tiistai 28. helmikuuta 2012

Ihanat naiset rannalla



Monika Fagerholm
1994 suom. 1994
335 s./Otava


Kylläpäs nyt kävi kerta kaikkisen huonosti. Melko lailla inhosin Fagerholmin rakastettua kirjaa, vaikka suunnitelmissa oli uuden kirjarakkauden löytäminen! Pettymykseni kuvailuun ei sanat riitä, suorastaan kauhistuin, kun huomasin miten pitkästyttävä ja tylsä tarina kaiken kaikkiaan oli. Luin sitä yli viikon, vaikka minulla oli talviloma ja lukuaikaa rutkasti.

Ihanat naiset rannalla -kirjassa tutustutaan erään kesäparatiisin asukkaisiin 1960-luvulla. Valkoista huvilaa asuttavat vedenneitomaisen kaunis Bella ja hänen miehensä Kajus sekä pikku-Thomas. Naapurissa olevaan huvilaan muuttaa rikas ja kaikkia kovasti kiehtova Enkelin perhe, johon kuuluu ihastuttavan räväkkä äiti-Rosa, perheen isä Gabbe sekä tyttäret Nina ja Renee. Ja pyöriihän siinä pihapiirissä muitakin perheitä, jotka ovat enemmän tai vähemmän tärkeitä päähenkilöiden elämän kannalta. Tarinan keskiössä paistattelevat tosiaan perheen äidit Bella ja Rosa, jotka ystävystyvät muutaman kesän aikana ja haaveilevat yhdessä toisenlaisesta - vähemmän keskinkertaisesta - elämästä jossain muualla. Toisaalta perheen lapsetkin vilahtelevat kertomuksessa: he seikkailevat pitkin maita ja mantuja, viettävät lupsakoita kesäpäiviä milloin mitäkin puuhaillen. Välillä leikki loppuu kesken, kun lapset yrittävät ymmärtää aikuisten monimutkaisia mietteitä elämästä ja muusta.

Missäköhän kaikki meni vikaan? Minä sain tarinan punaisesta langasta kiinni ihan loppumetreillä. Aluksi ajattelin jo peruvani negatiivisimmat mietteeni kirjasta ja kommentoida kirjaa neutraaleilla sanoilla kuten "ihan kiva" ja "perus kolmentähden kirja", mutta ei saa huijata itseään. Ennen tarinan loppupuolta luin eteenpäin silkasta tahdonvoimasta ja yritin vakuutella itselleni, että kyllä 300-sivuinen kirja joskus loppuu. Eniten tökki se, että en oikein saanut yhteyttä henkilöhahmoihin. Sivu toisensa jälkeen tuntui siltä, että (minun mielestäni) olennaisia asioita jätettiin kertomatta ja sitten taas niistä kovin epäkiinnostavista asioista jauhettiin tarpeettomankin paljon. Olisin esimerkiksi halunnut joskus kuulla mitä Bella ja Rosa keskenään keskustelivat, mutta nämä naisten elämän kannalta tärkeät keskustelut kuitattiin lauseilla tyyliin "Ja he puhuivat monta tuntia kaikesta." Mutta totta kai lasten purjehtimisesta ja metsäleikeistä kerrotaan juurta jaksaen. Perheiden kesänvietosta kertova tarina oli lopulta niin yksitoikkoinen, että en saanut siitä tarpeeksi irti.

Sinänsä kuitenkin mielenkiintoinen teos, että monia asioita voi tulkita rivien välistä: esimerkiksi aikuisten tunnetiloista sai kiinni jonkun verran, vaikka niistä ei kerrottukaan. Silti taisin kirjaa lukiessani olla sellaisessa mielentilassa, että olisin kaivannut kertojan roolissa olevalta henkilöltä monessa mielessä enemmän. Ja toisaalta mielenkiintoinen teos, että yksinkertaisesta kirjoitustyylistä huolimatta kirja tuntui niin raskaalta ja laahaavalta:D Vaikka melkoista hiljaiseloahan tuollaisen kesäloma-asumisen on täytynyt ollakin 1960-luvulla, joten ehkä kirjan kirjoitustyyli ja ajankuva kuitenkin kohtaavat oivaltavasti?

