perjantai 28. huhtikuuta 2017

Maailman talvi

Ken Follett
2012 suom. 2013
800 s./WSOY

Olen edennyt mahtipontisessa Vuosisata-trilogiassa toiseen osaan.

Myhäilen edelleen tyytyväisenä, että keksin ottaa kyseisen kirjasarjan lukuun juuri tänä vuonna. Päätin samalla, että luen kirjat niin, että niiden välissä on aina korkeintaan neljä kuukautta väliä, jotta henkilöhahmot ja tapahtumat pysyvät tuoreessa muistissa. Näin myös muille kirjoille jäi hyvin aikaa eri osien välissä, sillä yritän vältellä fiilistä, että joudun rämpimään ihan loputtomasti yhden tarinan parissa. Minulle tosiaan syntyy yllättävän helposti tällainen fiilis. Asiaa ei auta, vaikka tarina olisi miten hyvä tai vetävästi kirjoitettu. Luin varmaan niin monta vuotta kirjoja niin, että melkein aina käsittelyssä oli minulle uusi kirjailija ja kuin itsestään aloin vältellä pitkiä kirjasarjoja. (Yksi lähivuosien lukemiseen liittyvä tavoite onkin, että saattaisin aloittamani sarjat mahdollisimman reippaasti loppuun.)

Ensimmäistä osaa luin aika tarkalleen kuukauden päivät ja pidin nytkin huolen, ettei aikaa menisi ainakaan enempää. Maailman talvessa sattui olemaan tasan 800 sivua, joten neljäksi viikoksi oli helppo jakaa sivumäärät. Kolme viikkoa luin juuri tasan sen määrän mitä pitikin, sillä meneillään oli niin paljon muutakin pakollista ja vapaaehtoista hommaa. Tällaiselle aikatauluttajalle olikin todella mieluista, kun kerrankin tiesi milloin voi hyvällä omatunnolla laskea kirjan käsistään ja siirtää energiansa muihin hommiin. Neljäs viikko oli selkeästi hiljaisempi ja tarinassa ratkaisunhetket, joten oli kiva päästä kirjan ahmimismoodiin.

Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkoi Ensimmäisen maailmansodan puhkeamisesta, ja toisessa osassa eletään Toisen maailmansodan ankeita vuosia. Ensimmäisessä osassa tutuksi tulleet henkilöt ovat mukana vieläkin, mutta tarkemmin seurataan uutta sukupolvea eli heidän jälkeläisiään. Näkökulma muuttuu tiuhaan tahtiin ja lukija pääsee tiiliskiviromaanin aikana kurkistamaan natsivallan alle joutuneeseen Saksaan, Stalinin hallitsemaan Venäjään, Pearl Harborin hyökkäykseen, liittoutuneiden hyökkäyksen Pohjois-Ranskaan ja Puna-armeijan hyökkäyksen Berliiniin - näin muutaman mainitakseni.

Kuten totesin jo ensimmäisestä osasta kertoessani, nautin siitä miten yhdellä lukukokemuksella saa niin valtavasti tietoa 1900-luvun alun historiasta. Henkilöhahmot ovat siellä missä kulloinkin tapahtuu, he ovat suunnittelemassa suurmiesten päätöksiä, tekemässä maailmasta parempaa paikkaa, estämässä Kolmannen maailmansodan syttymisen ja toisaalta elämässä siviilien tavanomaista arkea. Lukion historiantunneista on jo aikaa enkä ole vuosiin lukenut näin laajaa kuvausta Toisesta maailmansodasta. Ymmärrys 1940-luvun tapahtumiin siis todella kasvoi rytisten.

Maailman talvea lukiessani huomasin olevani jo todella kiintynyt henkilöhahmoihin. Vaikka kirjassa kohdataan paljon läpeensä pahoja ja julmia ihmisiä, niin päähenkilöt ovat monisyisiä ja vääriäkin valintoja tehdessään heillä on omasta mielestään jalot päämäärät. On ollut arvokasta lukea Toisesta maailmansodasta niin, että näkökulma on jatkuvasti vaihdellut ja on saanut kurkistaa eri aatteiden taakse.

Toinen maailmansota itsessäänhän on - yllätys yllätys - todella rankkaa luettavaa. Ihmisten pahuus jaksaa yllättää, vaikka niin paljon käänteistä muistikin etukäteen. Lukiessani aloin myös vähitellen ymmärtämään miksi ihmisiä edelleen kiinnostaa tämä ajanjakso. Olen aikaisemmin pyöritellyt lähinnä silmiäni, kun uusia teoksia aiheesta on ilmestynyt (varsinkin tietopuolella). Kummasti itselle aihe on tuntunut loppuun kalutulta ja olenkin pyrkinyt välttelemään Toisen maailmansodan tapahtumia kaikessa kirjallisuudessa. Nyt uumoilen, että asiaan saattaa tulla käänne...

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kaukaisen maaliskuun (kirja)kuulumiset

Maaliskuun aikana luin kuusi kirjaa.
- Leonin Kuolema väärissä vaatteissa
- Westmanin Syliin
- Kekkosen Vieraat
- Joupin Tyhjä syli
- Sarraksen Tavarataidot
- Spungenin Nancy

Leonin Kuolema väärissä vaatteissa pudotti minut takaisin maan pinnalle Venetsiaan sijoittuvaan sarjan suhteen. Aikaisempi superhypetys on vaihtunut mukavaan tunteeseen, että on löytänyt kivan jännärisarjan, jonka hahmojen pariin on kotoisaa sukeltaa aina silloin tällöin. Westmanin episodiromaani Syliin kosketti syvältä ja olen useaan otteeseen palannut henkilöhahmojen äitiyden kokemuksiin. Kekkosen Vieraat oli myös vaikuttava lukukokemus, teemoiltaan yhteneväinen Syliin-romaanin kanssa, mutta tyyliltään selkeästi jotenkin hienostuneempi, vähäeleisempi, ei niin iholle tuleva. Joupin valokuvakirja Tyhjä syli tuntui raskaana rinnassa. Kohtukuolemia käsittelevä kirja tavoittaa kaiken tarvittavan paljon kertovilla kuvillaan, niiden rinnalla riittää pieni määrä tekstiä. Sarraksen Tavarataidot edustaa minulle jonkinlaista sielunmaisema-kirjallisuutta, mieli lepää lukiessa järjestelystä. Luin Spungenin Nancyn ensikerran 15 vuotta sitten, ja niin vain hengästyttävä tositarina vei taas mennessään.

Kihertelen täällä innosta, sillä jo nyt lukuvuoteni on parempi kuin miesmuistiin. Kolmen kuukauden lukukokemuksista iso osa jonottaa loppuvuoden top-10-listalle, ja vuotta on vielä vaikka miten paljon jäljellä. Veikkaan, että tästä on tulossa kaikkien aikojen lukuvuosi ja olen näemmä löytänyt juuri oikean tavan lukea ja valita luettavani. Olen nykyään niin innoissani lukemisesta ja siitä kotiäidin omasta hetkestä hyvän kirjan parissa, ai että!

Varsinainen vuositeema kirjojen suhteen on ollut heittäytyä reippaasti tarinoiden vietäväksi eli jos yksi tarina johtaa toiseen, niin kirjan loputtomalle lukulistalle siirtämisen sijaan tarttuisi vaan hanakasti käsiksi saman tien. Näin kävikin äitiyttä eri näkökulmista käsittelevien kirjojen Syliin, Vieraat ja Tyhjä syli kanssa. Luonnollisestikin aiheesta tuli tähän hätään luettua niin paljon kerralla, että pieni breikki tekee hyvää. Leonin Brunetti-sarja on edennyt kolmanteen osaan ja etenee vuoden aikana varmaan lisääkin, näin uumoilen. Nancyn lukeminen oli oiva opetus siitä, että oman kirjahyllyn kirjoja on hyvä lukea uudelleenkin (ja sitä varten ne siellä ovat). Suuri osa lempikirjoistani on teini- ja varhaisaikuisvuosilta, joten niitä voisi hyvin alkaa lukemaan uudelleen. Tavarataidot sinänsä herätteli mielenkiintoa lukea muitakin järkkäilyyn liittyviä kirjoja, mutta ehkä tämän suhteen on hyvä säännöstellä. Aluksihan olin sitä mieltä, että muita saman aihepiirin kirjoja en edes lue, Arkijärki-blogin Jenni kun on oma kaaoksenhallinta-guruni, mutta olen jo kääntämässä kelkkaani. Aihe on liian herkullinen jätettäväksi yhden kirjan varaan, nyt kun kirjoja on vielä ilmestynyt useampi.

