maanantai 26. syyskuuta 2016

Jäätäviin korkeuksiin - Murhenäytelmä Mount Everestillä

Jon Krakauer
1997 suom. 1998
329 s./WSOY


Joskus hyvin harvoin käy niin mieletön tuuri, että kohtaa tarinan, josta tulee henkilökohtainen tavalla, jota on vaikea kuvailla. Tarinasta ei oikeastaan haluaisi edes kertoa kenellekään, on nimittäin melkein mahdotonta, että joku toinen olisi kokenut kyseisen tarinan juuri samalla tavalla kuin itse, niin että hän todella ymmärtäisi. Tällaisen lukukokemuksen minulle tarjosi Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Edelliset kuukaudet olen ollut aivan käsittämättömän vihainen ihmisille, jotka ovat olleet kiipeilemässä 20 vuotta sitten Mount Everstillä. Kyllä, tämä on hyvin outoa.


Vuonna 1996 toukokuun alussa Everestin huippua tavoitteli useampikin retkikunta. Moni pääsi toukokuun 10. päivä huipulle, mutta osa heistä joutui maksamaan siitä hengellään. Eloonjäämis-taistelu alkoi, kun myrsky yllätti alaspäin kapuavat kiipeilijät. Loppu on Mount Everestin historiaa.


Oikeastaan törmäsin tarinaan ensin elokuvasovituksen muodossa, kun siskontyttöni lainasi minulle Everest -leffan kehuen pätkää kovasti. Katsottiin se mökillä sadepäivänä, ja vaikka jouduimme keskeyttämään katselun useita kertoja (koska vauva) ja jouduimme katsomaan elokuvan ilman tekstityksiä (koska hävinnyt kaukosäädin), tositapahtumiin perustuva tarina meni ihon alle. En yleensä pyöri netissä mökillä, mutta elokuva teki tosiaan sen verran suuren vaikutuksen, että heti oli googletettava kaikkea mahdollista vuoden 1996 tragediaan liittyen. Samalla selvisi, että hengissä selvinnyt toimittaja Jon Krakauer on kirjoittanut kokemuksistaan kirjan eli ei kun kirjastoon heti kun palasimme kaupunkiin.


Luin kirjan jo useita viikkoja sitten, mutta lukukokemuksesta on todella vaikea kirjoittaa. Ensinnäkin tarinasta muodostui lopulta niin henkilökohtainen, ettei sitä oikeastaan edes haluaisi jakaa kenenkään kanssa. Toisaalta se herätti niin paljon ajatuksia niin monista eri asioista, etten edes jaksaisi alkaa läpikäymään sitä tunnemyrskyä, jonka kourissa elin kun olin katsonut elokuvan ensimmäisen kerran ja jälleen kun olin lukenut kirjan ja vielä kun olin katsonut elokuvan toisen kerran (tekstityksen kera).


Suosittelen Jäätäviin korkeuksiin kirjaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita seikkailukirjallisuudesta. Kirja on mielestäni vetävästi kirjoitettu ja avaa kiipeilyonnettomuuden taustoja hyvin. En kuitenkaan usko, että kovin moni pääsee ihan näin... hmmm... korkeisiin sfääreihin kirjan kanssa, tämä tuntuu vähän sellaiselta once in a lifetime -tyyppiseltä kokemukselta.

torstai 22. syyskuuta 2016

The Voyage of the Dawn Treader & Last Battle

C.S. Lewis
1952 ja 1952
216 s. ja 172 s./Collier Books ja Lions



Caspianin matka maailman ääriin -kirjassa Prinssi Caspian uskottuine miehineen lähtee kauas merelle löytääkseen seitsemän kadonnutta lordia. Myös Lucy ja Edmund päätyvät laivalle ärsyttävän serkkupoikansa kanssa. Merimatkan aikana peloton joukko kohtaa monenmoisia vaaroja ja päätyy mielenkiintoisiin paikkoihin.

Viimeinen taistelu -kirja puolestaan on sarjan viimeinen osa. Paha hivuttautuu Narniaan, kun ilkeä apina näkee tilaisuutensa hallita maata Aslanin nimissä. Pian kalormenilaiset sotilaat ovat valloittaneet Narnian ja puhuvia eläimiä uhkaa kamala kohtalo alistettuina työjuhtina. Lopulta oikea Aslan ilmestyy ja kutsuu Aslanin maahan kaikki häneen uskovat. Olin yllättynyt miten raaka viimeinen osa oli, se tuntui paljon vanhemmille lapsille suunnatulta kun vertaa muihin sarjan tarinoihin.

