sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Tiikeriäidin taistelulaulu




Amy Chua
2011 suom. 2011
243 s./Siltala

Amy Chua päätti jo varhain, että hänen tyttärensä eivät tule epäonnistumaan elämässään vaan heistä tulee supermenestyjiä. Hän valitsi keinokseen kiinalaisen kasvatusmallin, joka kieltää niin yökylät, televisiot kuin huonot arvosanatkin. Kirjassa Chua käy läpi tyttäriensä lapsuutta ja pohtii samalla, missä asioissa hän onnistui kiinalaisena äitinä, ja missä asioissa hänen puolestaan olisi kannattanut antaa periksi edes hieman.

Odotin Tiikeriäidin taistelulaulun lukemista vuoden päivät, ja olen oikein iloinen siitä, että kasaamistani odotuksista huolimatta se tarjosi minulle juuri niin herkullisen lukukokemuksen kuin aikoinaan toivoinkin sen tekevän. Kun on itse saanut päättää harrastuksistaan, ystävistään, opiskelupaikasta ja tulevasta ammatista, on todella mielenkiintoista kurkata toisenlaiseen maailmaan, jossa vanhempien hurjista suunnitelmista pidetään kiinni vaikka mikä olisi. Oli hauskaa pysähtyä ihmettelemään, onko Amy Chua ihan järjissään, kun hän latelee sääntöjä lapsilleen ja pakottaa nämä treenaamaan pianon ja viulun soittoa tunnista toiseen.

Kaikenlaista olen kuitenkin elämäni 27 vuoden aikana nähnyt ja kuullut, koska aihe ei kuitenkaan onnistunut provosoimaan ihan niin paljon kuin aluksi kuvittelin. Kai se vain on niin, että perheitä ja kasvatusmenetelmiä on monia, ja kaikki joissa kasvatusperiaatteet eivät osu yksiin omien periaatteiden kanssa, hätkähdyttävät samalla tavalla. Jotkut pistävät painoa uskonnollisuuteen, jotkut uskovat kaverityyliseen kasvatukseen, jotkut jättävät kasvatuksen kokonaan opettajien niskoille. Kirjaa lukiessani jaksoin ihmetellä, miten Chua raahasi lomamatkoillakin tyttöjä pitkin kaupunkia etsien paikkaa, jossa harjoitella vielä lisää. Toisaalta ällistyisin ihan yhtä paljon lukiessani perheestä, joka käyttää McDonaldsissa ruokarukoukseen 20 minuuttia ennen ruokailuun siirtymistä tai vanhemmista, jotka eivät uskalla sanoa lapselleen ei, jotta kaverisuhde lapseen ei vain kärsisi.

Kaiken kaikkiaan mukaansa tempaava kirja, joka on kirjoitettu mukavan suorasukaisesti ja niin, että mielenkiinto pysyi yllä koko tarinan ajan. Suosittelen kaikille niille, jotka kasvattajina haluavat kurkata aidan toiselle puolelle, ja kaikille niillekin, jotka vielä miettivät mahdollisia kasvatusperiaatteitaan.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan Connecticutin. Osallistun myös Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.

keskiviikko 26. syyskuuta 2012

Punainen puutarha




Alice Hoffman
2011 suom. 2012
292 s./Gummerus


Blackwellin kyläpahanen Massachusettsissa saa alkunsa, kun pieni uudisasukkaiden joukko saapuu tuolle kohtaa Amerikkaa vuonna 1750 ja päättää rakentaa kotinsa keskelle mustakarhujen maita. Pikkuhiljaa ihmisiä saapuu enemmänkin jäädäkseen, ja kylä sen kun kasvaa. Sukupolvet vaihtuvat ja joidenkin jäädessä auttamattomasti unholaan toisten tarinat jäävät asukkaiden mieleen vuosisatojen ajaksi. Punainen puutarha on kokoelma tarinoita, joissa puheenvuoron saavat ne, joiden elämä ja teot ovat muovanneet monien muidenkin kohtalon.

Punainen puutarha tarjosi minulle unohtumattoman lukukokemuksen, sen sisällään pitämät tarinat ovat kuin otteita aikuisten tyttökirjoista. Rakastan L.M. Montgomeryn tuotantoa, hänen tarinoidensa parissa saan palata ajassa taaksepäin viehättäviin pikkukyliin, joita asuttavat mielenkiintoisen ihmiset. Vaikka hänen päähenkilönsä ovatkin kuin vanhoja rakkaita ystäviä, nautin suunnattomasti myös niistä pienistä kertomuksista, joita hänen kirjoissaan vilisee runsain mitoin. Juuri sellaisia tarinoita Hoffmanin uutuuskin on mielestäni pullollaan. Blackwellin perustajajäsenet saapuivat kylän alueelle jo 1700-luvun puolivälissä, ja vuosien saatossa heidän jälkeläisensä saavat kokea vuorollaan koko elämän kirjon suurine onnentunteineen ja valtavine pettymyksineen.

