Kiinan kadotetut tyttäret

Xinran
2010 suom. 2013
271 s./Atena

Kiitos Kansankynttiläin kokoontumisajot -haasteen, olen tänä vuonna lukenut jo yllättävän monta mielenkiintoista tietokirjaa, joista viimeisimpänä tämän Atenalta saadun Kiinan kadotetut tyttäret. Legendaarisia naisia -teemakuukausi päättyy nyt Xinranin kirjaan, sillä olen jo kauan halunnut syvällisempää tietoa siitä, miksi Kiinasta adoptoidaan niin paljon tyttölapsia.

Radiotoimittajana työskennellyt Xinran keräsi vuosien saatossa muistiin kiinalaisten naisten tarinoita ja kokosi niistä kirjan Vaiennetut äänet. Moni tarina jäi tuolloin kirjasta pois, sillä joidenkin äitien tarinat olivat vain liian sydäntäsärkeviä jaettavaksi muille. Lopulta Xinran koki, että uuden kirjan aika oli tullut ja hän, omien sanojensa mukaan, halusi, että kirjasta tulisi tuntemattoman kiinalaisen äidin viesti tyttärelleen tuntemattomaan maahan. Hän toivoo, että kirja osaltaan auttaa tyttäriä ymmärtämään miksi näiden biologiset äidit eivät voineet tai halunneet pitää tyttäriään.


Osasin odottaakin, että tarinat kauhistuttavat, suututtavat ja surettavat lukijaa, mutta ihon alle ne menevät viimeistään silloin, kun pysähtyy hetkeksi siihen ajatukseen, että ei ole ollenkaan epätavallista, että poikalasta tavoitteleva pariskunta hylkää pienen tyttären tuntemattomalle juna-asemalle ja jatkavat itse matkaa. Miltä äidistä on mahtanut tuntua, kun tietää että kyseessä ei ole ensimmäinen tytär, joka on jätetty oman onnensa nojaan. Ja miten tämän tyttären on mahtanut käydä? Onko pienintäkään toivoa, että hän olisi kohdannut hyviä ihmisiä, jotka ovat halunneet kasvattaa hänet tyttärenään? Totuus taitaa olla, ettei hän ole elänyt kovin pitkään tai on korkeintaan saanut katon alleen vastineeksi orjatyöstä.

Ennen kirjan lukemista olin toki tietoinen niin kiinalaisesta adoptiosta, jossa pyörii lähinnä tyttölapsia kuin yhden lapsen politiikastakin. Poikalapsi on se, joka halutaan suvun jatkajaksi, ja pojan on aina pitänyt olla vieläpä esikoinen, jotta suku (mukaanlukien kaikki kuolleet sukulaiset) ei menetä kasvojaan. Täytyy rehellisesti myöntää, etten juuri arkena pysähdy ajattelemaan kiinalaista elämäntapaa tehdessäni omia tavanomaisia juttujani, joten kaikesta muistissa olevasta tietomäärästä huolimatta oletin, että orpokodit täyttyvät tytöistä nimenomaan siksi, että maaseudun perheet vain kasvavat niin nopeasti ilman kunnollista tietoa ehkäisystäm jolloin moni perhe löytää itsensä tilanteesta, jossa on valittava mitkä lapset pidetään ja mitkä joutavat orpokotiin ja toki poikalapset pidetään mieluummin, koska maaseudun arjessa pojista koetaan olevan enemmän hyötyä. 

Kuvio onkin niin paljon monimutkaisempi sillä varsinkin maaseudulla eletään vanhojen tapojen ja lakien mukaan, joten maata ei voi periä kuin poika, perheiden ruoka-annoksia lisätään vain poikalapsen syntyessä eikä viljelysmaata voi saada lisää kuin vain silloin kun perhe kasvaa poikalapsella. Tyttäriä vastaan sotii lakipykälien lisäksi ikiaikainen kasvojen menetys, joka kohtaa jokaista perhettä, joka jää ilman poikalasta. Virallisesti maassa noudatetaan yhden lapsen politiikkaa, mutta käytännössä perhe yrittää poikalasta niin kauan, että sellainen vihdoin syntyy ja mahdollisista aiemmin syntyneistä tyttölapsista hankkiudutaan heti eroon joko tappamalla vastasyntynyt tai hylkäämällä tyttö orpokodin lähistölle.

