Heidi Liehu
1991
74 s./WSOY
Jos jotain olen tällä viikolla oppinut, niin sen että runoja on kyllä moneen lähtöön. Tällä kertaa pääsin kosketuksiin runotyylin kanssa, joka edustaa minulle "perusrunoutta". Olen mieltänyt ylipäätänsä runouden sellaiseksi kuin mitä Liehun kirjoittamat runot ovat. Eli korkealta mennään ja kovaa, Sonja ei tahdo pysyä perässä:)
Ei auennut, ei sitten millään. Yritin uudelleen ja uudelleen tavata lauseita ja imeä niistä jotain itseeni, mutta en onnistunut. Aluksi luin runot monta kertaa ääneen itselleni ja yritin lause lauseelta saada niistä otetta ja ylipäätänsä ymmärtää niiden punaista lankaa. Lopulta turhauduin, luovutin ja luin loput runot vain kerran. Lukuhetkien ajan minulla olisi pitänyt olla vieressä itse kirjailija/äidinkielenopettaja/runojen kanssa samaa kieltä puhuva henkilö. Minun turhautuessani tämä henkilö olisi voinut suurella kärsivällisyydellä avata runojen tarkoitusta auki. Sellainen luksus ei kuitenkaan ollut tällä kertaa mahdollinen.
Aloin kuitenkin ikävöimään äidinkielen runoanalyysitunteja. Tämän kokoelman osaset olisivat olleet mainioita yksilöitä analyysituokioihin. En kuitenkaan jaksanut motivoitua yksikseni, joten paperi ja kynä jäivät laatikkoon suosiolla. Esimerkkirunossa alku oli kovin lupaava, ymmärsin ja oivalsin viisareiden tanssahteluun asti. Loppu menikin liian korkealentoisissa tunnelmissa.
Lakanoiden välissä kaikki olennainen on tapahtuva
syntymä, rakkaus ja lopulta kuolema
ja miten tuhkansininen on kaupunkini
ja miten yhä useammat kävelevät ympäriltäni
liian syvälle veteen,
liian syvälle elämään,
kuin lentohiekkaan
tai suon houkuttelevimpaan silmään,
magneettiseen napaan
jossa viisarit alkavat laulaa ympäriinsä
sekopäisenä pyörien
kuin vapautuneina,
mutta silloin ne ovat jo
mennyttä:
merkitykset löytää lopullisesti
vasta kun niillä
ei ole enää merkitystä,
nykyisyyden tavoittaa kokonaan vain uhraamalla tulevaisuuden
ja silloin mennyt sinkoaa
kuin tyhjä polttoainesäiliö
taaksesi,
kimpoat ylös kuin sukkula
katoat näkyvistä
auringon pallosalaman,
auringon sensuurin taa
Miten te muut luette runoja? Kertaalleen läpi, muutamia kertoja maistellen vai syvästi analysoiden? Kuinka moni ylipäätänsä lukee runoja?
1991
74 s./WSOY
Jos jotain olen tällä viikolla oppinut, niin sen että runoja on kyllä moneen lähtöön. Tällä kertaa pääsin kosketuksiin runotyylin kanssa, joka edustaa minulle "perusrunoutta". Olen mieltänyt ylipäätänsä runouden sellaiseksi kuin mitä Liehun kirjoittamat runot ovat. Eli korkealta mennään ja kovaa, Sonja ei tahdo pysyä perässä:)
Ei auennut, ei sitten millään. Yritin uudelleen ja uudelleen tavata lauseita ja imeä niistä jotain itseeni, mutta en onnistunut. Aluksi luin runot monta kertaa ääneen itselleni ja yritin lause lauseelta saada niistä otetta ja ylipäätänsä ymmärtää niiden punaista lankaa. Lopulta turhauduin, luovutin ja luin loput runot vain kerran. Lukuhetkien ajan minulla olisi pitänyt olla vieressä itse kirjailija/äidinkielenopettaja/runojen kanssa samaa kieltä puhuva henkilö. Minun turhautuessani tämä henkilö olisi voinut suurella kärsivällisyydellä avata runojen tarkoitusta auki. Sellainen luksus ei kuitenkaan ollut tällä kertaa mahdollinen.
Aloin kuitenkin ikävöimään äidinkielen runoanalyysitunteja. Tämän kokoelman osaset olisivat olleet mainioita yksilöitä analyysituokioihin. En kuitenkaan jaksanut motivoitua yksikseni, joten paperi ja kynä jäivät laatikkoon suosiolla. Esimerkkirunossa alku oli kovin lupaava, ymmärsin ja oivalsin viisareiden tanssahteluun asti. Loppu menikin liian korkealentoisissa tunnelmissa.
Lakanoiden välissä kaikki olennainen on tapahtuva
syntymä, rakkaus ja lopulta kuolema
ja miten tuhkansininen on kaupunkini
ja miten yhä useammat kävelevät ympäriltäni
liian syvälle veteen,
liian syvälle elämään,
kuin lentohiekkaan
tai suon houkuttelevimpaan silmään,
magneettiseen napaan
jossa viisarit alkavat laulaa ympäriinsä
sekopäisenä pyörien
kuin vapautuneina,
mutta silloin ne ovat jo
mennyttä:
merkitykset löytää lopullisesti
vasta kun niillä
ei ole enää merkitystä,
nykyisyyden tavoittaa kokonaan vain uhraamalla tulevaisuuden
ja silloin mennyt sinkoaa
kuin tyhjä polttoainesäiliö
taaksesi,
kimpoat ylös kuin sukkula
katoat näkyvistä
auringon pallosalaman,
auringon sensuurin taa
Miten te muut luette runoja? Kertaalleen läpi, muutamia kertoja maistellen vai syvästi analysoiden? Kuinka moni ylipäätänsä lukee runoja?
Riippuu paljon runosta..Toiset runot ovat sellaisia, että ne jo ensi lukemallaan hyppäävät sydämeen ja tajuntaan, kun taas toiset vaativat useamman lukukerran, että aukenevat. Ja ei ne kaikki aukene silti aina kuitenkaan ;)
VastaaPoistaMutta juu, luen runoja, tosin en tiuhaan ja muutenkin vain muutamilta suosikeiltani, tosin tutustun mielelläni uusiin, mitä esimerkiksi nyt tämä sinun esittelemäsi oli! Kiitos!
Näitä sinun runojuttujasi on ollut älyttömän kiva lukea, kiitos niistä!
VastaaPoistaNimimerkillä vaikea-suhde-runoihin...
Oikein sydäntä lämmittää kuulla, että jotkut ovat jaksaneet lukea näitä runosepustuksia tällä viikolla:) Kun ei nuo runot taida mitenkään kovin "mediaseksikkäitä" olla. Eli kiitos ja kumarrus!
VastaaPoista