tiistai 25. lokakuuta 2011

Little Been tarina




Chris Cleave
2008 suom. 2011
369 s./Gummerus


Nigerialainen ranta toimii kahden täysin eri maailmoista olevien henkilöiden kohtaamispaikkana. Afrikkalaistyttö Little Been ja englantilaisen Sarahin elämät kietoutuvat yhteen tuona päivänä ja moni asia tulee dramaattisesti muuttumaan lähivuosina. Tämän enempää ei kai ole ollut tapana kertoa kirjan tarinasta puhuttaessa. Kohta saanen ihmetellä syytä. Sitä ennen kuitenkin...

Nautin Little Been kertojaäänestä valtavasti. Vaikka vietin melkein 400 sivun verran Little Been seurassa, en oikein siltikään osaa sanoa miksi hän oli niin vakuuttava. Kertojana hän on kaikkea muuta kuin pitkäveteinen. Sen sijaan hän jaarittelee ja keskittyy yksityiskohtiin, joilla ei ehkä ole mitään merkitystä mutta joihin on mukava pysähtyä hetkeksi. Ihmisenä Little Bee vaikuttaa olevan rohkea, fiksu, epäitsekäs, itseironinen ja empaattinen. Oivallukset, jotka alkoivat lauseella "Jos kertoisin tätä tarinaa kotikylän tytöille..." , nostivat kirjan ihan omalle tasolleen. Aina välillä lukiessaan saattaa yhtäkkiä tuntea, että kirjan tarinaan tutustuminen muovaa lukijasta ehkä himpun verran paremman ihmisen kuin mitä tämä oli ennen kirjaan tarttumista. Tällä kertaa pääsin nauttimaan tuosta erityisestä tunteesta. No, tiedätte mitä tarkoitan kun olette lukeneet kirjan. Tarinan luettuaan silmät ovat ikään kuin apposen auki, ainakin pienen hetken.

Sitten ihmettelemään kirjan markkinointiin liittyneitä iskulauseita. Kirjastahan on kuiskailtu siellä täällä tarinana, josta ei kannata kertoa mitään seuraavalle lukijalle, että tämä saisi kokea tämän ihmeellisen tarinan alusta loppuun asti täysin tuoreena. Mielestäni tässä on nyt taas vähän turhaa melua tyhjästä. Nautin kyllä kirjasta paljon, se oli todella todella hyvä ja ajatuksia herättävä kirja, mutta on jopa suoranainen ihme etten ole pettyneempi kirjan tarinaan, kun miettii miten paljon olin altistunut tuohon tarinan höösäämiseen ennen lukukokemustani. Mielestäni Little Been tarina on melko tavanomainen (hyvä) lukuromaani ja tarinan erityisestä taiasta puhuminen saa ainakin tämän lukijan odottamaan jotain ihan muuta kuin mitä kirjan kansien välistä löytyy. Totta kai on kirjoissa on aina asioita, joita ei kannata lähteä spoilaamaan, joten en ymmärrä miksi juuri tämän kirjan kohdalla on haluttu korostaa tätä ei-saa-paljastaa-mitään-tarinasta-juttua:D Tarinan tapahtumat huomioon ottaen en olisi muutenkaan paljastanut tästä kirjasta sen enempää kuin mitä ensimmäiseen kappaleeseen kirjoitin. No, aina ei voi pieni ihminen ymmärtää kaikkea.

Pidemmittä puheitta suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille!

Osallistun kirjalla TB:n alakategorian Multicultural Britain valloittamiseen.

maanantai 24. lokakuuta 2011

Klassikkohaaste - suoritettu!


Lukuvuotta on hyvä alkaa laittamaan kasaan jo nyt. Joo, tiedän että saattaa olla hieman aikaista todeta näin, mutta toisaalta aika kuluu vuoden loppupuolella aina niin nopeasti, että kuitenkin joulu on jo melkein nurkan takana. Ja silloin ei varmasti ole enää aikaa könöttää tietokoneella kaiket illat. Joten iloitsen jo tänään Klassikkohaasteen 
suorittamisesta. 