Teemakuukausi päättyy tällä kertaa hieman kurjissa tunnelmissa, kun maailman epäkohdat hetken mietityttävät pientä lukijaa. Kiinan kadotetut tyttäret on ehdottomasti lukemisen arvoinen tietokirja, jota suosittelen kaikille teille, jos se joskus esimerkiksi kirjastossa tulee vastaan. Ainakin minä koen taas ymmärtäväni hieman paremmin syy- ja seuraussuhteita ja mikä tärkeintä, koen ymmärtäväni paremmin sen ettei Kiinaankaan liittyvät asiat ole mustavalkoisia eikä suuria epäkohtia voida hetkessä muuttaa muutamalla asetuksella.

Kansankynttiläin kokoontumisajot - Yhteiskunta
Kirjallinen maailmanvalloitus - Kiina

Amerikan lapset

Anne Tyler
2006 suom. 2008
329 s./Otava

Kaksi perhettä ja toteutunut toive. Pitkä odotus palkitaan, kun adoptiolapset saapuvat Etelä-Koreasta Yhdysvaltoihin lentokentällä odottavien vanhempiensa luokse. Lentokentän hulinassa kohtaavat nämä perheet, periamerikkalainen pariskunta ja toinen iranilaistaustainen. Lapset yhdistävät perheet, ja pian kaikki mahdolliset juhlapäivät vietetään yhdessä. Konflekteilta ei voi kuitenkaan välttyä, kun kaksi erilaista kasvatuskulttuuria kohtaavat.

Perhe-elämä tarinan punaisena lankana ei yleensä juuri houkuttele minua, varsinkin kun tänä vuonna on tullut luettua tavallista enemmän näitä arjen kuvailuja. En siis aluksi osannut innostua Tylerin kirjasta, mutta täytyy myöntää, että kirjailija on niin taitava kertoja, että tarina vie mukanaan. Tyler on lempeä kertoja, joka antaa henkilöhahmojensa heikkouksienkin näkyä, joka johtaa siihen, että päähenkilöiden tapa käyttäytyä ja elää ehkä ärsyttää lukijaa, mutta saa toisaalta ajattelemaan perhe- ja ystävyyssuhteita. 

Suhtaudun ns. amerikkalaiseen unelmaan hieman varautuneesti. Romanttinen puoli minussa hihkuu, kun lähiöelämää viettävät ihmiset ottavat elämäntyylistään kaiken irti. Naapurit vaihtavat kuulumiset päivittäin ja yhdessä järjestetään kaiken maailman kissanristiäisiä, jotta on syy kokoontua yhteen. Toisaalta ärsyynnyn suunnattomasti ajatuksesta, että pinnan alla kytee naapurikateus, joka saa ihmiset elämään yli varojensa, kun on pakko hankkia parempi auto kuin aidan toisella puolella olevilla ihmisillä on. Ylitsepursuava ystävällisyys taas pakottaa kutsumaan juhliin nekin ihmiset, joita ei voi sietää. Huoh. Amerikkalaisuus on todellakin vahvasti esillä tarinassa niin hyvässä kuin pahassa.

Pidin Amerikan lapset -kirjasta paljon, vaikka en päähenkilöihin juuri voinut kiintyä. Kirjan lukemisesta on jo pari viikkoa, mutta en vieläkään osaa sanoa, mitä luulen Donaldsonien ja Yazdanien ystävyydestä. Onko heidän välillään aitoa kaiken kestävää ystävyyttä, jossa erilaisuus sallitaan ja muutamat pakolliset yhteenotot vain vahvistavat ystävyyttä vai onko kohtalon oikusta alkanut tuttavuus vain pakollinen paha, ja pariskunnat perheineen ovat vain tottuneet toisiinsa vuosien aikana, vaikka eivät juuri pidä toisistaan... Ehkä totuus on jotain siltä väliltä?