Voi pojat, ikiaikainen urakkani sarjan parissa on viimein tullut päätökseensä. Rehellisyyden nimissä en lukenut Hopeista tuolia, koska minulla ei ollut kyseisestä osaa, mutta mielestäni ihan reilu peli näin:D Veikkaisin kuitenkin, että tulen joskus sarjan lukemaan uudelleen tyttäreni kanssa, joten tarina tulee minulle vielä varmasti tutuksi.

Kokonaisuutena Narnian tarinat on ollut todella tasalaatuinen. Mikään osa ei ole tuntunut täyteosalta ja jokainen seikkailu on osoittautunut sopivasti erilaiseksi muihin verrattuna ja yllättäviä käänteitä on riittänyt. Siinä mielessä suosikkiosaa onkin hankala sanoa (jos Velhoa ja Leijonaa ei oteta laskuun, sillä se on yksi suosikeistani fantasiaelokuvista).

Narnian tarinoissa painottuva kristinusko ei ole aikaisemmin häirinnyt lukukokemusta. Aikaisemmin olen jopa vähän harmitellut, ettei mikään hahmo ikinä voi toimia niin kuin Jeesus ilman, että kirja tuomitaan kristinuskoa levittäväksi. Nyt täytyy kyllä myöntää, että meriseikkailu loppui niin räikeään kristinuskon ihannointiin, että sitä oli mahdoton sivuuttaa. Viimeinen taistelu päättyi myös vahvasti kristinuskon oppeja mukaillen.




tiistai 20. syyskuuta 2016

Eläinten vallankumous

George Orwell
1945 suom. 1969
126 s./WSOY


Kävin edellisellä viikolla useampaan otteeseen Helsingissä ja kaipasin junamatkoille jotain ohuempaa pokkaria välipalakirjaksi. Näin ollen olikin hyvä hetki tutustua Orwellin satiiriin, joka löytyy myös 50 mieskirjailijan kirjaa -listaltani.

Luin kirjailijan hyvin aikaa kestäneen dystopian Vuonna 1984 muutama vuosi takaperin ja se veti hienosti vertoja tämän päivän vastaaville tarinoille. Aikapäiviä sitten kirjoitettu kirja tosissaan oli yllättävän moderni niin kieleltään kuin teemoiltaankin. Silti vähän hampaita kiristellen tartuin Eläinten vallankumoukseen, kai se on niin syvälle mieleen kirjoitettu, että vanhemmat kirjat olisivat aina jotenkin raskaita lukea.

Kartano-niminen maatila vaihtaa nimensä Eläintilaksi, kun sen elikot eräänä päivänä heittäytyvät vallankumouksen tuulien vietäväksi ja ajavat ihmiset pois tilaltaan. Hetken hurmassa kirjoitetaan myös seitsemän käskyä, joiden mukaan eläinten tulee tästä eteenpäin elää: ei veljeillä kaksijalkaisten kanssa, ei tapeta muita eläimiä, ei juoda alkoholia, ei käytetä vaatteita, ei nukuta sängyissä jne. Vuodet vierivät ja eläimet saavat huomata olevansa sikojen ja heidän henkivartijakoiriensa tiukassa otteessa ja seitsemän käskyäkin muuttavat muotoaan sen mukaan miten se sopii sikojen kulloiseenkin suunnitelmaan. On selvää, etteivät kaikki eläimet lopulta olekaan yhdenveroisia.

Eläinten vallankumousta on helppo suositella jokaiselle. Varsinkin he, jotka haluaisivat lukea enemmän klassikoita, mutta eivät ole kiinnostuneita tiiliskiviromaaneista - tästä on helppo aloittaa! Teemakin on mielenkiintoinen yhdistelmä kepeyttä ja painavaa asiaa. Todella nautittava pikkuopus, melkein sormet jo syyhysivät kirjoittaa syväluotaava kirjaessee äidinkielen tunnille:D Tosin näillä tuoreilla äitiysaivoilla sellaista en saisi kyllä aikaiseksi, mutta onneksi kirjasta pystyi nauttimaan kevyemmälläkin otteella ja jättää vallankäytön syvällisemmän pohtimisen minimiin.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Baltimoren sukuhaaran tragedia

Joël Dicker
2015 suom. 2016
554 s./Tammi


Olipa ilo lukea tämä kirja!

Pitkästä aikaa lukuromaani, jossa tarjoiltiin kaikkia rakastamiani elementtejä ystävyystarinoista sukusalaisuuksiin. Traagisista tapahtumista ammentavan juonivetoisen tarinan parissa ei voi kuin viihtyä.