Kyseisen haasteen kanssa ei tullut lainkaan kiire, koska pyrin muutenkin lukemaan klassikkoja aina silloin tällöin. Suorittelen pikkuhiljaa mm. Tuhat vuotta - sata kirjaa ja Keskisuomalaisen kirjalistoja. Tai no, enhän minä niitä mitenkään verenmaku suussa käy läpi, vaan listat toimivat vinkkilistoina siinä missä muutkin. Pakko se on kuitenkin myöntää, on siinä vaan jotain vallan ihanaa päästä ruksimaan jo lukemiaan kirjoja pois listalta:)

Luin itse asiassa enemmänkin klassikkoja tänä vuonna, mutta kympin joukkoon valitsin alla olevat kirjat. Yritin laittaa kirjat järjestykseen sen mukaan, miten hyvä lukukokemus oli. Tietenkin joukko on sen verran sekalainen, että kirjoja on oikeasti todella vaikea vertailla toisiinsa, mutta sanotaan nyt näin, että Nalle Puh valloitti sydämeni täysin kun taas Rikos ja rangaistus ei vain jaksanut innostaa. Muut kirjat ovat jotain siltä väliltä, vaikka oikeastaan vain kaksi viimeistä kirjaa ovat sellaisia, joiden hienous ei ehkä ihan täysin auennut minulle. 

- Milne: Nalle Puh
- Woolf: Majakka
- Orwell: Vuonna 1984
- Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
- Guillou: Pahuus
- Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
- Hoeg: Lumen taju
- Canth: Anna Liisa
- Golding: Kärpästen herra
- Dostojevski: Rikos ja rangaistus

Kahdeksan kirjaa on peräisin miehen kynästä. Kolme kirjaa on tarkoitettu lapsille. Totally British -haasteen vaikutus näkyy listalla selkeästi eli englantilaisia kirjoja on peräti neljä kappaletta. Tosin osan kirjoista olin lukenut jo ennen kuin kyseinen haaste alkoi, mutta silti. Muuten kirjoja näyttäisi olevan niin Ruotsista, Venäjältä, Pohjois-Amerikasta, Suomesta kuin Tanskastakin. Ei pöllömmin.


Mutta onko kirjojen joukossa niitä elämän mahtavimpia lukukokemuksia tuottaneita teoksia? Eipä juuri, ei tämän lukijan kohdalla. Ainoastaan Nalle Puh oli kirjana sellainen, jota tulen muistelemaan lämmöllä vielä kymmenenkin vuoden päästä. Muut listan kirjat häviävät pikkuhiljaa muiden jo luettujen ja koettujen kirjojen joukkoon ja aika näyttää, miten suhtaudun niihin muutaman vuoden päästä. Woolfin, Orwellin ja Canthin teoksia tulen varmasti lukemaan myös tulevaisuudessa. Kaiken kaikkiaan uskon kirjavuoden 2011 muistuvan mieleeni myöhemmin täysin muiden kirjojen takia kuin näiden.

Ilmoittautuuko muita haasteen suorittaneita? Miten projekti etenee kyseisen kirjahaasteen emännällä?

perjantai 21. lokakuuta 2011

En tunne sinua vierelläni




Tiina Raevaara
2010
259 s./Teos


Revaaran 14 novellia kertovat takakantta lainatakseni ihmisistä, joista kukin haluaa tavoittaa itsensä tai vierellään olleen toisen ennen kuin on liian myöhäistä. Lukukokemus osoitti jälleen kerran sen, että välillä kirjaan kannattaa tarttua ihan vain sillä perusteella, että se on palkittu. En usko, että olisin tätä kirjaa muuten kelpuuttanut lukupinooni ja nytkin tartuin siihen hieman epäillen. Mikäs sen kivempaa kuin yllättyä positiivisesti.