Punainen puutarha kädessäni tunsin olevani kotona. Tarvitsen aina välillä tarinoita, jotka ovat vähän vinksahtaneita, ja joista ei oikein osaa sanoa, kuinka paljon kertoja on ehkä pistellyt omiaan. Sellaisia pitää hyvien tarinoiden olla. Kaiken kaikkiaan kyseessä on niin ihastuttava kirja, että haluaisin pitää sen kokonaan itselläni enkä jakaa lukukokemuksen herättämiä tunnelmia kenenkään kanssa. Se on tosirakkautta se.

Osallistun kirjalla So American -haasteeseen ja valloitan toistamiseen Massachusettsin.

maanantai 24. syyskuuta 2012

Ruben ja Harman kartano




Netta Walldén
2012
172 s./WSOY


Kylän poliisit ovat tunnetusti kiinnostuneempia herkullisista donitseista kuin rikollisten jahtaamisesta. Niinpä Rubenin on tullut aika aloittaa omat tutkimuksensa, kun tuntematon, sinapinkeltaiseen takkiin sonnustautunut vanhempi mies käyskentelee lähiseudulla ja tarkkailee naapuruston taloja vaivihkaa. Samalla pitäisi selvittää mitä on tapahtunut torin juhlahumussa kadonneille aikuisille ja näiden mukana olleille lapsille. Onneksi Rubenilla on pikkusisko, joka on aina valmis auttamaan.

Suunnittelin vielä muutama viikko sitten puolimaratonia lastenkirjallisuudella, mutta juuri nyt minusta tuntuu siltä, etten koskaan halua nähdä yhtäkään lastenromaania. Ruben ja Harman kartano ei toki ollut ihan niin pitkästyttävä, että voisin syyttää sitä olotilastani, mutta todella huonoon aikaan onnistuin kyseiseen teokseen tarttumaan. Minä ainakaan en voi loputtomasti lukea lastenkirjallisuutta väsähtämättä. Joku päivä minulla on mahdollisesti pieniä kuuntelijoita, joiden kanssa on kiva sukeltaa lastenkirjallisuuden syövereihin yhdessä, mutta yksin lukiessa mitta tulee nopeasti täyteen.

Takaisin Harman kartanoon. En odottanut kirjalta juuri mitään, mutta pettyneeksi kai voisi olotilaani kuvailla. Olisin halunnut pitää tarinasta, olinhan törmännyt moneen positiiviseen arvosteluun Walldénin kirjoista. Onnistuin kuitenkin kyllästymään kaikkeen jo ihan alkuvaiheessa. Ruben ei ole kovin mieleenjäävä päähenkilö, ja ärsyynnyin nopeasti lapsensa hylänneisiin aikuisiin. Herra Harman aivoitukset jaksoivat kuitenkin kiinnostaa ihan tarinan loppuun saakka. No, kun on tällainen mörökölli-fiilis kirjaan liittyen, niin ei sitä poiskaan oikein osaa loihtia. Pieleen mennyt lukukokemus, ei mahda minkään. Teilaukseksi tätä ei kuitenkaan kannata laskea, lukijalla oli vain huono lastenkirjaviikko.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin alakategorialla lastenkirjallisuus.

torstai 20. syyskuuta 2012

Nälkävuosi




Aki Ollikainen
2012
141 s./Siltala


Aki Ollikaisen esikoisromaani esittelee lukijoille vuoden 1867 nälkää näkevän Suomen. Pitkä talvi ja tuhoutuneet sadot johtavat siihen, että pienen Mataleenan perhe lähtee tien päälle kerjuulle, niin kuin niin moni muukin perhe joutui tekemään tuona kurjuuden vuonna. Tavoitteena nälkäisillä on saavuttaa Helsinki, jossa levähtää hetki ennen kuin matka jatkuu Pietariin, jossa kenenkään ei tarvitse kärsiä puutteesta.

