Anna Liisa




Minna Canth
1895
116 s./WSOY

Lukupiiri-blogissa luettiin tällä kertaa Minna Canthia ja minäkin liityin lukijajoukon jatkoksi. Kirjaksi valikoitui kirjailijan viimeiseksi jäänyt näytelmä Anna Liisa, joka on ensimmäinen lukemani Canthin teos. Tarina oli minulle ennestään tuttu äidinkielentunneilta ja vanhanajan suomielokuvasta. Jokainen tänne eksyvä varmaankin tietää tarinan kulun, mutta kerrattakoon vielä lyhyesti: Anna Liisa on lapsenmurhaan syyllistynyt nuori nainen, joka joutuu kohtaamaan menneisyyden kauhut uudelleen, kun vanha heila Mikko ilmestyy vaatimaan tyttöä omakseen tämän uuden avioliiton kynnyksellä. Mikko ei aio luovuttaa Anna Liisaa helpolla toiselle miehelle, vaan uhkaa paljastaa tämän synkän salaisuuden. 

Keskustelua käydään huomisesta lähtien Lukupiirin omissa tiloissa, joten en heittäydy kovin suurisanaiseksi tällä puolella blogisfääriä. Mainitsenpa nyt kuitenkin, että pidin kirjasta oikein paljon ja uskaltaudun varmasti tulevaisuudessa lukemaan myös esimerkiksi Työmiehenvaimon. Turhat ennakkoluulot melkein olivat lukukokemuksen tiellä, mutta onneksi heittäydyin kokeilunhaluiseksi. En olisi millään uskonut, että suomalainen vanhempi kirjallisuus voisi olla ns. minun juttuni.

Olen lähivuosina lukenut muutamia näytelmiä ja ne ovat olleet oikein helposti lähestyttäviä. Ollenkaan ei jäänyt jäänyt sellaista nihkeää jälkifiilistä. Anna Liisaa aloitellessani olin hieman skeptinen, että voiko tarina edes koskettaa näytelmän muodossa. Näköjään voi, ainakin vähän. Kyllähän nuo nuoren tytön suureksi äityneet ongelmat hieman sydänalaa koettelivat. Ja kovin aidonoloisesti kaikki henkilöhahmot suhtautuivat yllättäviin paljastuksiin Anna Liisan menneisyydestä.

Mutta hei. Puhuttiinko 1800-luvun lopulla oikeasti noin? Vai onko joskus hieman hienon tuntuiset lauseet tarkoitettu nimenomaan teatterinlavalle, jotta näytelmä saa vähän potkua? Eikö "Tuletko syliin istumaan?" kommenttiin ole voitu vastata ihan yksinkertaisen ronskisti, että "En tule, älä jaksa jankuttaa!" eikä joka tilanteessa pitkänomaisesti ja dramaattisesti "Älä sinä mies hulluja puhu, en minä tohdi, en sitten millään, oi voi, oi voi, mitä sinä minulta oikein pyydät!". No joo, tarvitseeko sitä edes sanoa, että esimerkikit ovat taas omasta päästä. Mutta perustuvat kuitenkin tositapahtumiin:D