tiistai 22. marraskuuta 2016

Jos olisit tässä

Jojo Moyes
2015 suom. 2016
447 s./Gummerus


Moyesin bestseller Kerro minulle jotain hyvää ei ehkä räjäyttänyt tajuntaani, mutta jotain spesiaalia tarinassa oli ja se on jäänyt selkeästi mieleeni. Elokuva on vielä näkemättä, mutta uskon sen olevan vielä enemmän mieleeni kuin kirja. Mielenkiinnolla tartuin myös jatko-osaan, vaikka odotukset eivät olleet kovin korkealla.

Aikamoiseksi pettymykseksi Moyesin kirja lopulta osoittautuikin. On kulunut puolitoista vuotta Will Treynorin kuolemasta ja Louisa Clarkin elämä on jäänyt junnaamaan paikoilleen. Willille tehdyt lupaukset täysillä elämisestä eivät ole ottaneet tuulta alleen ja mikään ei oikein tunnu miltään. Eräänä iltana Louisa putoaa katolta ja alkaa pitkä paranemisprosessi, jonka aikana moni asia muuttuu ja uusia ihmisiä ilmestyy nuoren naisen elämään.

Hymyilyttää hieman kustantajan esittely kirjasta: "Lukijalle ennestään tutut henkilöt heräävät eloon, ja Moyes vie heidät paikkoihin, joita he - ja me lukijat - eivät osanneet kuvitellakaan." No en todella osannut kuvitella, että jatko-osan tarina etenisi niin kuin se eteni! Itse tartuin jatko-osaan sillä fiiliksellä, että olisipa kiva lukea vähän sellainen Eat Pray Love -tyyppinen tarina, jossa viillettäisiin pitkin maailmaa ja tutustuttaisiin omaan itseensä vähän paremmin. Samalla Louisan tekemä lupaus Willillekin toteutuisi. Sen sijaan jo kirjan alussa tehtiin selväksi, että Louisa kokeili jo tätä elämäntapaa Willin kuoleman jälkeen eikä saanut siitä mitään iloa. Jatko-osan paukut ovatkin perhe-elämän kiemuroissa ja keskiössä sellaista teinidraamaa, jota en voi yksinkertaisesti sietää.

Kerro minulle jotain hyvää on kirja, joka ehdottomasti ansaitsi jatko-osan. Harmi, että se ei ollut minulle mieluinen. Jos olisit tässä loppui kuitenkin niin, kolmas osa voisi olla täysin mahdollinen ja siinä tapauksessa olen jälleen kiinnostunut.

Usein ymmärrän hyvin, että on monenlaisia kirjamakuja, mutta juuri tämän kirjan kohdalla minun on todella vaikea uskoa, että joku lukija olisi ollut jatko-osan tarinaan tyytyväinen. Miten oli, oliko kirja mieluisa vai pettymys?

torstai 17. marraskuuta 2016

Tytöt

Emma Cline
2016 suom. 2016
297 s./Otava


En ole nyt äitiyslomalla juurikaan lukenut tämän hetken kärkikirjallisuutta, mutta saatuani Clinen esikoisromaanin ja törmättyäni sitä ylistäviin arvioihin tuntui luonnolliselta tarttua siihen hetimiten.

Kirjassa eletään kesää 1969, aikaa jonka maailma myöhemmin muistaisi rakkauden kesänä. Kalifornialaistyttö Evie on kyllästynyt parhaaseen ystäväänsä, jonka kanssa hän viettää aikaa oikeastaan vain vanhasta tottumuksesta. Jännittävä seikkailu tuntuukin olevan ihan kulman takana, kun Evie törmää puistossa hippityttö Suzanneen ja ihastuu tähän palavasti. Suzanne johdattaa nuoren ja vaikutuksille alttiin Evien kommuuniin, jota pyörittää Russell -niminen mies. Aluksi elämä maatilalla on pelkkää joutenoloa ja huumetrippejä, mutta pinnan alla kuohuu ja Russellin ympärille kehittyneen kultin päivät alkavat olla luetut.

Tytöt-romaanin taustalla vaikuttaa Charles Mansonin johtaman kultin vaiheet. Vaikka mies on nimenä hyvinkin tuttu ja pompahtaa vastaan siellä täällä, en silti muistanut kovinkaan tarkkaan mitä hän loppujen lopuksi oikein teki kultteineen. Näin ollen kirjan tarina kiinnosti kovasti ihan ensimmäisistä sivuista asti. Innostuin siinä määrin, että aloin Helsingin Sanomien vinkkaamana kuuntelemaan You Must Remenber This -podcastia, jossa käydään läpi Mansonin historiaa kymmenen osan verran. Kuuntelen podcastia omilla kävelylenkeilläni, joten en ole vielä edennyt edes puoliväliin, joten en osaa vielä ottaa kantaa miten paljon Clinen romaanin tapahtumat sivuavat todellisia historiallisia tapahtumia.

Historian havina on toimiva lisä romaanissa, mutta Clinen tapa käsitellä tyttönä olemista on kuitenkin se, miksi kirja jää mieleen pidemmäksi aikaa. Nuoren tytön elämä on juurikin täynnä surua, jolle ei ole syytä, ahdistavia ja hämmentäviä hetkiä, jatkuvaa epävarmuutta ja melkoista itsekeskeisyyttä. Se on myös jännittävää aikaa, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta ja se kaikki on saatava nytheti. Kaikesta epävarmuudesta huolimatta ei osaa pelätä, uskoo että elämä kantaa. Cline tavoittaa erilaiset tunnetilat todella hyvin, nyökyttelin jatkuvasti lukiessani hänen runollista kieltään.