Nälkävuosi on hieno kirja, jonka tarina todella menee ihon alle. Minä näin jopa painajaisia kirjasta, joka on todella harvinaista. Tämän kirjan kanssa koen olevani kirjabloggaamisen vaikeuden ytimessä: olen juuri lukenut niin vaikuttavan kirjan, ettei sanoja oikein löydy. Suosittelen jokaista lukijaani tarttumaan tähän kirjaan ja viettämään muutaman tovin Mataleenan perheen parissa. Tekee kummalla tavalla hyvää sielulle lukea sydän syrjällään vaikeuksista, joita Suomen kansa on aikoinaan joutunut kokemaan.

Hämmennyin muuten, kun huomasin että tietokirja, joka on äskettäin ilmestynyt, ja joka myöskin kertoo nälkävuosista, liittyykin 1600-luvun nälkävuosiin. Kumpaakohan aikaa yleensä tarkoitetaan, kun puhutaan Suomen nälkävuosista? Niin tai näin, myös tietokirja kiinnostaisi!

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin ja korkkaan alakategorian esikoiskirjailijat. Nälkävuosi voi hyvinkin olla kotimaisen kirjallisuuden saralla lukuvuoteni mieleenjäävin teos, todellinen kultakimpale siis.

perjantai 14. syyskuuta 2012

Nuku!




Annelies Verbeke
2003 suom. 2006
156 s./Avain


Kaksi unetonta kohtaavat yössä. Toinen odottaa kotona unta, joka ei koskaan saavu. Toinen pyöräilee pitkin öisiä katuja pimpottaakseen vieraiden ovikelloja ahdistuksissaan. Uniasioihin he eivät ehkä saa helpotusta toisistaan, mutta on hienoa, että on joku toinen, jonka kanssa jakaa yön pitkät tunnit.

Perin harmillista, sanonpahan vaan. Verbeken kirjalla olisi periaatteessa ollut kaikki mahdollisuudet olla oikea kirja minulle. Ensimmäisten kappaleiden jälkeen olin jo melko myytyä naista, unettomuusteema kauhistutti ja ahdisti sopivassa määrin. Tällainen unikeko, joka suunnilleen elää nukkuakseen ei voi mitenkään ymmärtää millaista on, kun uni ei tule. Valitettavasti tarina alkoi kuitenkin viemään päähenkilöitään sen verran odottamattomiin suuntiin, että kadotin punaisen langan tyystin. En yleensä pyri arvaamaan tarinan kulkua, mutta tätä teosta lukiessani tulin kuitenkin odottaneeksi tiettyjä asioita: kahden unettoman seikkailuja nukkuvassa kaupungissa, joka on ikään kuin vanha tuttu monista Scandinavian Music Groupin kappaleista, loputtomia keskusteluja, jotka rönsyilevät sinne tänne ja ehkä muutamia yllättäviä hullunpuoleisia tekoja. Mutta ei!

Nuku! oli kuitenkin lukemisen arvoinen kirja, takapakista huolimatta. Ehkä asia täytyy vain yrittää selittää itselle niin, että odottamattomat tapahtumat itse asiassa sopivat tähän kahdesta yhteiskunnan ulkopuolelle ajatuvasta henkilöstä kertovaan kirjaan... Ja jotain hieman ranskalaistakin koin tarinassa pilkahtavan, vähän vinksahtaneita päähenkilöitä ja erikoisia tapoja toimia arkipäiväisissäkin tilanteissa. Äh, päällimmäiseksi tunteeksi taisi kuitenkin jäädä harmistus siitä, etten Mayan ja Benoitin avulla saanut tietää, mitä öisellä suurkaupungilla on tarjottavana niille, joiden kohtalona on valvoa.

Osallistun kirjalla Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja Kirjalliseen maailmanvalloitukseen ja nappaan pisteet Belgiasta.

P.S. Voiko tätä kirjaa vielä kutsua pienoisromaaniksi, vai missä sivumäärässä raja teidän mielestänne menee? Kun kaikki on tietenkin lokeroitava siististi johonkin ryhmään, ja nyt minua vaivaa se, onko Nuku! pienoisromaani vai ei!

