tiistai 5. maaliskuuta 2013

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Ransom Riggs
2011 suom. 2012
347 s./Schildts & Söderstöms


Maaliskuun kirjateema pyörähtää käyntiin Ransom Riggsin fantasiasävytteisellä goottikertomuksella, joka myös kauhuksi lasketaan - ainakin jos on uskomista kirjaston luokitukseen. Aion kuukauden verran nuohota pitkin Englannin maaseutua vieraillen jännittävissä, kauhistuttavissa ja viehättävissä kartanoissa. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille alkaa Yhdysvalloista, jossa Jacob näkee hirviömäisen hahmon mustekalan lonkeroita suussaan murhaavan tämän isoisän. Jacobin isoisä Abe yritti kertoa pojanpojalleen hirviöistä ja eriskummallisista lapsista jo pojan ollessa pieni lapsi, mutta luonnollisestikin Jacob myöhemmin oletti tarinoiden olevan vain vilkkaan mielikuvituksen tuotetta. Kun isoisän kuolema järkyttää Jacobin mielenterveyttä niin, ettei tavallinen elämä enää onnistu, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hypätä lentokoneeseen ja lähteä etsimään Walesista saarta, jossa isoisän tarinoista tutut eriskummalliset lapset asuivat neiti Peregrinen ylläpitämässä lastenkodissa 1940-luvulla. Kirjan kuvituksesta saamme kiittää vintage-kuvia, joissa on kirjan tunnelmaan sopivaa salaperäisyyttä ja karmivuutta.

Olisin oikein kovasti halunnut pitää Ransom Riggsin esikoisteoksesta. Muistan uhonneeni viime vuoden puolella useassakin kirja-arvion kommenttiosiossa, että vaikka sinä et pitänyt tästä tarinasta, niin minä aion pitää! ;) Kirjan kansikuva, jossa nuori tyttö kummallisissa vaatteissa leijuu ilmassa, kirjan paljon lupaava nimi ja takakannen hieman ahdistavat kuvat lupasivat aloittelevalle lukijalle ainutlaatuista tunnelmaa. Ei kirja huono ollut, mutta ei läheskään niin hyvä kuin olisin halunnut sen olevan. Olen ehkä katsonut liikaa kauhuelokuvia, joiden teemana on lyhyesti ilmaistuna olleet pahat lapset lastenkodissa. Pidin itsestään selvänä, että tässäkin tarinassa lapset olisivat eriskummallisuuksiensa takia osittain pahoja. Kun ensimmäiset maininnat hirviöistä tulivat vastaan, tajusin että lonkeroita suustaan pukkaavat hahmot ovat pahoja ja saarella kauniissa kartanorakennuksessa majailevat lapset viattomia. Tämä oli se pettymys, mistä en koko lukukokemukseni aikana voinut päästää irti. Ja muutenkin, mustekalahirviöt nyt eivät vain onnistu vakuuttamaan ideana...

Toinen pettymysten täyteinen aalto hyökyi rantaan, kun tajusin ettei kirjassa juurikaan ole pelottavia tai edes jännittäviä kohtauksia lupaavan alun jälkeen. Tunnelma on kohdillaan, kun Jacob kotonaan Yhdysvalloissa käy läpi isoisänsä jäämistöä ja löytää papereiden seasta tukun vanhoja valokuvia, joissa esiintyvät samat eriskummalliset lapset kuin isoisän tarinoissakin. Walesiin päästyään Jacob löytää saarella luonnon armoilla jo vuosikymmeniä olleen kartanon, joka on luhistumispisteessä. Harmaa tihkusade ja surulliset lasittomat ikkunat saavat lukijan huokaisemaan helpotuksesta: onneksi olen kotona peiton alla enkä Jacobin kanssa tutkimassa tuota kauhistuttavaa vanhaa rakennusta, jossa ihan varmasti tapahtuu kohta jotain kamalaa. Jännityksen nälkäiselle lukijalle nuo muutamat hetket eivät riitä yli 300 sivuisessa kirjassa.

Lopulta kirjan lopetuskaan ei ollut mielestäni onnistunut. Rakastan periaatteessa hyvin loppuvia tarinoita, joissa pitää silti olla roimasti surumielisyyttä. Elokuvallisissa lopuissa arvostan esimerkiksi perinteisesti opettaja-elokuvista tuttuja ratkaisuja: elämää suurempi opettaja tulee, muuttaa vuoden aikana muutaman oppilaan elämän lopullisesti ja lähtee pois. Mona Lisa Smile tai Levottomat sielut eivät olisi läheskään niin koskettavia elokuvia, jos opettaja jäisi ikuisiksi ajoiksi kouluun. Olisin siis toivonut kirjan tarinan suhteen, että Jacob ja eriskummalliset lapset olisivat vähintään joutuneet lopullisesti eroon toisistaan, ehkä jopa jotain vielä surullisempaa. Elokuvan suhteen minulla on vielä toivoa, sillä Tim Burton on tekemässä tarinasta oman versionsa ja toivon totisesti lopputuloksen muistuttavan Big Fishiä, joka on yksi suursuosikeistani. Koska kirja ei lopulta ollut kovin jännittävä, toivon elokuvalta selkeästi draamallista otetta, jossa keskitytään isoisän mahtaviin tarinankertomistaitoihin. Toki toivoisin Burtonilla olevan sen verran rohkeutta, että lopusta tulisi hieman särmikkäämpi.