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? En tällä kertaa. Tosin voi hyvinkin olla, että tämä teos avautuisi toisella tapaa uudella lukukerralla, joten ehkä vuosien päästä on annettava kirjalle toinen tilaisuus. Jatkan kuitenkin Monika Fagerholmista tykkäämistä, sillä hänen kirjansa Amerikkalainen tyttö on yksi kaikkien aikojen parhaista lukukokemuksistani ja Diivakin oli mieleeni. Pieni aarre tarinaan sisältyy kuitenkin kertojan tyylin muodossa: hän pomppaa välillä asiaa x käsitellessään tulevaisuuteen (joskus viiden minuuutin päähän, joskus vuosien päähän) ja tekee pienen paljastuksen tyyliin "mutta tällä pienellä riidalla ei kohta ole enää mitään merkitystä, sillä puolen tunnin päästä sauna melkein palaa ja kaikki osallistuvat sammutustöihin sopuisana rintamana." Nuo tarinaan upotetut pätkät saavat todellakin mielenkiinnon syttymään! (En taaskaan jaksanut selailla kirjaa etsien noita pieniä helmiä, joten esimerkkilauseeni on itse kyhätty:))

Ihanat naiset rannalla voitti Runebergin palkinnon vuonna 1995.

Luettu osana Underbara finlandssvenskar vid papper -haastetta ja Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haastetta.

sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Sisar



Rosamund Lupton
2010 suom. 2012
404 s./Gummerus

New Yorkissa asuva Beatrice saa puhelun Lontoosta äidiltään, joka tietää kertoa, että Beatricen pikkusisko Tess on ollut kateissa jo muutaman päivän. Siskonsa kanssa läheisissä väleissä oleva Beatrice lentää heti Lontooseen selvittelemään outoa katoamistemppua: onko Tess tapansa mukaan käyttäytynyt epäkypsästi ja lähtenyt jonnekin pariksi päiväksi vai onko jotain pahaa oikeasti tapahtunut? Luptonin esikoisromaani yhdistelee elementtejä vetävästä lukuromaanista ja perinteisestä jännityskirjallisuudesta ja lopputuloksena on mukaansa tempaava ja osin koskettavakin tarina toisilleen rakkaista siskoksista.

Saan jonkin verran ennakkokappaleita töiden kautta, mutta kirjamakuni ei aina osu yksiin niiden kanssa. Tällä kertaa saatu teos kiinnosti niin paljon, että tein sille heti tilaa talviloma-suunnitelmissani. Olin jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota blogeissa oleviin kirjaarvosteluihin, joissa on vilahtanut alkuperäisen kirjan kaunis kansi ja varsin hyvät arviot tarinasta. Kun vielä Sinisen linnan kirjaston Maria suositteli kirjaa minulle blogini synttäripostauksen yhteysessä, oli lukupäätös sinetöity.

Luptonin esikoinen on tosiaan kelpo kirja, kannatti ehdottomasti tarttua siihen. Viihdyin tarinan parissa niin hyvin, että pyhitin sille talvilomani ensimmäisen päivän melko lailla kokonaan. Kieli oli mukavan helppolukuista ja vaivattomasti soljuvaa, ja tarina eteni hyvää vauhtia. Ennakkokappaleessa taisi vain olla vielä kasa kielioppivirheitä, koska muutamat lauseista kuulostivat jopa minun korvissani omituisilta. Kirjan jännityspuolikin toimi hyvin, tapahtumat olivat mielestäni sen verran uskottavia, että Beatricen salapoliisileikki ei vaikuttanut typerältä, vaan melko pakolliselta niissä olosuhteissa, joissa hän kirjassa on.

Muutama asia jäi kuitenkin vaivaamaan minua, vaikka nämä seikat eivät lukukokemusta periaatteessa pilanneetkaan. Beatricen elämä muuttuu mielestäni melko radikaalisti, kun viikkoja alkaa kulumaan Tessin tapausta selvitellessä. Yhtäkkiä aikaisemmin designvaatteissa viihtynyt uraputkinainen rakastuukin nuhjuisiin kirpparivaatteisiin ja työskentelee tarjoilijana keskivertokuppilassa. Juu, suru varmasti muuttaa elämäämme ja saa meidät ymmärtämään mikä elämässä on tärkeää ja mikä ei. Silti muutos oli noin lyhyessä ajassa mielestäni niin iso, että ärsyynnyin. Tai ehkä se ei edes ollut juuri tuo muutos elämäntavoissa vaan se, että yhtäkkiä Beatricen elämä New Yorkissa on ollut aivan täysin tyhjänpäiväistä ja kuolleen Tessin elämä on sitten ollut sitä sataprosenttisen oikein vietettyä täyttä elämää.

