keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Syysvieraita



Elina Halttunen
2012
288 s./Teos


Aili eli neljänkymmenen vuoden ajan Oskari Falkin rinnalla toisena naisena. Yhteiset vuodet olivat kaunista aikaa molempien elämässä, vaikka surulta ei voitukaan välttyä eikä toiset ihmiset aina heidän onneaan ymmärtäneet tai hyväksyneet. Aili on kuitenkin saanut vanheta yksin, Oskarin kuolemasta on jo vuosikymmeniä, ja nämä pitkät vuodet Aili on viettänyt ystävineen erilaisissa kulttuuririennoissa ja matkoilla. Pankin holvissa, sinetillä varustetussa kirjekuoressa odottaa salaisuus, jonka Aili haluaisi tuoda julki ennen kuin hänestä aika jättää. Mitä Falkin perheen ja Ailin välillä oikein tapahtui sotavuosina?

Ihastuin tähän kirjaan heti ensimmäisiä rivejä lukiessani. Tarinassa on tunnelma kohdallaan, kiinnostavia kultturelleja henkilöitä ja samaistuttava päähenkilö. Halttusen kirjoitustyyli toi minulle mieleen Riikka Pulkkisen, tarina oli kirjoitettu kauniisti ja useat sanavalinnat olivat runollisia. Kirjoitustyyli tosin muuttui tarinan edetessä: Ailin ja Oskarin yhteisistä vuosista kerrottaessa tunnelma oli viipyilevä, samoin kirjoitustyyli. Kun kirjassa alkoi ns. tapahtumaan, tekstikin muutti pelkistetymmäksi. Lukunautintoa tämä ei kuitenkaan latistanut.

Tarinassa Aili tulee mukavan lähelle. Meillä on vuosia ja vuosia välissämme, enkä voi täysin ymmärtää sitä, kuinka onnelliseksi Aili elämänsä Oskarin kanssa kokee, vaikka ei olekaan koskaan voinut elää tämän kanssa ns. normaalia arkea. Ailin mielipiteet kuitenkin uskoo, ja hänen vierellään kaikki nämä vanhuuden vuodet ollut ystävä Edith tasapainottaa hienosti kipakalla luonteellaan Ailin tasaisuutta. Muista henkilöhahmoista en juuri välittänyt, mutta Marian kovia kokeneen serkun kohtalo suretti, Oskarin lapsenlapsenlapsen paras ystävä puolestaan ihastutti tarkkanäköisyydellään. Keskityin kuitekin lukijana Ailiin, koska koin että tämä on nimenomaan hänen tarinansa.

Syysvieraita on kirja, jota en halua lähteä ruotimaan liikaa. Lukukokemus oli mieluinen ja henkilönä Aili pysyy mielessä kauan.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

sunnuntai 25. marraskuuta 2012

Majakanvartija


Camilla Läckberg
2009 suom. 2012
501 s./Gummerus


Yön kauheuksien jälkeen Annien ja tämän pojan on paettava kiireesti. Ainoa paikka, jossa Annie uskoo olevansa turvassa, on hänen lapsuudenaikainen kotinsa pienellä majakkasaarella Fjällbackan saaristossa. Sarjan aikaisemmista osista tutut kyläläiset ovat pikkuhiljaa toipumassa hautajaisista, joihin edellisen osan auto-onnettomuus valitettavasti johti. Ilon aiheitakin on, sillä turismin odotetaan nousevan huippuunsa, kun ylellinen kylpylä vihdoin viimein valmistuu. Pian järkyttävä murha ravisuttelee pientä kylää, ja monen elämä tulee muuttumaan.

Olin aluksi jopa närkästynyt siitä, miten takakansitekstissä hehkutettiin Majakanvartijan olevan Läckbergin paras romaani. Olen itse liputtanut Kivenhakkaajan puolesta enkä rehellisesti sanoen ole uskonut kirjailijan pystyvän parempaan. Nyt minun on kuitenkin myönnettävä, että Majakanvartija on parempi kuin entinen suosikkini. Muistan ahdistuneeni Kivenhakkaajassa olleesta menneisyyteen sijoittuneesta tarinasta, mutta tällä kertaa reagoin vielä vahvemmin ja pidempään. Annie ja aikaisemmin majakkasaarella asuneet henkilöt ja heidän kohtalonsa jäivät mieliin kummittelemaan moneksi päiväksi. Surumielisyys ja Läckberg on minulle ihan uusi kokemus, olen tosiaan pitänyt hänen tarinoitaan viihdyttävinä, mutta en juurikaan koskettavina.