torstai 13. syyskuuta 2012

Katkera Manalan kannu




Heikki Lehikoinen
2011
331 s./Teos


Heikki Lehikoisen mukavan omaperäisesti nimetty teos sisältää kattavan tietopaketin kuoleman kulttuurihistoriasta Suomessa. Ensimmäisessä kappaleessa kerrotaan kuolinsyistä, jotka aikoinaan kaatoivat väkeä hautaan. Kuoleman toistuvia vierailuja ovat seuranneet läheltä lääkärit, pyövelit ja kirkonmiehet, joten hekin ansaitsevat oman kappaleensa. Sitten onkin aika esitellä viimeisen matkan eri vaiheet. Ennen kuin siirrytään kristilliseen hautaukseen, kerrotaan esihistoriallisista haudoista tehdyistä löydöistä. Kuka sai mukaansa pullon parasta viinaa, kuka astioita ja leipää? Kristilliseen hautaukseen liittyvän kappaleen jälkeen lukija puolestaan tietää, miksi kukaan ei toivonut leposijaa hautausmaan pohjoiskulmalta tai millaisista ongelmista kirkkomaalla kärsittiin tilanpuutteen ja hajuhaittojen lisäksi. Lopuksi muistetaan vielä heitä, jotka ovat juuttuneet syystä tai toisesta siirtymävaiheeseen.

Tietokirjallisuuteen uppoutuminen edustaa minulle lukemisen luksusta. Tulen todella harvoin tarttuneeksi tietokirjaan, vaikka ne minua kovasti kiinnostavatkin. Kun monen kuukauden jahkaamisen jälkeen kirja on minulla vihdoin kätösissä, on lukemisen ilo suuri. On hienoa imeä tietoa menneisyydestä ja vanhoista tavoista ja toisaalta peilata nykyisyyttä menneisyyteen. Nykyaika tuntuu kieltämättä välillä hieman tylsältä ja jotenkin persoonattomalta, kun mihinkään ei enää uskota ja kaikki vanha on hölynpölyä ja hölmöä taikauskoa. Mitä kiinnostavaa (romanttisessa mielessä) me teemme 2000-luvun alkupuolella, mitä sellaista, josta jälkipolvilla riittää ihasteltavaa ja hämmästeltävää?

Aiheensa puolesta Katkera Manalan kannu on todella kiinnostava ihan tällaiselle perustallaajalle kuin minä, mutta täytyy kuitenkin myöntää, että opiskeluajoista on jo sen verran monta vuotta, että koen väsyväni helposti liiallisen tietotaakan kanssa. Näin ollen olisin toki suonut kirjan olevan noin 100 sivua lyhyempi ja tietyissä kohdissa siis tiivistetympi, mutta totta kai ymmärrän, että tästä aiheesta kirjoitettaessa kannattaa kerralla tehdä kaiken kattava teos iloksi niille, joita kiinnostavat pienimmätkin yksityiskohdat. Vika on siis ehdottomasti lukijassa eikä kirjassa. Luetun tiedon omaksumiskykyni on auttamattoman heikolla tasolla. Lukemani fakta saattaa jäädä jonnekin syvälle korvien väliin, mutta jos minun pitäisi nyt heti kirjan luettuani kertoa siitä kattavasti ryhmälle X, saisin varmaankin muodostettua muutaman töksähtävän lauseen, jotka eivät mitenkään liittyisi toisiinsa. Jos haluaisin tallentaa pysyvästi jotain mieleeni, minun pitäisi lukea tietokirjoja muistiinpanovälineiden kera. Sitten ehkä voisin kertoa muutaman mielenkiintoisen kuolemiseen liittyvän faktan ystäville viinilasillisen ääressä.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (tietokirjallisuus) ja kuittaan luetuksi kirjan, jota Suketus minulle vuosi sitten suositteli. Niin se blogisynttäreiden aikana muodostunut kirjalista pikkuhiljaa lyhenee! Nyt mahdollisimman pian kohti uusia tietokirjoja!

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Muumipeikko ja pyrstötähti






Tove Jansson
1946 suom. 1955
144 s./WSOY


Leimuava pyrstötähti syöksyy avaruuden halki kohti Muumilaaksoa, ja filosofina kunnostautunut Piisamirotta ennustaa kaiken päättyvän maailmanloppuun. Neuvokas Muumipeikko lähtee vanhempiensa kannustamana etsimään Tähtitornia, jossa viisailta tähtitieteilijöiltä voisi tiedustella tilanteen vakavuutta. Mukaan pitkälle matkalle lähtee Muumipeikon hyvä ystävä Nipsu. Päivien edetessä ystävykset kohtaavat niin Hemulin, Nuuskamuikkusen, Niiskuneidin kuin Niiskunkin. Yhdessä he kohtaavat seikkailun jos toisenkin, milloin lihansyöjäpensas aikoo syödä Niiskuneidin ja milloin taas jättimäinen mustekala hyökkää Muumipeikon kimppuun. Kaikesta kuitenkin selvitään ja lopuksi koko konkkaronkka päätyy Muumilaaksoon, jossa he ottavat Pyrstötähden vastaan Nipsun luolassa majaillen.

