tiistai 29. syyskuuta 2015

Siilo

Hugh Howey
2013 suom. 2013
575 s. / Like


Alkanut äitiysloma oli hyvä tekosyy tarttua oman kirjahyllyn kirjaan. Siilo on kiinnostanut ilmestymisestään lähtien, mutta tarina on kuitenkin tuntunut olevan sen verran kaukana omalta lukumukavuusalueelta, että lukemista on ollut helppo lykätä ja lykätä...

Howeyn kiitellyssä dystopiassa maailma on pahasti saastunut eikä ulkoilmassa voi elää. Tuhatkunta ihmistä asuukin valtavassa siilossa, joka on suurimmaksi osaksi maan alla ja käsittää kymmeniä kerroksia. Asukkaiden arkea rytmittävät oman asuinkerroksen työtehtävät ja tarkat käyttäytymissäännöt. Siilon ulkopuolisesta elämästä on kiellettyä puhua ja säännön rikkojia odottaa väistämätön karkotus myrkylliseen ulkoilmaan. Kyteekö siilossa kapinan alku kaikkien rauhanvuosien jälkeen?

Kaiken kaikkiaan hyvä lukukokemus. Tarina oli sopivasti pahanenteinen, aikuismaisen hienostunut ja sujuvasti kirjoitettu. Kunhan päästiin kunnolla vauhtiin niin tarina vei hyvin mukanaan. Henkilökaarti ei tässä ensimmäisessä osassa herättänyt vielä kovinkaan voimakkaita tunteita suuntaan tai toiseen. Asiaan saattoi vaikuttaa se, ettei henkilöhahmot olleet mustavalkoisia ja siilon sisäisillä toimintatavoilla on monia puolia riippuen siitä miltä kantilta asioita tutkii.

Jatko-osaan on tässä tapauksessa lähes pakko tarttua. Olen tottunut siihen, että tämän tyyppisissä tarinoissa dystopian taustat paljastetaan ensimmäisessä osassa, mutta nyt lukija joutuu (saa) olla pimennossa pidempään. Vielä ei oikein ole selvää mistä koko siilo-hässäkässä on kyse. Yleensä on niin, että ensimmäinen osa on sarjan paras juuri näiden taustatietotarinoiden takia, mutta nyt tosiaan voi olla että jatko-osat ovat vielä herkullisempia kokonaisuuksia.

Katsotaan miten käy!






tiistai 22. syyskuuta 2015

Jenkkivuosi

Anu Jaantila
1979
203 s./ Otava


Sannan vaihto-oppilasvuodesta kertova kirja on roikkunut lukulistallani viimeiset 15 vuotta. Kirja(sarja) on kirjoja rakastavan ystäväni yksi kaikkien aikojen rakkaimmista lukukokemuksista ja olemmekin jutelleet useaan otteeseen niin Sannasta kertovista kirjoista kuin elämästä Yhdysvalloissa.

Muutama vuosi ehti tosiaan kulua ennen kuin sain tartuttua kirjaan. Jossain välissä epäilin, että olisin lukenut Jenkkivuoden teininä, mutta tarina ei kyllä herättänyt mitään uinuvia muistikuvia kirjasta. Oletankin, että tämä oli minulle ensimmäinen lukukerta. Kirja olisi kyllä ihan varmasti tehnyt minuunkin teininä niin suuren vaikutuksen etten olisi voinut unohtaa sitä niin totaalisesti.

Jenkkivuosi on kestänyt aikaa yllättävän hyvin. Toki nykyajan välttämättömyydet loistavat poissaolollaan kännyköistä lähtien, mutta itse vaihto-oppilasvuosikokemuksien uskoisin olevan hyvinkin samankaltaisia näin 30 vuotta myöhemminkin. Sannan ja Samin tuttavuuden kehittyminen hiljalleen lujaksi ystävyydeksi ei myöskään ole sidottu aikaan tai paikkaan.