Kirjailija Marcus Goldman päättää kirjoittaa kirjan rakkaudestaan Baltimoren serkkuja ja heidän perhettään kohtaan. Nuoruusvuodet kuluvat onnellisissa merkeissä varakkaan serkkuperheen luona, jonne Marcus on aina ollut tervetullut. Lopulta kohtalo kuitenkin puuttuu peliin ja ennen niin menestyneet Baltimoren Goldmanit tulevat tiensä päähän.

Huomasin, että lukufiilikseni muistutti kovasti aikaisempia kokemuksiani John Irvingin kanssa. Tietenkin täytyy unohtaa yhtälöstä Irvingin tavaramerkit kuten paini, karhu, kokeneet vanhemmat naiset ja Wienin katukuva. Kuitenkin se mitä jää jäljelle kuten tarinan rönsyily ja pienet erikoiset yksityiskohdat päähenkilöiden elämässä ja se miten nuori mies etsii totuutta menneisyydestä...

Dickerin kirjoihin tulee varmasti tartuttua jatkossakin. Pakko kuitenkin huikata, että vähän ärsytti muuten erinomaisesti kudotussa tarinassa se, miten toistuvasti viitattiin tulevaan tragediaan, mutta lukija tietenkin joutui arvailemaan tragedian laatua viimeisille sivuille asti. Tietysti voi ajatella, että tehokeino on siinä mielessä hyvinkin onnistunut, että lukija todella ei malta olla laskematta kirjaa käsistään jotta kaikki selviäisi, mutta omaan makuuni ehkä liian yliampuvaa kuitenkin.

torstai 8. syyskuuta 2016

Shopaholic Abroad

Sophie Kinsella
2001
351 s./Black Swan


Kinsellan Himoshoppaaja-sarjan toinen osa päätyi luettavakseni 100 naiskirjailijan kirjaa -listan kautta, jota olen nyt kaluamassa loppuun. En voi sanoa olevani suuri chic lit -kirjallisuuden ystävä eikä ensimmäinen Himoshoppaaja nyt niin hyvä kirja ollut, että olisin riemusta kiljuen tarttunut jatko-osaan. Alun perin kirja päätyikin listalle puhtaasti englanninkielistä kirjallisuutta edustamaan (minulla sen pitää olla melko helppolukuista, että into pysyy yllä) ja halutessani tähän väliin lukea yhden englanninkielisen romaanin Shopaholic Abroad'iin oli helppo päätyä.

Juonikuviot ovat pääosin samanlaista koheltamista shoppaamisen ja maksuvaikeuksien suhteen kuin ensimmäisessäkin osassa. Tällä kertaa suurin osa kaupoissa pyörimisestä tapahtuu kuitenkin Lontoon sijaan New Yorkissa. Rebecca pistää luottokortit vinkumaan ja tyhjentää kauppoja toisensa jälkeen unohtaen muut suurkaupungin nähtävyydet. Lopulta kulutushysterialle on tietenkin tehtävä stoppi ja mietittävä miten korjata kaikki varallisuuteen ja ihmissuhteisiin liittyvät ongelmat.

Siinä mielessä Kinsellan sarja on todella kiinnostava, että olen itse todella tarkka rahankäyttäjä (vaikka esimerkiksi shoppailusta nautinkin) ja on suorastaan pulssia nostattavaa lukea miten joku muu saattaa pistää kirjaimellisesti haisemaan ajattelematta huomista. Harvoin jännityskirjallisuuskaan saa minua näin kananlihalle:D Varojensa yli eläminen on mielestäni todella tärkeä aihe ja vaikka paljon hyviä artikkeleita saa luettua lehdistä harva se viikko, on hienoa, että aiheesta löytyy kaunokirjallisuuttakin. Rebecca on aika hassu päähenkilö muutenkin, mutta rivien välistä on löydettävissä ihan asiaakin.

En oikein tiedä tulenko lukemaan vielä jatko-osiakin tälle kirjalle. Ainakin Himoshoppaajan vauva ja Minishoppaja kiinnostaisi ihan tämän nykyisen elämäntilanteen takia, mutta toisaalta en tiedä onko sarjalla enää hirveästi annettavaa, jos joka kirjassa ensin pistetään tili punaiselle ja lopulta myydään omaisuus, jotta päästään veloista eroon... Mutta jos Rebecca oikeasti kehittyy rahankäytössä niin aiheesta voisi olla kiva lukea lisää.



keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Aamusateen maa

Saima Harmaja
toimitettu 1988
126 s./Kirjapaja Helsinki


Viimeisiä kirjoja viedään mitä tulee 100 naiskirjailijan kirjaa -listaan. Muistan, kun muutama vuosi takaperin pidin runoviikon eli luin mahdollisimman monta erilaista runokirjaa ja yhdessä kotimaisen runouden kokoelmassa oli muutama Harmajan runo ja vaikutuin. Kokemuksen myötä laitoin Harmajan lukulistalle ja vaikka kirjaan tarttuminen jäi ihan loppumetreille niin ihan mielelläni kokoelmaan tartuin.