Sanotaan kuitenkin vielä, että fiilistelyni kirjan suhteen liittyy pelkästään tarinoihin, joita kirjalla oli tarjottavanaan, eli tällä kertaa väkivaltaa tavalla tai toisella kokeneisiin naisiin, EI Fjällbackan kylän asukkaisiin. En mene niin pitkälle, että sanoisin kyllästyneeni täysin Patrikiin, Ericaan, Göstaan, Annikaan, Martiniin, Mellbergiin ja kumppaneihin, mutta en myöskään lue tätä sarjaa saadakseni selville heidän uusimmat kuulumiset. Olen kiintynyt heihin yllättävän vähän, ottaen huomioon että Majakanvartija on kuitenkin jo seitsemäs heitä käsittelevä kirja. En ole niinkään ärsyyntynyt henkilöhahmoihin vaan kirjailijaan, joka päättää jatkuvasti korostaa henkilöhahmoissaan samoja luonteenpiirteitä. Toistaiseksi Martin on se entinen häntäheikki, joka on nykyään onnellisessa parisuhteessa, mutta tuntee olevansa hieman aliarvostettu kollegojensa parissa. Patrik palvoo perhettään, mutta tempautuu aina tekemään liikaa töitä läheistensä kustannuksella, kun taas Erica on vain niin samperin utelias, että joutuu joka kerta vaaraan työntäessään nenänsä muiden asioihin jne. Samat kuviot kertautuvat kirjasta toiseen, joten ei, en todellakaan rakasta Läckbergin sarjaa hänen vakituisen henkilökaartinsa takia.

Muutamia blogiarvosteluja olenkin jo ehtinyt vilkaisemaan, ja olen yllättynyt miten moni on huomauttanut, että tarinaan oli tällä kertaa ympätty turhan monta sivujuonta. Itseäni seikka ei harmittanut kirjaa lukiessa, mutta näin jälkikäteen on minunkin todettava, että kyllä, sivujuonia on monta eikä niitä kaikkia olisi välttämättä tarvittu. Kaikki pikkutarinatkin koin erittäin mielenkiintoisiksi, joten olen tyytyväinen, että ne kaikki päätettiin sisällyttää kirjaan. Eniten surkuttelin Annien kertakaikkisen pieleen mennyttä elämää, mutta ahdistusta herätti myös se, miten moni joutui hänen takiaan vielä kärsimään.

Viisi tähteä ja papukaijamerkki Läckbergille!


Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja piipahdan jälleen kerran dekkarin voimin Ruotsissa.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Nyt nappaa!



Melissa Bank
1999 suom. 1999
334 s./Otava

Jane on kuin kuka tahansa nainen, joka toivoo joku päivä löytävänsä sen oikean, jonka kanssa kaikki loksahtaisi paikalleen. Miehiä tulee ja menee, mutta Jane ei ota turhia paineita, ihmissuhdesotkujahan riittää kaikilla muillakin. Sellaistahan elämä on useammille meistä, välillä ollaan parisuhteessa ja välillä katsotaan maailmaa yksin.

Mielenkiintoinen kirja tämä Melissa Bankin tekele. Jo ylläolevan esittelytekstin muodostaminen oli hankalaa. Tarinan sisältöhän periaatteessa pyörii päähenkilön ja hänen läheistensä miessuhteiden ympärillä, mutta mielestäni kirjassa oleellista on myös se, miten se käsittelee naisen elämää noin muutenkin. Luokittelukin on vaikeaa, ihan perinteiseksi chic lit'iksi en suostu tätä laskemaan, alakategorian pitäisi vähintään olla "vakavasti otettava naistenkirjallisuus". Ajatuksia herättävä ja kaikessa tavallisuudessaan koskettava tarina antoi enemmän kuin nasevat ja sydämelliset chic lit -kirjat, vaikka onhan tarinassa paljon noita genrelle ominaisiakin piirteitä. Positiivisesti tosiaan yllätyin siitä, miten aito tarina on. Bridget Jonesia ehkä kiitellään aidoksi naisen kuvaksi muotoineen, hömpöttämisineen ja mokailuineen. Viihdearvoltaan Jones on minunkin suosikkini, mutta Bankin Jane on mielestäni kuitenkin paljon aidompi, tavallinen tyyppi ihmissuhdekoukeroiden matkassa ilman alleviivattua huumoria.

Epäilen, onkohan minulta taas mennyt kirjan punainen lanka ohi, kun koin jopa ahdistuvani Janen elämästä hänen muutamien päättyneiden parisuhteidensa jälkeen. Ehkä syynä on kuitenkin tarinan aihe, kun kirja periaatteessa pyörii miessuhteiden ympärillä, niin tulee sellainen olo, että eikö päähenkilö TEE mitään. Voiko hän olla tyytyväinen, kun mitään ei tapahdu? Hullunkuristahan tässä on tietenkin se, että enhän minäkään tee juuri mitään. Elän tavallista arkea, hyviä tyyppejä pyörii ympärillä, työ on mielekästä, harrastukset pitävät virkeänä ja hauskoja menoja riittää niin paljon kuin energiaa, aikaa ja rahaa. Kirjallisuudessa taitaa törmätä usein elämää suurempiin päähenkilöihin, joten joidenkin kirjan hahmojen odottaa automaattisesti elävän suuremmin. Ajatusketju päättyi sitten siihen, että pohdiskelin kovasti, onko Jane ihmisenä sellainen, joka on tyytyväinen tavallista arkea eläessään, vai olisiko hänen pitänyt tehdä enemmän. Vastaus ei luonnollisestikaan selvinnyt. Olen ehkä hieman epäreilu lukija, kun odotan kirjan sankarittarelta enemmän kuin esimerkiksi itseltäni:D