Täytyy myöntää, että luettuani kirjan ihmettelen hitusen sitä, miksi juuri tämä teos on päätynyt komeilemaan must-read-listoille. Muumipeikko ja Pyrstötähti on mielestäni toistaiseksi lukemistani muumikirjoista juonivetoisin ja Tove Janssonin lempeät elämänviisaudet jäävät harmillisesti kaiken menon ja meiningin varjoon. Ihania oivalluksia on toki tämäkin kirja pullollaan, kun niitä etsimällä etsii, mutta tarinassa keskitytään kuitenkin aika lailla uusien hahmojen esittelyyn ja heidän keskinäisen erilaisuutensa kuvailuun. Ja siihen seikkailun rytäkkään. Minä haluan muumikirjani vähäisemmällä toiminnalla höystettynä, kiitos!

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin (lastenkirjallisuus) sekä Underbara finlandsvensk vid papper -haasteeseen. Saan myös pitkästä aikaa ruksittua muutamilta 100 kirjaa -listoilta kirjan luetuksi.

sunnuntai 9. syyskuuta 2012

Ihmispedot



Micael Dahlén
2011 suom. 2012
242 s./Atena


Tänä päivänä murhaajien on helppo kerätä ympärilleen tuhatpäinen fanijoukko siinä missä aikamme suurempien rock-starojenkin. Murhaajien luokse vankilaan tehdään pyhiinvaelluksia, jotta heidän elämänfilosofiansa tulisi paremmin ymmärretyksi ja jotta heidän seuraajiensa olisi helpompi jakaa murhaajien mietteitä muille kiinnostuneille. Ja kiinnostuneita kyllä riittää, sillä murhaajat takovat mielettömät määrät rahaa tuotteistamalla itsensä ja järkyttävät tekonsa. On enemmän sääntö kuin poikkeus, että murhaajien muistelmateokset päätyvät best seller -listojen kärkisijoille viikkokausiksi. Ruotsalainen professori Micael Dahlén pyöritteli kauan mielessään näitä asioita, kunnes aiheesta tuli hänelle lähes pakkomielle. Pian hän aloittikin pitkän matkansa ympäri maailmaa tarkoituksenaan tavata viisi tunnettua murhaajaa. Näistä kohtaamisista ja niiden herättämistä ajatuksista syntyi kirja Ihmispedot.

Dahlén tapasi muutaman vuoden aikana japanilaisen Issei Sagawan, joka aikoinaan ampui naispuolisen tuttunsa ja päätyi herkuttelemaan tämän ruumiilla, kunnes jäi kiinni; Dorothea Puenten, jo isoäiti-ikään ehtineen murhaajan, joka hautasi täyshoitolalaisia takapihalleen; Wayne Loen, joka ammuskeli sisäoppilaitoksessa jo ennen kuin kouluampuja-termmiä oli edes keksitty; Peter Lundinin, joka on noussut Tanskassa suureksi seksisymboliksi murhattuaan neljä läheistään sekä Charles Mansonin, joka seuraajineen teurasti useita ihmisiä. Näitä viittä murhaajaa yhdistää paitsi järkyttävät rikokset ihmisyyttä vastaan, myös se korkea asema, johon he ovat kaikki nousseet murhattuaan ihmisen. 

Sain töiden kautta valita Atena-kustannuksen katalogista yhden kirjan itselleni ja päätös olikin yllätävän helppo tehdä. Taidan kuulua juuri siihen kirjailijan mainitsemaan ihmisjoukkoon, jonka on helppo viihdyttää itseään murhilla niin kauan kun ne eivät liity oikeaan elämääni. Kirja sisältää paljon pohdiskelua siitä, miten hullunkurisesti murhaajat tuntuvat nousevan arvoasteikolla ylöspäin murhattuaan jonkun. Juuri tämä pintaa syvemmälle meneminen on kirjan parasta antia, vaikka toki murhaajien lyhyesti ja ytimekkäästi esitellyt tarinatkin pitävät lukijan otteessaan. En ole aikaisemmin pysähtynyt ajattelemaan, miten paljon jo tavallista fanikamaa tuotetaan tunnetuilla murhaajilla ja heidän tarinoillaan tai miten paljon musiikki- ja elokuvateollisuus hyötyy näiden murhaajien teoista tehtaillessaan seuraavia megahittejä. Totta kai yllätyin, miten paljon löytyy ihmisiä, ihan tavalliseltakin tuntuvia, jotka kunnioittavat ja ihailevat murhaajia, koska he ovat kyenneet tekemään jotain sellaista, mitä kuka tahansa ei uskaltaisi tehdä, koska hinta olisi liian kova.