No, pakko myöntää, että tällä kertaa Harmajan runot eivät iskeneet sitten yhtään. Aikaisemmin lukemaani kokoelmaan oli ehkä sitten sattunut valikoitumaan juuri ne minua puhuttelevat runot, mutta nyt en kyllä yhtään päässyt samalle aaltopituudelle nuorena kuolleen runoilijan tuotannon kanssa.

Jumala ja uskonnollisuus on todella vahvasti läsnä, minun makuuni ihan liikaa - enhän kuulu edes kirkkoon enää. Luonnon kuvaaminen on myös yksi Harmajan runouden kulmakivistä. Huomasin, että yllättävän moni runo kertoi inhokkivuodenajastani keväästä. Syksyisistä ja talvisista runoista yritin kovasti pitää, mutta mitään ei liikahtanut sisälläni. Myöskin vanhahtavat lauseet ja sanat tuntuivat oikein korostetusti hyppivän esiin tekstistä. Mutta, tulipahan luettua.

Lopuksi vielä ainoa runo, joka sykähdytti.


Armahdus
Keveät pilvet uivat
ylitse saaren sen.
Nurmella lempeällä
nukkuu ihminen.

Kaukana pauhaa meri,
mahtava, armoton -
joka sen ihmisen otti,
jonka oma se on.

Pieni ihminen itki,
purren hampaitaan.
Soutaen murtuvin sormin
suoraan kuolemaan.

Hyvä Jumala silloin
armahti vajoavaa.
Kantoi sylissänsä
saarelle vetten taa.

Keveinä saaren yli
pilvet liukua saa.
Uskollisesti pursi
rannalla odottaa.

perjantai 26. elokuuta 2016

Tunturihauta

Hjorth & Rosenfeldt
suom. 2013
473 s./Bazar


Pohjois-Ruotsissa vaeltamassa olleet ystävykset löytävät haudan, jossa on kuusi ruumista. Keskusrikospoliisin tutkintaryhmä Sebastian Bergmanin kera matkustavat paikan päälle tutkimaan tapausta. Tutkintaryhmän sisällä kuohuu tavalla jos toisellakin: Sebastian pyrkii lähestymään Vanjaa, joka puolestaan toivoo pääsevänsä opiskelemaan FBI:n oppiin. Ursula on eronnut miehestään, mutta ei silti halua vakavampaa suhdetta esimiehensä Torkelin kanssa. Billyn ja Vanjan ystävyyssuhde ei ole palannut entiselleen edellisen tutkinnan yhteydessä sanottujen sanojen takia, joten Billy tutustuu enemmän kuin mielellään Jenniferiin, joka on liittymässä ryhmään Vanjan korvaajana. Ja tässä vasta raapaistaan pintaa!

Huh! Tässä luetteloidessa tutkintaryhmän henkilökohtaisen elämän käänteitä alkaa kyllä vakavasti miettimään, että onkohan nyt tungettu yhteen tarinaan vähän liikaa kaikkea. Vastaus on kyllä. Murhatutkintaan liittyvät juonenpätkät pitävät otteessaan vaikka varsinaista jännitystä kirjasta on turha hakea. Kaikki mielenkiintoinen jää kuitenkin auttamatta kaikenlaisen draaman alle, joka on kyllä harmi.

Sinänsä hassu lukukokemus, että lukiessa pidin juonesta paljonkin ja se oli oikein viihdyttävä, mutta nyt myöhemmin miettiessäni kirjan tapahtumia minua lähinnä ketuttaa. Hurmaavaksikin kehuttu Sebastian Bergman ärsyttää - en osaa antaa tuumaakaan periksi ajatukselle, että hän on ihan ok, kunhan pinnan alle kurkistaa. Ja jotenkin murhatarina on lopulta hetkessä unohtunut, vaikka siinäkin oli jos jonkinlaista käännettä ja isoja paukkuja.

Vaan kyllä tästä toivutaan, Mykkä tyttö eli sarjan seuraava osa on jo varattuna kirjastosta ja sitä odotan kovasti, koska muistaakseni se on saanut paljon hyviä arvioita.