Maltoin kerrankin mieleni ja luin novellit maistellen, yhden yhtenä iltana, toisen parin päivän päästä. Ja pakko se on myöntää, olin suorastaan hurmioitunut ensimmäiset novellit luettuani. Alkupään novelleja lukiessani tuli jatkuvasti olo, että juuri tämä pitää kruunata kokoelman parhaaksi - kunnes luin seuraavan ja se teki vielä suuremman vaikutuksen. Tämän teoksen perusteella Raevaaran novellit tuntuivat olevan mukavalla tavalla kummallisia ja unenomaisia, ne eivät päästä lukijaa helpolla, mutta onnistuvat koskettamaan jos niille vain jaksaa uhrata laadukasta lukuaikaa. Kiireen uskoisin pilaavan koko lukukokemuksen. Lukijana arvostan yleensä enemmän hyviä tarinoita kuin kaunista kieltä. Tällä kertaa oli kuitenkin hienoa nautiskella hieman viksahtaneita tarinoita höystettynä kauniilla kielellä ilman, että teksti olisi tuntunut tekotaiteelliselta tai väkisinväännetyltä missään vaiheessa.

Tästä teoksesta on hirveän vaikea kirjoittaa. Lainaankin siis vielä kirjan takakansitekstiä:

En tunne sinua vierelläni on kiehtova, pelottava ja kaunis kirja. Raevaara asettuu novelleineen suomalaisen kirjallisuuden maisemassa sille kapealle kaistaleelle, jolla ovat myös Leena Krohn, Jyrki Vainonen, Maarit Verronen ja Johanna Sinisalo. Lopuksi vielä henkilökohtaiset kiitokset Raevaaralle, joka onnistui ainakin hetkellisesti palauttamaan uskoni kotimaiseen kirjallisuuteen. (Tai siis siihen, että minä ja kotimainen kirjallisuus sopisimme yhteen.)

Raevaara palkittiin kirjastaan Runebergin palkinnolla vuonna 2011.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Pitkän päivän ilta




Kazuo Ishiguro
1989 suom. 1990
283 s./Tammi


Vuoden parhaat -lista sai taas täytettä Pitkän päivän illasta. En luultavasti osaa eritellä syitä, miksi kirja kosketti niin kovasti. Kirjan päähenkilö on kuitenkin pyörinyt mielessäni siitä lähtien kun lopetin kirjan lukemisen pari päivää sitten. Olen vahvasti sitä mieltä, että kaikkien pitäisi lukea tämä kirja, tarina on jotenkin niin kovin elämänmakuinen ettei siitä voi olla nauttimatta. Jos Sinä päivänä -kirjassa pohdittiin elämänvalintojen tärkeyttä, niin sama teema näyttäisi jatkuvan myös tässä kirjassa.

Ishiguron kolmannessa romaanissa seurataan hovimestari Stevensiä, jonka uusi isäntä herra Farraday houkuttelee tämän ottamaan hyvin ansaittua lomaa. Stevens on antanut parhaat vuotensa Darlington Hallille, yhdelle Englannin komeimmista kartanoista, ja sen edelliselle herralle. Nyt ovat loiston päivät kaukana ja Stevensillä on vihdoin aikaa pysähtyä miettimään menneitä. Hän päättää tehdä parin päivän automatkan Darlington Hallin entisen taloudenhoitajan luokse ja pohdiskelee pitkällä matkallaan elämäänsä ja valintojaan.

