1991
321 s./Tammi
Päätin viime vuoden puolella osallistua Kirjojen salainen puutarha -blogin hauskaan lukupiirihankkeeseen. Äänestimme yhdessä pienellä porukalla kuusi kirjaa luettavaksi vuoden aikana ja oma suosikki-ehdokkaani pääsi lukupinoon. Olisi pitänyt arvata, että tässäkin hankkeessa käy niin kuin yleensä: en saa luetuksi valittua kirjaa, koska se ei tietenkään sovi juuri sillä hetkellä vallitsevaan lukufiilikseeni. En ole osallistunut yhteenkään aikaisemmista lukupiirikirjojen keskustelutuokioista, ja nyt kun pitäisi vielä emännöidä tätä oman suosikkini lukupiirikeskustelua (kuumeessa!), huomaan ettei minulla juurikaan ole siitä sanottavaa. Näillä mennään, mutta ehkä tulevaisuudessa minun kannattaa välttää lukupiiritouhuja, vaikka ideana niistä kovasti pidänkin.
Leena Landerin Kalevi Jäntin palkinnon vuonna 1992 saanut romaani tutustuttaa lukijan Saareen, jossa muun muassa Juhani Johansson asuu osan lapsuudestaan 1960-luvun lopulla. Poikakodissa kasvatusvisioidensa suuresti inspiroima johtaja Harjula uskoo kovan kurin ja unelmien voimaan. Tarkoituksena on kasvattaa näistä elämän runnomista ihmistaimista laatuyksilöitä yhteiskunnalle. Uutena tulokkaana Juhanin on löydettävä oma paikkansa poikajoukosta, jonka johtajahahmot kaipaavat uutta sätkynukkea viihdykkeekseen. Vuodet vierivät ja Juhani varttuu mieheksi, mutta pääseekö hän koskaan todella eroon Saaresta, johtajan tyttäristä, jotka asuivat myös saarella tai kuolemantapauksesta, joka sattui eräänä aamuna vuonna 1969.
Oli siinä ja siinä, että jaksoin itsekään lukea tätä ehdottamaani lukupiirikirjaa. Vaikka viime vuonna toteuttamani Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti auttoikin päästämään irti suurimmista ennakkoluuloista kotimaista kirjallisuutta kohtaan, en lopulta kokenut oikeanlaista mielenkiintoa tätä kirjaa kohtaan, vaikka olin "aina" ajatellut lukevani sen jossain vaiheessa elämääni. Juhani Johanssonin ankea lapsuus alkoholisti-isän ja mielenterveydeltään häilyväisen äidin kanssa ahdisti ja pelkäsin pojan kasvatuskoti-vuosien tarjoavan samanlaista julmaa "viihdykettä" kuin Jan Guilloun Pahuus. Onneksi Juhanin tarina oli valoisampi ja toiveikkaampi, vaikka olosuhteissa ei aina ollutkaan hurraamista.
Olen yrittänyt jo tovin muodostaa lauseen, jossa tulisi ilmi se, etten pitänyt tarinasta, mutta ettää se ei kuitenkaan ole ihan koko totuus. Tummien perhosten koti muistuttaa liikaa niitä kirjoja, joiden takia olen vältellyt kotimaista kirjallisuutta vuosia. Kaikki on niin pirun masentavaa, menneisyyden painolastista pidetään kiinni viimeiseen asti, kenellekään ei puhuta mieltäpainavista asioista, vaan kaikkien pitää kestää yksin kaikki elämän eteen heittämät haasteet. En jaksa noita masentavia olosuhteita, jos en kiinny tarinan henkilöhahmoihin. Minun pitää voida nähdä mahdollinen valo tunnelin päässä silloinkin, kun henkilöhahmo ei sitä itse näe. En kiintynyt Juhani Johanssoniin enkä muihinkaan henkilöihin, ja näin ollen kaikki muu jää täysin yhdentekeväksi. Olen toki iloinen, että kaiken kurjuuden keskellä pojilla oli isähahmo, johon turvautua ja koin mielenkiintoiseksi sen, että lukija haastettiin lopulla: olisiko Juhanin alunperinkään kuulunut joutua erilleen perheestään? Lopulta kuitenkin suhtaudun kaikkeen tyyliin "ihan sama", koska Juhani ei merkitse minulle mitään.
