Kerran kuljin ja kumarsin

Heidi Nummi
2015
367 s./Finn Lectura


Luin aikoinaan Heidin blogia, kun hän vielä oli henkeen ja vereen muotibloggaaja. Heidin blogin sisältö oli kivalla tavalla erilainen muihin seuraamaani blogiin nähden, joten pysyttelin mielelläni mukana. Pikku hiljaa hän alkoi pyrisellä pois materiahulluudesta ja päätyi lähtemään Pekingin yliopistoon opiskelemaan kiinaa. Kerran kuljin ja kumarsin kertoo näistä 15 kuukaudesta, kun Heidi valloitti reppu selässä Aasiaa. Reissulla palaset näemmä loksahtelivat paikoilleen ja Suomeen palasi eri Heidi. Siitä lähtien myös blogi alkoi keskittymään enemmän mm. hengellisiin asioihin ja joogaan.


On ollut todella mielenkiintoista seurata Heidin sisäistä matkaa ja muutosta, mutta myös itse kirjan aihe kiinnosti. Seurasin Heidin blogia myös koko vaihto-oppilasvuoden ajan ja vaikka moni tarina olikin osaltaan tuttu niiltä ajoilta, oli kuitenkin kiva palata hänen kanssaan Aasiaan vähän harkitumman tekstikokonaisuuden parissa. Heidi on aina vaikuttanut kovin karismaattiselta tyypiltä, hän on mielestäni todella hyvä tarinaniskijä. Pahat kielet ovat vuosi toisensa jälkeen väittäneet, että tarinoissa on aina kovasti liioittelun makua. Kun tietää, että mutta viihdyttävän kirjan Heidi on ainakin kirjoittanut.


Kerran kuljin ja kumarsin oli oiva lukukokemus, letkeästi etenevä mutta monia kerroksia sisältävä. Välillä kirmaistaan maailmalla puhtaasta ilosta ja onnesta, välillä mietitään syntyjä syviä ja muutamaan otteeseen tutustutaan mm. buddhalaisuuteen. Tavallisen ihmisen myötätunto ja auttamisen halu matkaajaa kohtaan koskettaa ja saa lukijankin tuntemaan, että tässähän ollaan yhtä suurta perhettä koko maailman kanssa. En itse haudo matkasuunnitelmia Aasiaan päin, joten nojatuolimatkat sinne suuntaan on aina paikallaan. Heidi syöksyy seikkailusta toiseen ja pitää koko ajan silmät auki uusien yllättävien kohtaamisten varalta. Heidillä on tapana sanoa mieluummin kyllä kuin ei ja heikompaa välillä hirvittää, että mihin hän nyt taas säntää suuna päänä, tajuamatta edes pelätä:) En tohtisi tehdä perässä, joten pakko se on vaan ihailevasti nostaa peukkua ja kirjaa lukemalla vähän niin kuin myötäelää mukana. 

Vieras

Riikka Pulkkinen
2012
299 s./8 cd-levyä/Otava

Kun ulkomaalaistaustainen pikkutyttö pahoinpidellään, seurakuntapastorina työskentelevä Maria jättää kaiken tutun taakseen ja suuntaa kohti New Yorkia. Miljoonakaupungissa, kaikille tuntemattomana, on aikaa pohtia omaa uskoaan, menneisyyttään ja sitä mitä tapahtui pikku-Jasminalle.

Riikka Pulkkinen saattaa hyvinkin olla ainoa kotimainen kirjailija, jonka koko tuotannon olen lukenut. Luonnollisestikin pidän kirjailijan tyylistä, mutta loppujen lopuksi Pulkkinen ei kuitenkaan kuulu suursuosikkieni joukkoon. Siinä mielessä onkin vähän hämmentävää, että esimerkiksi Irvingiltä, McEwanilta ja Atwoodilta on lukematta vielä vino pino kirjoja, mutta sen sijaan olen lukenut kaikki Pulkkisen kirjat. Tarinat itsessään eivät juurikaan jää mieleen, mutta Pulkkinen on lahjakas kirjoittamaan kauniisti, valitsemaan oikeat sanat.

Vieras ei ole oikeastaan missään vaiheessa kiinnostanut minua kovinkaan paljon. Uskonto on musiikin ja vaikean isäsuhteen ohella yksi niistä kirjallisista aiheista, jotka eivät ensisijaisesti herätä mielenkiintoani. Kirja kuitenkin päätyi aikoinaan 100 naiskirjailijan kirjaa -listalleni ja kun teos tuli kirjastossa äänikirjana vastaan, päätin ottaa sen illan imetyshetkiä täydentämään.

