Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Satu Rämö
2015
279 s./WSOY

Varoitus! Tämän kirjan luettuasi jäät suorastaan pakkomielteisesti pohtimaan miten muuttaa omaa ajatusmaailmaa positiivisemmaksi. Ja tietenkin haluat matkustaa Islantiin.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Islannista. Olen tehnyt tietoisen valinnan, että haluan elää perusarkea ripauksella luksusta, joten kaikkea ylimääräistä rahaa ei tule sijoitettua matkalippuihin. To-travel-listalla on sen verran monta kohdetta, että Islannille ei ole tullut annettua edes mahdollisuutta. Olen myös automaattisesti ajatellut, ettei pieni saarivaltio ole minun juttuni, sillä en ole kovin kummoinen ulkoilmaihminen.

Arvaatte tietenkin miten kävi: Rämön kirja muutti kaiken. Pikkulapsiarki pakottaa jo nyt siihen, että pitää sijoittaa hyviin ulkoiluvermeisiin, joten siinä mielessä Islantihan menisi tässä sivussa ilman suurempia satsauksia. Ja pakko myöntää, että kaupunkikohteita koluessa olen alkanut pohtimaan, että jokainen vanhakaupunki on kärjistetysti ihan samanlainen kuin toisen kaupungin vanhakaupunki. Islanti totta tosiaan tarjoaisi jotain aivan muuta.

Islantilainen voittaa aina ei ole perinteinen matkaopas. Enemmänkin painopiste on Rämön maahanmuuttajataustassa, siinä millaista on ollut sopeutua Islantiin. Pieni kansa on optimismia pullollaan, islantilainen ajattelee kaiken onnistuvan kun tarpeeksi yrittää. Talouskriisit, tulivuorenpurkaukset, uuden ammatin opiskelu - mikään ei tunnu kaatavan venettä. Tutkimuksetkin osoittavat, että maailman onnellisimmat ihmiset löytyvät Tanskan ohessa Islannista. Siinä on suomalaisessa haastetta kerrakseen, kun pelkällä neutraalilla asenteella ei homma toimi.

Lukukokemus tuli erittäin hyvään saumaan. En tiennyt kaipaavani self help -tyyppistä sielunhoitoa, mutta Rämön kirja sai tosiaan ajattelemaan paljonkin omaa asennetta, optimismia ja valoisaa ajattelutapaa. Nautin myös suuresti ihan perinteisen arjen kuvailusta, siitä että sai kurkistaa millaista on maahanmuuttajan arki ja millaisia haasteita ja onnistumisia tavallinen päivä pitää sisällään.

En tiedä miten kauan Islanti-into pysyy yllä, mutta ainakin tässä hetkessä matkasta haaveilu aiheuttaa sydämentykytyksiä. Matkaa odotellessa on kuitenkin paljon mitä voi tehdä oman pään sisällä, jotta omaksuisin enemmän islantilaista asennetta elämään.

Matka maan keskipisteeseen

Jules Verne
1864 suom. 1974
281s./WSOY

Päätin poimia 50 mieskirjailijan kirjaa -listasta vielä muutaman kirjan luettavakseni ja tämä klassikko kiinnosti edelleen. Niin kuin kaikille muillekin, myös minulle vanha piirrossarja Maailman ympäri 80 päivässä on tuttu lapsuudesta. Se olisi kuitenkin ollut liian ilmeinen valinta ensikosketukseksi Vernen tuotantoon, joten valitsin Matkan maan keskipisteeseen.

Professori Lidenbrock veljenpoikansa kanssa saa mahdollisuuden matkustaa aina maan keskipisteeseen saakka. Islannissa erään jo sammuneen tulivuoren uumenista alkaa salaperäinen reitti, jonka vuosisatoja sitten elänyt tiedemies Arne Saknussemm löysi. Hurjan matkan aikana koetellaan miehiä niin fyysisesti kuin henkisestikin: pimeys yllättää, vesi loppuu, maanalainen valtameri kätkee sisäänsä hirveyksiä ja sähkömyrskyt pääsevät yllättämään. Onneksi miehillä on mukana uskollinen apumies Hans.

