Linda Olsson
2005 suom. 2009
344s./Gummerus
Lukijana Seela Sella
Päätin pitkästä aikaa lainata äänikirjan ja valinta osui tällä kertaa ruotsalaisen Olssonin esikoisteokseen. Lukukokemuksen puolesta valinta ei ollut paras mahdollinen vaan joku kevyempi tarina olisi ajanut ehkä asiansa paremmin. Ensinnäkin kirjan kuuntelemisessa hurahti pari kuukautta eli kuuntelu oli todella satunnaista. Kerralla kuuntelin tarinaa puolesta tunnista tuntiin, mutta kuuntelukertojen välit saattoivat venyä pitkiksikin. Ajatukset lähtivät myös helposti harhailemaan alkuvaiheessa ja minusta tuntuukin, että pääsin tarinan imuun vasta viimeisen kolmen levyn aikana, kun aloitin pyöräilemään työmatkat (päivässä n. 1,5h). Tällä kertaa en siis rakastunut tarinaan tai sen henkilöihin, valitettavasti.
Kirjassa kerrotaan nuoren Veronikan ja vanhan Astridin ylläen syntyvästä ystävyydestä. Astrid asuu erakoituneena pienessä kylässä omassa pienessä mummonmökissään, kunnes omia murheitaan pakoileva Veronika asettuu viereiseen mökkiin. Naiset tutustuvat ja löytävät aluksi lohdun ja lopulta elämänilon toistensa seurasta. Molemmat naiset ovat kokeneet elämänsä aikana suuria suruja ja läpikäytävää on paljon ennen kuin elämä voi taas jatkua.
Ajoittain tarina onnistui koskettamaankin ja varsinkin nuorempaan Veronikaan oli helppoa samaistua. Varsinkin alussa kirja tuntui kuitenkin liian hidastempoiselta ja liian tunnelmia maalailevalta. Vähitellen naisten tarinat syvenivät ja silloin kirjan lukeminenkin muuttui mielekkäämmäksi. Vaikea kuitenkin sanoa kuinka paljon kirjan konkreettinen lukeminen olisi muuttanut mielipidettäni kirjasta. Kirjassa on ehdottomasti omat hetkensä, mutta kokonaisuutena se ei ehkä kuitenkaan puhutellut minua tarpeeksi.
Onko kukaan muu kirjan lukenut ärsyyntynyt tavasta, jolla kirjan nimeä tankataan tarinan loppuvaiheessa uudelleen ja uudelleen? Tulin jo melkein vihaiseksi mokomasta toistosta. Hienolla nimellä varustetun kirjan lukemiseen kuuluu yleensä se löytämisen ja oivaltamisen ilo: "Ai tästä kirja on saanut nimensä, onpa nerokasta...", mutta tällä kertaa hienoa nimeä alleviivattiin niin monta kertaa, että nimi menetti jo merkityksensä.
Minä pidin tästä aika lailla! Lukemisesta on jo pidempi tovi, en muista ainakaan itse tuohon nimeen liittyvää toistoa huomanneeni tai likaa kiinnittäneeni huomiota siihen. Mutta se on kyllä totta, että jos kirjan nimeä toistellaan liikaa pitkin kirjaa, se alkaa ärsyttää jos sen huomaa.
VastaaPoistaHei käyhän kurkkaamassa mun blogista toiseksi viimesin postaus...;)
Minäkin kuulun niihin (harvoihin?) jotka eivät hurmaantuneet kirjasta, vaikka siinä toki paljon viehättävää olikin.
VastaaPoistaEn muista enää ihan tarkkaan kirjan loppua, mutta jokin siinä minuakin häiritsi. Lähinnä se varmaan oli vähän liian raflaava loppuratkaisu, eikös vanhemmalla naisella ollutkin jokin aika hirveä salaisuus?
VastaaPoistaMutta paikoitellen kirja oli tosi hieno, harmitti, ettei oltu tyydytty vähän vähempään.
Susa: Juu, eilen täällä jo tuuleteltiin arvontavoittoa:) Toivottavasti sähköpostiviestikin tuli perille asti, ainakin olin sen kovasti sinulle lähettävinäni!:)
VastaaPoistaErja: Sinäpä sen sanoit, jos olisi tyydytty vähän vähempään, niin kirja olisi saattanut minuakin puhutella enemmän. En muista kenen blogikirjoituksesta luin huomion siitä, että oli mukavaa, kun moni asia oli jätetty avoimeksi mutta olisin tosiaan kaivannut hieman avointa loppuakin. Tässä en nyt tietenkään voi sen enempää loppua ruotia, ettei tule spoilauksia, mutta ehkä asiat vietiin liian loppuun tällä kertaa.
VastaaPoistaJoku on aiemmin kehunut äänikirjaa. Eikös lukija ollut Seela Sella?
VastaaPoistaMinusta Laulaisin sinulle lempeitä lauluja oli sellainen eheyttävä kirja, jonka jälkeen oli kamalan hyvä olo. Ei se tajuntaa räjäyttänyt, eikä siinä ollut mitään varsinaisesti uutta tai mullistavaa, mutta lukukokemuksena todella mieleenpainuva. Suosittelin sitä myös sisarelleni, joka tykkäsi myös.
En ole saanut sähköpostiasi? Laitoitko sen osoitteeseen:
VastaaPoistajarjellajatunteella@gmail.com
Jori ja Pienen mökin emäntä ovat jo valinneet kirjat, joten kunhan meilaat, ilmoittelen mitkä ovat menneet!
Paula: Äänikirja kyllä ansaitseekin kehuja, todella hyvin toteutettu ja Seela Sella istuu lukijaksi paremmin kuin hyvin. Pohdiskelin vain, että ylipäätänsä tuollainen vakavampi kirja ei ehkä lenkkeilyyn istu. Että tuollaisia aiheita pitäisi käsitellä enemmänkin lukemalla niistä peiton alla omassa kolossa. Taitaakin olla parempi pidättäytyä jännityskirjallisuudessa lenkeillä:) Sonaatti Mirjamille on ehdottomasti luettava, jotta pääsen tarinaan kunnolla käsiksi.
VastaaPoistaLuin tämän talvella ja jotenkin ainakin jälkeenpäin on vähän sellainen hämmentynyt fiilis. Oliko se hyvä vai ihan hyvä? Loppupuoli kyllä kosketti varsin paljon.
VastaaPoistaAnki: Ihan totta, alkupuolen aikoihin olisin sanonut, että tarina unohtuu mielestä muutaman kuukauden sisään, mutta sitten tarina paranikin loppua kohden ja sitten en oikein osannutkaan enää päättää kuinka hyvä kirja loppujen lopuksi oli. Samalla tavalla kävi myös Siilin eleganssin kanssa.
VastaaPoistaSain tämän kirjan juuri kuunneltua äänikirjana, ja kirjoitin siitä blogiini. Kuten sinä Sonja, minäkään en erityisemmin lämmennyt tälle kirjalle. Syinä esimerkiksi liiallinen surullisissa muistoissa piehtarointi, ja Astridin epäuskottavan synkkä elämä. Lisäksi kirjan alku oli laahaava.
VastaaPoistaPositiivisista puolista mainittakoon kuitenkin sujuva kerronta, ja herkulliset ruokakuvaukset.
Niin ja kyllä, kirjan nimeä toisteltiin liikaa tarinan lopussa. Olen samaa mieltä kanssasi.
VastaaPoista