perjantai 29. marraskuuta 2013

Kansankynttiläin kokoontumisajot -haaste suoritettu

Muistan olleeni todella innoissani tästä Maukkiksen lanseeraamasta kirjahaasteesta, sillä tietokirjallisuuteen on aina ollut hieman vaikeampi tarttua kuin kaunokirjallisuuteen. Aina ei suinkaan ole ollut näin, sillä varsinkin yläasteikäisenä suorastaan ahmin mielenkiintoisia muistelmia yms. Mitä lie tapahtunut vuosien varrella...

Nyt kun luin haastekuvauksen uudelleen, huomaan etten ehkä kuitenkaan suhtautunut haasteeseen ihan niin kuin olisi ollut tarkoitus. Maukkis kuvailee haasteen tarkoitusta näin: "Kansankynttiläin kokoontumisajoissa on tarkoitus kiinnostua maailmasta. Ottaa selvää jostakin, mikä on aina kiinnostanut, mutta jäänyt tutkimatta, tai vaihtoehtoisesti ottaa riski tutustumalla johonkin vaikkapa kouluajoilta traumaattiseen aiheeseen jonkin mukaansatempaavan tietokirjan avulla." Noh, en ihan tuolla periaatteella valinnut luettavia kirjoja, mutta riittääkö jos oli hauskaa lukiessa?

Valaistuksen tasoja oli haasteessa kolme ja niistä oletettavasti pääsin Hehkulamppu -tasolle. Luin yhdeksän kirjaa neljästä eri kategoriasta:

Yhteiskunta:
- Demick - Suljettu maa
- Xinran - Kiinan kadotetut tyttäret

Matkat:
- Mähkä - Ihanasti hukassa ja miten sieltä pääsee pois
- Kankimäki - Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeasti

Historia:
- Virtanen - Noitanaisen älä anna elää

Elämäkerrat ja muistelmat:
- Murakami - Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
- Tervo - Jääkaapin henki
- Schiff - Kleopatra
- Ruben - Onnellisuusprojekti

Siinä niitä nyt sitten on, aika monta vuoden parasta lukukokemusta mahtuu pieneen joukkoon. Suljettu maa oli tietenkin ihan älyttömän mielenkiintoinen ja tietokirjojen aatelia. Ihanasti hukassa inspiroi valtavasti nojatuolimatkailijaa ja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeasti oli myös huikea lukukokemus. Siihen vielä vuoden the kirja eli Onnellisuusprojekti päälle, niin ei voisi olla lukutoukka onnellisempi.

Kiitos Maukalle innostavasta lukuhaasteesta!
 

Galtbystä länteen



Leena Parkkinen
2013
339 s./Teos


Syyllistyinpä jälleen lokeroimaan tarinan ennen varsinaista lukukokemusta. Suurin osa suosikkikirjoistanihan perustuu konseptille, jossa vanhus muistelee elämäänsä taaksepäin. On se kumma, että silti olen heti valmis luokittelemaan samantyyliset kotimaiset kirjat nimenomaan ikäihmisten kirjoiksi. Jännä.

Aluksi olin aika innoissani Parkkisen kirjasta. Kaikki lähti hyvin käyntiin ja henkilöhahmot ja heidän pääongelmansa esiteltiin mielenkiintoisesti ja todella odotin pääseväni osalliseksi saaristomurhan muisteluihin. Alkuihastus kuitenkin hiipui matkan varrella. Syy ei ole jäljitettävissä yhteen asiaan, mutta ehkä mukavan simppeliltä vaikuttanut tarina eteni liialliseksi tunteiden ja tekojen vuoristoradaksi ja jätti lopulta kylmäksi. Minun tapauksessani vähempikin olisi siis riittänyt.

Vuonna 1947 rantaan ajautuu nuoren tytön ruumis ja Karenin isoveli Sebastian päätyy telkien taakse. Vuosikymmenienkin jälkeen Karenia vaivaa veljensä kohtalo eikä lähestyvän kuoleman edessä auta muu kuin paeta lapsuuden saarelle selvittämään mitä todella tapahtui tuona kaukaisena kesäiltana.

