perjantai 25. marraskuuta 2011

Matkan pää



Leif G.W. Persson
2010 suom. 2011
525 s./Otava


Eläkkeelle jäänyt Lars Martin Johansson saa veritulpan eikä voi enää viitata kintaalla sydänongelmilleen. Tie vie sairaalaan ja sieltä kotiin toipumaan. Sen sijaan, että entinen keskusrikospoliisin päällikkö alkaisi pitämään huolta itsestään, hän päättääkin selvittää 25 vuotta vanhan koulutytön surman, joka on jostain syystä jäänyt vaivaamaan Johanssonin mukavaa lääkäriä. Kuntoilut ja painonpudotukset saavat jäädä, kun Johansson alkaa sairasvuoteelta käsin tutkimaan tapausta. Aivojumppa enteilee lopun alkua niin surman tekijälle kuin ehkä mahdollisesti myös Johanssonille itselleen.

Lukukokemus oli hyvä ja tarina piti otteessaan, mutta silti tekee mieli vähän urputtaa. Persson on (ainakin tämän kirjan perusteella) toiston uskollinen kannattaja. Ja myös mahdottoman viipyilevä kertoja. Tällä kertaa ei jumiteta kauniissa maisemassa tai tunnelman kuvailussa vaan kerrataan toipilaan päivien yksitoikkoista etenemistä. Kirjaa ei siis ollut mitenkään raskas lukea, mutta jossain kohdissa olisi kyllä tehnyt mieli hoputtaa kirjailijaa, että eikö tarina voisi taas jatkua. Toisaalta kirja on arkipäiväisyydessään ja hidastempoisuudessaan uskottava ja surumielinen ja erottuu selkeästi muista jännitysgenren kirjoista. Erityisen mieltä lämmittävää taas on se, että kirjailija on sijoittanut Johanssonin lähipiiriin sydämellisiä ja empaattisia ihmisiä, joiden takia lukijakin jaksaa uskoa hyvän voittoon.

Tietynlaista kutkuttavaa jännitystähän Matkan päässä ei ole juuri lainkaan. Tämän kirjan voi kyllä hyvin lukea yön pimeinä tunteina ilman, että täytyy olla huolissaan mahdollisista painajaisista. Jos kuolemanportteja kolkutteleva entinen poliisi sohvalta käsin yrittää päätellä mitä on voinut tapahtua pienelle tytölle vuosia sitten, niin eihän se niin mielettömän jännittävää ole. Toki tarinaa mielellään lukee eteenpäin, jotta saisi tiedonjanonsa tyydytetyksi: Saako Johansson selvitettyä murhan? Saako hän itsensä kuntoon ja lisäaikaa maanpäälliselle elämälleen? Miten murhaajan lopuksi käy, jos hänen henkilöllisyytensä selviää. Ehdottomasti mielenkiinnon herättävää, mutta ei tosiaan mitenkään mielettömän jännittävää.  

Pohdiskelin kirjan luettuani omia ennakkoluulojani Matkan pää -tyyppisten dekkarien suhteen. En voi väittää lukeneeni mitenkään mielettömän paljon kirjallisuuspalkinnon saaneita dekkareita, mutta minulla on jostain syystä sellainen mielikuva, että palkinnot menevät "aina" jännityskirjoille, jotka ovat melkein enemmän kaunokirjallisuutta kuin jännitystä. Ja tämä mielikuvahan ei perustu minkäänlaiseen faktatietoon, mutta minusta tuntuu, että aina kun luen jonkun palkitun jännärin niin se on juuri tällainen. Että tietyllä tavalla pinnalliset, mutta pirun jännittävät dekkarit eivät palkintotaistossa mahda mitään näille enemmän kaunokirjallisuuteen nojaaviin jännäreihin. No onhan se väärin (jos tilanne on mielikuvani mukainen).

Kirja on saanut Lasiavain-palkinnon 2011: "Vuoden paras pohjoismainen rikosromaani."

5 kommenttia:

  1. Kiinnostava postaus ja hyvin analysoitu ja ihan tällaista aihetta en muista lukeneeni, menneisyyden tapahtumia useinkin kaivellaan.

    VastaaPoista
  2. Jostain syystä Persson on valtavan arvostettu ja palkittu Ruotsissa. Onhan hän tietysti asiantunteva, mutta niin tavattoman hidas, jaaritteleva ja itseään toistava kertoja. Eikä hänen henkilökuvauksensa, varsinkaan naisten suhteen, todellakaan vakuuta minua.

