Majakka

Virginia Woolf
1927 suom. 1977
257 s./Kirjayhtymä

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kokonaisuudessaan Ramsayn perheen kesähuvilalle. Herra ja rouva Ramsay ovat elämänsä aikana keränneet ympärilleen varsin uskollisen ihailijajoukon, jolta he saavat osakseen jopa palvontana ilmenevää rakkautta. Lukijana ja ulkopuolisena tarkkailijana en kuitenkaan kokenut heitä niin kovin erityisiksi ihmisiksi. Ehkä se lienee ollutkin tarkoitus? Tietynlainen ihastuttavuus saattaa normaalistikin johtaa siihen, että ihmisestä tulee rakastettu, ei siinä välttämättä kummoisia taikoja tarvita.

Tarina on jaettu kolmeen osaan, josta ensimmäisessä perhe ja ystävät kokoontuvat hyvilalle nauttimaan kauniista kesästä. Lapset kirmailevat ulkona, aikuiset juttelevat niitä näitä, herra Ramsay kokee epätoivonhetkiä ammatillisessa mielessä rouva Ramsay tukiessa häntä parhaansa mukaan. Toisessa osassa perhe kohtaa erinäisiä tragedioita, jotka johtavat huvilan tilapäiseen hylkäämiseen. Kolmannessa osassa henkilöt palaavat huvilalle ja yrittävät saavuttaa saman tunnelman kuin aikoinaan, siinä kuitenkaan onnistumatta.

Tällä kertaa tartuin kirjaan, josta en ennen lukemista tiennyt yhtään mitään. Takakansitekstit uupuivat täysin ainakin minun 70-luvun painoksesta. Pääsin nopeasti toteamaan, että pitäisi lukea enemmänkin kirjoja "sokkona". Kun alkuasetelma on pimennossa, on tietenkin hankala päätellä ketkä henkilöistä tulevat olemaan kirjan sankareita ja sankarittaria ja mihin asioihin lukijana pitäisi kiinnittää erityisesti huomiota. Jotain erittäin antoisaa tällaisessa lähestymistavassa kuitenkin oli, koska juonikuviot pääsivät yllättämään täysin. Yritän siis heittäytyä tietämättömäksi joskus tulevaisuudessakin.

Pidin kirjasta ja sen tunnelmasta, mutta törmäsin toki tähän perinteiseen klassikko-ongelmaankin: en ollut samalla aaltopituudella henkilöiden kanssa. Taidan itse elää aika yksinkertaista elämää. En esimerkiksi yhtäkkiä tule kävelyltä järkyttyneenä ja pelästyneenä, ilman sen kummempaa syytä. Klassikkokirjoissa tähän ilmiöön törmää jatkuvasti! Ehkä se on filosofien, taiteilijoiden yms yksinoikeus. Kaikki on n i i n dramaattista, kaikkien tunteet toisiaan kohtaan ovat n i i n voimakkaita - hyvässä ja pahassa. Minusta se ikään kuin syö tarinan uskottavuutta. Huomasin kuitenkin liikuttuneeni, kun huvila yhtenä kirjan päähenkilöistä jätetään sydämettömästi heitteille. Minä olenkin tyttö, joka tulee surulliseksi nähdessään autiotalon.

Kirjassa keskustellaan paljon, mutta hitaanlaisesti. Keskustelijat ehtivät jutellessaan ajatella syntyjä syviä. Itse keskityn yleensä keskusteluun siinä määrin, etten ehdi muita asioita ajattelemaan - saati sitten arvostelemaan seuralaisiani kovalla kädellä. Kirja tosin herätti kutkuttavan ajatuksen: jospa minäkin arkena pysähtyisin miettimään pieneltä tuntuvia asioita ja makustelisin niitä kaikessa rauhassa - mitä tahansa ajatuksia voisi pälkähtää mieleen ja vaikka paperille asti! Saisi päiväkirjan kirjoittaminenkin uutta puhtia pienistä oivalluksista...

Kirjan kanssa en siis kokenut rakkautta ensisilmäyksellä. Alun hidastempoisuus sai minut jo melkein lyömään henkiset hanskat tiskiin. Pitkät lauseet eivät tehneet tarinaa houkuttelevaksi ja alku sujuikin tahmeissa merkeissä. Alkupuolella kirjassa on lause, joka käsittää 166 sanaa! Minä en ainakaan edes lauseen puolivälissä enää muistanut mitä asiaa käsiteltiin lauseen alussa! Enkä oikein jaksa ymmärtää ketä nuo lausehirviöt oikein palvelevat? Vai onko tuo eräänlaista klassikkokirjailijoiden kilpavarustelua: kuka kirjoittaa pisimmän lauseen ja ja onnistuu pääsemään klassikkokirjailijan asemaan?!:D Oman kokemukseni mukaan aika moni kirjailija on ottanut osaa vetoon...


Luimme kirjan yhdessä Suketuksen kanssa ja linkistä pääsee kätevästi kurkkaamaan toisenlaisia mietteitä.