Galtbystä länteen minusta monin tavoin Camilla Läckbergin jännitystarinoita. Merellisen maiseman lisäksi esitellään pienen saaren tiivis yhteisö ja aikakauteen liittyvä pelko ja viha kaikkea erilaista kohtaan. Lopulta tapahtuu murha, perheiden sisäiset suuret salaisuudet nousevat pintaan ja jotkut joutuvat elämään näiden salaisuuksien taakka harteillaan koko loppuelämän. Parkkisen tarinassa näkökulma on kuitenkin eri ja lukija pääseekin kurkistamaan näiden onnettomien perheenjäsenten pään sisälle, kun taas Läckbergin kirjoissa likaiset sukusalaisuudet ovat viihdyttävä osa loppuratkaisua.

Tarinan isoimmaksi ongelmaksi muodostui lopulta se, että yhdeksi tarinaksi siinä oli liian paljon kaikkea. Annan runsauden mielelläni anteeksi esimerkiksi Ann-Marie MacDonaldin Armon yölle, joka on yksi suosikeistani, vaikka kirjailija onkin tunkenut esikoisteokseensa ihan kaiken mahdollisen kurjuuden mitä kuvitella saattaa. Mutta jostain syystä en halua olla ihan niin myötämielinen Parkkisen suhteen.

Ainakin Fagerholmin Lola ylösalaisin -kirjassa palataan myös lapsuuden maisemiin selvittelemään murhaa ja tarina olisikin tarkoitus lukea ihan tässä lähiaikoina. Muitakin ihan varmasti on, mutten nyt saa mieleeni...

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Pääoma



Anja Snellman
2013
299 s./Otava


Istun läppäri sylissäni eikä oikeita sanoja näytä muodostuvan sitten millään. Miksi edes yrittää kertoa jotain Marusta, Anja Snellmanin jo poisnukkuneesta isosiskosta, kun kirjailija osaa tehdä sen niin paljon paremmin?

Olkoon siis menneeksi, tämä teksti näyttää auttamattomasti kuuluvan "Luin, koin ja vaikutuin enkä nyt saa sanaa suustani" -kirja-arvioihin. Kehotankin jokaista tarttumaan kirjaan itse ja lukemaan Marun tarinan oikein ajatuksen kanssa. Ymmärrän maailmaa taas vähän paremmin ja uskon, että kirjasta jää jokaiselle lukijalle käteen jotain.

Maru syntyi sodan viimeisenä päivänä keskelle kaaosta, jo osaksi palamaan syttyneen sairaalan tiloihin. Kiitos DNA-ketjunsa rakenteen, Maru eli 67-vuotiaaksi seuranaan nivelreuma, kitalakihalkio ja sydämen vajaatoiminta. Hän kävi kouluja, pysyi pitkään työelämässä ja puuhasteli mielellään kotona rakkaiden harrastustensa parissa. Kännykässä hänellä oli kuitenkin muistissa hätänumeron lisäksi vain pikkusiskonsa puhelinnumero. Vaikeat ja aikoinaan osittain hoitamattomaksi jääneet sairaudet eristivät Marun lähes kokonaan muista ihmisistä.

Snellman puhui kirjastaan ja siskostaan todella kauniisti ja koskettavasti Otavan kirjaillassa kuukausi pari sitten ja tiesin heti, että haluan lukea Pääoman. Teos osoittautui vielä tärkeämmäksi kuin mitä alun perin osasin kuvitellakaan. Tämä syksyn uutuuskirja on ehdottomasti sellainen, joka jokaisen kannattaisi lukea.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Mustat paperit




Maija Muinonen
2013
167 s./Teos

Olipa kovin ranskalainen lukukokemus kotimaisesta kirjasta. Ja sanon tämän hyvällä.