Mieleen jäi varsinkin kertojana toiminut veljenpoika ja tämän sanavalmis ja leikkisä tyyli kertoa menneestä seikkailusta. Pilke silmäkulmassa kerrottiin myös professorista, jota ei juuri ollut siunattu kärsivällisyyden hyveellä. Mielenkiintoisena koin myös ajankuvan, varsinkin muiden kansojen alempiarvoisen aseman (seikkailijat olivat Saksasta, Hans Islannista). Veljenpoika ja professori eivät olisi kovin pitkälle päässeet ilman Hansia, joka osoittautui todelliseksi monitoimimieheksi, mutta matkakumppanit tuntuivat pitävän tätä melko lailla itsestäänselvyytenä.

Vernen tuotannon yksi ihan ensimmäisistä teoksista on mukavan harmiton seikkailuromaani. Niin kuin on tapana näissä vanhemmissa kirjoissa, tapahtumat käynnistyvät hitaanlaisesti ja näin ollen lähes puolet romaanista kuluu valmisteluita tehden ja matkaten kohti sammunutta tulivuorta. Ja kun seikkailu lopulta käynnistyy, vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toinen toistaan matkailijoiden kulkiessa koko ajan lähemmäs maan keskipistettä.

Valosta valoon

Vigdís Grímsdóttir
2001 suom. 2004
168 s./Johnny Kniga

Tarinan keskiössä ovat Lenni-isä, kuollut Magdalena-äiti ja Rósa-tytär. Mutta myös Rósa Cordova, salaperäinen ja kaunis nainen kuvassa, jonka Lenni on pienenä poikana leikannut irti lehdestä, ja jonka mukaan tytär on nimensäkin saanut. Sitten vielä on Róbert ja Helena, joiden luokse pikku-Rósa jää asumaan, kun Lenni lähtee maailmalle etsimään Rósa Cordovaa. Ei myöskään sovi unohtaa Rósan parasta ystävää Lúnaa, joka on tuki ja turva monenkin asian suhteen. Ja sitten on kyllä vielä muutama muukin.

Valosta valoon on melko hämmentävä kirja. Ja silti helposti lähestyttävä ja miellyttävä lukea, raikaskin. Ja kuitenkin tarinaa lukee hieman epäluuloisena, että apua, mitä tässä oikein tapahtuu, mitä nämä ihmiset oikein tekevät. Lukijana minun oli todella vaikea uskoa monia ratkaisuja, joihin kirjan henkilöhahmot päätyvät onnea ja rakkautta etsiessään. Ja toisaalta kaikki on kuitenkin ihan päivänselvää, uskottavaakin. Ei kirjasta oikein voi kertoa mitään muille, tämä on ehdottomasti tarina, johon pitää itse tutustua alusta loppuun.

Jos ranskalaisesta kirjallisuudesta aina sanotaan, että se on hieman vinksahtanutta, niin osaan tämän kirjan jälkeen kuvitella, että niin on myös islantilainenkin. Siis se laatukirjallisuus mitä käännetään suomeksi. Valosta valoon on kaikessa kummallisuudessaan positiivinen lukukokemus, ja trilogian avausosana se jättää tunteen, että ehkä ne jatko-osatkin on luettava.

Osallistun kirjalla sekä Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja Kirjallinen maailmanvalloitus -haasteeseen ja valloitan siis Islannin. En muista lukeneeni aikaisemmin islantilaista kirjallisuutta, ja kirjan valitseminen tuottikin hankaluuksia. Onneksi Suketus riensi apuun ja suositteli Vigdís Grímsdótteria. Onko muilla suositella islantilaista kirjailijaa/kirjaa erityisen hyvänä lukukokemuksena?