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille on oiva kirja Kiinteistöhaastetta silmällä pitäen ja näin pääsenkin ottamaan uuden askeleen kohti huvilaa. Kirjailija onnistuu kiinteistön eli kartanon kuvailussa erinomaisesti. Ränsistynyt talovanhus, jonka parhaat päivät ovat olleet vuosikymmeniä sitten, aiheuttaa tervetulleita kylmänväristyksiä lukijassa. Toisaalta taas viehättävä kartano 1940-luvulta kuvaillaan juuri niin houkuttelevaksi paikaksi, että lukija olisi valmis samantien hyppäämään aikakoneeseen päästäkseen itse tutustumaan kartanon tiluksiin ja sokkeloiseen rakennukseen. 

Kiinteistöhaaste
50 mieskirjailijoiden kirjaa

16 kommenttia:

  1. Tismalleen samaa mieltä! Tämä ei ollut minullekaan tarpeeksi jännä, etenkään odotuksiin nähden. Ja se lopun liian selvä kuva-arvoitus ja jatkoa seuraa -tunnelma latistivat loputkin toivonhippuset. (Pahoittelen epämääräistä ilmaisuani, mutta kaikilla lapsilla on asiaa juuri nyt...)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jatkoa seuraa -osuus oli kyllä kaiken kaikkiaan masentava. En kyllä aio lukea, jos sellainen joskus tulee!

      Poista
  2. Minäkin olen vähän silmäillyt tätä mutta en vieläkään koe pakottavaa tarvetta kirjaan tarttua. Tuntuu, että juuri kukaan ei ole täysillä tälle lämmennyt, mutta toisaalta en ole täysin mollaaviakaan arvioita kirjasta lukenut. Otan, jos joskus kirjastossa törmäämme!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä aikansa voi varmasti käyttää paremmin kuin tätä lukien... Mutta kuten sanoin, elokuvasta minulla on edelleen suuret odotukset.

      Poista
  3. Minullekin tämä oli karvas pettymys etenkin olin hypettänyt itseäni kiimaan katsomalla kirjatrailerin ja lukemalla Ransomin blogia, jossa oli myös video siitä, kun hän oli kuvaamassa upeassa autiolinnassa.

    Kirjatraileri oli tosi hyvä, mutta valitettavasti ei vastannut kirjaa tunnelmaltaan juuri lainkaan, sillä jännitystä kirjasta sai tosiaan etsiä mikroskoopin kera - eikä sitä silti löytynyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjatraileria en katsonut (en ole vielä toistaiseksi yhtäkään sellaista katsonut, mutta joku päivä kyllä lupaan katsoa!), mutta kävin katsomassa tuon videon autiolinnasta ja se kyllä vakuutti. Kaikki näytti juuri sellaiselta kuin olen kuvitellut tarinan kartanon näyttävän.

      Poista
  4. Samaa mieltä minäkin. Kirjan idea on loistava, kuvat kiehtovia ja ulkoasukin lupaa paljon. Ihan mielelläni kirjan luin, mutta jännitys ja tarinankuljetus jäävät hieman vajaaksi. Harmi, koska ainekset ovat hyvät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun blogijuttusi taisikin olla yksin niistä, joihin tulin uhoamaan valmista rakkauttani Riggsin kirjaan:) Se on aina kaksinkertainen harmi, kun ainekset hyvään tarinaan olisivat käden ulottuvilla... :(

      Poista
  5. Tää oli minusta aivan hyvä kirja, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Ehkäpä enemmän sitä jännitystä. Tulevat jatko-osat luultavasti kuitenkin luen vaikka vaan jo kirjassa olevien kuvien vuoksi :)

    VastaaPoista
  6. Minullekin tuli kirjasta varsin samanlaiset tunnelmat. Erityisesti tuon "olisin halunnut pitää kirjasta enemmän" -fiiliksen osalta.

    Tosin tarina oli minusta monin osin niin nuortenkirjamainen, etten edes odottanut kovin kauhistuttavaa loppua. Nyt valittu loppuratkaisu kyllä floppasi ja tuntui yksin omaan vain alleviivaavan sitä, että kirja on saamassa jatko-osia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nuortenkirjamaisuudesta tuli mieleen, että muistelisin, että takakannessa oli luokiteltu kirja sekä 84.2 että N84.2, eli että kirja olisi sitten kirjoitettukin vähän nuoria silmälläpitäen... Nyt en kyllä voi enää tarkistaa, kun palautin kirjan jo kirjastoon... Mutta minäkin koin kirjan joka tapauksessa joissain kohdissa nuortenkirjamaiseksi.

      Poista
  7. Eihän tämä tosiaan minunkaan odotuksia lunastanut, mutta kyllä minulla kuitenkin jäi selvästi plussan puolelle lukukokemus. Vaikka tarina olikin paikoin niin nuortenkirjamainen ja se oikeasti pelottava- momentti puuttui, niin jotenkin nautin jo pelkästä kirjan erilaisuudesta, noiden outojen kuvien katsomisesta jne.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarinaan olisi kyllä suhtautunut ihan eri tavalla, jos valokuvat olisivat puuttuneet kokonaan. Minustakin kuvat olivat pelkkää plussaa ja tekivät kaikesta uskottavampaa.

      Poista