Maeve Binchy
1988
256 s.
Anna, Helen ja Brendan odottavat epäinnokkaina vanhempiensa tulevia hopeahäitä. Heidät on pienestä pitäen kasvatettu salaamaan heikkoutensa ja huonot hetkensä: ulospäin on pitää aina näyttää elämän parhaat puolet eikä ongelmista kannata kertoa parhaille ystävillekään. Pikkuhiljaa lapset ovat saaneet kiiltokuvaelämän esittämisestä tarpeekseen ja etääntyneet enemmän tai vähemmän vanhemmistaan. Isä ja äiti ansaitsevat kuitenkin juhlansa ja muutkin alkuperäisiä häitä juhlistaneet henkilöt on kutsuttu mukaan. Best man, morsiusneito ja pappi kertovat omat näkemyksensä juhlaparista ja kertovatpa vanhemmat itsekin elämäntarinansa lukijalle. Lopputuloksena on erittäin Binchymäinen kirja, jossa riittää koskettavia elämäntarinoita ja kohtalokkaita hetkiä.
Varsinkin lukioikäisenä nautin todella paljon Maeve Bincyn sydämellisistä kirjoista, mutta nykyään ne ovat jotenkin liian imeliä. Pidän kyllä tarinoista, jotka kertovat ensisijaisesti ihmissuhteista, mutta ehkä nykyään luen kuitenkin sen verran paljon kirjoja, joita on ihmissuhteiden lisäksi höystetty muillakin teemoilla, jolloin pelkästään arkista ihmissuhdesoppaa sisältävät kirjat tuntuvat auttamattomasti liian valmiiksi pureskelluilta. Tai siis varsinkin tällaiset lempeät tarinat ihmisitä, jotka etsivät omaa polkuaan maailmassa ja päätyvät löytämään itsensä lopuksi. Eli tökkisiköhän näissä sitten se sataprosenttisen varmasti edessä oleva onnellinen loppu, mitä se sitten aina itse kullekin henkilöhahmolle tarkoittaa...
Kirjan helppoudesta huolimatta on todettava, että Binchyn pikkutarina on kuitekin jotenkin ajan hermoilla. Kirjassa esiintyy joukko ihmisiä, joilla on kaikilla kasa ennakkoluuloja toisistaan - ja ne ovat yleensä vääriä olettamuksia, joita on onnistuttu haalimaan esimerkiksi juoruilun lomassa. Ensin kyseinen asetelma tuntui todella raivostuttavalta, ennen kuin tajusin että ihmiset ovat juuri tuollaisia. Itse olen ainakin jatkuvasti tekemisissä ihmisten kanssa, jotka puhuvat toisista ihmisistä ja heidän mielipiteensä perustuvat muka faktaan, vaikka ne ovatkin usein vain omaa haihattelua ja kuulopuheiden perusteella tehtyjä olettamuksia. Eli kirjailijan luomat henkilöhahmot ovatkin loppujen lopuksi oivia esimerkkejä erittäin aidoista ihmisitä ja niistä turhanpäiväisistä konflekteista, joihin he jatkuvasti joutuvat vain siksi, että ei osata puhua suoraan ja sitten niitä asioita vatvotaan ja kannetaan mukana jopa koko elämän ajan. Huoh, aika rankkaa settiä sitten kuitenkin;)
Lukemassani kirjassa oli muuten sellainen ihana maalattu kasarikuvitus, jossa nainen istuu pöydän ääressä nauttimassa teetä ja kirjoittamassa kutsukortteja. Kunnon harlekiini-meininki siis, etten sanoisi. Tajusinkin siinä sitten, että tänä päivänä ei taideta enää noita maalattuja henkilöitä käyttää missään muissa teoksissa kuin kioskikirjallisuudessa. Ja kieltämättä ainakin tässä kirjassa kansi on todella mauton, siksi laitoinkin muiden iloksi hieman modernimman kansikuvan kyseisestä kirjasta. Ainakin minua puhuttelisi enemmän tuollainen tunnelmallinen penkinkulma syksyisessä maisemassa.
Osallistun kirjalla TB:n alakategorian Éirinn go Brách! valloittamiseen. Enää yksi kirja tänä vuonna ja sitten olen tullut kyseisen haasteen päähän omalla kohdallani.
Binchy se kummittelee koko ajan jossakin. Olen hamstrannut jo kolme kirjaa häneltä hyllyyni, mutta koko ajan lykkään niiden lukemista ajatellen, että ehkä tämä ei nyt ihan minun tyylilajiani kuitenkaan ole.. No, en tiedä. Kokeilematta ei selviä!