Kirja on rakennettu niin, että mielenkiinto pysyy koko ajan yllä ja kirjailijan pohdinta saa lukijankin pysähtymään miettimään maailman menoa. Kirjan luettuaan läheisiään katselee hetken toisesta vinkkelistä, nimittäin Dahlénin tekemien tutkimuksien mukaan yllättävän moni on suunnitellut pikkutarkasti murhan mielessään, vaikka järki kertookin, ettei sitä kannata lähteä toteuttamaan. Mielenkiintoista, varsinkin kun en itse ole sellaista koskaan suunnitellut - paitsi tietenkin tyyliin miten-tehdä-täydellinen-murha-jäämättä-kiinni, mutta en ole tosiaan kenenkään tutun naamataulua liittänyt näihin pohdintoihin;) Tutkimuksissa selvisi myös, että tavalliset ihmiset kokevat murhan tehneet ihmiset kaiken kaikkiaan kiinnostavampina kuin murhaamattomat ihmiset. Yllätyin tästäkin, mutta olenko tosin itsekään sen parempi, kuuluuhan minunkin arkipäiväänä monta murhaa (faktaa uutisissa ja fiktiota elokuvien ja kirjojen kautta), ja koen varsinkin fiktiot erittäin viihdyttäviksi aivot-narikkaan-tarinoiksi enkä suinkaan aina ahdistaviksi ja kauhistuttaviksi.


Jos paljon hyvää, niin valitettavasti myös jotain huonoa. Harmillisesti kirjailija päätyi kirjoittamaan kirjansa ns. amerikkalaistyyppisellä kirjoitustyylillä, eli samaa asiaa jankataan useaan otteeseen. Pitääkö kirjailija lukijoitaan hidasälyisinä vai onko kirjan sivumäärä alunperin ollut liian pieni ja määrä on korvannut laadun? Luulisi, että näin mielenkiintoisesta aiheesta olisi löytynyt jutun juurta vaikka millä mitalla, ilman että samoja asioita joutuu toistelemaan. No, tähänkin kun tottui, niin tyyli ei enää varsinaisesti häirinnyt. Suosittelen kirjaa kaikille niille, joita kiehtoo murhaajien tarinat ja se pieni ekstra siihen kaupanpäälle.

perjantai 7. syyskuuta 2012

Puluboin ja Ponin kirja




Veera Salmi
2012
126 s./Otava


Mitä tapahtuu kun Puluboi Palttasaal Palmu päättää lentää kotoaan Hakaniemen torin laidalta Avalaan Suuleen Maailmaan? Hän kohtaa siellä Ponin, joka itse asiassa onkin pieni ihmistyttö. Ja sen jälkeen tapahtuu vaikka mitä. Hämeentie tarjoaa toinen toistaan kummallisempia seikkailuja nuorelle tulokkaalle, joka yrittää pärjätä ilman äitiä ja muuta perhettä ja löytää itselleen vaimon, jonka kanssa voisi perustaa perheen. Poni puolestaan pakenee kodin painostavaa ilmapiiriä, sillä hänen vanhempanasa eivät ole liian innoissaan siitä, että tyttö on mielummin Poni kuin tuleva ekaluokkalainen.

Enpä ole ennen vastaavaa kirjaa lukenut, eikä tämän tyyppisiä tarinoita taida ihan joka päivä markkinoille putkahtaa. Yllä oleva kuvaus toki kuulostaa melko perinteiseltä lastenkirjan juonenkululta, mutta sen lisäksi Puluboin ja Ponin kirja tarjoaa hervotonta menoa, kun hömelö r-kirjaa pelkäävä pulu päästelee suustaan milloin mitäkin! Puluboi räppää, lauleskelee, kakkaa viattomien ohikulkijoiden päälle, haukkuu epävarmoissa tilanteissa muita kakkapäiksi, tarjoaa mainoskatkoja lukijalle pitkin tarinaa ja esittää itsestään tietovisakysymyksiä. Puluboista ei yksinkertaisesti voi olla pitämättä, vaikka myönnän, että minulla oli ennakkoluuloja tarinaa kohtaan. Poni tarjoaa omalla kertojavuorollaan hieman hillitympää menoa vastapainoksi Puluboin räävittömille jutuille.