Herra Stevens on mies, joka on uhrannut kaiken ollakseen loistava työssään. Hovimestarina olo ei ole jotain minkä voi napsauttaa pois päältä halutessaan levähdystauon, vaan se on rooli, joka näytellään alusta hamaan loppuun saakka. Omia haluja tai toiveita ei pääse edes syntymään, kun kaikki energia kuluu arvokkaaseen esiintymiseen ja isäntäväen miellyttämiseen. Stevensin elämä on ollut lähinnä omistautumista Darlington Hallille - en väitä etteikö se olisi ollut myös hyvää ja mielenkiintoista elämää - mutta onko siinä tarpeeksi sisältöä ottaen huomioon, että jokaisella kuitenkin on vain yksi elämä. Näiden pohdiskelujen parissa on mennyt hetki jos toinenkin ja sydänalaa on ahdistanut enemmän tai vähemmän. Kuitenkinkin kaiken päällä tuntui lepäävän Stevensin tyytyväisyys siitä, että hän on tehnyt asiat juuri niin kuin ne on pitänytkin tehdä. Ehkä en ole täysin hakoteillä todetessani, että ehkä hän kuitenkin eli "elämänsä onnellisena loppuun saakka".

Kirja on saanut Booker-palkinnon vuonna 1989.

Valloitan kirjalla TB:n haasteen alakategorian Stiffer Upper Lip ja saan samalla lokeron täyteen.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Tunnustan



Katri ja  Suketus ilahduttivat päivääni tunnustuksella. Kiitos! Tällä kertaa kerrotaan kahdeksan asiaa itsestä ja haastetaan kahdeksan muuta bloggaajaa tekemään perässä.

Omat tunnustukseni liikkuvat tällä kertaa aiheen mitä-teen-tänä-syksynä-kun-en-ole-peiton-alla-lukemassa-kirjaa.

1. Lautapelit on taas otettu hengailuihin mukaan. Vaihtelevilla kaverikokoonpanoilla on ollut ilo pelata niin Carcassonnea, Marvel Heroes'ia, Thurn und Taxis'ia ja Menolippua. Vielä haluaisin pelailla ainakin Cluedoa, Dominionia ja Mallorcaa. Ja Pandemiakin kuulosti mielenkiintoiselta. Ja totta kai yllä mainittuja lautapelejä pitää tahkota vielä uudemman kerran. 
  
2. Tällä hetkellä en oikeastaan katso juuri ollenkaan tv:tä ns. reaaliajassa. DVD-boksien kulutus onkin sitten toinen juttu. Tänä syksynä tulen kuluttamaan sohvaa ainakin Dawson's Creekin ja C.S.I Las Vegasin parissa.

3. Melko tuoreeseen elämäntaparemonttiini kuuluu liikunnan lisääminen. Ennen hankin liikuntapisteitä harrastamalla hyötyliikuntaa eli lähinnä kävelemällä paljon. Tunsin kuitenkin tarvetta alkaa harrastamaan jotain oikein "virallisesti" ja näin ollen käymme siskoni kanssa vesijuoksemassa kerran viikossa.

4. Käsillä näpertely on ihan kivaa, vaikka en mikään megalahjakas olekaan. Skräppäys on kuitenkin hauskaa ja rentouttavaa ajanvietettä ja samalla tulee laitettua nuoren aikuisen naisen elämää yksiin kansiin. On niitä muistoja ihan hauskaa katsella myöhemmin.

5. Syksyisin on mukava tehdä tilaa ihan sellaiselle perusfiilistelylle. Mieheni kanssa pohdimme aina syksyisin kaikenlaisia kivoja pikkumuutoksia niin kotiin, vaatekaappiin kuin elämäntapoihimmekin. Syksy aiheuttaa meille aina hauskan energiapuuskan ja päät täyttuu ideoista. Ne tuottavat sitten iloa pitkin syksyä, vaikka kaikkia ideoita ei päästäisikään toteuttamaan.

6. Elokuvia on jossain vaiheessa elämää tullut katsottua oikein urakalla, mutta nykyään yksi per viikko on jo hyvä saavutus.

