Vieraan lapsi

Alan Hollinghurst
2011 suom. 2012
535 s./Otava

Kuluvan kirjavuoden toistaiseksi haastavin opus on nyt saatu päätökseen ja olo on helpottunut. Hollinghurstin toistaiseksi ainoa suomennettu teos ei onnistunut tekemään niin suurta vaikutusta kuin alunperin toivoin, ja vaikka mielelläni leikittelen ajatuksella, että lukisin tulevaisuudessa mahdollisimman monta Booker-palkittua kirjaa, en tiedä onko minulla rahkeita tarttua The Line of Beauty -teokseen, jos ja kun se joskus suomennetaan. Luku-urakka muistutti minua muutamaankin otteeseen niistä tunnelmista, joissa olen tiiliskiviklassikoitakin selättänyt. Kirjan puoliväliin selvittyäni oli pakko tsempata sopia itsensä kanssa 50 sivun päivätavoitteesta, jotta saisin kirjan luettua kartano-teeman puitteissa ja että ylipäätään saisin kirjan joskus vietyä kunnialla loppuun saakka.

Nuorena kuollut runoilijalupaus Cecil Valance elää läheistensä muistoissa vielä vuosikymmenienkin jälkeen. Huhut liittyen runoilijan elämäntapaan tekevät aikoja sitten kuolleesta nuoresta miehestä kiinnostavan henkilön myös niiden silmissä, jotka eivät tätä koskaan henkilökohtaisesti tunteneet. Hollinghurstin tarina on läpileikkaus kahden suvun historiasta läpi 1900-luvun, Cecilin muiston häilyessä vahvasti tapahtumien taustalla. Mitä oikein tapahtui kartanossa, josta Cecilin kuuluisin runo Two Acres kertoo? Onko totuus sellainen, millaiseksi Daphne sen muokkasi kirjaansa varten vai oliko Daphnen veljellä Georgella rakkaussuhde Ceciliin? Miksi tapahtumat, jotka saivat alkunsa noiden muutamien hassujen päivien aikana, jotka kolmikko vietti yhdessä Daphnen ja Georgen kotitilalla, vaikuttivat niin suuresti monien muiden ihmisten elämään vuosikymmeniäkin myöhemmin? Ja onko totuuden välttämättä edes tultava julki vai riittääkö, että asianomaiset itse tietävät tapahtumien kulun?

Kirjan takakannessa lainataan The Guardianin arvostelua, jossa tarinaa kehutaan elegantiksi, vietteleväksi ja erittäin nautinnolliseksi. Ymmärrän ja osittain allekirjoitankin kyseisen lauseen, mutta mielestäni tarina oli myös ajoittain auttamattoman pitkäveteinen, raskassoutuinen runsaine kuvailuineen ja yllättävän kylmäksi jättävä. Perienglantilaiseen tyyliin henkilöhahmot ottavat etäisyyttä niin toisiinsa kuin lopulta lukijaankin. Kirjan muun sisällön ilmiöineen, kuten kuolleiden palvonnan, täytyy kantaa tarinaa eteenpäin niin hyvin, että kylmäkiskoisuuden voi antaa anteeksi. Cecil luonnollisestikin jäi etäiseksi, ja uskon se olleen tarkoituskin, mutta kun seuraa esimerkiksi nuorta Daphnea kotitalostaan avioliittojen satamaan ja lopulta unohdetuksi homssuiseksi vanhaksi rouvaksi, sitä niin kovasti toivoisi välittänsä henkilöhahmosta enemmän. Lopulta siis Cecil ja hänen muissa herättämät ajatukset, haaveet, rakkaus ja halveksuntakin, olivat tarinan parasta antia.

Tarinan monikerroksisuus kertoo lukijalle paljon rivienkin välistä, ainakin jos jaksaa keskittyä tarinaan kunnolla. Välillä tunsinkin olevani todella hyvin tarinan imussa mukana, kunnes yhtäkkiä taas tunsin musertuvani pitkien jaarittelevien lauseiden alle. On hienoa, kun kertoja on niin tarkkanäköinen ettei mikään ole yksinkertaista: toiseen luotu katse ei koskaan ole täynnä vain kaipausta tai inhoa vaan se on sekoitus monenlaisia tunteita. Mutta kun KAIKKI on niin monimerkityksellistä, se on myös välillä hieman raskasta omaksua. Lähestyin kirjaa lukuromaanina eli toivoin tarinankerronnan viedä mennessään. En juurikaan tajunnut keskittyä itsestään selvään teemaan eli homoseksuaalisuuteen, joten kirja kestäisi varmasti useitakin lukukertoja ja tarjoaisi uusia näkökulmia, mutta minusta ei siihen urakkaan ole.

Osana kuukauden kartanokierrostani Vieraan lapsi toi teemaan mielenkiintoisen lisän, sillä se esitteli tarinassa vilahtelevat kartanot niiden loistokautena, asukkaidensa uudistushalun alaisena kuin lopulta uusissa käyttötarkoituksissa esimerkiksi sisäoppilaitoksena ja lopulta purku-uhan alaisina raunioina. Kuukauden teema varmasti vaikutti siihen, että hulppeiden kartanoiden alennustila lopulta kosketti ehkä enemmän kuin henkilöhahmojen edesottamukset. Katsoin muutama viikko sitten dokumentin, joka tuli joulun alla Yleltä, ja se auttoi osaltaan ymmärtämään kartanoiden historiaa. Veikkaan, että maaliskuun teema tulee olemaan yksi suosikeistani vuoden loppupuolellakin.

Nyt kohti huhtikuuta ja uusia haasteita. Teemana olisi tällä kertaa hankkia uusia parhaita ystäviä. Odotukset ovat kieltämättä kovat, kun lähden lukemaan urakalla teoksia kaikilta niiltä kirjailijoilta, joita kohtaan olen tuntenut sielujen sympatiaa jo ennen heidän tuotantoonsa tutustumista. Hieno kuukausi siis edessä!