Luettuani kirjaa kymmenkunta sivua olin hieman epävarma siitä, kuka tähän kirjaan tulee tarttumaan. Kirjan luettuani voin todeta pitäneeni tarinasta, tai ainakin Puluboin hahmosta, mutta olen edelleenkin hieman kujalla siitä, että minkäikäinen lapsi on kohderyhmänä tässä... Aliarvioin ehkä lapsilukijoita, mutta jäin pohtimaan minkä ikäinen lapsi osaa lukea "väärää suomea" (r-kirjaimet vaihdettu l-kirjaimeen Puluboin osuuksissa) ja siinä samalla vielä tajuaa kaikki huumoripläjäykset. Aikuisen lukiessa tarina varmasti on hauska, mutta aikuisenkin pitää osata heittäytyä Puluboin rooliin. Tai sitten harkita kuuntelevansa tarina äänikirjana. En itse oikein tunne ala-asteikäisiä lapsia, joten en osaa sanoa millaisella tasolla huumorinkukka kukkii... Lukekaahan joku perheellinen tämä, ja kertokaa mitä lapset tykkäsivät! Aikooko joku muu enemmän lastenkirjallisuutta lukeva tarttua tähän?

Puluboi ja Ponin kirja oli ensimmäinen laatuaan kokeilussa, jossa luen kirjaa töissä ruokataukojen aikana. Yleensä olen päätynyt selailemaan iltapäivälehdet, mutta nyt päätin kokeilla yhtä ennakkokappaletta, jota en ollut kokenut niin mielenkiintoiseksi että olisin jaksanut sitä kotiin asti raahata. Mutta lupaavan alun ainakin sain tässä pikkuprojektissa, seuraavana vuorossa Netta Walldénin Ruben ja Harman kartano.

sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Room




Emma Donoghue
2010
321 s./Picador


Viisivuotias Jack on viettänyt koko elämänsä suljettuna pieneen huoneeseen yhdessä äitinsä kanssa. Hänelle koko maailma on yhtä kuin tuo huone ja tavarat siellä, jotka ovat pojan hyviä ystäviä. Jackin elämä muuttuu, kun hänen äitinsä alkaa valmistella epätoivoista pakoa vankilastaan. Poika on saatettava nopeasti kartalle siitä, mitä huoneen ulkopuolella on ja millainen maailma heitä siellä odottaa.

Luin sitten minäkin viimein tämän alkuvuodesta paljon huomiota herättäneen kirjan. Pidin kirjasta aikalailla, mutta minulla on paljon tilitettävää tarinan loppuosasta, joten juonipaljastuksilta ei voi välttyä. Ne, joille kirja ei ole vielä tuttu, ei ehkä kannata lukea ajatuksenjuoksuani tämän pidemmälle.

Kun sanoin, että pidin kirjasta, viittaan sillä nimenomaan tarinan alkupäähän. Kirjan ahdistavasta aiheesta huolimatta huomasin lukevani suurella mielenkiinnolla äidin ja Jackin elämästä yhdessä piskuisessa huoneessa. Miten äidin onnistui pitämään arkirutiineista kiinni niin, ettei kaksikko päätynyt viettämään jokaista hetkeä tv:n ääressä, miten äiti piti poikansa mahdollisimman hyvässä kunnossa, vaikka liikkumatilaa ei juuri ollut ja miten hän sai heidän elämänsä ylipäätään mahdollisimman aktiiviseksi lauluin, kirjoin, tarinoin ja leikein. Kirjailija on tehnyt hyvää työtä kehitellessään elämänkulun huoneessa, lukijana minun oli helppo uskoa, että juuri tuollaista elämä pienen lapsen kanssa saattaisi parhaimmassa tapauksessa olla, jos olisi pakotettu elämään vankina. Ja entä se pako - en ole jännityskirjoja lukiessanikaan jännittänyt niin paljon kuin nyt!

Jackin ja hänen äitinsä ensimmäiset päivät huoneen ulkopuolella eivät nekään tuntuneet kovin epäuskottavilta. Kohtaamiset läheisten kanssa, lehdistön pakoilu, yhdessä huoneessa koko elämänsä viettäneen lapsen suojelu bakteereilta ja uusien asioiden hämmästely olivat kaikki otettu huomioon tarinan kulussa. Mutta kun Jack asettuu muutamaksi viikoksi isoäitinsä luokse asumaan, jotta äiti voidaan hoitaa kuntoon, ei henkilöhahmoissa ole päätä eikä häntää. Uskomattoman typerää sakkia, jonka toiminnalle puhisin kirjan loppuvaiheessa yhteen jos toiseenkin kertaan. Ymmärrän sen, että ehkä isoäidistä, isoisäpuolesta, enosta ja tämän vaimosta yksi olisi käyttäytynyt välillä hieman epäasiallisesti, mutta että melkein kaikki melkein koko ajan. Ei voi ymmärtää!