    Palmen murha loputtomine salaliittopähkäilyineen tuntuu olevan hänelle ylitsekäymätön paikka. Olen lukenut häneltä kaksi kirjaa, Kesän kaipuusta hyiseen viimaan jonka jälkeen en olisi ikinä tarttunut toiseen, ellei sitä olisi ollut äänikirjana eli Putoaa vapaasti kuin unessa. Jälkimmäinen käsitteli nimen omaan Palmen tapauksessa, ensimmäisessäkin siihen muistaakseni viitattiin.

    PVKU oli täynnä loputtomia, kuivia yksityiskohtia Palme-aineiston säilytyksestä ja indeksoinnista, sekä virheistä, joita tutkinnassa tehtiin. Periaatteessa siis jännittävää tavaraa, mutta pitkästyttävästi esitettynä. En ikinä enää hukkaa aikaani lukemalla Perssonia. :(

    VastaaPoista
  3. Hei! Olen Perssoniin tutustunut vain yhden äänikirjan verran: Putoaa vapaasti kuin unessa. Se oli pettymyksekseni kuolettavan pitkäveteinen. Yleensä äänikirjana menee mikä vain, mutta tämän kanssa oli usko loppua. Kirjassa selviteltiin parikymmentä vuotta aikaisemmin tapahtunutta Palmen murhaa (ah, kuinka tuore aihe), ja pääasiassa pengottiin arkistoja ja yritettiin selvittää, ketkä kaikki olivat aikanaan tyrineet työssään...

    Perssonia olen hankkinut ihan kirjoinakin hyllyntäytteeksi, mutta ovat lukematta, eikä tämä sinunkaan esittelysi oikein innosta tarttumaan (esittely siis hyvä, kirja vaikuttaa, no, pitkäveteiseltä).

    Palkituilla dekkareilla tosiaan tuntuu olevan kaunokirjallista arvoa myös, eikä se ole paha juttu. Esim. Antti Tuomaisen Johtolankapalkittu Parantaja on huikea kirja, suosittelen. Samaten Finlandia-ehdokas Marko Kilven Kadotetut on tosi jännittävä. Molemmista löytyy juttua blogistani, jos kiinnostaa.

    VastaaPoista
  4. Jokke: Kiitos!:) Elämänmakuinen tarina tosiaan pisti ajatuspyörät pyörimään... Ihan oman lukunsa olisin voinut perustaa Johanssonille, joka typerän itsepäisesti kieltäytyy kunto-ohjelmastaan. Uskomatonta, kun lääkäri on antanut melko lailla kuolemantuomion ja mies haluaa vain syödä makkaraa. Mur.

    Lukutoukka: Huh. Osaan vain kuvitella... Matkan pää taitaa siinä mielessä olla mielenkiintoisemmista asioista koottu. Tai ainakin mielenkiintoisemmin esitetty. Tosin lukemassanikin kirjassa viitattiin pari kertaa Palmen murhaan ja pari kertaa Larssonin luomiin henkilöhahmoihin. Taitaa olla niin, että maailmasta löytyy niin paljon jännityskirjailijoita, etten minäkään jää tämän jälkeen jumittamaan Perssoniin vaan tartun rohkeasti muiden kirjoittamiin teoksiin:)

    Kirsi: Sinulla onkin sitten samanlaisia kokemuksia Lukutoukan kanssa:) Olen tosin pitkäveteisempiäkin kirjoja lukenut kuin mitä Matkan pää oli, että sikäli uskoisin, että jos johonkin Perssonin kirjaan kannattaisi tarttua niin se olisi tämä. Mutta toki paljon riippuu siitä, että kiinnostaako kuolemaa tekevän miehen edesottamukset ja viimeiset puristukset. Kiitos kirjavinkeistä, varsinkin Kilpeen minun on ollut tarkoitus tutustuakin ja Parantaja on takakansitekstin perusteella vaikuttanut myös mielenkiintoiselta:)

    VastaaPoista
  5. Olipa Lukutoukka todellakin kokenut samoin kuin min :)) Toisaalta harmi, koska haluaisin kuitenkin uskoa, että Persson on hyvä, toisaalta lohduttavaa, ehkä vika sittenkin on kirjoissa...

    VastaaPoista