Kirja ei ehkä kipua lukuvuoteni parhaimmistoon, mutta oli ehdottomasti lukemisen arvoinen ja se teki juuri sen mitä toivoinkin: viihdytti, sai jännittämään siskosten puolesta, kosketti hieman ja yllätti vielä lopussa. Täydellinen lomakirja ja sopiva tarina tuhdin Blondin jälkeen. Suosittelen jännityksen ystäville, jotka haluavat tarinaan hieman kaunokirjallisia elementtejä:)

Osallistun kirjalla Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan Englannin.

P.S. Joku sairaanhoitaja tai lääkäri voisi lukea tämän kirjan ja kertoa minulle, että voiko sairaalassa oikeasti tapahtua jatkuvalla syötöllä tuollaisia kansioiden ja muiden tärkeiden papereiden häviämisiä ja voiko kaikki olla yhtäaikaa täydellisen epätietoisia työkavereiden työhön liittyvistä velvollisuuksista, ettei kukaan tiedä mitä kenenkin toimenkuvaan kuuluu...

maanantai 20. helmikuuta 2012

Blondi

Joyce Carol Oates
2000 suom. 2001
943 s./Otava


Tämän tiiliskiven selättäminen vaatikin sitten jo muutaman viikon. Hienon kirjan lukeminen on toki sanoinkuvailemattoman palkitsevaa, mutta ehtiihän siinä myös samalla hieman väsähtää. Kirjan nimi viittaa Norma Jeane Bakeriin, jonka suuri yleisö tuntee nimellä Marilyn Monroe. Kertomuksessa sekoittuu fakta ja fiktio, ja kirjailija muistuttaakin heti alkuun, ettei faktatietoa kannata etsiä ensisijaisesti tästä kirjasta. Tarina alkaa Norma Jeanen lapsuudesta, kun eli yhdessä skitsofreniaa sairastavan äitinsä kanssa ja päättyy, kun kuolema kolkuttelee tähden ovella. Näihin 36 vuoteen mahtuukin koko elämän kirjo: on suurta onnea, rakkautta, työniloa ja uskomatonta menestystä, mutta myös surua, ahdistusta ja ylitsepääsemättömiä itsetunto-ongelmia.

*Parasta lukukokemuksessa oli se, että lähes 1000 sivun jälkeenkin Marilyn Monroe on ihan yhtä suuri mysteeri kuin aikaisemminkin. Tämä kaltoinkohdeltu supertähti on yksinkertaisesti sellainen, ettei hänestä haluakaan tietää koko totuutta.

*Pirullista lukukokemuksessa oli se, tarinan edetessä ei tiedä, mikä on tositapahtumiin perustuvaa tietoa, ja mikä kirjailijan keksintöä. Tämä on ensikosketukseni Marilyniin, joten faktatietoa on tosiaan lähdettävä pian metsästämään jostain toisesta kirjasta, jotta kaikki mieltä kaihertamaan jääneet kysymykset saavat vastauksen.

*Surullista tarinassa oli se, että tämä maailmankuulu näyttelijätär on tuntunut olevan kovin yksinäinen koko elämänsä ajan. Tuntui pahalta lukea, miten lääkkeet ja alkoholi on pikkuhiljaa luikerrellut isoksi osaksi hänen elämäänsä, vaikka hän on alunperin ollut elämäniloinen ja raittiiseen elämään uskova tyttö.

*Mielenkiintoista kirjassa oli se, että se tarjosi paljon tietoa, jota ei ehkä yleensä mainosteta Marilyn-artikkeleissa. Jos kirjaa on uskominen, Marilyn on esimerkiksi saanut elokuvistaan vain 100 000 dollarin palkkioita Elizabeth Taylorin tahkotessa miljoonia omista rooleistaan. Hollywood on viilannut naiivia näyttelijätärtä linssiin todella pahasti.