Kirjan loppupuoli on mielestäni täynnä tilanteita, joissa aikuiset ihmiset johdattavat Jackin tilanteisiin, joihin vain idiootti voi sellaisen pojan johdattaa, joka ei tiedä maailmasta juuri mitään. Eno vaimoineen lupaa viedä pojan Luonnontieteelliseen museoon, mutta joutuvatkin matkalla piipahtamaan varmasti kaupungin isoimmassa ostoskeskuksessa, joka aiheuttaa ahdistusta ja pelkotiloja pienessä pojassa. Sitten aikuiset vain tuhahtelevat turhautuneina, että etkös tiedä, että tavaroista pitää maksaa, kun ne ovat kaupassa. Ei niitä niin vain saa mukaan ottaa. Isoäiti vie pojan ensimmäistä kertaa leikkipuistoon ja toteaa vain, että menepäs siitä nyt tutustumaan noihin lapsiin ja käy vähän keinumassa. Öö, poika ei ole koskaan nähnyt muita ikäisiään lapsia. Ja miten keinutaan? Ja isoäiti se vain toteaa, että ei hän enää jaksa leikkiä, että hän istuu tässä penkillä ja katsoo, niin että menepäs siitä jo! Kun Jack viettää ensimmäistä yötään mummolassa, isoäiti on petaamassa pojalle sänkyä alakertaan, jotta he voivat miehensä kanssa nukkua rauhassa yläkerrassa. Ja kun Jack ei siihen suostu, isoäiti suostuu viimein ottamaan pojan samaan huoneeseen nukkumaan, mutta ei suostu jäämään nukuttamaan pelokasta poikaa vaan toteaa, että pitää päästä katsomaan tv:tä! Ja siis minulla risteilee näitä esimerkkejä päässä kymmenittäin.

Edellisessä kappaleessa nilitin lähinnä tilanteista, joihin Jack joutuu, mutta vielä on käsittelemättä ne lukuisat typerät keskustelut, joissa henkilöhahmojen täysin olematon tilannetaju pääsee loistamaan. Jack on ollut mukana maailman menossa päivän kaksi, kun hänen lääkärinsä pyytää häntä heittämään yläfemmat. Siis anna mun kaikki kestää! Kun Jack kohtaa uusia asioita, joista ehkä olisi hyvä puhua oikein perusteellisesti, jotta mieltä painava asia tulisi tutummaksi, niin ne kuitataan tyyliin "No se nyt vain on niin!" tai "Niin maailma nyt vain toimii!". Jos pieni poika on leikkimässä tulitikuilla, ja aikuiset parahtavat, että "älä, niillä ei saa leikkiä", ja poika kysyy, että miksei, niin kyllä sitä nyt luulisi, että tulen vaaroista voisi pysähtyä muutaman sanan sanomaan. Lisäksi aikuiset selittävät jatkuvasti Jackille asioita mahdollisimman monimutkaisesti, jossa ei ole mitään järkeä, koska en usko että kenellekään viisivuotiaalle selitetään asioita niin kuin nämä aikuiset näkevät parhaaksi tässä tarinassa. Isoisäpuolelle täytyy kuitenkin antaa synninpäästö tässä vaiheessa, hän yleensä jää perustelemaan asiat lapsen mielelle sopivalla tavalla.

Tilitys ohi! Minua kiinnostaisi tietää, ovatko muut kokeneet kirjan samalla tavalla kuin minä? Alkupuoli ansaitsisi mielestäni neljä tähteä, mutta loppuosa yhden tähden. Aikamoinen mahalasku siis loppua kohden, valitettavasti. Äidin ja pojan rankka tarina hiipui taka-alalle, kun taas sukulaisten käytös jäi mieleeni vahvasti. Ja kuten kaikki kirjan lukeneet tietävät, sukulaiset eivät ole mitenkään pahoja, ilkeitä tai välinpitämättömiä ihmisiä, vaan herttaisia ja avuliaita, jotka ovat todella onnellisia siitä, että heidän rakkaimpansa löytyi elävänä. En voi uskoa, että kirjailija on tarkoituksella tehnyt henkilöhahmoista niin typeriä, koska tarina ei olisi kärsinyt mitenkään siitä, että ostoskeskusvierailut tai leikkikentällä pyörähtämiset olisi hoidettu järkeä hyväksi käyttäen.

Osallistun kirjalla Kirjallisuuden äidit -haasteeseen.