Maaliskuu oli selkeästi (ja aina positiivisesti yllättäen) kotimainen. Neljä suomalaista kirjaa kuukaudessa - ei ole muuten varmaan koskaan tapahtunut aikaisemmin! Ja ei ihan heti tapahdu uudelleen, kaikki uumoilemani tulevat lukukokemukset ovat taas käännettyä kirjallisuutta. Liekö itse asiassa yhden yhtä kotimaista siellä joukossa.

Mietin, että miten ehdin rykäistä niin monta kirjaa viime kuussa verrattuna aikaisempaan, mutta olen tosiaan panostanut lukemiseen ja jättänyt tv:n (Netflixin) katsomista vähemmälle. Kausittainhan nämä menevät, nyt en katsonut kuin Skamia ja kävin muutaman kerran leffassa (Logan, Beauty and the Beast). Ja siis Skam, sehän on ihan rautaa.

Maaliskuussa en jättänyt kirjoja kesken. En myöskään ole enää haikaillut niiden kirjojen pariin, joista haaveilin alkuvuodesta. Näin se vain menee helposti, että jos ei heti iske kiinni kiinnostavaan kirjaan niin pian ei enää muista miksi sen edes niin kovasti halusi lukea. Kirja saattaa roikkua pitkäänkin jollain lukulistalla, mutta se ei lopulta koskaan tule valituksi, ei koskaan ole todellinen vaihtoehto seuraavaksi kirjaksi.

Maaliskuussa ostin tyttärelle kaksi kuvakirjaa. Olen ehkä maailman nirsoin kuvakirjan hankkija, melkein mikään ei kelpaa kirjaston hyllyssä tai kaupassa. Milloin on tyhmä kuvitus, liian vähän katsottavaa tai sitten tosi outoja juttuja, joita ei kannata opetella ennen kuin on perusteet (ruumiin osat, hedelmät, maatilan eläimet, vaatteet yms.) hallussa. Nyt kuitenkin löysin kahteen otteeseen kivat kirjat, joten sen enempiä pohtimatta kassalle! Pupen iloisessa sanakirjassa on kaikki mitä puolitoista vuotias voi kirjalta toivoa: paksut sivut, ei luukkuja (tai näitä taapero ehkä toivoisi, mutta kun ne on aina niin heppoisia!), paljon yksityiskohtia mutta selkeästi kuvitettuna, aukeamien kuvat järkevistä aiheista. Oppi ja ilo -sarjan uusi Kurkkaa eläimet on myös symppis. Jokaisella aukeamalla on jotain liikuteltavaa, mutta tarpeeksi jämäkästi tehtynä, että kirja ei ole heti riekaleina, kun taapero innostuu hyppyyttämään leijonaa pusikosta esille. Kuvitus on tosi kiva ja eläimet toimii aina vaan. Tyttö on tykännyt kirjoista tosi paljon, kyllä äiti osaa:D

Oman kirjahyllyn valikoima kasvoi työpaikalla käydessäni. Nappasin ennakkokappaleista mukaan Lapenan Hyvä naapuri, Waren Synkän metsän siimeksessä ja MacIntoshin Annoin sinun mennä. Tässä olisi aika kovat hellelukemiset kesäksi, mutta en tiedä maltanko odottaa sinne asti.

Ja näin maaliskuu on vihdoin käsitelty alta pois:)

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Nancy

Deborah Spungen
1983 suom. 1991
380 s./Gummerus


Oli jo aikakin tarttua uudelleen kirjaan, joka aikoinaan teki lähtemättömän vaikutuksen minuun.

Luin Nancyn ensimmäisen kerran yläasteella. Kirja sattui silmiini kirjastossa ja takakannen perusteella se vaikutti todella kiinnostavalta. Meni pari vuotta ennen kuin tajusin, että "kaikki" teini-ikäiset tytöt lukevat Nancyn ja kirjoittavat kirjallisuusesseensä kyseisestä kirjasta - ja minä kun luulin löytäneeni unohduksiin vaipuneen helmen.

Äidin näkökulmasta kirjoitettu kirja toimii edelleen. 15 vuotta myöhemminkin ahmin kirjan muutamassa päivässä ja google on laulanut kirjan viimeisen sivun luettuani. Jos ensimmäisellä kerralla kirjaa luki teini-ikäisen silmin yrittäen ymmärtää Nancyä, niin nyt pienen taaperon äitinä kirjan kokee eri tavalla, keskittyen varsinkin äidin rooliin häiriintyneen nuoren tytön elämässä.

Nancy on äidin puheenvuoro esikoistyttärensä vihan, pahan olon ja surun täytteisestä elämästä. Punk-bändi Sex Pistolsin Sid Viciousin kanssa seurustellut 20-vuotias Nancy löydettiin murhattuna new yorkilaisesta hotellihuoneesta vuonna 1978 ja tapahtuneesta tuli sensaatiolehtien ykkösuutinen. Lehdistö antoi tapahtumista ja kuolleesta tytöstä varsin yksipuolisen kuvan, joten lopulta Deborah Spungen päätti kirjoittaa kirjan tyttärestään. Elämä itsetuhoisen Nancyn kanssa oli vaikeaa lapsuudesta lähtien ja vuosi vuodelta tavallinen perhe-elämä jäi yhä kaukaisemmaksi haaveeksi esikoistyttären terrorisoidessa koko perhettä.

Googlesta mustavalkokuvia tuijoteltuani tuntui ihan absurdilta, että Nancyn kuolemasta on jo melkein 40 vuotta ja silti tapaus edelleen kiehtoo aina vain uusia sukupolvia. Kuvat nuorista punkkareista eivät hätkähdytä enää tänä päivänä, ja on jopa vähän vaikea ymmärtää, että 40 vuotta sitten Nancy ja Sid ovat kääntäneet päitä missä tahansa liikkuivatkin. Kirja tarjoaa muutenkin todella mielenkiintoista ajankuvaa. Yhteydenpito kriisitilanteissa on ollut kovin erilaista ilman kännykkää ja New York on täysin eri kaupunki kuin tänä päivänä. Lääketieteessä on otettu isoja harppauksia eteenpäin ja lääkäreiden ehdoton auktoriteettiasema on horjunut. Toisaalta taas huumeiden pyörittämä elämä ja sivusta itsetuhoa seuraavien kärsimykset eivät muutu vuosikymmenten vaihtuessa.

Lähiaikoina on ilmestynyt kirjan uusi painos ja suosittelen ehdottomasti tarttumaan nimenomaan siihen. Tai lukemaan kirjan alkuperäiskielellä. Itse luin 80-luvun suomennoksen ja teksti (varsinkin dialogi) oli niin tönkköä, että meinasi pilata koko lukunautinnon.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Tavarataidot - arkijärjellä koti kuntoon

Jenni Sarras
2017
172 s./Tammi


Olen seurannut Jennin Arkijärki-blogia jo muutaman vuoden ajan ja suurella mielenkiinnolla tartuin myös hänen kirjaansa.

Ylipäätään materian suhteen olen aika minimalisti, vaikka nautinkin suunnattomasti laadukkaiden muoti- ja lifestyle-blogien lukemisesta, shoppailureissuista ja vaatehankintojen suunnittelusta. Kotona meillä on kuitenkin todella vähän tavaraa, hyllyt niin astiakaapeissa kuin vaatehuoneessakin on väljästi täytetty ja kaikelle on oma paikkansa (eli tavarat ovat harvoin hukassa). Siinä mielessä en siis ole raivauskirjallisuuden tai -blogien ensisijaista kohdeyleisöä, sillä homma on ns. hallussa jo omin voimin. Olen kuitenkin huomannut saavani jonkinlaisia kiksejä järjestelyyn ja tavaranhallintaan liittyen, joten siitä syystä luen suunnilleen ahmien jokaisen Arkijärki-postauksen.

Tavarataidot-kirjaan tarttuessani en tosiaan hakenut motivaatiota aloittaa omaa raivausurakkaa vaan lähinnä inspiraatiota ja yleistä fiilistelyä tavarajuttujen parissa. Jennin kirja etenee mukavan loogisesti ja asiassa pysytään jämptisti (vrt Konmarin tavaroiden silittely tms). Uskoisin, että kirjasta on oikeasti apua, jos ei oikein tiedä mistä kaaoksen kesyttämisen aloittaisi.

Niin kuin kirjan takakannessa julistetaankin: Unohda pikaraivaukset - opettele tavarataidot. Kirjan avulla on mahdollisuus oppia hahmottamaan sopivat tavaramäärät kotiin, raivaamaan järkevästi ja tehokkaasti ja hankkiutumaan turhista tavaroista eroon mahdollisimman vastuullisesti. Tärkeä osa tavarataitoja on myös oppia hillitsemään kotiin virtaavan tavaran määrää.

