Matkan pää

Leif G.W. Persson
2010 suom. 2011
525 s./Otava

Eläkkeelle jäänyt Lars Martin Johansson saa veritulpan eikä voi enää viitata kintaalla sydänongelmilleen. Tie vie sairaalaan ja sieltä kotiin toipumaan. Sen sijaan, että entinen keskusrikospoliisin päällikkö alkaisi pitämään huolta itsestään, hän päättääkin selvittää 25 vuotta vanhan koulutytön surman, joka on jostain syystä jäänyt vaivaamaan Johanssonin mukavaa lääkäriä. Kuntoilut ja painonpudotukset saavat jäädä, kun Johansson alkaa sairasvuoteelta käsin tutkimaan tapausta. Aivojumppa enteilee lopun alkua niin surman tekijälle kuin ehkä mahdollisesti myös Johanssonille itselleen.

Lukukokemus oli hyvä ja tarina piti otteessaan, mutta silti tekee mieli vähän urputtaa. Persson on (ainakin tämän kirjan perusteella) toiston uskollinen kannattaja. Ja myös mahdottoman viipyilevä kertoja. Tällä kertaa ei jumiteta kauniissa maisemassa tai tunnelman kuvailussa vaan kerrataan toipilaan päivien yksitoikkoista etenemistä. Kirjaa ei siis ollut mitenkään raskas lukea, mutta jossain kohdissa olisi kyllä tehnyt mieli hoputtaa kirjailijaa, että eikö tarina voisi taas jatkua. Toisaalta kirja on arkipäiväisyydessään ja hidastempoisuudessaan uskottava ja surumielinen ja erottuu selkeästi muista jännitysgenren kirjoista. Erityisen mieltä lämmittävää taas on se, että kirjailija on sijoittanut Johanssonin lähipiiriin sydämellisiä ja empaattisia ihmisiä, joiden takia lukijakin jaksaa uskoa hyvän voittoon.

Tietynlaista kutkuttavaa jännitystähän Matkan päässä ei ole juuri lainkaan. Tämän kirjan voi kyllä hyvin lukea yön pimeinä tunteina ilman, että täytyy olla huolissaan mahdollisista painajaisista. Jos kuolemanportteja kolkutteleva entinen poliisi sohvalta käsin yrittää päätellä mitä on voinut tapahtua pienelle tytölle vuosia sitten, niin eihän se niin mielettömän jännittävää ole. Toki tarinaa mielellään lukee eteenpäin, jotta saisi tiedonjanonsa tyydytetyksi: Saako Johansson selvitettyä murhan? Saako hän itsensä kuntoon ja lisäaikaa maanpäälliselle elämälleen? Miten murhaajan lopuksi käy, jos hänen henkilöllisyytensä selviää. Ehdottomasti mielenkiinnon herättävää, mutta ei tosiaan mitenkään mielettömän jännittävää.  

Pohdiskelin kirjan luettuani omia ennakkoluulojani Matkan pää -tyyppisten dekkarien suhteen. En voi väittää lukeneeni mitenkään mielettömän paljon kirjallisuuspalkinnon saaneita dekkareita, mutta minulla on jostain syystä sellainen mielikuva, että palkinnot menevät "aina" jännityskirjoille, jotka ovat melkein enemmän kaunokirjallisuutta kuin jännitystä. Ja tämä mielikuvahan ei perustu minkäänlaiseen faktatietoon, mutta minusta tuntuu, että aina kun luen jonkun palkitun jännärin niin se on juuri tällainen. Että tietyllä tavalla pinnalliset, mutta pirun jännittävät dekkarit eivät palkintotaistossa mahda mitään näille enemmän kaunokirjallisuuteen nojaaviin jännäreihin. No onhan se väärin (jos tilanne on mielikuvani mukainen).

Kirja on saanut Lasiavain-palkinnon 2011: "Vuoden paras pohjoismainen rikosromaani."