Jokin syy kuitenkin on sille, että toteemikirjaksi tästä ei ole - ainakaan minulle. Evie ei ehkä kuitenkaan onnistunut herättämään minussa tarpeeksi sympatiaa. Hänestä ei ollut helppo pitää. Mutta ehkäpä tämän päivän nuoret tytöt saisivat tästä vielä enemmän irti. Ehkä tarina olisi parhaimmillaan nuorena tyttönä, niin kuin aikoinaan Spungenin Nancy.

torstai 10. marraskuuta 2016

Riisiä tiskin alta - tarinoita nousevan auringon maasta

Liisa Karvinen
2012
275 s./Gummerus


Ihan viimeisiä lukukokemuksia viedään 100 naiskirjailijan kirjaa -listaltani. Vaikka meneillään ei ollut minkäänlaista matkakuumetta Japanin suuntaan, ajattelin kirjan tarjoavan mukavan nojatuolimatkan kiinnostavan kulttuurin parissa ja näin ollen kirjaan oli kiva tarttua.

Lukukokemus oli lopulta ihan ok, mutta on kyllä myönnettävä, että monia matkakirjoja läpi kahlanneena Karvisen kirja ei oikein onnistunut imaisemaan minua mukaansa. Varsinkin alku tuntui todella pitkäpiimäiseltä, historiankäänteissä viivähdettiin monta sivua ja ehdin jo vähän tylsistyäkin. Kaipaan ensisijaisesti maan fiilistelyä ja mielenkiintoisia tarinoita - historian otan mieluiten ujutettuna näiden sekaan. Onneksi tätä ujuttamistekniikkaa oli käytetty myöhemmin hyväksi ja omakin fiilis parani eteenpäin lukiessa.

Kirjassa esitellään Tokiota (ja Japania) lähiö kerrallaan. Kirjailija on valinnut muutaman suurkaupungin metropysäkeistä ja lähestyy entistä kotikaupunkiaan niiden kautta. Karviainenhan on YLEn uutisten ulkomaantoimittaja ja koulutukseltaan japanologi, joten tietoa kirjailijalla riittää. Tokiossa seikkaillessa tutuksi kävivät niin geishat, samurait kuin sumopainijatkin. Ruokakulttuuriin kuuluu paljon muutakin kuin vihreä tee ja sushi - mutta mitä? Kirjan luettuani ymmärrän myös paremmin japanilaisten toimistotyöntekijöiden työrytmiä ja millainen tausta ilmiöllä on. Kaiken kaikkiaan aikaisempi tietoni maasta syveni ja opin ison kasan uutta.

Tokioon matkustaessa kirjasta voisi olla kovastikin iloa (varsinkin ihan matkalla mukana), mutta pelkästään nojatuolimatkalle olisin toivonut vetävämpää otetta.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Jääkaksoset

S.K. Tremayne
2015 suom. 2016
349 s./Otava


Törmäsin tähän kirjaan useaan otteeseen, kun blogikollegat listasivat syksyn 2016 must read -kirjoja. Itse en tänä vuonna selaillut kustantajien luetteloita, vaan laitoin muutaman kirjan muistiin juurikin kollegoiden listoilta. Lopultahan Jääkaksoset taisi saada aika huonoja arvioita osakseen, mutta silti jokin kirjassa kutkutti ja päätin antaa sille kaikesta huolimatta mahdollisuuden.

Moorcroftin perhe muuttaa Skotlantiin syrjäiselle majakkasaarelle pakoon heitä kohdannutta tragediaa. On kulunut vuosi siitä kun toinen perheen identtisistä kaksostytöistä kuoli tapaturmaisesti. Perheen äiti Sarah on vasta toipunut menetyksestä, kun eloonjäänyt tytär Kirstie väittää olevansa Lydia eli tytär joka kuoli. Entä jos äidin suosikki, Lydia, onkin hengissä? Ovatko perheen vanhemmat voineet erehtyä kuolinpäivänä näin pahasti?

Tremaynen jännäri oli viihdyttävä, tunnelmakin oli kohdallaan. Tarina piti otteessaan ja olin ihan loppuun asti kiinnostunut siitä miten henkilöiden vielä käy ja kumpi kaksosista oikeasti on hengissä. Tarinan loppu olikin mielestäni onnistunut, tuttu kauhuelokuvien maailmasta.

Pienet epäloogisuudet vaivasivat myös tätä jännäriä - jännitysgenren perussynti. Kirjan imusta riippuu miten paljon epäloogisuudet lopulta haittaavat lukukokemusta. Jääkaksosissa vaivasi vanhempien halu lakaista kaiken maton alle piiloon. Aika hämmentävää, että oman lapsen mielenterveyden häilymistä katsoisi tuolla tavalla läpi sormien. Luulisi, että jos lapsi toistuvasti kertoisu olevansa kuollut kaksoissiskonsa niin edes kerran juttelisi asian läpi oikein kunnolla lapsen kanssa.

Jääkaksoset osoittautui kivaksi syysmyrskyjännäriksi, mutta pientä pettymystäkin oli ilmassa. Olen ehkä nähnyt niin monta demonilapsielokuvaa, että oletin kaksostarinassa olevan jotain oikein kamalaa, mutta kaikki oli lopulta melko arkipäiväistä. Tietenkin uskottavampaa näin.