Nyt sormet syyhyäisikin raivausprojektin pariin, sen verran inspiroivaa luettavaa Tavarataidot oli. Jokavuotista kevätsiivousta odotellessa. Onneksi kasvava taapero aiheuttaa jonkun verran vaatehuoltoon liittyviä toimenpiteitä, niin saa edes vähän säätää raivaustyyliin:D Tyhjennettiin jo valmiiksi väljät hyllyt sen jälkeen kun Konmari oli luettu, joten enää ei oikein ole työnsarkaa. Noh, nämä ovat näitä ensimmäisen maailman ongelmia taas...


perjantai 24. maaliskuuta 2017

Kolme mieleenpainuvaa kotimaista

Vähän kotimaista kirjallisuutta vieroksuvana olen viime viikkoina ollut haltioissani, kun tieni on ristennyt jopa kolmen erityisen kirjan kanssa.

Lukukokemusten aikana ja välissä olen pohtinut äitiyttä ja lapsuutta, sitä miten kaikki ei läheskään aina mene niin kuin on etukäteen suunniteltu tai toivottu. Olen vuodattanut kyyneliä ja surrut erilaisia elämänkohtaloita: lapsettomia äitejä, yksin jääneitä isiä, orvoksi jääneitä lapsia, yksinäisiä äitejä, vanhemman rakkautta kaipaamaan jääneitä lapsia... Erilaiset näkökulmat antavat uutta perspektiiviä ymmärtää ihmisten vaikeita valintoja, "vääriäkin" sellaisia.

Syliin-romaani alkaa osastolta 42, paikasta jossa hoidetaan vaikeita raskauksia. Yhteen kietoutuvia tarinoita yhdistää se, että niissä ei eletä vaaleanpunaisen/sinisen vauva-arjen keskellä. Kirjassa käsitellään vanhemmuuden vaiettuja osa-alueita niin vaikeista raskauksista keskenmenoihin kuin lapsettomuudesta masennukseen ja äidin yksinäisyyteen. Äitiys muuttaa tavalla tai toisella koko elämän ja sen mitä itse on.

Vieraat-romaani on tosiaan myös episodiromaani, jossa kantavana teemana on vanhemmuus ja lapsuus. (Tämä tosin tulee ilmi vasta tarinan edetessä, en tarkoituksella lukenut kahta samoista kipeistä aiheista kumpuavia tarinoita). Senja päättää jaksavansa järjestää kutsut vaikeasta elämäntilanteestaan huolimatta. Kappale kerrallaan tutustutaan illan emäntään ja isäntään ja heidän vieraisiinsa. Mitkä valinnat ja kohtalonoikut ovat tuoneet itse kunkin tähän pisteeseen elämässä, näille illallisille? Kenen elämä muuttuu täysin illan jälkeen?

Romaanien jälkeen päätin jatkaa aiheen parissa vielä hetken ja tartuin ystäväni valokuvakirjaan Tyhjä syli. Kirja julkaistiin samoihin aikoihin kun oma raskauteni oli loppusuoralla enkä tuolloin muutamista yrityksistä huolimatta pystynyt avaamaan kirjaa. Halusin pitää omasta vauvakuplasta kiinni ja olla mahdollisimman tietämätön kaikesta siitä mikä vielä voisi mennä pahasti pieleen. Kaikille kirjoille on oma aikansa, ja Tyhjän sylin aika oli juuri nyt ja vuosien aikana tutuksi käyneet kuvat saivat vihdoin taakseen tarinat. Kirjaan on koottu kohtukuoleman kokeneiden naisten tarinoita. On varmasti sanomattakin selvää, että kirja riipaisee syvältä ja silmäkulmat kostuvat jo ensimmäisten sivujen aikana.


Mielettömän hienoja ja tärkeitä kirjoja kaikki yllämainitut kolme kirjaa. Jokaisessa on onnistuttu vangitsemaan osa naisen sielunmaisemasta maailman mustimmalla hetkellä.

Ina Westman
Syliin
2016
208 s./Kosmos

Helmi Kekkonen
Vieraat
2016
196 s./Siltala

Kaisu Jouppi
Tyhjä syli
2015
218 s./No Tofu Publishing


perjantai 10. maaliskuuta 2017

Kuolema väärissä vaatteissa

Donna Leon
1994 suom. 1999
299 s./Otava


Margheran pahanmaineisilta kulmilta löytyy transvestiittiprostituoidun ruumis, ja pian selviää, että mies olikin yhteiskunnan arvostettu jäsen. Oliko miehellä salainen toinen elämä vai yrittääkö murhaaja vain peitellä jälkiään? Guido Brunetti jää helleaallon kourissa olevaan Venetsiaan aloittelemaan tutkimuksia hänen perheensä suunnatessa kesälomalle vuoristoon.

Leonin Brunetti-sarjan kolmatta osaa lukiessani en voinut kuin ajatella, että kuherruskuukauteni sarjan kanssa saattaa hyvinkin olla ohi.

Voi olla, että kahdessa ensimmäisessä osassa Venetsiaa kuvailtiin niin paljon, että se aiheutti pientä sydämentykytystä ja matkakuumetta murhatapauksen selvittelyn lomassa. Kolmannessa osassa en sanoisi Venetsian olevan yksi päähenkilöistä - kirjan tapahtumat olisivat voineet sijoittua ihan minne vain. Aikaisemmin sääkin on ollut romanttisempi ja tunnelman kannalta otollisempi. Lukija on saanut kurkistaa vanhojen kivitalojen sisään, jossa ikäloput naiset istuvat monien vilttikerrosten alla hytisemässä ja kaikki on ollut vähän synkkää ja ankeaa, vaikka rappiolla oleva Venetsia on tarjonnutkin kauniit puitteet tapahtumille. Kolmannessa osassa oleva helle, joka saa päähenkilönkin aivan epätoivoiseksi, onnistuu latistamaan lukijankin fiilikset.

Olin yllättynyt, kun huomasin, että Kuolema väärissä vaatteissa taitaa olla vauva/taaperovuoteni sekavin lukukokemus. Unen määrä ja sen sellaiset tärkeät jutut ovat kunnossa, eli keskittymiskykyni on mielestäni elämäntilanteen huomioon ottaen ihan hyvä, joten en voi kuin syyttää kirjaa pienestä tylsyydestä: välillä unohdin, että ruumiin henkilöllisyys oli jo selvinnyt ja välillä unohdin minkä niminen uhri oli ja mitä tämä teki työkseen ja miten kukakin sivuhenkilö hänen elämäänsä liittyi. En muista, että tällaista sekoilua olisi ollut edes synnytyssairaalassa sen hetkisen kirjan kanssa:D

Vaan ei siinä mitään, tuulta päin vaan. Venetsiaan sijoittuva jännityssarja on kuitenkin niin ihana, että varmasti tulen jatkamaan sen parissa vielä jossain vaiheessa. Nyt kuitenkin jotain muuta kuin korruptiota ja hienojen seurapiirien salakavalia juonia.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Helmikuun (kirja)kuulumiset

Helmikuun aikana luin neljä kirjaa.
- Winman Merenneidon vuosi
- Rämö Islantilainen voittaa aina
- Björk Minä matkustan yksin
- Jansson Taikurin hattu

Winmanin Kani nimeltä jumala oli ihana ja en joutunut pettymään uudempaankaan teokseen. Veikkaan, että löysin itselleni uuden suosikkikirjailijan. Rämön Islantikuvaus iski niin kovaa, että vieläkin päivittäin mietin asennekysymyksiä ja positiivisuudella pelaamista arjessa. Minä matkustan yksin oli todella viihdyttävä jännäri, asetti riman korkealle muille kirjapinossa seuraavana oleville jännäreille. Taikurin hattu ei ole suosikkini muumitarinoista, mutta onhan nämä muumitarinat yksinkertaisesti hurmaavia osasta toiseen. Veikkaisin, että näitä kirjoja nähdään loppuvuodesta Top 10 lukukokemukseni -listalla.

Tässä kuussa yksi tarina ei juurikaan johtanut toiseen. Islantilaisen jännityskirjailijan Arnaldun Indriðasonin kirjoihin pitäisi kuitenkin tutustua tässä Islanti-huumassa. Olettaisin kirjailijan tulevan ajankohtaiseksi lähikuukausina, sillä kovinkaan monta jännityskirjaa ei ole jonossa odottamassa.

Tammikuu oli selkeästi brittivoittoinen, mutta tässä kuussa tuli kyllä luettua ihan sitä sun tätä, ehkä pieni pohjoismainen teema oli havaittavissa kirjojen suhteen. Ai niin, Skam on vielä katsastamatta Yle Areenalta, kaikki tuntuvat kehuvan sitä kilpaa.