7. Liikunnan kaipuuseen vastaa myös pari kuukautta vanha juoksuharrastus. Käymme kaksi kertaa viikossa mieheni kanssa yhteisillä iltalenkeillä. Olen aika hurahtanut, en villeimmissä unelmissanikaan uskonut juoksemisen olevan näin hauskaa. Kehittymistä on ollut hauska seurata ja hurmio on ollut suuri, kun tunnin lenkit eivät ole enää tuntuneet missään.

8. Loppuaika meneekin ihmissuhteista huolehtimiselle. Kunhan saan olla tarvittavan määrän viikossa itsekseni puuhailemassa omiani, jaksan olla loput hetket oikein sosiaalinen ihminen.  Iltapainoitteiset työvuorot hankaloittavat menemistä arkena, mutta tälläkin viikolla olen syönyt kakkua kahden ystäväni ja heidän pienokaistensa kanssa, huomenna lähden iltalenkille kolmannen ystävän kanssa, perjantaina suuntaamme Viialaan yhdelle siskoistani ja tiedä sitten ketä tulemme kohtaamaan viikonlopun loppuhulinoissa.


 
Satunnaisia tunnustuksia haluaisin lukea seuraavilta bloggaajilta:
- Rita
- Netta

tiistai 11. lokakuuta 2011

Sinä päivänä




David Nicholls
2009 suom. 2011
505s./Otava


Yksi vuoden puhutuimmista kirjoista on nyt minunkin osaltani luettu. Olen kirjasta melkoisen otettu, vaikka muutama asia jäikin vaivaamaan. Lukukokemus oli ikään kuin oikealla tavalla epätäydellinen - niin kuin kirjan päähenkilöt. Kaiken kaikkiaan Sinä päivänä on kirja, jonka seurassa saa murehtia, ärsyyntyä, iloita ja kauhistella miten nopeasti elämä vilahtaakaan ohi. Oman elämän valintoja tulee pakostikin punnittua eikä haluaisi enää liian monta hetkeä hukata joutavuuksiin.

Kirja kertoo Emmasta ja Dexteristä, joiden elämä kietoutuu enemmän tai vähemmän yhteen heidän vanhentuessaan parikymppisistä keski-ikäisiksi. Kaikki alkaa päättäjäispäivänä 15.7.1988, kun päähenkilöt viettävät yhdessä unohtumattoman yön. Tuosta päivästä lähtien lukija pääsee vuosittain kurkistamaan heidän elämäänsä. Välillä kaksikko on tiiviisti tekemisissä toistensa kanssa, välillä taas elämä on heittänyt heidät erilleen. Heidän välillään tuntuu kuitenkin olevan katkeamaton side, aivan kuin heidät olisi tarkoitettu toisilleen.

Siitä tietää lukevansa hyvää kirjaa, kun ei tahtoisi keskeyttää lukemista. Tarina on juuri niin arkinen, että se voisi olla kenen tahansa kaduntallaajan elämäntarina. Kirja pitääkin lujasti otteessaan ja lukijan on saatava tietää, mitä elämällä on varattuna Emman ja Dexterin varalle. Kirjassa ihastuttavinta on lähestymistapa pääkaksikon elämään: kun jokaisesta vuodesta saa kurkistaa vain yhteen päivään, jää moni asia keskeneräiseksi ja hämärän peittoon. Kummallisella tavalla se yksi päivä vuodesta kuitenkin riittää.