Yhdysvallat on aina kiinnostanut minua ja muutama ystävistänikin on aikoinaan lähtenyt niille main vaihtoon ja au pairiksi. Jos olisin vähänkin enemmän vanhojen toteutumattomien unelmien perään haikaileva, kirjan aihe olisi voinut herättää eloon menneisyyden kipupisteitä;) Olen kuitenkin jo sinut sen kanssa, etten koskaan lähtenyt vaihtoon, joten katkerilta kyyneleiltä vältyttiin tällä kertaa.

Sannan tarina jatkuisi vielä kirjoissa Dear Sanna; Love, Sam ja Sanna ja Sam forever, mutta päätin katkaista oman lukuputkeni ensimmäiseen osaan. Tässä vaiheessa minua kiinnosti nimenomaan vaihto-oppilasvuoden kuulumiset. Täytyykin kysyä ystävältä joskus, että miten päähenkilöiden tarina oikein jatkuikaan...

Yhdysvaltojen osavaltio-haaste: Michigan






sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Saatana saapuu Moskovaan

Mihail Bulgakov
1966-1967 suom. 1969
503 s./ WSOY
äänikirjassa 16 CD-levyä


Kesän kunniaksi oli jälleen aika tarttua klassikkoon. Haastoin itseäni siinä määrin, että nappasin mukaani kirjan, jonka lukemisen olen kokenut suorastaan pakolliseksi ihan yleissivistyksen nimissä, mutta jonka tarinaan en ole kokenut minkäänlaista vetoa.

Saatana saapuu Moskovaan - viholliseni kirjamaailmassa jo ennen kuin olin lukenut ensimmäistäkään sivua. En sovi yhteen venäläisten klassikoiden kanssa ja sana satiiri saa niskakarvani pystyyn. Siinä luulisi olevan jo ihan tarpeeksi syitä pysyä kirjasta kaukana, mutta onnistuin vakuuttamaan itseni, että tämä on kuin onkin hyvä idea:

a) Ensinnäkin tämä olisi viimeinen venäläinen klassikko jonka pakottaisin itseni lukemaan.

b) Bulgakovin kirja tulee aina vastaan lähes kaikilla must-read-klassikkolistauksilla, ja kun olen jo sinnikkäästi kahlannut läpi Anna Kareninan ja Rikos ja rangaistus -teokset, niin tämä olisi vähän niin kuin pahuuden kolmion täydentymä. Ammakin tätä oli suositellut minulle jo vuosia sitten blogini 1-vuotispäivänä, kun kyselin hyvien lukukokemuksien perään.

c) Jäisin pian äitiyslomalle ja olisihan se hauskaa, jos ennen sitä olisi tällainen kiva luonnetta kasvattava projekti läpikäytynä.

d) Kuuntelisin kirjan äänikirjana, jolloin tarinan omaksuminen olisi ehkä himpun verran mielekkäämpää, kun samalla puuhailisin arkisia juttuja siivoamisesta ruoan tekemiseen.

Kuunnellessani paria ensimmäistä levyä olin yllättävän toiveikas. Mieskin huikkasi taustalta useaan otteeseen, että tarina vaikuttaa oikeasti hyvältä. No niinpä! Sitten mielenkiinto herpaantui. En oikein tiedä mitä tapahtui; Saatanan ensihetket Moskovassa, Mestarin astuminen kuvioihin ja lisäjuoni Pontius Pilatuksen ajata lähtivät kaikki ihan hyvin käyntiin. Alkuhuuman jälkeen huomasin kuitenkin miettiväni kirjaa kuunnellessani, että Saatanan edesottamukset Moskovassa eivät kuitenkaan jaksa pitää mielenkiintoani yllä. Pirulliset tempaukset, kansalaisten ajaminen hulluuden partaalle, kaupungin saaminen kaaoksen valtaan... Ihan kivoja juttuja joo, mutta silti jotenkin ihan turhanpäiväistä ja kaipailin jo kovasti jonkun tunnelmallisen lukuromaanin pariin, josta saisin JOTAIN IRTI.