Onneksi kohta kahden naisen lukupiirin toinen osapuoli tulee luokseni teelle, ja saamme pähkäillä yhdessä näitä asioita.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan New Yorkin, jossa päähenkilö asuu suurimman osan kirjasta. Kiitän myös Kirjavan Kammarin Karoliinaa, joka aikoinaan suositteli minulle tätä kirjaa. Kyllä kannatti lukea! Olen itse asiassa nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan muutama vuosi sitten, mutta muistikuvani elokuvasta ovat olemattomat, joten en ensin osannut yhdistää teoksia samaksi. Lukekaahan muutkin tämä kirja, vaikka en varmastikaan osannut tehdä sille kunniaa tällä tekstiyritelmällä.

maanantai 19. marraskuuta 2012

Amerikan lapset



Anne Tyler
2006 suom. 2008
329 s./Otava


Kaksi perhettä ja toteutunut toive. Pitkä odotus palkitaan, kun adoptiolapset saapuvat Etelä-Koreasta Yhdysvaltoihin lentokentällä odottavien vanhempiensa luokse. Lentokentän hulinassa kohtaavat nämä perheet, periamerikkalainen pariskunta ja toinen iranilaistaustainen. Lapset yhdistävät perheet, ja pian kaikki mahdolliset juhlapäivät vietetään yhdessä. Konflekteilta ei voi kuitenkaan välttyä, kun kaksi erilaista kasvatuskulttuuria kohtaavat.

Perhe-elämä tarinan punaisena lankana ei yleensä juuri houkuttele minua, varsinkin kun tänä vuonna on tullut luettua tavallista enemmän näitä arjen kuvailuja. En siis aluksi osannut innostua Tylerin kirjasta, mutta täytyy myöntää, että kirjailija on niin taitava kertoja, että tarina vie mukanaan. Tyler on lempeä kertoja, joka antaa henkilöhahmojensa heikkouksienkin näkyä, joka johtaa siihen, että päähenkilöiden tapa käyttäytyä ja elää ehkä ärsyttää lukijaa, mutta saa toisaalta ajattelemaan perhe- ja ystävyyssuhteita. 

Suhtaudun ns. amerikkalaiseen unelmaan hieman varautuneesti. Romanttinen puoli minussa hihkuu, kun lähiöelämää viettävät ihmiset ottavat elämäntyylistään kaiken irti. Naapurit vaihtavat kuulumiset päivittäin ja yhdessä järjestetään kaiken maailman kissanristiäisiä, jotta on syy kokoontua yhteen. Toisaalta ärsyynnyn suunnattomasti ajatuksesta, että pinnan alla kytee naapurikateus, joka saa ihmiset elämään yli varojensa, kun on pakko hankkia parempi auto kuin aidan toisella puolella olevilla ihmisillä on. Ylitsepursuava ystävällisyys taas pakottaa kutsumaan juhliin nekin ihmiset, joita ei voi sietää. Huoh. Amerikkalaisuus on todellakin vahvasti esillä tarinassa niin hyvässä kuin pahassa.

Pidin Amerikan lapset -kirjasta paljon, vaikka en päähenkilöihin juuri voinut kiintyä. Kirjan lukemisesta on jo pari viikkoa, mutta en vieläkään osaa sanoa, mitä luulen Donaldsonien ja Yazdanien ystävyydestä. Onko heidän välillään aitoa kaiken kestävää ystävyyttä, jossa erilaisuus sallitaan ja muutamat pakolliset yhteenotot vain vahvistavat ystävyyttä vai onko kohtalon oikusta alkanut tuttavuus vain pakollinen paha, ja pariskunnat perheineen ovat vain tottuneet toisiinsa vuosien aikana, vaikka eivät juuri pidä toisistaan... Ehkä totuus on jotain siltä väliltä?

Osallistun kirjalla So American haasteeseen ja ruksin Marylandin käydyksi. Kirja on myös 25. Naiskirjailjoiden 100 kirjaa -listalta, joten pääsen vihdoin tekemään listaan muutoksia ja korvaamaan ne kirjailijat, jotka eivät enää kiinnostakaan. Lisäksi osallistun Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.