Muuten Netflixistä on tullut katsottua leffoja ihan laidasta laitaan. Tai oikeastaan aika keskinkertaisia pätkiä, varmaankin sairaspäivät helmikuussa vaikuttivat siihen, että tuli nollattua aivoja katsomalla esimerkiksi Just My Luck (Lindsay Lohanin kultavuodet!), Hylättyjen vaimojen kerho (vähän ysäriä kehiin) ja ihan kökkö All Roads Lead to Rome (mitä oikein ajattelit SJP). Toisaalta bucket-list-elokuva Nyt tai ei koskaan oli yhtä inspiroiva kuin ensimmäisellä katselukerralla ja The Age of Adeline oli tyylikäs kokonaisuus, jonka tunnelma muistutti suosikkikirjoistani. Lainattiin Film Townista kolme uutuutta Doria etsimässä, Ghost Busters ja Florence (Hugh Grant on suosikkini aina vaan!). Tv-sarjana olen seurannut vain Black Mirror'ia Netflixistä, toimii!

Helmikuussa jätin kesken kaksi kirjaa
- Skott Romanovit: Keisarisuvun kohtalo
- Lovell Mitfordin tytöt

Saattaa olla, että annan vielä toiselle Romanoveista kertovalle kirjalle mahdollisuuden. Olen kuitenkin kiinnostunut nimenomaan 1900-luvun alussa hallinneista Romanoveista kun taas Skott keskittyy kirjassaan koko suvun vaiheisiin useiden vuosisatojen aikana. Lovellin kirjaan saatan vielä intoutua tarttumaankin, mutta luettuani ensimmäiset kappaleet jäin pohtimaan, että kiinnostaako näiden naisten elämäntarinat minua todella niin paljon kuin aluksi kuvittelin. Vielä en ole ihan varma.

Kävimme toista kertaa kirjastossa yhdessä tyttäreni kanssa ja nappasimme taas muutaman kovasivuisen kuvakirjan mukaan. Tarkemmin kirjaston valikoimaa syynättyäni olen yllättynyt siitä miten paljon siellä on ihan yhdentekeviä kuvakirjoja. Ne vaikuttavat kuvituksen puolesta niin tylsiltä, että en kyllä jaksaisi nähdä sitä vaivaa, että kantaisin niitä kotiin asti. Taaperoiden kuvakirjoja tutkittuani on kyllä avautunut ihan uusi maailma:D Tällä hetkellä fanitan Vaukirja-sarjaan kuuluvia kirjoja, toistaiseksi kaikki joihin olen törmännyt ovat kestäneet kymmeniä lukukertoja helposti - sekä äiti että lapsi tykkäävät. Puppe-kirjojen luukkuihin olen puolestani aivan ärsyyntynyt. Miksi ne on niin heppoisia, että menevät ensi katselukerralla rikki? Kuvitus on muuten kohdillaan, mutta luukut eivät toimi käytännössä ollenkaan.

En lahjonut helmikuussakaan ketään kirjoilla. Itse sain hyvänpäivänlahjana Tigerissa myynnissä olevan liikuntapäiväkirjan, joka on ihan supersöpö. Viime vuonna sain lahjaksi The Book of You -kirjan, jossa on 365 hyvinvointivinkkiä, joita on tarkoitus raksia suoritetuksi. Innoissani aloittelin kirjan parissa viime vuonna, mutta kaikki tyssäsi päivään, jolloin olisi pitänyt istuutua kahdesti joka kerta. Nyt kinkkinen hyvinvointivinkki on vihdoin taklattu ja kirjan suorittaminen jatkuu taas.

Sellainen helmikuu täällä.

tiistai 28. helmikuuta 2017

Taikurin hattu

Tove Jansson
1948 suom. 1958
140 s./WSOY


Kirppikseltä hankkimani Tove Jansson -kokoelma Tarinoita Muumilaaksosta on vihdoin korkattu. Alun perin aloin lukemaan Taikurin hattua iltasaduksi tyttärelleni muutama sivu kerrallaan. Lukeminen osoittautui kuitenkin käytännössä mahdottomaksi tai ainakin niin vaikeaksi, että enemmän kirjasta on ollut iloa kun olen lukenut sitä yksin. Vähän yli vuoden vanha tyttö kun ei malta leikkiä omiaan, jos äiti pölöttää jotain kummaa samalla, vaan haluaa kavuta syliin tutkimaan kirjaa ja turhautuu kun ei saa itse käännellä sivuja. En taas itse ollut valmis tekemään sitä kompromissia, että kirjat sivut repeytyisivät sitä yhdessä käsitellessämme. Jatkamme siis muumien parissa, mutta taaperoille tarkoitettujen kirjojen kanssa.

Taikurin hattu oli muihin lukemiini muumikirjoihin verrattuna pieni pettymys. Äh, kuulostaapa kalsealta, eihän muumitarinat ole milloinkaan ikäviä vaan aina ihania. Suosikkejani ovat kuitenkin edelleen Muumilaakson marraskuu ja Taikatalvi. Taikurin hatussa on muutama lapsuuteni suosikkitarina eli retki Hattivattisaarelle sekä muumitalon muuttuminen viidakoksi. Toisaalta kirja sisältää myös tarinan, josta en lapsena pitänyt eli Muumipeikon muuttumisen kummituseläimeksi. En myöskään koskaan oikein lämmennyt Tiuhdille ja Viuhdille, vaikka Mörön ilmestyminen Muumilaaksoon kuitenkin oli todella jännittävää.

Tuntuupa tosi ikävältä olla kriittinen muumitarinoille! Tuntuu, ettei ole oivaltanut elämää oikein jos kritisoi muumeja:D

Kaiken kaikkiaan lukukokemus oli ihana tunnelmaltaan, mutta ehkä muihin muumikirjoihin verrattuna Taikurin hattu oli vähän sekava kokoelma sitäsuntätä, vaikka taikurin hattu nivoi tarinoita yhteen. Kokoelmassa on myös Muumipappa ja meri, joten se luultavasti on seuraava muumitarina, johon sukellan. Muut kaksi (Pyrstötähti ja Taikatalvi) on jo luettu.






lauantai 25. helmikuuta 2017

Minä matkustan yksin

Samuel Bjork
2013 suom. 2016
428s./Otava


Saattaa olla muistiharhaa, mutta minulla on hirveän vahva fiilis, että olisin lähikuukausina lukenut pelkästään hyviä jännäreitä, sellaisia todellisia "page turner" -tyyppisiä. Minä matkustan yksin onnistuu kuitenkin erottumaan joukosta. Kannen ylistyssanoihin "Näin jännäri pitäisi kirjoittaa!" ja "Kerta kaikkiaan nerokas norjalainen dekkari, jossa on kaikki mitä haluat hyvältä tarinalta!" on tällä kertaa harvinaisen helppo yhtyä.

Poliisikaksikko Munch ja Krüger tiimeineen alkavat tutkia nukenvaatteisiin puettujen tyttöjen murhia. Pian on selvää, että kyseessä on sarjamurhaaja, joka etsii jo seuraavaa esikouluikäistä uhria. Murhatutkimusten edetessä tutustutaan uuden sarjan päähenkilöihin ja muihin tiimin jäseniin. Munch on vanhan koulukunnan poliisi, joka on vieraantunut perheestään keskityttyään työhön vuosikymmenet. Tyttärentytär on hänelle kaikki kaikessa ja ehkä yhteinen aika lapsen kanssa on myös keino hyvitellä menneitä virheitä. Krüger puolestaan kaipaa kuollutta kaksossiskoaan ja epäilee, ettei jatka poliisivoimissa enää tämän jutun jälkeen.

Aluksi pohdin voinko pienen lapsen äitinä saada minkäänlaista lukunautintoa kyseisestä jännäristä, mutta onneksi annoin yhdelle viime vuoden puhutuimmista jännäreistä mahdollisuuden. Murhilla ei mässäilty liikaa ja pääpaino oli enemmän päähenkilöissä ja poliisityön arjessa sekä tietenkin murhaajassa ja hänen motiiveissaan. Tarinassa tuntui olevan keskimääräistä enemmän henkilöhahmoja ja isoa osaa heistä seurattiin omissa kappaleissaan, joten näkökulma vaihtui tiuhaan. Parhaiten mieleeni jäi toisen uhrin löytäneen kolmetoistavuotiaan pojan tarina, joka kosketti, mutta jonka käänteiden parissa myös huomasin sykkeiden kohoavan eniten.