*Inhottavaa tarinassa oli se, miten huonosti miehet kohtelivat Marilynia. Kennedy on kirjan mukaan ollut yksi pahimmista sioista. Ei ihme, että näyttelijättärellä on ollut itsetunto-ongelmia ja hän on kokenut olevansa halpa huora, joka ei kelpaa kenellekään omana itsenään. Usein sitä pysähtyi vain toivomaan, että hänellä olisi ollut ympärillään enemmän hyväntahtoisia ihmisiä.

*Ihastuttavaa oli huomata, miten lahjakas näyttelijä Marilyn on ilmisesti ollut. Ja valovoimainen, herttainen, vaatimaton ja ystävällinen. En ole juuri hänen elokuviaan nähnyt, joten siinä riittääkin puuhaa vähäksi aikaa. Oli mielenkiintoista päästä piipahtamaan muutaman elokuvan kuvauksissa tarinan edetessä, uskoisin niiden olevan ainakin osaksi tositapahtumiin perustuvia.

Kirjan loputtua mietityttämään jäi, oliko Marilyn oikeasti niin sekaisin loppuelämänsä aikana kuin mitä kirjasta käy ilmi. Ja jos oli, oliko hän mahdollisesti itsekin sairastumassa skitsofreniaan tms. vai myllersivätkö lääkkeet ja alkoholi hänen päässään. Pakostikin jäin pohtimaan, kuinka onnellinen Marilyn loppupeleissä oikeastaan on ollut. Ja oliko totta, että hän toivoi läheisten ihmisten kutsuvan häntä nimellä Norma Jeane. Jos lähipiiri tosiaan kutsui häntä ristimänimellä, niin kutsuukohan esim. Gwyneth Paltrow Madonnaa tämän oikealla nimellä vai kutsuuko hän tätä Madonnaksi? Niin, kuten näette, kirja herätti isoja ja pieniä kysymyksiä.

Hieno kirja, jota voin todella lämpimästi suositella jokaiselle, joka suinkin on kiinnostunut Marilynin elämänkaaresta. Itse aion mitä pikimmiten suunnata kirjastoon hakemaan muutaman kuvapainotteisen Monroe-teoksen.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan sillä Kalifornian.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Kuplissa




Claire Castillon
2010 suom. 2012
167 s./Gummerus


Pidin aikoinaan Claire Castillonin novellikokoelmasta Äidin pikku pyöveli, joka keskittyi kuvaamaan äidin ja tyttären suhteita. Myös hänen toinen suomennettu kokoelmansa Pieni sydän jaksaa rakastaa oli mielestäni varsin oivaltava mitä tulee rakkausasioihin. Halusin totta kai lukea myös tämän uutukaisen.

Niinhän siinä sitten kävi, että petyin hieman. Kirjailija on kyllä onnistunut kyhäämään kasaan sekopäisen ihmisjoukon, joiden suhdesopat viihdyttävät lukijaa. Heikompaa saattaa jopa hieman hirvittää, mutta toisaalta Kuplissa ei sisällä mitään, mitä ei olisi jo nähty aikaisemmissa kokoelmissa. Castillon alkoikin tämän kirjan perusteella vaikuttaa kirjoitustyylinsä vangilta, joka ei osaa uudistua. Huono homma sikäli, että minä en ainakaan jaksa roikkua mukana, jos tarinat toistavat itseään.

Pisteet kuitenkin Castillonille siitä, että hänen kirjoitustyylinsä on joka tapauksessa melko ainutlaatuinen. En muista ainakaan itse törmänneeni ihan samanlaisiin vinksahtaneisiin henkilöhahmoihin tai tilanteisiin, mutta toki jos samankaltaisuutta etsisin, niin uskoisin sen löytyvän ranskalaisen kirjallisuuden piiristä. Joka tapauksessa, tämän tyyppisestä ihmissuhdehöntyilystä ei tunne enää olevan mistä ammentaa uutta materiaalia. Nyt on nähty taas narsistiset, naiivit ja lähes hulluutta hipovat henkilöhahmot. Olen nöyrän kiitollinen siitä, että omaan elämänpiirini ei tuollaisia tyyppejä juuri kuulu.

