaan maailmaa. 

Ja niin, kyllähän sitä tällaisen kirjan luettuaan kieltämättä jollain tasolla toivoisi, että itsessäkin olisi enemmän sellaista tietynlaista seikkailuhenkeä. Mutta kun ei ole. Olen edelleen se sama Sonja, joka mieluummin lähtee Kreikkaan herkuttelemaan tzatzikilla tai pyörähtämään eurooppalaisessa suurkaupungissa. Tai joka haaveilee road tripistä halki Yhdysvaltojen. Minua ei tulla näkemään viidakossa Indonesiassa tai joogakurssilla Intiassa.

Naiskirjailijoiden 100 kirjaa
Kansankynttilän kokoontumisajot - Matkat
Koen 13 kotimaista kirjailijaa

Irlantilainen aamiainen

Hanna Tuuri
2009
157 s./Otava

Kirjassa on kolmisenkymmentä kertomusta irlantilaisesta elämäntavasta, joka viehätti opettaja/puutarhuri/kirjailija-Tuuria siinä määrin, että hän muutti vihreälle saarelle pysyvästi. Ensimmäiset vuodet Irlannissa meni sateisen ilman ihmettelyssä, sympaattiseen naapurustoon tutustumisessa ja vanhan talon ja sen pihamaan kunnostamisessa. Syrjäisessä maakunnassa Irlannin maaseudulla aika kuluu omaa tahtiaan, irlantilaisilla ei ole kiire minnekään ja kaikki kyllä järjestyy, kun on sen aika.

Uumoilin jo Orapihjalapiiri-kirjaa lukiessani, että Hanna Tuurista voisi tulla yksi suosikeistani kotimaisen kirjallisuuden saralla. Irlantilainen aamiainen, Tuurin esikoisteos, vahvisti entisestään tätä mielikuvaa. Irlantilaisesta elämänmenosta on kovin miellyttävä lukea, vaikka en ole tiennyt edes potevani kaikokaipuuta kyseiseen maahan. Vaikka moni kertomuksista sivuaakin ihan tavallista arkea kaikenlaisine pikkusattumuksineen, aloin ymmärtämään Irlantia maana ihan eri tavalla kuin ennen. Teoksessa käsitellään helppotajuisesti ja kiinnostavasti monia Irlannin historiaan liittyviä asioita kelteistä nälkävuosiin ja tämän päivän kuulumisia suurkaupunkien sykkeestä maaseudun pikkukyliin. Ihan liikkuttumiseen astikin pääsin lukiessani, nimittäin Tuurin naapuri vanhaherra Jimmy on kaiken kaikkiaan sellainen henkilö, jonka elämänvaiheista oli hienoa lukea. 

Näin jälkikäteen (lukemisesta on kulunut jo viikko) tunnelmat kirjasta ovat tosi hyvät. Lukemisen aikana tosin muistan pohtineeni, että Tuurin kirja menettää hieman lumovoimaansa, kun Kirsi Pihan Medicien naapurissa -kirjan lukukokemus on niin tuoreessa muistissa. Tuuri ei kirjoittajana heittäydy ihan niin leppoisaksi ja humoristiseksi kuin Piha, jonka kirjoitustyylistä pidin valtavasti. Käsiteltävät maat ovat kuitenkin niin erilaiset, että miksei sitten voi olla erilaiset tavat kirjoittaakin, niin että molemmissa lopputulos on kuitenkin yhtä hyvä. Suosittelen lämpimästi kirjallista matkaa nummien maahan!

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (alakategoria Suomalaiset maailmalla).