Muinosen kehuttu esikoisteos on pahanenteisen hienostunut, välillä vähän karmivakin ja ehdottomasti vaivaannuttava. Kirjailijan tyylistä tulikin mieleeni ranskalaisen Claire Castillionin novellit.

Tarinan asetelma on herkullinen kirjeromaanille. Vakavasti sairas Ann tietää kuolevansa seuraavana päivänä puistossa ystävälliseen luotiin ja päättääkin viettää viimeiset tuntinsa kirjoittamalla kirjeitä läheisilleen. On niin paljon kerrottavaa ja muistutettavaa. Annin 6-vuotias poika Luc ja tästä jatkossa huolehtivat ihmiset on saatava ymmärtämään, ettei häntä sovi unohtaa hetkeksikään. Tulevaisuus ei ole pelkästään eläville, myös Annin muiston on saatava kukoistaa niin arjessa kuin juhlassa.

Tarina ei kuulu kirjavuoteni suurtapauksiin, mutta lukukokemus oli ehdottomasti hieno. Äidin vastahankainen suhtautuminen itse suunniteltuun kuolemaan oli kutkuttavaa luettavaa ja tarina piti otteessaan loppuun saakka. Välillä äidin käsinkosketeltava suru näkyi ymmärrettävänä suorapuheisuutena läheisilleen,välillä taas inhottavan ilkeämielisenä nälvimisenä. Lukijalla ei ole mahdollisuutta tutustua oikeaan Anniin, sillä tarjolla on vain nämä kuolemaa edeltäneet kirjeet, jotka on tietenkin kirjoitettu suuren tunnekuohun vallassa.

Niin kuin ranskalaisten tarinoiden kanssa usein käy, tämäkin jätti jotenkin kylmäksi. Se jokin jäi puuttumaan. Lopussa uhrasin hetken miettiäkseni Annin todellista, sairautta edeltänyttä, olemusta, mutta pian huomasin, etten jaksanutkaan välittää siitä, mitä kirjeiden kirjoittamisen jälkeen mahdollisesti tapahtui. Tarina ei jäänyt elämään omaa elämäänsä lukijan mielessä, vaikka näin olisi suonut tapahtuvan.

Kuoleman ja kirjeiden liitto on toistaiseksi tuottanut pelkästään hyviä kirja- ja elokuvakokemuksia, joista päällimmäisenä mielessäni on PS. Rakastan sinua ja Elämäni ilman minua. Muitakin muistelisin lukeneeni/katsoneeni, mutta nyt en saa niitä tähän hätään mieleeni

lauantai 9. marraskuuta 2013

Veripailakat


Milla Ollikainen
2013
222 s./Like


Lukumatkaani kirjan kanssa voisi kuvailla oudoksi. Luin ensimmäiset kappaleet syyskuussa, kun aloittelin Book Battle -teeman mukaisesti useita kirjoja ja vein päätökseen muutaman niistä. Jännityskirjoihin tutustuessani Veripailakat pääsi neljän kiinnostavimman joukkoon - vaikka en pitänyt tarinan alusta lainkaan!

Yhteinen matka jatkui pari viikkoa sitten kirjastossa, kun minulla oli tunti aikaa lukea eikä pikalainahyllystä löytynyt oikein mitään muutakaan tilanteeseen sopivaa, joten löysin itseni jälleen Ollikaisen kirjan parista. En edelleenkään päässyt tarinan imuun, mutta päätin ihan piruttani lukea kirjan loppuun kotona, kun se kuitenkin löytyi omasta kirjahyllystäkin.

Mistä ihmeestä kumpuaa tämä naurettava tarve lukea loppuun sellaisetkin kirjat, joihin ei koe minkäänlaista yhteyttä? Minulla ainakin kirjan lyhyys vaikuttaa asiaan eli ajattelen, että kirjaahan on jäljellä enää sataviisikymmentä sivua, että kai tämän voi loppuunkin lukea ja tarkistaa, olisiko kirjassa sittenkin jotain minulle. Ja vaikka isä on aina opettanutkin, ettei mikään muu ole pakko kuin kuolema, niin ilmeisesti oman kirjahyllyn kirjat on kuitenkin luettava ennen kuin ne voi hyvillä mielin laskea eteenpäin. Hmmph.