Castillonin novellit ovat jotain, johon on itse kunkin tutustuttava itse, niistä ei oikein toisen tekstin kautta saa oikeaa kuvaa. Sen verran kuitenkin voin paljastaa, että novelleissa tutustutaan mm. Madeleineen, joka jaksaa lapsenomaisella uskolla toivoa elämän olevan täynnä yllätyksiä hänen varalleen. Sitten on Claude, jonka elämän täyttää raivoisa kilpailu kaikesta hänen rakkaan vaimonsa kanssa. Siinä jää lapset ja muut taka-alalle, kun mietitään seuraavaa jäynää toiselle. Lisäksi on Aimée, jonka on pakko alkaa kohtelemaan aviomiestään huonosti - tämä nimittäin rakastaa häntä vain silloin, kun Aimée on välinpitämätön, epäkohtelias ja huiskenteleva. Jokainen novelli on Castillonin tapaan oivaltavan kamala.

Kuinkas moni on lukenut Castillonin tuotantoa? Pidin häntä aikoinaan melko tuntemattomana kirjailijana, jota hän siis varmaan on vieläkin tavalllisen lukijan silmin, mutta blogimaailmassa hänet varmaankin tunnetaan paremmin? Tyttökaverini ovat ainakin häntä lukeneet, sillä korkkasimme aikoinaan lukupiirissä Pieni sydän jaksaa rakastaa -kirjan.

Valloitan Kuplissa -kirjalla Ranskan sekä Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa että Kirjallinen maailmanvalloitus -haasteessa.

torstai 2. helmikuuta 2012

Mikä tsäkä!

Uusia aarteita. Iso pino.

Tyttöä on lykästänyt arvonnassa jos toisessakin! Pikku hiljaa on alkanut vakavasti näyttämään siltä, että kirjahyllyn kasvamiselta ei voi välttyä:)

Kaikki alkoi eräänä hienona päivänä, kun pokkaripassini tuli täyteen. Sain siis ihan luvan kanssa raahata yhden kirjan mukanani kotiin. Valitsin Härkösen Kauhun tasapainon, koska minulle jäi hyvä maku hänen Onnen tunti -kirjastaan ja naisen kolumnit ovat aina olleet mielenkiintoisia.

Osallistuin viime syksynä ammattitietokilpailuun, jonka palkintokirja tuli vihdoin ja viimein pari viikkoa sitten. Wsoy muisti minua Jim Thompsonin Kylmä kuolema -teoksella. En olisi miehen teoksia ehkä hyllystä itse valinnut mukaani, mutta toisaalta jännitysgenre kiinnostaa aina ja Thompson on itse asiassa Yhdysvalloista Suomeen muuttanut jäppinen, joten ihan mielenkiintoista lukea suomalainen kirja ulkomaalaisvivahteilla.

Seuraavaksi lykästi uppoa hetkeen -blogin arvonnassa, josta sain itselleni Suomalaisen kirjakaupan lahjakortin ja mennä paukautin hankkimaan sillä Franzenin paljon kehutun Vapaus -teoksen. Mitä luksusta arkeen lunastaa melko kallis uutuuskirja ilman omantunnontuskia!

Sitten sain tiedon, että Kirjavasta kammarista halutaan muistaa ahkerasti brittiläistä kirjallisuutta lukenutta lukutoukkaa. Posti toi äskettäin muhkean yllätyspaketin, joka sisälsi kutkuttavia lukemattomia brittiläisiä kirjoja. Nyt onkin valinnanvaikeus edessä: valloitanko Iso-Britannian kirjallisesti McCall Smithin Naisten etsivätoimisto nro 1 -kirjalla, Joanne Harrisin Five Quarters of the Orangella vai Mossen Kryptalla! Valintaa pohtiessani voin lueskella Nasun lausahduksia rakkaudesta ja mutustella Lontoon rakeita. Kiiiiiitos Karoliina!!!

Ja ihan niin kuin tämä ei olisi jo riittänyt, voittaa päräytin vielä Luetut, lukemattomat -blogin kirja-arvonnassa! Pian minulle jo lähetettiinkin Minette Waltersin Mielen häiriöitä, jonka lukemista odotankin jo innolla!