Marian itsensä etsimiseen keskittyvä tarina ei mullistanut maailmaani, mutta hyvin ajankohtainen sivujuonne pysäytti miettimään rasismia, koulukiusaamista, koulumaailmaa... Tuoreena äitinä kävinkin näiden ajatusten kanssa aika syvissä vesissä. Kaikenlaiselta pitäisi osata lastaan suojella, miten siinä mitenkään pystyy onnistumaan?

Nyt jään odottamaan Pulkkiselta jotain Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän -tyyppistä teosta, se on ehdoton suosikkini hänen tuotannostaan.

Taivaslaulu

Pauliina Rauhala
2013
281 s./Gummerus

Huomaan olevani kosketuksissa yhden elämän suuren mysteerin kanssa. Olen nimittäin lukenut kaikin tavoin hienon kirjan, mutta minulla ei ole siitä mitään sanottavaa, ei mitään jaettavaa muille.

Taivaslaulua lukiessani olen peilannut omaa elämääni ja tekemiäni valintoja Rauhalan henkilöhahmojen vastaaviin ja todella ymmärtänyt miten moneen junaan meitä täällä onkaan. Olen oppinut ymmärtämään ja ehkä osittain myös paremmin hyväksymäänkin itselleni tuntemattomampia elämäntapoja ja niihin liittyviä vaikeitakin valintoja. Toisaalta olen pitänyt vahvasti kiinni omista ajatuksistani muunmuassa siitä, että kaikilla pitäisi olla vapaus päättää oman elämänsä isoista linjauksista ilman, että mikään ryhmä, johon elämä on vahvasti sidoksissa, painostaisi tiettyihin ratkaisuihin ja sanelisi mustavalkoiset säännöt.

Mahtavaa, että kirjallisuus pysäyttää hektisen arjen ja pistää punnitsemaan tärkeitä asioita. Ja opettaa suvaitsevaisuutta. Ja korostaa maalaisjärjen käyttöä tarinan keinoin. Ja kaikkea mitä en osaa sanoiksi pukeakaan.

Rauhalan esikoinen kertoo nuoresta lestadiolaisparista, Viljasta ja Aleksista, joilla on jo monta pientä lasta ja lisää tulossa. Yhteisössä ajatellaan, että lisääntymisen rajoittaminen on suoraan verrannollinen uskon vahvuuteen, joten kaikki tulemassa olevat lapset pitäisi ottaa riemuiten vastaan. Miten suurperheiden äidit jaksavat? Onko oikein, että perheen vanhimmat lapset eivät juuri äidin syliä nää, kun uusin tulokas on aina se, joka tarvitsee eniten huolenpitoa ja hoivaa? Onko oikein, ettei naisen vartalo ehdi toipua edellisestä synnytyksestä ja pienten lasten hoitamisesta, kun seuraava raskaus jo alkaa ja lapsiluku lisääntyy?

Pidän siitä, että Taivaslaulu haastaa lukijan ajattelemaan itse. Kirjan lukemisen jälkeen ymmärrän paremmin, että suurperheissä voi olla niitä ihan oikeita menestystarinoitakin, jossa kaikki on sujunut suurista haasteista huolimatta hyvin. Ymmärrän myös, että kaikki tarinat eivät kuitenkaan pääty hyvin. Tällaiset elämän isot asiat eivät ole mustavalkoisia, on kyseessä sitten ateistin tai lestadiolaisen perhe. Kun itse pystyy ajattelemaan objektiivisesti asioista, ymmärtää että onnellisia ja onnettomia loppuja voi olla kenellä vain, toivoisin toki, että myös erilaisten uskonnollisten ryhmien kannattajat osaisivat myös käyttää maalaisjärkeä. Kaikille alkoholia käyttäville ihmisille juominen ei ole ongelma, jonka avulla yritetään paeta jotain. Kaikissa tv:tä katsovissa perheissä ei aivot rappeudu pelkästä töllöttämisestä. Musiikista nauttiminen ei automaattisesti tarkoita sopimusta saatanan kanssa, vaan voi auttaa esimerkiksi itsensä löytämiseen.

Taivaslaulu on helposti yksi parhaista kotimaisista kirjoista, jonka olen koskaan lukenut. Tietenkään kaikkien kirjojen ei ole tarkoituskaan antaa lukijalle näin paljon, mutta mielelläni lukisin lisääkin tällaisia isoja pieniä tarinoita.

Koen 13 kotimaista kirjailijaa
Avioliittojuonia