Numeropeli

John Verdon
2010 suom. 2011
573 s./Gummerus

Mark Mellery, ystävä college-vuosilta, ottaa yllättäen yhteyttä Dave Gurneyihin. Mellery tuntuu olevan kovasti peloissaan saatuaan uhkaavia, mutta epämääräisiä viestejä tuntemattomalta lähettäjältä. Gurneyta kutkuttaa väkisinkin ajatus salaperäisistä runon muotoon kirjoitetuista viesteistä, onhan hän aikoinaan napannut monta sarjamurhaajaa älynsä takia. Vaikka Gurney onkin jo siirtynyt hyvin ansaitulle eläkkeelle, hän päättää ryhtyä auttamaan vanhaa ystäväänsä. Kirjeet ovat tavanomaista kutkuttavampia, sillä niiden kirjoittaja todistaa lukevansa vastaanottajan ajatuksia. Ensimmäisen kirjeen mukana tulee lappu, jossa käsketään ajattelemaan jotain numeroa. Mukana on myös pienempi kirjekuori, josta löytyy sama numero, joka putkahti ensimmäisenä Melleryn päähän. Gurney pitää tapausta aluksi kiehtovana ajanvietteenä, mutta pian Mellery löydetään raa'asti murhattuna. Alkaa peli murhaajaa vastaan, jossa virkavallalta vaaditaan niin älykkyyttä kuin nopeuttakin. 

Vietin oikein lepposia lukuhetkiä kirjan parissa. Tarina soljui eteenpäin mukavasti ja koukuttavasti. Lukemisessa kesti kohtuuttoman kauan erilaisten kiireiden takia, mutta kirjan olisi kyllä voinut hotkaista parissa päivässäkin. Minua kiehtoi varsinkin numeropelin arvoitus ja kirjan palkitsevimpia kohtia olikin arvoituksen selvittelyyn liittyvät hetket. Tarina on kirjoitettu niin, että lukijakin voisi hyvin osallistua ongelmien ratkaisuun. Minä en tälläkään kerralla heittäytynyt analysoimaan murhaajan monitulkintaisia viestejä vaan annoin poliisin hoitaa hommansa. Joskus olisi toki mielenkiintoista kokeilla omia rikostutkijan taitoja ja pyrkiä selvittämään murhaajan motiivi/henkilöllisyys. Kuinka moni toimii sekä lukijana että tutkijana jännityskirjan edetessä?

Kirjan henkilöhahmot olivat moniulotteisia, mutta eivät kovin miellyttäviä. Dave Gurney vaimoineen painiskelee menneisyyden haamujen kanssa, mutta kumpikaan ei herätä lukijan sympatioita. Madelaine Gurneyn koin luontaantyöntäväksi jatkuvilla ivallisilla kommenteillaan ja kylmäkiskoisella asenteellaan. Onhan se toki vaikeaa olla vaimoke entiselle poliisille, joka ei halua päästää työstään irti edes eläkkeellä, mutta silti! On jotenkin vaikea uskoa kahden henkilön rakkauteen, joka kuvaillaan syväksi, vaikka kotihetket kuvaillaan epämukaviksi. Eihän rakkaus toki mustavalkoista ole ja monet asiat parisuhteessa voivat olla ristiriitaisia, mutta silti! Haluaisin kerran elämässäni lukea jännityskirjan, jossa ei puoliksi keskityttäisi päähenkilönä toimivan poliisin traagisiin elämänvaiheisiin. Voisiko poliisi olla joskus ihminen, jolla menee ihan hyvin. Söisikö se kirjan tehoja? Epäilen. (Ja totta kai tälläkin kertaa jokainen rivitilaa saanut peruspoliisi sattui olemaan keskimääräistä mielenkiintoisempi persoona, mitens muutenkaan.)

Olen pikkuhiljaa lopettanut jännityskirjojen ylistämisen. Se johtuu varmaan siitä, että olen lukenut lähivuosina niin monta todella hyvää jännityskirjaa. Melkein joka toinen tai kolmas genren edustaja on päätymässä top-10 listalle, vaikka siellä kekkuloi jo parikymmentä samanmoista kirjaa. Niinpä en oikein osaa asettaa tätäkään kirjaan mihinkään lokeroon. Mutta kirja oli oikein hyvä ja jännittävä. Nautin siitä aika lailla yhtä paljon kuin esimerkiksi Keplerin Hypnotisoijasta tai Läckbergin Saarnaajasta. Kovien tekijöiden kastissa siis liikutaan. 

Lopuksi spoilaava kysymys kirjan lukeneille: Lässähtikö loppu teidän mielestänne? Minusta murhaajan annetaan liian usein kuolla lopuksi. Se on jotenkin niin helppo ratkaisu. Buu!