Osallistun kirjalla So American haasteeseen ja ruksin Marylandin käydyksi. Kirja on myös 25. Naiskirjailjoiden 100 kirjaa -listalta, joten pääsen vihdoin tekemään listaan muutoksia ja korvaamaan ne kirjailijat, jotka eivät enää kiinnostakaan. Lisäksi osallistun Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

Adoptiomatka

Anna Pihlajaniemi
2011
238 s./Tammi

Miten vakuutella adoptiovirkailijalle kerta toisensa jälkeen, että on sopiva vanhemmaksi? Miltä tuntuu kertoa perheenjäsenille, ystäville, työkavereille ja tutuille siitä, että aikoo päätyä adoptioon Aasiasta eikä läheltä länsimaista? Miten käsitellä surua, joka kasvaa sitä mukaan, kun vuodet vierivät eikä lasta kuulu? Miltä tuntuu, kun puolituntemattomillakin ihmisillä on sanansa sanottavana tulevasta adoptiosta? Voiko mitenkään yrittää elää täyspainoista elämää tässä hetkessä, kun odottaa malttamattomasti tulevaa? Miltä tuntuu hankkia ensimmäinen potkupuku tulevalle lapselle, joka ei ehkä ole vielä edes syntynyt?

Tähän ja moneen muuhunkin kysymykseen vastaa Adoptiomatka, joka kertoo viiden vuoden pitkästä odotuksesta. Se kertoo tavallisesta pariskunnasta, joka odottaa perheenlisäystä tulevaksi. Valitettavasti byrokratian rattaita ei voi mitenkään nopeuttaa, vaan on vain tyydyttävä odottamaan kärsivällisesti.

Perheenlisäys ei ole omassa elämässäni ajankohtainen asia. Adoptio on kuitenkin kiinnostanut minua niin kauan kuin saatan muistaa ja kuulun siihen koulukuntaan, jonka mielestä siinä ei ole mitään kummallista, että perhe päädytään rakentamaan adoption avulla. Päiväkirjamainen tilitys adoption monista mutkista tarjosikin ummikolle ihan uuden maailman. Että tuota se sitten on, ei ole helppoa ei. Kovin suuria tunnekuohuja kirja ei minussa herättänyt (luultavasti siksi, etten tiedä millaista äitiys on), mutta ymmärrän kyllä miksi perheelliset eläytyvät vahvastikin Pihlajaniemen pitkään odotukseen. Huomasin itse keskittyväni lukiessani enemmän käytännön asioihin ja siksi viimeinen ajatukseni kirjaa sulkiessani taisikin olla, että miten ihmeessä adoption lukkoonlyöminen vie noin kauan aikaa! No, siihen kirja ei tarjonnut vastausta.

Kirjan lukemisesta on jo pari päivää, enkä oikein enää saa siitä otetta. Päässäni on monia hajanaisia ajatuksia kirjasta, joita en tunnu saavan järjestykseen. Onneksi tästäkin kirjasta pääsee juttelemaan Terhin kanssa. Juuri nyt tuntuu siltä, että päällimmäisenä mielessä on monet adoptioon liittyvät kommentit, joita tuleva perhe sai osakseen vuosien varrella. Ajatuksia on herättänyt myös se, miten Pihlajamäki on käsitellyt monia noista kommenteista. On uskomatonta, miten puolitutut(?) ovat kehdanneet laukoa ilmeisesti hyvää tarkoittavia typeryyksiään tyyliin "On se aika riskipeliä tuo adoptoiminen. Oletteko koskaan pysähtynyt miettimään oikein kunnolla?" tai "Eikö olisi helpompaa ja halvempaa tehdä itse lapsi?" tai "Kamalaa, miten monet adoptoivat vain rahan vuoksi. Ne adoptiotuet ovat tosi isoja." Huh. Näiden jälkeen pysähdyin miettimään, mitä hölmöyksiä tulen itse päästelleeksi päivittäin, vaikka olisikin ns. puhtaat jauhot pussissa. (Apua! Tulee jo muutama lause mieleen, jotka mielelläni ottaisin takaisin jos voisin!:D)