Ollikaisen kirjassa Ylläksen postikorttimaisemissa tapahtuu murha kesken parhaimman sesongin ja laskettelukeskus menee sekaisin. Pian yksi murha johtaakin jo toiseen murhaan... Henkirikoksia selvittelee tahoillaan niin paikallinen poliisikaksikko, laskettelukeskuksen nuoret työntekijät, voimaannuttavalle lomalle äitinsä kanssa tullut Krisse kuin pääkaupunkiseudulla asuva aloitteleva toimittaja Eerika, joka lentää Ylläkselle vauhdittaakseen uraansa.

Kun muistelen lukemaani näin viikon jälkikäteen, ensimmäisenä mieleeni putkahtaa Krisse ja se miten en missään vaiheessa oppinut suhtautumaan tähän rasittavaan henkilöhahmoon aikuismaisen neutraalisti. Yritä siinä sitten suhtautua kokonaisuuteen avoimin mielin... Muistan välittömästi myös miellyttävän tunteen, joka tuli murredialogin lukemisesta. Teksti oli pääkaupunkiseutulaisen silmin luontevaa ja virkistävää ja sitä oli mukava lukea. Krisse ja onnistunut dialogi kumoavat siis toisensa. Murhat eivät kiinnostaneet siinä määrin kuin niiden toivoisi kiinnostavan jännitystarinassa, mutta poliisisedät olivat hurjan sympaattisia, joten lukukokemus jäi kuitenkin plussan puolelle.

Tästä on hyvä jatkaa marraskuun teeman eli kotimaisten naiskirjailijoiden syksyn uutuuksien parissa.

Niin ja sainpas täyteen Koen 13 kotimaista kirjailijaa -haasteenkin, vaikka alkuvuodesta näytti vähän epätoivoiselta kotimaiseen kirjallisuuteen tarttuminen...

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Prime Time


Liza Marklund
2002 suom. 2002
365 s./Otava


Liza Marklund on ollut edustettuna 100 naiskirjailijan kirjaa -listallani jo muutaman vuoden ajan - ja sitä ennen pääkopassani joka suuntaan rönsyilevällä TBR-listalla - joten oli jo aikakin tutustua hänen tuotantoonsa!

Varsinkin jännityskirjallisuutta lukiessani arvioin jatkuvasti tarinaa suurempana kokonaisuutena tarkoituksena päättää, jatkanko tulevaisuudessakin saman henkilöhahmon seikkailujen parissa. Marklundin suhteen päätös alkoi muodostua jo varhaisessa vaiheessa. En kokenut Annika Bengtzonin viehätysvoimaa niin suurena, että olisin koukuttunut kohtalokkaasti. Niinpä minun onkin jatkossa helppo sanoa ei Marklundille.

Prime Time -kirjan teemat ovat vahvasti kytköksissä julkisuuteen. Joskus joku pääsee julkisuuden valokeilaan, vaikkei sitä ansaitsisikaan. Toinen saattaa tehdä rutkasti töitä saavuttaakseen julkisuuden, mutta hänen kohtalonaan onkin jäädä valovoimaisemman henkilön varjoon. Mikä on julkisuuden hinta, onko se joskus liian korkea? Tekeekö julkisuus onnelliseksi? Voiko toista ikinä oppia tuntemaan pelkän julkisen roolin kautta? Annika Bengtzon palaa äitiyslomalta suoraan keskelle skandaalia: suuri tv-persoona Michelle Carlsson on murhattu tv-ohjelman kuvausten päätteeksi ja epäiltyjen joukossa on yksi jos toinenkin Annikan tuttu. Samalla toimittajanaisen omassa elämässä kuohahtelee.