Terveisiä vaan aika leveästi hymyilevältä kirjabloggaajalta!:)

Näkymättömät kädet

Ville Tietäväinen
2010
216 s./WSOY

Tunnen olevani vieraalla maaperällä mitä tulee sarjakuvagenreen. Ennakkokäsitykseni mukaan "kaikki" sarjakuvat ovat helpohkoja välipaloja, usein huumoripainotteisia ja toimivia muutama ruutu kerrallaan tyyliin Iltalehden sarjakuvaosio. Toki oikeasti tiedän, että mukaan mahtuu Kiroilevan siilin ja Jeren lisäksi supersankaritarinoita ja yhteiskunnallisiin asioihin vahvasti kantaaottavia kokonaisuuksia. Nyt tuntui siltä, että oli aika tutustua siihen ns. vakavasti otettavaan sarjakuvakirjallisuuden osaan.

Näkymättömät kädet - albumissa tutustutaan marokkolaisen Rashidin elämään. Miehen pikkuperhe on ahtautunut asumaan yhdessä Rashidin vanhempien kanssa ja mies työskentelee ahkerasti ompelimossa taatakseen rakkailleen niukan elannon. Raskas työ pienillä ansioilla johtaa lopulta siihen, että velkatyöläisyys Espanjassa alkaa kiehtomaan kovasti. Kun Rashid sitten saa potkut, on laittomaksi siirtolaiseksi lähteminen on miehen ainoa mahdollisuus. Eurooppa osoittautuu kuitenkin paikaksi, jossa oikea menestyminen on mahdollista vain harvoille onnekkaille.

Sarjakuvaromaania on vaikea lähteä ruotimaan, kun ei ole aikaisempaa kokemusta tämän tyyppisestä kirjallisuudesta. Odotuksia ei juuri ollut, mutta arvelin jo ennalta, että kyseinen genre ei minua puhuttele tästä eteenpäinkään. Tunnistan toki kuitenkin hyvän kirjan kun sellaiseen tutustun. Positiivisesti yllätyin ainakin siitä, kuinka koskettavasti ja ahdistavasti laittomien siirtolaisten elämää on onnistuttu kuvaamaan sarjakuvan keinoin. Tarina on tiiviimpi ja ytimekkäämpi kuin mitä se olisi kaunokirjallisena teoksena. Kuvituksen takia henkilöt ja heidän kohtalonsa tulevat enemmän ihon alle ja henkilöhahmoista tulee ihan oikeita henkilöitä. Ymmärrän, miksi teosta on ylistetty niin kovasti.

Pakko kuitenkin myöntää, että ensimmäisen sarjakuvan lukeminen oli minulle melko haastavaa puuhaa. Moni asia kuvissa taphtui hämärässä tai pimeässä ja aina en pysynyt kärryillä siitä, kuka puhuu, mistä puhuu ja kenelle. Nämä ovat varmaankin aika perinteisiä ongelmia alottelijoilla. Henkilöhahmojen dialogi tuntuu todella aidolta - ja siksi myös ehkä hieman sekavalta. Samanlaisia tuntemuksia tulisi varmasti, jos huomaisin hengeilevani siirtolaismiesten joukossa kuuntelemassa, kun he heittävät arkipäiväistä herjaa.

Kirjan loputtua oli kyllä aika vetämätön olo. Miten jotkut saakin niin surkeat kortit käteen elämässä. Olen itsekin kävellyt Barcelonassa kaduilla, joita albumissa kuvataan; nähnyt ihmisiä kaupittelemassa ruumistaan, rihkamaa, huumeita... Ehkä osa heistäkin on ollut laittomia siirtolaisia paremman elämän toivossa. Pysäyttävää on juuri se, mitä Marko Juntunen esipuheessaan koruttomasti toteaa: "Tämän teoksen tarina ei ole tapahtunut koskaan, mutta siitä on olemassa satojatuhansia versioita, jotka ovat totta."

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Uskoisin niin, kirja teki vaikutuksen vaikka en sarjakuvagenreä omakseni koekaan. Tuntuu kuitenkin vahvasti siltä, että jos jonkun sarjakuvateoksen lukeminen tekisi hyvää kaikille, niin se olisi ehdottomasti tämä kirja.

Osallistun Näkymättömät kädet -kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan alakategorian sarjakuvat. Lisäksi osallistun Satun tammi-helmikuun Minihaasteeseen, jossa tarkoituksena on lukea sarjakuvakirja.