Näkökulman vaihtelut ja tarinan käänteiden ennalta-arvattavuus sai pohtimaan yhtä sun toista jännitysgenreen liittyvää. En ole itse törmännyt sarjaan, jossa seurattaisiin samaa tiimiä kirjasta toiseen, mutta niin, että päähenkilö vaihtuisi kirjasta toiseen. Olisi tervetullutta vaihtelua, jos Bjorkin sarjassa seuraavaksi seurattaisiin tarkemmin jotakuta muuta kuin Munchia ja Krügeria. Vaikka Minä matkustan yksin oli todella viihdyttävä ja sitä luki suorastaan ahmimalla niin varsinkin loppua kohden asiat loksahtelivat paikoilleen hyvinkin perinteisellä tavalla kunnioittaen ilmeisesti genren kirjoittamattomia sääntöjä. Olisi virkistävää ja vähän ravisuttelevaakin, jos silloin tällöin ei voisi olla ihan varma ehditäänkö uhri pelastamaan ajoissa. Kun oikein aloin miettimään niin kirjasta toiseen tuntuu toistuvan myös yli-inhimillisen nerokkaan murhaajan sekoaminen loppukohtauksessa. Sillekin kaipaisin välillä vaihtelua. Ja sekoaminen johtaa tietenkin kuolettaviin laukauksiin.


Edellisen kappaleen pohdinnoista huolimatta Minä matkustan yksin oli oikein oivallinen jännäri, nautin. Kirjaa suosittelen kaikille pohjoismaisten jännäreiden ystäville.

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Satu Rämö
2015
279 s./WSOY


Varoitus! Tämän kirjan luettuasi jäät suorastaan pakkomielteisesti pohtimaan miten muuttaa omaa ajatusmaailmaa positiivisemmaksi. Ja tietenkin haluat matkustaa Islantiin.

En ole koskaan ollut erityisen kiinnostunut Islannista. Olen tehnyt tietoisen valinnan, että haluan elää perusarkea ripauksella luksusta, joten kaikkea ylimääräistä rahaa ei tule sijoitettua matkalippuihin. To-travel-listalla on sen verran monta kohdetta, että Islannille ei ole tullut annettua edes mahdollisuutta. Olen myös automaattisesti ajatellut, ettei pieni saarivaltio ole minun juttuni, sillä en ole kovin kummoinen ulkoilmaihminen.

Arvaatte tietenkin miten kävi: Rämön kirja muutti kaiken. Pikkulapsiarki pakottaa jo nyt siihen, että pitää sijoittaa hyviin ulkoiluvermeisiin, joten siinä mielessä Islantihan menisi tässä sivussa ilman suurempia satsauksia. Ja pakko myöntää, että kaupunkikohteita koluessa olen alkanut pohtimaan, että jokainen vanhakaupunki on kärjistetysti ihan samanlainen kuin toisen kaupungin vanhakaupunki. Islanti totta tosiaan tarjoaisi jotain aivan muuta.

Islantilainen voittaa aina ei ole perinteinen matkaopas. Enemmänkin painopiste on Rämön maahanmuuttajataustassa, siinä millaista on ollut sopeutua Islantiin. Pieni kansa on optimismia pullollaan, islantilainen ajattelee kaiken onnistuvan kun tarpeeksi yrittää. Talouskriisit, tulivuorenpurkaukset, uuden ammatin opiskelu - mikään ei tunnu kaatavan venettä. Tutkimuksetkin osoittavat, että maailman onnellisimmat ihmiset löytyvät Tanskan ohessa Islannista. Siinä on suomalaisessa haastetta kerrakseen, kun pelkällä neutraalilla asenteella ei homma toimi.

Lukukokemus tuli erittäin hyvään saumaan. En tiennyt kaipaavani self help -tyyppistä sielunhoitoa, mutta Rämön kirja sai tosiaan ajattelemaan paljonkin omaa asennetta, optimismia ja valoisaa ajattelutapaa. Nautin myös suuresti ihan perinteisen arjen kuvailusta, siitä että sai kurkistaa millaista on maahanmuuttajan arki ja millaisia haasteita ja onnistumisia tavallinen päivä pitää sisällään.

En tiedä miten kauan Islanti-into pysyy yllä, mutta ainakin tässä hetkessä matkasta haaveilu aiheuttaa sydämentykytyksiä. Matkaa odotellessa on kuitenkin paljon mitä voi tehdä oman pään sisällä, jotta omaksuisin enemmän islantilaista asennetta elämään.

tiistai 7. helmikuuta 2017

Merenneidon vuosi

Sarah Winman
2015 suom. 2016
312 s./Tammi


Marvellous Waysin ja nuoren sotilaan Draken tiet kohtaavat joenpoukamassa Cornwellissa. Draken on ollut vaikea löytää omaa tietään toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Marvellous taas tietää, että meri on lähettänyt nuoren miehen hänen luokseen jostain erityisestä syystä, niin meri on aina toiminut. Nuori ja vanha ystävystyvät syrjässä muusta maailmasta ja Marvellous, merenneidon tytär, saa vielä kerran tilaisuuden muistella elämäänsä taaksepäin.

Näinä iltoina on ollut aivan erityisen ihanaa tehdä pesä sohvannurkkaan ja antaa tunnelmallisen tarinan viedä mukanaan. Kaikki lukemani kirjat eivät missään nimessä saisi olla Merenneidon vuoden kaltaisia, se olisi aivan liikaa. On kuitenkin ehdottoman tärkeää, että silloin tällöin kirjapinosta paljastuu jotain näin kaunista ja taianomaista.

Olin myyty tarinalle ja valovoimaiselle Marvellousille jo kirjan ensimmäisessä osuudessa, jossa vanhasta naisesta kerrotaan aivan erityisen viehättävin sanankääntein. Tunnelma muistutti minua välittömästi lempielokuvastani Big Fish, joka on Tim Burtonin ohjaama aikuisten satu. Elokuvassa minua on aina kiehtonut tarinankerronnan voima sekä toden ja keksityn välinen häilyvä raja. Myös Winmanin kirjan punainen lanka on tarinankerronnassa.

Kahden ihastuttavan kirjan jälkeen voi jo varmaankin luottaa siihen, että olen löytänyt uuden suosikkikirjailijan. Kani nimeltä jumala sekä Merenneidon vuosi ovat molemmat olleet sykähdyttäviä lukukokemuksia.

keskiviikko 1. helmikuuta 2017

Tammikuun (kirja)kuulumiset

Tammikuun aikana luin kolme kirjaa.
- Follett Kun suuret sortuvat
- Verne Matka maan keskipisteeseen
- Edwards & Louhelainen Viiltäjä Jack - Näin paljastimme murhaajan

Folletin tiiliskiviromaani oli odottanut hyllyssä jo pienen ikuisuuden ja oli melkein syntisen ihanaa tehdä sille tilaa lukupinossa - eikä tarvinnut katua! Vernen klassikkoseikkailulla pääsin yhden kirjan eteenpäin Mieskirjailijoiden 50 kirjaa -listallani. Viiltäjä Jackin tarina oli kiinnostanut vuosikausia, mutta oikeaa kirjaa ei ollut tullut aiheesta vastaan.

Tänä vuonna olisi tarkoitus antaa kirja- ja elokuvakokemusten johdattaa toisten kiinnostavien teosten tykö. Follettin kirja herätti kiinnostuksen Romanovien kohtalosta. En vain millään osaa päättää minkä kirjan heistä lukisin, vaihtoehtoja nimittäin tuntuu olevan useampi ja mielelläni tarttuisin juuri siihen kaikista vetävimpään yksilöön. Aikoinaan jäi myös lukematta brittiläinen Mitfordin tytöt ja aristokraattisisarten tarina onkin alkanut uudelleen kummittelemaan mielessäni. Vernen kirjassahan seikkailu alkaa Islannista ja näin ollen ajankohtaiseksi tulikin taas Rämön Islantilainen voittaa aina, jonka hankin jo kirjastostakin kirjapinoon. Viiltäjä Jackin historia tuli käsiteltyä lukemassani kirjassa niin monipuolisesti, ettei toiseen kirjaan ole enää tarvetta, mutta katsoimme miehen kanssa vanhan suosikkimme From Hell, jossa seurataan yhtä suosittua teoriaa murhista.

Kuukausi on ollut varsin brittivoittoinen. Vuoden aluksi katsoin elokuvat Diana ja Queen, ja kuun lopulla sain päätökseen taidokkaan The Crownin ensimmäisen tuotantokauden. Tv-sarjan jälkeen oli pakko googlettaa yhtä sun toista ja odotan toista tuotantokautta innoissani. Ihanaa, että Downton Abbeyn jättämää aukkoa on tullut täydentämään toinen laatutuotanto. (Ai niin, Julian Fellowesin Belgravia on vielä lukematta...!) Diana-elokuvan jälkeen heräsi muutamaksi päiväksi palava kiinnostus lukea mitä Dianan elämässä todella tapahtui hulluina vuosina, mutta luulen että lopulta porskutan eteenpäin Wikipedian tiedoilla ja hylkään muistelmakirjan lukusuunnitelmat. Samaan syssyyn annoin Netflixistä löytyvälle Linnat-dokumentille mahdollisuuden, mutta juontaja tuntui liian skandaalin hakuiselta, kun minä taas olisin kaivannut kunnioitusta herättävää vanhaa herraa kertomaan linnojen historiasta.