Tarina käynnistyy hitaanlaisesti, kaiken pohjustaminen vie aikaa. Ensinnäkin pitää tutustuttaa lukijat murhapaikkaan, ristiriitaisia tunteita herättäneeseen uhriin, monenkirjavaan epäiltyjen joukkoon, jossa jokaisella on ollut omat syynsä inhota tai vähintään kadehtia Michelleä. Samalla piipahdetaan Annikan perheriidoissa ja niiden taustoissa, muistellaan niin vanhoja ongelmia kuin onnellisempia aikoja. Onpa vielä aikaa käydä kurkistelemassa Kvällspressenin, Annikan työpaikan, kuulumisia. Sanoisin, että aika paljon on meneillään!

Keskivaiheilla lopulta ymmärsin, ettei meno tästä muuksi muutu. En tiedä onko sarjan muissakin osissa aistittavissa tietynlaisia Outi Pakkanen -viboja, mutta kovin vauhdikkaaksi en voi ainakaan tätä kirjaa kehua. Toisaalta taas tuntuu, että pitäisi kuitenkin kiitellä sitä, että kerrankin jännityssarja on uskottava ja runsaasti samaistumiskohteita tarjoava paketti, jonka pääosassa on varsin sympaattinen tavisnainen tavanomaisine ongelmineen. Jännitysmomenttien kanssa ei vedetä överiksi, joten päähenkilö ei ole jokaisessa osassa hengenvaarassa tutkiessaan arkaluontoisia asioita.

Niin, mitä enemmän tätä miettin, sitä enemmän tuntuu siltä, että tästä sarjasta kannattaisi ihan oikeasti pitää. Ja silti kirjallinen elämä tuntuu olevan liian lyhyt vietettäväksi Liza Marklundin parissa..

perjantai 1. marraskuuta 2013

Noidan rippi


Susan Fletcher
2010 suom. 2011
397 s./Like


Tartuin tänä vuonna jo toista kertaa irlantilaisen Fletcherin tuotantoon, tällä kertaa Hui, noitia! -teeman johdosta.

Jännä tämä minun ja Fletcherin suhde. Sydänystäviksi meistä ei selkeästi ole, mutta jokin hänen kirjoissaan silti kiehtoo ja kannustaa lukemaan lisää. Uskoisin, että kaunis kieli on liian kaunista omaan makuuni, ja se vähän seisoo meidän välissämme, mutta tällä kertaa kauneus edusti luontoa, vapautta ja itse elämää, joten siihen oli helpompi ihastua kuin Meriharakoissa.

Noidan rippi on sitä itseään: noidan avautumista kirkonmiehelle. Nuori Corrag pakenee Skotlantiin, kun hänen äitinsä teloitetaan noitana. Vaikka Ylämaassakin tytön noitamaisuus noteerataan, hän löytää sieltä oman paikkansa. Myöhemmin pelätyn klaanin mailla, jossa Corragkin asuu, tapahtuu verilöyly ja tyttö vangitaan. Odottaessaan kuolemantuomion toteutumista vanki kohtaa kirkonmiehen, jolle hän alkaa kertomaan tarinaansa. Onko kahden eri asioihin uskovan ihmisen mahdollista ystävystyä?

Jotkut tarinat saavat toivomaan, että minussa olisi ripaus jotain, mitä minussa ei ole. Luonnollisestikin Corragin tarina saa kaipaamaan luonnon ääreen, juoksemaan nummille pelkkä tuuli seurana, ikiaikaista viisautta sydämessä ja karhunvatukoita taskussa. Tässä ei nyt kuitenkaan olla muuttumassa luonnonlapseksi, joten olisi sentään hienoa päästä selvittämään, miltä Ylämaassa näyttäisi nyt. Näkisinkö sen mitä Corrag 1600-luvun lopulla?

En ihastunut tarinaan heti vaan kaikki tapahtui vähitellen. Yhtäkkiä huomasin pelkääväni Corragin viimeisiä päiviä ja hänen kertomansa tarinan loppuhuipennusta; Ylämaan verilöylyä. Tarina olikin hiipinyt ihon alle.