Daphne Kalotay
2010 suom. 2011
412 s./WSOY
Nina Revskaja, Bolsoin perhoseksikin kutsuttu kuuluisa ballerina päättää hankkiutua eroon kaikista kallisarvoisista koruistaan, joiden henkinen painolasti on muuttunut jo liian painavaksi kantaa. Tämän viehättävän tarinan myötä lukija pääsee kurkistamaan Stalinin hallinnon aikaisiin taiteilijapiireihin Neuvostoliitossa. Nina Revskajan tuolloinen elämä on täynnä tanssia, menestystä ja rakkautta. Elämä epäilyksen ilmapiirissä tarkoittaa kuitenkin sitä, ettei kehenkään voi luottaa täydellisesti.
Nautiskelin oikein mielelläni tästä elegantista tarinasta. Baletti-maailma jaksaa kiehtoa minua aina vain, vaikka sisälsihän kirja paljon muutakin kuin balettitanssijan arjen kuvausta. Revskajan nuoruuden aikaiset henkilöhahmot olivat juuri oikealla tavalla "historiallisia" eli usein huomasin pitäväni lukemaani totena, vaikka kyseessä ei tosiaan ole mikään muistelmateos. Myös silloiseen Neuvostoliittoon liittyvät asiat rupesivat kiinnostamaan ihan uudella tavalla. Maan historia avautui minulle enemmän ja näkökulma 1940-1950-luvun tapahtumiin oli hieman helpommin lähestyttävä kuin esimerkiksi Liksomin Hytti nro 6 -kirjassa.
Jouduin hetken jos toisenkin pohtimaan, miksi tarina kosketti minua, vaikka henkilöhahmot eivät niinkään tulleet rakkaiksi. Tajusin, että kirjassa on tietty asetelma, joka vetoaa minuun lukijana vuodesta toiseen: vuosikymmeniä sitten on sattunut petos, jota ei pelkät pahoittelut enää korjaa. Asianosaiset ovat kuolleet kauan sitten, eikä kohta ole enää ketää, joka muistaisi tai välittäisi heidän elämäntarinastaan. Ja se jos joku pistää aina kyynelkanavat virtaamaan!
Mutta vaikka lukukokemus olikin erittäin mieluinen, oli kirjassa muutama niin ärsyttävä asia, että en voi antaa niitä kirjailijalle anteeksi. Nyt seuraakin avautumista muutaman juonipaljastuksen kera: Tarinaan on valitettavasti onnistuttu sisällyttämään nykypäivän rakkaustarina, joka olisi minusta voitu jättää kokonaan pois. Ninan tarinan lisäksi kirjassa ei olisi tarvinnut olla D:n ja G:n siirappista ja ennalta-arvattavaa tarinaa. Tai no, voin suostua kompromissiin: kirjailija olisi voinut vähentää edes D:n ex-miehen ja G:n kuolleen puolison muistelua kolmeneljäsosan verran. D:n ja G:n elämää puolisoidensa kera muisteltiin kappale toisensa perään, ja loppupeleissä ihan samoja asioita toistettiin. Kirja olisi siis voinut olla 50 sivua lyhyempi. Ja nyt kun pääsin vauhtiin, niin en myöskään pitänyt tavasta, jolla tulevia paljastuksia haudottiin. Vihjailtiin koko ajan tyyliin "Nina muisteli sitä kamalaa päivää jolloin... Mutta ei, ei hän voinut antaa muistojen tulla, ei vielä kun se koskisi liikaa..." Muutama kerta tuolla tyylillä menee, mutta liika on oikeasti liikaa. Ainahan tämä salaisuuksien panttaaminen ei minua suinkaan haittaa, mutta tällä kertaa tyyli millä se toteutettiin oli jotenkin raivostuttava eikä kutkuttava.
Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen alakatogoriaan Itä-Eurooppa ja valloitan sillä Venäjän. Kirjallisen maailmanvalloituksen suhteen olen kuitenkin tehnyt sen periaatepäätöksen, että kirjailijan pitää aina olla kotoisin valloitettavasta maasta (jos vain suinkin mahdollista), ja tämähän on yhdysvaltalaisen kirjailijan tekele, joten Venäjä jää vielä odottamaan valloittajaansa.