Tammikuussa jätin kesken yhden kirjan
- Stephen Hawking Ajan lyhyt historia

Otin kirjan mukaan junamatkalle, mutta totesin ensimmäisten sivujen jälkeen, että ei vain kykene. Lopun matkaa pyörittelinkin sitten peukaloita. Toivoin kirjan olevan erittäin läheistä sukua Valtaojan Kaiken käsikirjalle, joka on kaiken kaikkiaan mainio opus. Hawkingin teksti vilisi teorioita, tiedemiesten nimiä, tähtien nimiä... Tiesin, etten jaksaisi keskittyä asiatekstiin sen vaatimalla tavalla.

Olemme käyneet äitiyslomani aikana ahkerasti kirjastossa, mutta nyt tammikuussa lainasin tyttärelle ensimmäiset kuvakirjat ja jäimme myös leikkimään lastenosastolle hetkeksi. Lainasimme mm. kirjan Ilmon kanssa lentämässä, joka varsinaista kuvakirjojen aatelia...not :D Kirjaa selaillessa todella ymmärsin ensimmäistä kertaa ihmisten pakkomielteen hankkia lapselle jotain laadukasta ja kehittävää lukemista ns. paskan sijaan. Kuvakirjassa on ehkä noin viisi lausetta, joista yhdessä on räikeä kirjoitusvirhe. Lisäksi tarina loppuu hämmentävästi siihen, kun Ilmo lentää ukkospilveen. Miten Ilmolle lopulta käy, sitä ei kirja kerro ja se onkin aiheuttanut hilpeyttä perheessämme ja mahdollistanut vaikka minkälaiset dramatisoinnit. Kun on tullut noin huono yksilö vastaan niin todella osaa arvostaa laadukkaampia kirjoja. Skaalan toista päätä jos ajattelee, niin muumisarjan Taikurinhattu on ollut ihana kirja lukea iltasaduksi, mutta ihan vielä ei olla päästy kunnolla käyntiin kirjan kanssa, kun toinen on vielä niin pienikin, ettei oikein malta sylissä kuunnella.

Lahjaksi ei tullut hankittua yhtään kirjaa. Itse sain hyvänpäivänlahjana Samuel Björkin Minä matkustan yksin, jonka tulen varmasti lukemaan parin kuukauden sisällä, sillä se oli yksi viime vuoden kiinnostavimpia uutuuksia. Muutama vuosi takaperin sain lahjaksi Your Life in Movie Lists, joka oli tehotäytössä kuun keskivaiheilla. Kirjaan tosiaan listataan elokuvia kaikenlaisilla periaatteilla, joten IMDb on käynyt kuumana.


Kohti helmikuuta, siis!







sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Viiltäjä Jack - Kuinka paljastimme murhaajan

Russell Edwards & Jari Louhelainen
2014 suom. 2015
393 s./Gummerus


Kirja ehti olla kirjastosta lainassa pari kuukautta ja olin sen jo melkein palauttamassa lukemattomana takaisin. Päätin kuitenkin vielä edellisenä iltana selata sisällysluetteloa ja tutkia millainen kirja oikeastaan on kyseessä. Olin sen edellisellä reissulla napannut mukaani hetken mielijohteesta, pelkän Viiltäjä Jack -aiheen takia. Edwardsin ja Louhelaisen kirja vaikuttikin olevan kiinnostava kokonaisuus, jota lukiessa saisin hyvän käsityksen siitä millainen East End oli 1800-luvun lopulla, keitä uhrit olivat ja miten heidät murhattiin sekä keitä aikoinaan epäiltiin murhista. Näiden ensisijaisesti kiinnostavimpien osuuksien lisäksi saisin vielä lukea kirjailijan henkilökohtaisen tarinan hänen kiinnostuksestaan Viiltäjä Jackiin sekä nykyaikaisen dna-tutkimuksen kiemuroista.

Vuonna 1888 Lontoon Whitechapelin alue vapisi kauhusta. Viiltäjä Jack -nimen saanut murhaaja tappoi useita prostituoituja alueella eikä murhaajan henkilöllisyys selvinnyt yli sataan vuoteen. Kun yhden uhreista murhapaikalta löytynyt silkkihuivi tuli vastaan huutokaupassa, Edwards näki tilaisuutensa tulleen: hän hankki huivin itselleen ja pyysi dna-tutkija Jari Louhelaisen apua ja näin alkoi suuria ponnistuksia vaatinut selvitystyö.

Lukukokemus oli kiinnostava, ja kirja todella tyydytti tirkistelynhaluni mitä tulee yhteen maailman tunnetuimmista sarjamurhaajatapauksista. Nyt tiedän kuka Viiltäjä Jack oli, mutta se ei vähennä 125 vuotta vanhan tapauksen mystiikkaa. Viihdyin eritoten murhien taustoista kertovien kappaleiden äärellä. Muistin kaikkien uhrien olleen prostituoituja, mutta yllätyin siitä miten tavanomainen ja mukava elämä kaikilla oli ollut ennen kuin alkoholin liikakäyttö oli ajanut heidät East Endin pahanmaineisiin kortteleihin, pois miehen ja lasten luota.

Olen oman osani jännityskirjallisuudesta lukenut ja kauhuelokuvista katsonut, mutta niin vaan kirjassa olevat kuvat murhapaikoilta saivat hätkähtämään. Iltaisin oli todella helppo upota kirjan maailmaan ja oman kodin lämmössä Lontoon loppusyksyn koleus ja viima tuntui äärimmäisen ikävältä. Huonomaineisten naisten epätoivo tuli ihan käsin kosketeltavaksi, viimeiset rahat giniin tuhlanneena heidän piti palata kadulle vielä kerran hankkiakseen tarpeeksi rahaa yösijaan ja näin he päätyivät Viiltäjä Jackin kynsiin.

Kokonaisuutena kirja oli toimiva, mutta sivumäärää olisi voinut karsiakin. Edwardsin omasta osuudesta kertovat pätkät menivät välillä vähän jaarittelun puolelle ja toistoa oli omaan makuuni liikaa. Dna-tutkimuksesta kertoneet pätkät taas ansaitsevat erityiskehut, sillä vaikea aihe oli saatu tiivistettyä erittäin kansantajuiseen muotoon, niin että lukijan mielenkiinto pysyy hyvin yllä ja voi sanoa oppineensa jotain uutta. Nyt kun Uusman mainio Naparetki on vielä tuoreessa muistissa, niin on pakko mainita, että samanlainen ote kokonaisuuteen ja freesi ulkoasu olisivat toimineet tässäkin kirjassa ja sen luettavuus olisi parantunut kertaheitolla.

torstai 26. tammikuuta 2017

Matka maan keskipisteeseen

Jules Verne
1864 suom. 1974
281s./WSOY


Päätin poimia 50 mieskirjailijan kirjaa -listasta vielä muutaman kirjan luettavakseni ja tämä klassikko kiinnosti edelleen. Niin kuin kaikille muillekin, myös minulle vanha piirrossarja Maailman ympäri 80 päivässä on tuttu lapsuudesta. Se olisi kuitenkin ollut liian ilmeinen valinta ensikosketukseksi Vernen tuotantoon, joten valitsin Matkan maan keskipisteeseen.

Professori Lidenbrock veljenpoikansa kanssa saa mahdollisuuden matkustaa aina maan keskipisteeseen saakka. Islannissa erään jo sammuneen tulivuoren uumenista alkaa salaperäinen reitti, jonka vuosisatoja sitten elänyt tiedemies Arne Saknussemm löysi. Hurjan matkan aikana koetellaan miehiä niin fyysisesti kuin henkisestikin: pimeys yllättää, vesi loppuu, maanalainen valtameri kätkee sisäänsä hirveyksiä ja sähkömyrskyt pääsevät yllättämään. Onneksi miehillä on mukana uskollinen apumies Hans.

Mieleen jäi varsinkin kertojana toiminut veljenpoika ja tämän sanavalmis ja leikkisä tyyli kertoa menneestä seikkailusta. Pilke silmäkulmassa kerrottiin myös professorista, jota ei juuri ollut siunattu kärsivällisyyden hyveellä. Mielenkiintoisena koin myös ajankuvan, varsinkin muiden kansojen alempiarvoisen aseman (seikkailijat olivat Saksasta, Hans Islannista). Veljenpoika ja professori eivät olisi kovin pitkälle päässeet ilman Hansia, joka osoittautui todelliseksi monitoimimieheksi, mutta matkakumppanit tuntuivat pitävän tätä melko lailla itsestäänselvyytenä.