Sain herätettyä tsemppihengen uudelleen 1,5 viikkoa ennen äitiyslomalle jäämistä ja silloin levyjä oli vielä 8 jäljellä. Siinä sitten kuunneltiin jokainen kotona vietetty hetki, mutta hyvää lukuflowta ei enää syntynyt. Tietenkin suurin ongelma oli aidon kiinnostuksen puuttuminen tarinaa kohtaan ja sehän ei tätä masokistia yllättänyt.

Mutta luettu on, hah hah haa (paholaisen naurua)! Ja no hard feelings, olit paljon parempi kuin uskalsin toivoa ja yllättävän helposti lähestyttäväkin. Mutta en kyllä lue uudelleen:D

tiistai 15. syyskuuta 2015

Kuin surmaisi satakielen

Harper Lee
1960 suom. 1984
374 s. / Koko kansan kirjakerho Oy


Näin jälkiviisaana voin vain todeta, että tähän kirjaan olisin voinut tarttua jo aikapäiviä sitten. En vain millään tullut uskoneeksi niitä kymmeniä lukijoita, jotka ovat hehkuttaneet tarinan olevan klassikoksi äärimmäisen helposti lähestyttävä ja teemoiltaan tälläkin hetkellä hyvin ajankohtainen. Vihasuhteeni varsinkin satiireihin ja venäläiseen klassikkokirjallisuuteen on nakertanut vuosien mittaan uskoani siihen, että klassikoiden joukosta löytyisi minullekin sopivaa (ja ennen kaikkea nautittavaa!) luettavaa.

Tälläkin kerralla meinasin ohittaa kirjan, kun se tuli minua vastaan kirjaston vaihtohyllyssä. Ilman kansipapereita matkustanut, vähän elämää jo nähnyt kirja ei varsinaisesti puhutellut, varsinkin kun samaan aikaan kirjakaupoissa on isot pinot uutta painosta, jossa on viehättävä keltavalkoinen kansi. Työkaveri, joka ei yleensä klassikoista innostu, oli kuitenkin juuri hehkuttanut, että tarina on ihana, joten päätin antaa kirjalle mahdollisuuden. I-ha-ni-a klassikoita kun ei ole omalle kohdalle sattunut kovinkaan monta.

Kirjassa eletään 1930-luvun Alabamassa, kuvitteellisessa Maycombin kaupungissa. Tarina kerrotaan pienen Scout-tytön näkökulmasta. Tytön ja tämän isoveljen Jemin lapsuus koostuu lähinnä koulunkäynnistä, kepposten keksimisestä, naapureiden kanssa seurustelusta ja seuraavan kesäloman odottelusta. Koko perheen arki mullistuu, kun Jemin ja Scoutin oikeamielinen asianajaja-isä Atticus päättää puolustaa oikeudenkäynnissä mustaa miestä, jonka väitetään raiskanneen valkoisen tytön. Näennäisesti lempeän pikkukaupungin todelliset kasvot paljastuvat, kun on aika valita puolensa. Kirja voitti Pulitzer-palkinnon vuonna 1961.

Leen kirjassa mieleenpainuvinta on lapsen näkökulma. Tavanomainen lapsuus saa yllättäviä lisäsävyjä, kun vastapuoli äityy kritisoimaan (kuka sanallisesti, kuka nyrkein) lasten isää ja tämän toimia mustan miehen hyväksi. Vaikka lapsuuden leikit saavatkin jatkua, tiedonhaluisten lasten ja isän väliset keskustelut mm. tasa-arvosta ja suvaitsevaisuudesta halkovat perheen arkea. Tunnelmaltaan kirja toi minulle mieleen varsinkin Stephen Kingin Viimeinen kesä-novellin ja muutama vuosi sitten ilmestyneen Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala-kirjan.

Niin että sitä vaan, että jos tämä kirja lojuu sinullakin jossain hyllyn perukoilla lukemattomana, niin nyt kirja kauniiseen käteen ja lukupuuhiin!

(Sainpas tällä lukukokemuksella vuosia sitten saadun blogin 1-vuotissynttäripostaukseen tulleen kirjasuosittelun kuitattua. Kiitos Gerdy!)