Osallistun kirjalla Kiinteistöhaasteeseen, ja saan mökilleni kolmannen seinän. Kirjan tapahtumat sijoittuvat suureksi osaksi Saareen ja siellä olevaan poikakotiin. Oletin kirjaa lukiessani painavani yksityiskohtia mieleeni, mutta nyt täytyy myöntää ettei minulla ole kovin vahvaa mielikuvaa Saaresta tai sen rakennuksista.
Kiinteistöhaaste mökki 3/4
Kokeilin joskus lukea jotain Landerin teosta mutta uuvahdin jo alkumetreille. Tämän olen nähnyt leffana ja tykkäsin kovasti. Osaan kyllä aavistaa, että se on kirjana paatoksellisen melankolinen... Kyllä me suomalaiset sitten osataan olla synkkiä! :D
VastaaPoistaOlen aikaisemmin lukenut Landerilta Käskyn, mutta vaikka koin kirjan aiheen kiinnostavaksi, lopullinen kiinnostus tyssäsi samalla tavalla kuin Tummien perhosten kodissa: en kiintynyt päähenkilöihin.
PoistaHmm minä pidin tästä elokuvana, mutta kirjana en ole koskaan lukenut. (Ja tämän postauksen perusteella elokuva saattaisi ihan jopa riittää...)
VastaaPoistaMinulla tuli samanlainen fiilis: nyt kun kirja on luettu, en taida elokuvaan enää lähteä...
PoistaOlen nähnyt tämän filminä ja oli aika ankea tarina. Yksi Lander on ollut kaapissa pari vuotta, mutta en ole saanut aloitettua.
VastaaPoistaVielä en oikein osaa sanoa, tartunko joskus uudelleen Landeriin, mutta toisaalta jos kaksi kirjaa on jo tuottanut melko yhdentekevän lukukokemuksen, niin ehkä pitäisi käyttää aika johonkin muuhun...?
PoistaYritin lukea tämän parisen vuotta sitten, mutta ei, ei napannut ihan noista samoista syistä.
VastaaPoista:) Aina kiva kuulla, että muutkin pähkäilee samojen ongelmien kanssa:)
PoistaPakko kommentoida. Kerrot, että mielestäsi kotimainen kirjallisuus on masentavaa ja siksi et jaksa olla siitä kiinnostunut. En usko että asia on noin mustavalkoinen. Mietitäänpäs esimerkiksi tämän hetken amerikkalaisen nykykirjallisuuden huippunimiä, kuten Oates tai Atwood tai ihan kuka tahansa oikeastaan. Onko esimerkiksi haudankaivajan tytär teos jotenkin vähemmän masentavampi kuin suomalaiset kaunokirjat? Ei todellakaan, ehkä tapahtumiensa puolesta moninkerroin ahdistavampi. Entä sitten Kosto-rakkaustarina, Sisareni, rakkaani jne. Kaikissa käsitellään vakavia ja ahdistavia asioita. Listaa voisi jatkaa loputtomiin ja venyttää ympäri maailmaa kirjoitettuihin kirjoihin. Puolikas keltaista aurinkoa, Uhatut, poikani kevin ym ym.
VastaaPoistaMiksi sitten ihminen ei ahdistu samalla tavoin noita ulkomaalaisia romaaneja lukiessaan? Siksi, että ne tapahtuvat toisessa kulttuurissa, joka on vieraampi kuin suomalainen kulttuuri. Ahdistavat asiat ulkomaalaisissa kirjoissa eivät tunnu niin ahdistavilta, sillä ne tapahtuvat jossain muualla, ja näin ollen ne tuntuvat enemmän "sadulta" ja epätodelliselta, kuin kotimaiset kaunokirjat, joissa ahdistavien tapahtumien miljööt saattavat olla entuudestaan tuttuja. Kotimaisissa romaaneissa ahdistus kietoutuu suomalaisuuteen, meidän perimäämme, se tuntuu sen vuoksi olevan meille tutumpaa, ahdistavampaa, läheisempää, sillä koemme sen voimakkaammin, kuin jos tapahtumat sijoittuvat jonnekin Pennsylvanialaiselle amissien maatilalle.
Verrattavissa siihen, miksi ihmisiä yleisesti tuntuu kiinnostavan enemmän se, että omassa maassa on vanhustenhuolto, sairaanhoito ym. asiat kunnossa, kuin että onko afrikan lapsilla nälkä ja kuinka monta lasta siellä kuolee päivittäin. Mitä läheisempiä asiat ovat itselle oli se sitten kulttuuriperimän tai muun kautta, sitä voimakkaammin niihin liittyvät tunteet kokee.