Vernen tuotannon yksi ihan ensimmäisistä teoksista on mukavan harmiton seikkailuromaani. Niin kuin on tapana näissä vanhemmissa kirjoissa, tapahtumat käynnistyvät hitaanlaisesti ja näin ollen lähes puolet romaanista kuluu valmisteluita tehden ja matkaten kohti sammunutta tulivuorta. Ja kun seikkailu lopulta käynnistyy, vauhdikkaat tapahtumat seuraavat toinen toistaan matkailijoiden kulkiessa koko ajan lähemmäs maan keskipistettä.

torstai 19. tammikuuta 2017

Kun suuret sortuvat

Ken Follett
2010 suom. 2011
873 s./WSOY


Äitiysloma ja hoitovapaa on ollut (kaiken muun ohella) varsinaista haastavien kirjojen tykitystä. Nyt on ollut aikaa, kärsivällisyyttä ja viitseliäisyyttä tarttua niihin kirjoihin, jotka ovat aikaisempina vuosina jääneet uutuuksien jalkoihin. Follettin trilogiassa ja sen ensimmäisessä osassa pelottavinta on ollut juurikin järkälemäinen koko ja siitä johtuva saamattomuus tarttua tuumasta toimeen. Kun vihdoin nappasin kirjan hyllystä luettavaksi, tarina soljui eteenpäin vaivattomasti. Aikaa kirjan lukeminen toki vei, joulun molemmin puolin luettuna sellaiset nelisen viikkoa. En muista milloin viimeksi olisin viettänyt yhden ja saman tarinan kanssa näin pitkää aikaa.

Vuosisata-trilogia kuvaa viiden suvun kohtaloita viidessä eri maassa läpi 1900-luvun. Kaikki alkaa Ensimmäisen Maailmansodan kynnykseltä, ja tarina jatkuu aina 1980-luvulle asti. Ensimmäisessä osassa tutustutaan englantilaiseen jaarli Fitzherbertiin ja tämän suffragettisiskoon Maud Fitzherbertiin. Jaarli on naimisissa venäläisen aristokraatin Bean kanssa, mutta rakastuukin taloudenhoitajaansa Etheliin. Maud puolestaan haluaisi avioitua saksalaissyntyisen Walter von Ulrichin kanssa, mutta kun maailma on ryhtymässä sotaan, avioliittoa ei katsottaisi hyvällä. Samaan aikaan Venäjällä elää kaksi veljeä, Grigori ja Lev, joiden elämä on pelkkää raatamista. Lev pakenee lopulta Yhdysvaltoihin, ja Grigori jää Venäjälle vallankumouksen pyörteisiin.

Hienosti alkoi lukuvuosi 2017, lukukokemus oli todella mieluinen ja jatkan kiinnostuneena seuraavan osan pariin. (Pari kuukautta ajattelin kuitenkin pitää taukoa, lukea muutaman lyhyen kaunokirjallisen teoksen, ehkä pari helpompaa välipalakirjaa ja tietokirjan Romanoveista...) Mielenkiintoista nähdä, miten tarina jatkuu ja kuinka suuressa osassa ensimmäisen osan päähenkilöt ovat ja milloin heidän jälkikasvunsa tarinat puolestaan pääsevät valokeilaan ja ylipäätään millainen elämä lopulta kenelläkin on ja miten ihmiset muuttuvat aikojen saatossa.

Follettin trilogian punaisena lankana on henkilöhahmojen sovittaminen osaksi suuria historiallisia tapahtumia. Vuosisadan alussa seurataan naisten äänioikeustaisteluita, Yhdysvaltojen liittymistä Euroopan suureen sotaan, Venäjän vallankumousta ja bolsevikkien valtaannousua, kieltolain ensimmäisiä vuosia - kaikkia näitä ihan paraatipaikalta. Kun henkilöhahmojen tarinat vielä risteilevät keskenään niin kokonaisuus on toki...hmm... varsin loppuun mietitty, mutta myös vähän epäuskottava. Toisaalta nautin siitä, että sain yhdellä kirjakokemuksella olla osa kaikkea 1900-luvun alkua määrittäneitä asioita.

Sanoisin myös, että Follettin tyyli kirjoittaa on aika neutraali, suuria tunnekuohuja en ensimmäistä osaa lukiessa kokenut, mutta silti henkilöiden kohtalot koskettivat. Tein pientä tiedonhakua, mutta en oikein päässyt selville mikä bestseller-kirjailijan maine on? Onko miten arvostettu kirjailija, tai mahdollisesti tiettyjen piirien hyljeksimä?

lauantai 14. tammikuuta 2017

Lukusuunnitelmia vuodelle 2017

Olen lukenut neljättä viikkoa Follettin Vuosisata-trilogian ensimmäistä osaa Kun suuret sortuvat ja olo on jotenkin ihan absurdi. En muista milloin jonkun kirjan kanssa olisi mennyt näin pitkään ja kun mitään toista nopeampilukuista ei ole ollut tässä rinnalla niin outoa tosiaan on. Tiiliskiviromaaneja lukee silloin tällöin, mutta tässä kirjassa marginaalit ja fonttikoko on pienempää, joten menee selkeästi kauemmin kuin esimerkiksi Dickerin kirjojen kanssa.

Siispä puhe siitä mistä puute. Kun lukee viikosta toiseen samaa kirjaa, alkaa ajatukset hyvänkin kirjan parissa seilata tulevissa lukukokemuksissa. Mitä haluaisi lukea ja kuinka paljon sitä voi edes olettaa realistisesti ehtivänsä lukea vuoden aikana. Olen siis vielä kotona hoitovapaalla vuoden 2017. Tavallisessa tilanteessa en olisi koostetta lähtenyt kirjoittamaan (enkä lukemisiani suunnittelemaan), mutta Follettin kirja ajoi minut tähän pisteeseen.

Ensinnäkin päätin, etten aio toistaa aikaisempia virheitäni ja jatkaa hyväksi todettua trilogiaa "sitten joskus". Näin ollen aion saada Vuosisata-trilogian päätökseen tänä vuonna. Yhteensä melkein 2000 sivua. Jos ensimmäisessä osassa tulee menemään melkein kuukausi, oletan, että tulen viettämään tästä vuodesta kolme kuukautta Follettin seurassa. Ensimmäinen osa, jossa eletään Ensimmäisen maailmansodan myllerryksessä sai minut kiinnostumaan Romanovien historiasta. Nyt pitäisikin heti syleillä tätä innostusta ja hakea joku hyvä teos heihin liittyen.

Olen kiinnostunut tekemään lukuseikkailuja, joissa yksi kirja johtaa toiseen. Tai ehkä pitäisi puhua kulttuuriseikkailusta, elokuva voi johtaa kirjaan, kirja tv-sarjaan, mitävain... Viime vuonna luin Clinen Tytöt ja kuuntelin samalla You Must Remember This -podcastia Mansonin perheestä. Nyt alkuvuodesta olen katsonut Diana-elokuvan ja tarkoituksena on jatkaa Queen-elokuvalla ja sen jälkeen aloittaa The Crown -tv-sarja. Olen myös ollut kiinnostunut Netflixin dokkarisarjasta, jossa vieraillaan englantilaisissa(?) linnoissa.

Viime vuonna viimeistelin 100 naiskirjailijan kirjaa -listan ja ajattelin, että tänä vuonna hankkiudutaan eroon 50 mieskirjailijan kirjaa -listasta. Tällä hetkellä lukutilanne on 36/50 ja ajattelin tavoitella kaunista tasanumeroa 40/50. Ihan näillä näppäimillä pääsen strarttaamaan Vernen Matka maan keskipisteeseen. Lisäksi ajattelin antaa mahdollisuuden kirjoille Eugenides - Middlesex, Hawking - Ajan lyhyt historia ja Nummi - Karkkipäivä. Villinä korttina Dickensin David Copperfield, joka kiehtoisi tosi paljon, mutta voi luoja kun siinäkin olisi sitten taas kuukausi pari kiinni yhdessä kirjassa. En tiedä onko pokkaa Vuosisata-trilogian jälkeen...

Loppuvuodesta tein oikein urakalla blogivierailuja ja kirjoittelin ylös kirjavinkkejä. Omalle listalle päätyivät paljon hehkutetut Pieni elämä, Lempi, Loistava ystäväni, Säädyllinen ainesosa, Keskilännen keittiöt, Kirkkaus, Vegetaristi ja Syliin. Muistaakseni jännitykseen päin kallellaan olivat Hyvä naapuri, Lapsi nro 8 ja Sumu. Tietokirjoista kiinnostaisi Arkijärki-blogin pitäjän Tavarataidot ja vähän vanhempi tietokirja Mitä jokaisen kotiäidin tulee tietää sijoittamisesta.