Tulin tosiaan kiinnittäneeksi ehkä liikaakin huomiota siihen, mitä tuleva äiti ajatteli keskusteluistaan eri ihmisten kanssa (tähän olin kykeneväinen varmaankin juuri siksi, että tunnemyrsky puuttui omasta lukukokemuksestani). Hän kertoi aluksi mielellään adoption etenemisestä ja omista fiiliksistään - ja ilmeisesti jokatoiselle ihmiselle. Kun lapsi ei tullutkaan jouluksi kotiin - eikä vielä seuraavaksi jouluksikaan, hän ymmärrettävästi alkoi kokea uuvuttavana utelut ja samojen asioiden toistamiset ja puolituttujen liian henkilökohtaiset kysymykset. Toisaalta tuleva äiti kannusti siihen, että häneltä saa kysyä niitä tyhmiäkin kysymyksiä, että eihän adoptiosta tietämätön voi tietää kaikkea prosessiin liittyvää. Sitten kuitenkin hieman pahastuin siitä, että hän pahastui tai piti typeränä osaa kommenteista. Toki ymmärrän, että riippuu kenen kanssa juttelee, ja mitä muuta keskusteluun kuuluu kuin nuo esille nostetut kommentit. Omasta mielestäni ei kuitenkaan ole hyvien tapojen vastaista kysyä hyvältä ystävältä kysymyksiä adoptioprosessiin liittyvästä pitkästä odotusajasta, tai kauhistella yhdessä, että mitä sieltä tulee. Eiväthän nuo mitään elämän hauskimpia puheenaiheita ole, mutta kyllä ainakin minä olen raskaana olevien ystävieni kanssa puhunut lukemattomia kertoja siitä, miten paljon pelottaa se, ettei tiedä mitä sieltä on tulossa. Niin miksi tuollaisista asioista ei saisi viritellä adoption ollessa kyseessä. Jälleen kerran alleviivaan sitä, etten tiedä ketkä noita kommentteja ovat heitelleet, mutta jos kaikki oikeat typeryydet ja tulevan äidin uuvuttamina pitävät kommentit ovat lähtöisin puolitutuilta, niin on kyllä helkkarin uteliasta porukkaa!

No, tästä minun ei kannata sen enempää jaaritella, koska en kuitenkaan onnistu ilmaisemaan itseäni kirjallisesti juuri niin kuin haluaisin, joten se johtaa vain väärinymmärryksiin yms. Päätänkin kappaleen toteamalla, että ajatuksia heräsi kaikesta niin paljon, että Terhin kanssa vauhtiin päästyämme kirja toimii varmaankin pelkkänä suunnannäyttäjänä ja päädymme keskustelemaan enemmänkin siitä, kuka saa kommentoida ja mihin ja miten ja miksi:D

Löysinkö kotimaisen kirjallisuuden aarteen? Kyllä. Aihe on tärkeä eikä lainkaan puhkikulutettu. Tällaiselle kirjalle on varmasti ollut tilausta. Pidin päiväkirjamaisesta otteesta ja lyhyistä kappaleista. Pihlajaniemi tuntuu mukavan tutulta kirjan loputtua, niin paljon hän on sisäistä myllerrystään avannut lukijalle. Suosittelen Adoptiomatkaa kaikille tuleville adoptiovanhemmille, jotka tuntevat ehkä olevansa ihan yksin odotustuskansa kanssa, mutta myös heidän läheisilleen, jotta he tietäisivät paremmin, mitä tulevien vanhempien mielessä pyörii. Ja tietenkin myös kaikille niille, jotka eivät tasan kasvattaisi vierasta lasta ja joiden mielestä adoptio on pelkkää rahastusta, he saattaisivat saada mietteilleen hieman uutta näkökulmaa.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja valloitan alakategorian Muistelmat.