Niin kuin yritinkin jo arvostelussani tuoda julki (ilmeisesti siinä onnistumatta:D), kirja saa kyllä olla masentava ja ahdistava, JOS tarinaa lukiessaan onnistuu kiintymään henkilöhahmoihin. Luettelit jo monta minun suosikkikirjaani, ja vaikka niissä tosiaan käsitellään rankkoja asioita, lukijana minulle tulee kuitenkin ahdistavankin lukukokemuksen jälkeen hyvä olo tarinasta, kun henkilöhahmot ovat tulleet liki ja puhdistavat itkut itketty. Lukemisen jälkeen henkilöhahmojen tarinan jatko pyörii päässä ja joistain henkilöistä tulee elinikäisiä ystäviä lukijalle.
PoistaKaikkien aikojen suosikkikirjani MacDonaldin Armon yö sisältää kaiken pahan, mitä kolmelle sukupolvelle ihmisiä voi tapahtua. 600 sivuun mahtuu paljon, kukaan henkilöhahmoista ei jää yksiulotteiseksi, vaan asioita tarkastellaan monesta näkökulmasta, eikä kukaan lopussa ole ainoastaan paha tai hyvä. Myönnän olevani juuri ahdistavien tarinoiden ja tiiliskivien ystävä, mutta toki koskettavan tarinan voi kertoa sadankin sivun aikana, kuten Ian McEwan (tai kotimaisista Aki Ollikainen) on osoittanut. Rankkoja aiheita käsittelevä kirja jää kuitenkin minulle lukukokemuksena ontoksi, jos henkilöhahmot jäävät kaukaisiksi. Koruton kieli on tiettyyn pisteeseen hyvä, mutta Ollikaisen tavoin täytyy olla todella hyvä kirjoittaja, jotta onnistuu koskettamaan lukijaa yksinkertaisillakin lauseilla.
Ymmärrän toki, mitä ajat takaa tuolla lähellä-olevat-asiat-ahdistavat-enemmän-kuin-kaukana-olevat. Asiaa on vaikea käydä tyhjentävästi läpi kommenttiosiossa, mutta koen, että minua ahdistaa enemmän kotimaisissa ahdistavissa tarinoissa se, jos en saa henkilöhahmoista mitään irti. Silloin kirjan lukeminen on ollut hukkaan heitettyä aikaa ja tietenkin mieluummin palaan lukemaan maailman arvostetuimpien kirjailijoiden koskettavia tarinoita.
Viime vuosina olen liikuttunut lukiessani Nälkävuotta, Jäätä, Missä kuljimme kerran, Amerikkalaista tyttöä, Diivaa ja Syystanssiaisia. Osassa on kuvattu tavallista elämää tavallisine ongelmineen, osassa aiheet ovat olleet rankempia. Parasta kaikissa yllämainituissa kirjoissa on kuitenkin ollut henkiinherätetyt henkilöhahmot, joita ilman nuokin tarinat olisivat vain olleet onttoja kehyksiä.
Tietenkin iso osa tätä kotimaisen kirjallisuuden angstia liittyy siihen, että koen perinteisen suomalaisen ahdistuksen olevan kovin kaukana omasta tai läheisteni elämästä. Toki harva pystyy koko elämäänsä välttelemään ikäviä asioita, mutta välillä tuntuu, että kotimaisessa kirjallisuudessa keskitytään turhan paljon alleviivaamaan kaikkea pahaa, mitä elämässä voi joutua kärsimään. Kaikkien suomalaisten elämä ei kuitenkaan pyöri kokopäiväisesti itsemurhien, alkoholismin, kodittomuuden, lapsettomuuden, huumeidenkäytön, pettämisten, syrjäytymisen jne ympärillä. Näistä asioista moni kotimainen kirjailija on päättänyt kertoa kirjoissaan, ja olen niitä kiltisti lukenut (joskus liikuttuneena, joskus hieman ärsyyntyneenä) mutta mielelläni lukisin myös niitä juonivetoisia lukuromaaneja, joita moni ulkomaalainen suosikkikirjailijani kirjoittaa. Missä on kotimaiset vastineet kirjoille Paluu Rivertoniin, Ystäväni Owen Meany, Nimeltään Grace, Rannalla, Aikamatkustajan vaimo, Punainen puutarha ja Piiat? :)