Vaikka nautin kirjan lukemisesta kovasti, en silti oikein saanut itseäni uskomaan Dexterin ja Emman ystävyyteen. Niin, aika huono juttu, kun kirja kuitenkin nojaa kahden ihmisen koko elämän kestävään rakkauteen. Dexter on kova naistenmies ja julkkiksen tittelin saatuaan entistä epämiellyttävämpi henkilö. Emma taas tuntuu liian vakavalta koko maailman ongelmia harteillaan kantavalta älyköltä. Kirjan puolivälissä on kohtaus, jossa pohdittiin sitä kuinka Emma on alkanut halveksimaan Dexteriä ja että Dexter on alkanut olemaan hieman inhottava. Minun mielestäni henkilöhahmot olivat tuollaisia jo ensi hetkestä lähtien enkä oikein jaksa ymmärtää, mikä ihme sitä ystävyyttä on pitänyt koossa. Tai miten se on ylipäätänsä pystynyt syntymään. Itse en ainakaan jaksaisi katsella Dexterin kaltaista itsekästä öykkäriä enkä kyllä Emman kaltaista ivallista tylsimystä:D Tulin siis siihen tulokseen, että henkilöhahmojen hienouden täytyy piillä niissä muissa päivissä, joista lukija ei tiedä mitään. Niin kovasti he kuitenkin toisiaan kehuvat.

Nyt jään odottamaan elokuvaa, jonka ehkä tällä kertaa uskoisin olevan vielä enemmän mieleeni kuin kirja. Kerrankin näin päin. Ja kirjakin oli hyvä!

Kirja on luettu osana TB:n haasteen alakategoriaa Modern Men Writers, joka tosin on jo ollut täynnä hyvän aikaa jo, mutta ehkä aina yksi kirja mukaan mahtuu.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Ruumis jääkellarissa




Minette Walters
1992 suom. 1995
334 s./WSOY


Streech Grangen kartanon mailta jääkellarista on löytynyt ruumis. Ylikomisario Walsh ja ylikonstaapeli McLaughlin ryhtyvät tutkimaan, liittyykö kuolemantapaus jotenkin kartanon entiseen isäntään, joka katosi kymmenen vuotta aikaisemmin. Kylällä on liikkunut jo vuosia toinen toistaan kummallisempia huhuja kartanon nykyään jakavasta naiskolmikosta. Ovatko he piilottaneet ruumiin jääkellariin noitariittiensä jälkimainingeissa?

Ajoitus on kaikki kaikessa, jännityskirjallisuudenkin suhteen. Kirja oli ihan hyvä ja mielenkiintoinen, mutta ehkä nyt ei vain ollut sen aika? Keskittymiskyky herpaantui jatkuvasti ja tapahtumia oli jotenkin hirveän vaikea seurata. Olen huomannut olevani lukija, joka ei pahemmin palaa lukemilleen sivuille. Eli jos huomaan jossain vaiheessa olevani pihalla niin olen sitä myös kirjan loppuun saakka. Kirjassa esiteltiin mm. kamala nainen kylältä, joka oli kasvattanut lapsistaankin kamalia ihmisiä ja heitä sivuttiin jossain vaiheessa tarinaa, enkä kiinnittänyt heihin sen kummemmin huomiota. Yhtäkkiä he olivatkin suuremmassa osassa ja en muistanut mitään mitä heistä ja heidän edesottamuksistaan oli kerrottu aikaisemmin. No, elämä on.

Huomasin lukiessani Ruumis jääkellarissa -kirjaa, että olen lukenut lähiaikoina melko uusia romaaneja tai sitten oikein kunnolla vanhoja kirjoja. Olikin oikeastaan aika nostalgista palata jännityskirjan parissa 1990-kuvun alkuun, jolloin poliisitutkintaa helpottamassa ei ole ollut kännykkää tai kannettavia tietokoneita. Kaikki toimenpiteet veivät aikaa ja lisää aikaa. Rasismi ei ole tietenkään tänä päivänäkään pois kitketty juttu, mutta tarinassa kylällä liikkuva sitkeä huhu naiskolmikon lesboudesta oli kuitenkin jotenkin niin... no, ysäriä:) Pienillä paikkakunnilla tuollaiset juorut voivat toki kukoistaa vieläkin, mutta ehkä kuitenkin joitain edistysaskeleita ihmisten asenteissa on jo otettu.