Omassa kirjahyllyssä on vain yksi hyllyllinen lukemattomia kirjoja, ja niistä eritoten kiinnostaa kulttikirja Nancy, dystopia-uutuus Hiekka ja nojatuolimatkan kaikkiin maailman maihin tarjoava Reissukirja.

Olen tosiaan koko vuoden hoitovapaalla, joten oletan, että jossain vaiheessa tulee fiilis lukea jotain kasvatukseen liittyvää, mutta juuri nyt ei ole mielessä mitään tiettyä kirjaa. Hietamiehen Tarhapäivän säästin tätä kautta varten, mutta ainakaan nyt sitä ei mitenkään erityisesti tee mieli lukea. Syksyllä voisi myös olla kiva tarttua johonkin ammattikirjallisuuteen liittyen myyntiin tai esimiestyöhön, mutta niistäkään ei ole mitään tiettyä mielessä vielä.

Omilta suosikkikirjailijoilta on vielä kirjoja lukematta vino pino. Tänä keväänä olisi uutta tarjolla Ian McEwanilta, muilta ei. Juuri nyt ei kuitenkaan ole hirveää hinkua tarttua suosikkien tuotantoon, vaan uskon, että ainakin hetken aikaa mennään uusilla kirjoilijatuttavuuksilla.

Sarjoja on minulla kesken vielä jonkun verran. Pieni talo preerialla ja Muumit -sarjojen osat toimivat hyvin lukumaratoneilla ja välipalakirjoina. Luen luultavasti ainakin Taikurinhatun nyt keväällä. Jännityssarjoista Donna Leonin Brunetti-sarjaa olen lukenut vasta kaksi osaa, joten sen parissa jatkan varmasti jossain välissä. Hjort&Rosenfeldt -kaksikolta on lukematta Mykkä tyttö.

Klassikoilta on tullut luettua joka vuosi useampia, mutta nyt ei oikein ole mielessä kuin Dickensin tuotanto. Selailin juuri blogissa jo vuosia olleita klassikko-listoja ja tuli aika vahva fiilis, että nekin pitäisi poistaa. Lukemattomista kirjoista ei enää oikein mikään tunnu tarpeeksi kiinnostavalta, että niille viitsisi raivata lukuaikaa. Tuntuu, että kyseiset listat ovat enemmän taakka kuin inspiraation lähde. Lisäilen joskus sitten taas jonkun kivalta tuntuvan listan, kun sellaiseen törmään.


Siinäpä ne. Jos jo näihinkin kaikkiin tartun, niin kirjoja on tulossa vuodelle 32. Kiva, että jää vähän yllätyksiäkin, jos noin 50 kirjaa tulee vuoden aikana luettua. Ja kuten aina, suosituksia otetaan vastaan:)

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Vuoden 2016 parhaat lukukokemukset top-10

Jon Krakauer – Jäätäviin korkeuksiin
Koskaan ei tiedä mikä lopulta on se tarina, joka ravisuttelee syvältä. Minun tapauksessani se päätyi olemaan yhdysvaltalaisen toimittajan kuvaus Mount Everstin traagisista tapahtumista vuonna 1996, useampi kiipeilyryhmä jäi lumimyrskyn silmään matkallaan alas huipulta. Katsoin ensin samaisiin hetkiin perustuvan elokuvan ja halusin sen jälkeen palavasti tietää enemmän siitä miksi kaikki meni niin kuin meni. Minulle lukukokemus oli tärkeä, mutta jos objektiivisesti ajatellaan niin Jäätäviin korkeuksiin on mukaansa tempaava muistelmateos, mutta ei sen erityisempi.

Bea Uusma – Naparetki
Liekö ollut vaikutusta aikaisemmalla Mount Everstiin liittyvällä tunnemyrskyllä, mutta myös Pohjoisen napapiirin valloittamisesta haaveilleen retkikunnan edesottamukset koskettivat. 1800-luvun lopulla kolme ruotsalaista herrasmiestä lähti vetypallolla kohti pohjoista koskaan palaamatta seikkailultaan. Kirjailijan pakkomielle saada tietää mitä yli 100 vuotta sitten tapahtui kaukaisella Valkosaarella, jossa koko seurue kohtasi loppunsa, johti lopulta tämän kirjan syntyyn. Yksi kiinnostavimmista tietokirjoista, jonka olen lukenut.

Marie Kondo – KonMari
Jos kaksi aikaisempaa kirjaa ovat saaneet jotain liikahtamaan syvällä sielussa, niin KonMari puolestaan on vaikuttanut paljon siihen miten suhtaudun nykyään materiaan. Siinä mielessä kirja ei ravisuttanut maailmaani, että olisin tehnyt jonkinlaisen täyskäännöksen vaan minussa on elänyt konmarittaja jo aikaisemminkin. Kirjan lukeminen oli kuitenkin kirsikka kakun päälle, viimeinen puuttuva osanen tavassani raivata ja ylläpitää hyvää järjestystä kotona. Suurin ahaa-elämys syntyi kuitenkin siitä, että kun asiat ovat paikallaan ja mikään ei ns. häiritse kotona niin aikaa todella löytyy ihan toisella tavalla kaikkeen muuhun, siinä mielessä KonMari-tekniikassa todella on elämän mullistavaa taikaa.

Anu Silfverberg – Äitikortti
Äidiksi tultuani olen ollut kiinnostunut tutustumaan aiheeseen myös kirjallisuuden kautta. Kirjassa on napakoita tekstejä lisääntymisestä, vanhemmuudesta ja kasvatuksesta, ja kirjoitusten tuore näkökulma sai ainakin minut ajattelemaan monia asioita ihan uudelta kantilta. Äitikorttia on helppo suositella ihan jokaiselle, koska tavalla tai toisella aiheet koskettavat meistä jokaista.

Rämö & Lahti – Vuoden mutsi 2
Vauvavuoden lukunautintoihin kuului myös eräänlainen kasvatusopas liittyen taaperovuosiin. Hyvän mielen tekstit tarjoavat vertaistukea, hyviä vinkkejä ja monia kelvollisia tiedonpalasia tuleviin vuosiin taaperon/leikki-ikäisen kanssa. Kaiken kaikkiaan mainio opus, joka oli ahmaistava muutamassa päivässä, vaikka pitempäänkin olisi ollut kiva säästellä.

Donna Leon – Kuolema oopperassa
Oletin vuosia, ettei Leonin Venetsiaan sijoittuva Brunetti-sarja olisi minun juttuni vaan kuinkas kävikään, kun tartuin sarjan ensimmäiseen osaan! Itse rikostarina ei ole nerokkain lukemani – ihan passeli kuitenkin – mutta kirjan tunnelma, sen päähenkilö ja vähän rappeutunut Venetsia loivat kokonaisuuden, joka ihastutti. Sarjan parissa tulen varmasti jatkamaan!

Alice Hoffman – Ihmeellisten asioiden museo
New York, vähän maagista realismia, rakkaustarina ja Coney Islandin jännittävän synkeät maailman erikoisuuksia esittelevät museot. Toimii. Hoffman on yksi suosikkejani ja tämäkin tarina vei heti mukanaan.

M.L. Stedman – Valo valtameren yllä
Lukuvuoteni koskettavin tarina, joka todella särki sydämeni. Eristyksissä olevalla majakkasaarella asuva pariskunta päättää kasvattaa rantaan ajelehtineessa veneessä olleen tyttövauvan omanaan. Samaan aikaan toisaalla nuori äiti suree merellä kuollutta miestään ja vauvaansa. 

Karleen Koen – Mustat enkelit
1600-luvulle sijoittuva pukudraama Englannin ja Ranskan hovien käänteistä. Lemmenseikkailuja, ihmissuhdedraamaa, juonitteluja ja murhia. Tiiliskiviromaani tarjosi mukavaa viihdettä, muutaman henkilön kohtalo onnistui myös koskettamaan. Ylipäätään oli myös kiinnostavaa lukea hovin yltäkylläisestä arjesta, elämästä jota ei voi täysin ymmärtää.

Joel Dicker – Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tarinan päähenkilö kirjoittaa kirjan Baltimoren serkuistaan ymmärtääkseen miten kaikki päättyi suureen tragediaan. Dickerillä on taito kirjoittaa tarinoita, joista ei halua hellittää otettaan ennen kuin viimeinenkin sivu on luettu. Henkilöhahmoihin on helppo kiintyä ja heidän vaiheensa pyörivät lukijan päässä vielä pitkään. Täydellinen lukuromaani.