VastaaPoistaHuomasin juuri muuten saman, että olen yhden kirjan päässä alkuperäistavoitteestani Totally British -haasteessa! Mahtavaa, vaikka alussa tuntui, että asetti tähtäimen liian korkealle. Onnea jo etukäteen sullekin. :)
Kannattaa vaikka välipalakirjana tarttua Binchyyn ja selvittää, mikä tulevaisuus teitä yhdessä odottaa:) Minulla Bincy on selkeästi menneisyyden kirja, mutta englanniksi luettuna siihen tulee ns. panoksia lisää, joten voi olla että joskus vielä jonkun toisenkin teoksen häneltä luen.
VastaaPoistaTotally Britishin matkassa on ollut mahtavaa, mutta nyt täytyy loppuvuosi pyhittää muutamille muille mielen perukoilla roikkuneille kirjasuunnitelmille ja sittenhän onkin jo joulu ja tietynlaisten joulukirjojen vuoro. On kyllä ollut hienoa, että on saanut luettua kaikkea sellaista brittiläistä kirjallisuutta "jota on aina halunnut lukea", mutta ei vain ole saanut aikaiseksi. Ja niin paljon hyviä kirjoja on kyllä haasteen tiimoilta tullut löydettyä, että! :)
Minäkin tykkäsin Binchyn kirjoista todella paljon ennen, mutta en enää. Itse tosin tulkitsen asian niin, että Binchy on muuttunut, en minä ;). Kirjansa ovat nykyään jotenkin hengettömiä ja latteita, en edes jaksanut lukea loppuun Tavernaa tähtien alla ja uusimpaan en aio edes tarttua. Tämä Hopeahäät taitaa olla Binchyn vähän vanhempaa tuotantoa ja ihan ok, joskaan ei suosikkini.
VastaaPoistaMonissa Binchyn kirjoissa ei itse asiassa ole mikään klassinen happy end, esim. romaaneissa Ystävyyden piiri, Unelmien kaikuja, Ei aina käy niin ja Talo Dublinissa.
Taverna tähtien alla on kyllä melkoinen rimanalitus. Juuri nimenomaan hengetön. Luin sen joskus lukiossa englanniksi enkä silti saanut siitä mitään irti. Yleensä englanniksi lukeminen saa minut ajattelemaan positiivisemmin kirjasta, kuin mitä olisin ajatellut jos olisin lukenut sen suomeksi. Hopeahäät on ilmeisesti Binchyn kolmas kirja, ellei kirjassa oleva lista ole joku nysälista ihan muuten vain:)
VastaaPoistaKiva, että korjasit happy endingin suhteen: olen nimittäin lukenut joskus vuosia ja vuosia sitten muutamat mainitsemistasi kirjoista ja niistä on vain jäänyt sellainen fiilis, että ihan kuin ne olisi loppunut hyvin:D En nimittäin muista kyseisistä kirjoista mitään muuta kuin sen että tykkäsin ja että niistä jäi sellainen mukava jälkimaku:D
Minä olen lukenut kaikki suomennetut Binchyt ja täytyy todeta samaa kuin sinä ja Mariakin: ennen tykkäsin, enää en. Jotenkin nämä uusimmat ovat olleet liian täynnä aiemmista kirjoista tuttuja henkilöitä ja se hyväsydämisyys menee kaiken uskottavuuden yli. Mutta niitä Binchyn varhaisimpia kirjoja uskallan silti suositella. Etenkin Ystävyyden piiri ja Ei aina käy niin ovat olleet minulle hyviä lukukokemuksia. :)
VastaaPoistaJoku näissä Binchyissä kuitenkin viehättää, vaikkeivät mitään kirjallisuuden huippua edustakaan. Ehkä se imelyys uppoaa riittävän pieninä annoksina - ei todellakaan liian usein. Viimeksi luin Punaisen höyhenen keittiön, siitä jäi ihan hyvä maku. Syytän sua Sonja siitä, että olen ylipäänsä Binchyihin koskaan tarttunut (koska joskus jotakin teosta näistä suosittelit, muistaakseni sitä, jossa ollaan italian kurssilla?) ja nyt en pääse niistä eroon, vaikken tosiaan mikä fani olekaan! ;)
VastaaPoistaSonja, ihanaa, sinä olet tehnyt tämän. Liitänkin arvostelusi omaani.
VastaaPoistaBinchyn alkupään tuotanto on kultaa! Tämä on myöhemmistä paras.
Olet oikeassa: Binchyn nykytyyli on hieman imelää. Ostin Sveitsin matkalle lukemiseksi Tavernan thtien alla ja vaihtaisin sen mäieluusti Hopeahääpäivään suomenkielisenä ja sidottuna. Tein arvostelun kirjaston teoksesta.
Vieläkin henkeä salpaa kun muistelee kirjaa Ystvävyyden piiri...
PS. Siis kirjan nimi on suomeksi Hopeahäät.
VastaaPoistaKiitos linkityksestä, Leena! Täytyy yrittääkin pysytellä Binchyn tuotannon alkupäässä seuraavilla lukukerroilla:)
VastaaPoista