Sain tosiaan kirjalta sitä mitä odotinkin: omalla tavallaan hienostunutta murhatutkintaa ylväissä puitteissa. Henkilöhahmot olivat mielenkiintoisia, joskin hieman sietämättömiä. Olen kuitenkin sellainen lukija, joka hieman harmistuu siitä, jos henkilöhahmoissa ei ole ketään josta voisi pitää. Waltersin toinen romaani Kuvanveistäjä oli mielettömän hyvä lukukokemus viime vuonna, tämä ei tehnyt samanlaista vaikutusta, mutta jatkan varmasti kirjailijan parissa vielä myöhemminkin. Onko Waltersilla joku tietty kirja, jota ei kannata jättää lukematta?

Suoritan lukukokemuksella TB:n haasteen alakategorian Modern Thrillers.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Harry Potter - Suuri velhouskirja

Hankin Harry Potter -elokuvista kertovan kirjan osaksi muuta Potter-kokoelmaani. Ajattelin toki, että kirjaa on hauska selailla sieltä täältä ja lukea joitakin pätkiä, mutta kirjan nippelitiedothan piti suorastaan ahmia! Enpä olisi uskonut, että esimerkiksi tuontantosuunnittelijan muistelmat kiinnostaisivat niin kovasti.


Kirja on pullollaan kutkuttavia kirjekuoria ja lisälehtisiä, joita aikuisenkin ihmisen on hauska tutkia. Teoksessa käydään kattavasti läpi erilaisia asioita, joita on pitänyt ottaa huomioon elokuvia suunniteltaessa. Kirjan sivuilta selviää, miten näyttelijät on valittu rooleihinsa, miten lavasteiden suunnittelu on alkanut ja mitä kaikkea pientä härpäkettä on pitänyt tehdä ihan muutaman sekunnin elokuvanäkyvyyttä varten. Mikä mieletön työmäärä! Ei sitä katsojana jotenkin ole osannut edes ajatella, millaisia alkuvalmisteluita on pitänyt tehdä ennen kuin ollaan päästy lähellekään kuvaamista. Kirjailijahan se tietenkin on, joka on alunperin keksinyt ja kuvaillut esimerkiksi liekehtivän pikarin, mutta silti jonkun on pitänyt konkreettisesti suunnitella ja toteuttaa se elokuvaa varten. Ainakin minä olin lapsekkaan onnellinen siitä tiedosta, että J.K. Rowling on ollut tiiviissä yhteistyössä leffantekijöiden kanssa.


Ensinäkemältä kirja saattaa vaikuttaa sekavalta ja hieman liian runsaalta. Yhdelle asiakokonaisuudelle on yleensä uhrattu aukeama, joten esimerkiksi Suuresta salista on jos jonkinmoista kuvamateriaalia ihan elokuvasta, mutta myös sen lavasteista ja niiden lisäksi sivuja koristaa muutamat aamiaismuropaketit ja O.W.L. koepaperit ja muutamat tekstiryppäät. Totuttuani tietopaljouteen, koin ihanaa tutkimisen iloa, kun mitä tahansa kiinnostavaa saattoi tulla vastaan sivuja tarkasteltaessa.


Iltalukemisena kirja toimi vallan mainiosti. Kun ei jaksanut tarttua romaaniin, oli helppoa lukea muutama aukeama elokuvien tekemisestä ja pohtia niistä opittuja juttuja kumppanin kanssa ennen nukkumaanmenoa. Suosittelen muitakin Potter-faneja lukemaan ja hämmästymään elokuvien ihmeellisestä maailmasta:)


Valloitan kirjalla TB: haasteen alakategorian Children's Britain. Kirja ei taida olla englantilaista perua, mutta Harry Potterin maailma on, joten näillä mennään. Taidanpa osallistua myös Lue kirja, katso elokuva -haasteeseen, sillä tänä vuonna on tullut katsottua ainakin kolme Potteria.